KORIPALLOJUMALAN TEATTERI eli state of the basketball nation address 2016

Ei kategoriaa

Tarkoitukseni oli pitää koko pelikausi 2016-17 sapattivapaata koripallon parista ja keskittyä tarkkailemaan rakastamaani lajia etäältä ilotippa nokan päässä, mutta kun isänmaa kutsuu, on entisen nuoren vastattava huutoon.

 

Siispä, koska harjoitus tekee mestarin ja kertausharjoitus sotilasmestarin, on Koripalloelamaa.com-lukijakunnan hyväksyttävä minut vielä kerran poskensoittajaksi seuraamalleen sivustolle. Luvassa siis aihekohtaista koripalloa koskevaa märehdintää sivuston leveydeltä Korisliigoista, divarista ja rapakonkin takaa.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuvat: Francois Perthuis, Kai Kilappa & Ville Vuorinen

 

 

I – PIKAKATSAUS CATZIIN

 

Jos päivittelinkin pelikauden 2015-16 aikana koripalloa koskevia harhojani eetteriin Kokkolasta – lentopallopitäjä, jos mikä – on asemapaikkani nyt Etelä-Karjala ja saappaani tulevat tallaamaan Saimaan rantojen savea seuraavasta puolestatoista kahteen ja puoleen vuotta.

 

Ilokseni olen huomannut, ettei koripallo ole kadonnut laulumailta minnekään, vaikka Namika tipahti hullujen vuosiensa jälkeen korkeimmalta sarjatasolta divari B:hen ottamaan vauhtia. Tommi ja Marianne Koskinen tulevat tuon tuosta vastaan sataman tanhuvilla, Henri Inki on todistettavasti piipahtanut kylänraitilla kääntymässä ja Mika ”Turski” Turunen odotteli taksia Kauppakeskus Isokristiinan edessä puolitoista vuorokautta sitten.

 

Koko Suomen halkaiseminen Kokkolasta Lappeenrantaan on antanut minulle mahdollisuuden seurata naisten koripalloa tiiviimmin kuin vuosikausiin. Naisten Korisliiga oli omalta osaltani pahasti paitsiossa kolmen Pohjanmaan vuoteni aikana, mutta tähän mennessä olen onnistunut venymään lehtereille keskimäärin joka toiseen Catzin kotimatsiin. Ja vaikka Catz on pelannut syyskautensa käsijarru päällä, olen ollut silti hyvilläni näkemästäni.

 

Catz on föönannut kutrit vastustajiltaan tämän vuosikymmenen aikana pitkälti kolmesta syystä:
1. Harjoittelun laatu ja määrä

2. Ylivoimaisesti huolellisin joukkuekonseptin toteutus molemmissa päissä kenttää koko Naisten Korisliigassa

3. Lena Reshetko

 

Olen katsonut joka kevään naisten finaaliottelut tallennepalvelusta vähintään puolella silmällä ja kiinnittänyt huomioni siihen, että yksikään vastustaja ei ole ihan tosissaan pystynyt laittamaan kampoihin Catzille. Tänä syksynä kolmentoista pelatun matsin jälkeen Mika Haakanan suojatit keikkuvat kuitenkin Korisliigan viidennellä sijalla ja ovat hävinneet nyt kahteen kuukauteen enemmän otteluita kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä.

 

Ok, eihän Catz ole ollut parhaimmillaan. Ensimmäiset kaksi kuukautta kaudesta joukkue joutui juoksuttamaan treeneissä kentälle peruukkipäisen Vaski Jaakkolan ihan vain saadakseen edes 4-vs-4-peliä aikaiseksi, kun jengiä kaatui sairauksiin ja loukkaantumisiin kuin peloponnesolaissodissa. Samarie Walker ei ole vielä lähelläkään juoksukuntoa, ja joukkueesta jo lähtöpassit saanut Ariel Massengale oli WNBA-pointinn ÄO:lla varustettu 23-vuotias takapelaaja 67-vuotiaan seniorin polvilla.

 

Kun kevään 2017 pudotuspelit alkavat, Catz tulee varmuudella olemaan jälleen Naisten Korisliigan mestarisuosikki. Siltikin jo alkukausi näyttää riittävän hyvin sen, että lähimmät kilpakumppanit astuvat jo kantapäille. Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen ei voi vielä kuuluttaa Catzia Suomen mestariksi tuomiokirkkonsa saarnatuolista tässä vaiheessa kautta, toisin kuin vuosi tai kaksi tai kolme sitten.

 

Pari havaintoa siitä, miten muut joukkueet ovat tulleet kantaan:

  1. Catz ei pääse enää juoksemaan samalla tavalla kuin aiemmin. Toki, kaikki edellä luetellut seikat vaikuttavat lappeenrantalaisten kykyyn ampaista harppuunaan, mutta tähän mennessä joka ikinen näkemäni joukkue kiinnittää tarkempaa huomiota transition-puolustukseen kuin viime kausina. Ja kun Catzin heittäjät ovat olleet pitkälti kohmeessa koko syksyn, näyttää kissojen hyökkäyspeli pahimmillaan Maon ajan teräksentekokoneelta.

 

  1. Lena Reshetko on Suomen Larry Bird ja hänen koko-taito-monipuolisuuspakettinsa on ollut jo vuosien ajan vertaansa vailla Naisten Korisliigassa. Nyt tuntuu siltä, että liigan kärkipään jokaisella joukkueella on ripustaa kookas, fyysinen päällystakki Lenan kiusaksi, kuten Jacqueline Luna-Castro keskiviikkoillan Catz-Kouvottaret-matsissa. Etenkin Samarie Walkerin piiputtaessa ja heittäjien ruudin ollessa märkää kuihtuu Catzin puolen kentän pelaaminen ”pallo Lenalle ja pois tieltä”-puskemiseksi, jonka hyvin valmistautunut vastustaja eliminoi kaksi kertaa kolmesta.

 

Kuten sanottua, Catzin kuntoutuminen on vain ajan kysymys. Chandrea Jones vertyy aina loppukautta kohti ja Valencia McFarland tuo jengiin aivan eri lailla vauhtia kuin Ariel Massengale. Saattaa myös olla, ettei Samarie Walker näe Lappeenrannan viheriöivää kevättä – ei siksi, että Walker ei osaisi pelata koripalloa vaan siksi, että kevät tulee pikemmin kuin moni uskaltaisi tässä vaiheessa uumoilla ja keskenkuntoisella pelaajalla pudotuspeleihin meneminen on riski.

 

Vaikka uskon Catzin päättävän runkosarjakautensa ensi maaliskuussa voittoputkeen ja nostavan mestaruuskannua myös keväällä 2017, on jättiläistenkin joskus kaaduttava. Tämä on luonnollista ja hyvää, koska vaihtuvuus on elinehto liigan kiinnostavuudelle ja se merkitsee, että muut joukkueet ovat nostaneet standardejaan onnistuneesti.

 

Näkemäni perusteella Naisten Korisliiga on tänä vuonna timanttisen kiinnostava sarja ja on ilo nähdä Taru Tuukkasen, Didi Poundsin, Reetta Piiparin, Heta Korpivaaran ja Kenya Robinsonin kaltaisia profiilipelaajia asettamassa mallia nuorille haastajille.

 

II – HBA FEVER JA DIVARIUUDISTUS

 

Mikä on tämä joukkue?
Keski-iältään 17,5-vuotias, lukiolaistytöistä koottu porukka, joka hävittyään neljä viidestä ensimmäisestä matsistaan rökälenumeroin rynni kolmen matsin täysin odottamattomaan voittoputkeen?

 

Miten on mahdollista, että Sofia Rajala pystyy pelaamaan erinomaiseen kuntoon päässeen Taru Tuukkasen edes teoriassa kanveesiin? Miten Helmi Tulosesta, Lotta-Maj Lahtisesta, Nina Augustinista ja Sini Mäkelästä on parissa viikossa kasvanut Naisten Korisliigan ykkösluokan kotimaisia rotaatiopelaajia?
On sääli, että Helmi Basket HBA on vetänyt kotihalliinsa vain runsaat sata katsojaa matsia kohden, koska joukkueessahan kiteytyvät kaikki koripalloromantikon toiveet: kotimaisin voimin pelaava teini-ikäisten suurlupausten jengi ammattitaitoisella valmennuksella laittaa useilla ulkomaalaispelaajilla höystettyjä ennakkosuosikkeja nippuun. Tapahtuuko tällaista muualla maailmassa pääsarjatasolla?
Entäpä HBA:n miesten joukkue?
Joku saattoi ennustella Lauri Markkasen lähdön merkitsevän naamajarrutusta jengille, joka porskuttaa vallan kelvollisesti Divari A:ssa.

 

Edon Maxhunilla on enemmän liikkeitä kuin Kama Sutrassa, Lassi Nikkarisella on Kannelmäen ostarin kasvatin swag. Hannes ”The Hound” Pöllä on vetänyt tällä kaudella viiden matsin stintin 11,4 pinnan, 15,4 levypallon ja 1,2 blokin matsikeskiarvoilla. On Elias Valtonen ja Andre Gustavson ja Matias Suvanto, penkin päässä Antti ”Merijalkaväen mies” Koskelainen ja Maailman Isoin Hanno.

 

Kyllä, monet näistä jätkistä pelaisivat tällä hetkellä liigaa rotaatiominuuteilla. Siltikin on ilo nähdä näiden kirkasotsaisten nuorten miesten pelaavan yhteen, kuten koripalloa on tarkoitettu pelattavaksi, nauttivan toistensa osaamisesta ja voittavan matseja yhdessä.

 

Ja nyt, kun tähän mennään… eikö ole tässä vaiheessa kaikin puolin perusteltua sanoa, että muutaman vuoden takainen divariuudistus on osoittautunut kaikin puolin onnistuneeksi?

 

Divari A on täynnä sympaattisia ja kilpailukykyisiä jengejä, joilla on aito koripallojoukkueen identiteetti.

 

Espoo United ja Lahti Basketball ovat nuoria organisaatioita, mutta molemmilla on taustalla koripallokaupungin perinteet ja kumpikin herättää tunteita.

 

ToPo on onnistunut ottelutapahtuman luomisessa yli kaikkien odotuksien – Munkassa kuhisee joka kerta, kun ToPolla on kotimatsi ja vanhenevan miehen silmään tuo nostalgian kyynelen nähdä Ilpo Pehkonen ja Sedu Latimer pelaamassa old school -palloa.

 

Jussi Eskola on koutsannut Oulun Namikasta voittavan jengin, JKS on aito yritys nostaa keskisuomalaisen koriksen profiilia. Forssan Koripojillakin on hyvänen aika sentään pulssi.

 

Divari B puolestaan on kilpailullinen kehityssarja täynnä vanhoja liigajyriä – Ässä Sandberg, Eero Aaltonen, P-Rain Rainamaa, mä näen teidät – ja junnumaajoukkuejätkiä, joille B-dirren taso on täsmälleen oikea hakea maltillista nousua korkeammille sarjatasoille.

 

On HKVT-koulutettuja, nousevia koutseja ja junnujen ja aikuisten pääsarjoista viime vuosilta tuttuja koutseja tuomassa kokemusta. On Turun Kristika, vanha kunnon Karkkila kotihornankattiloineen ja aavistus pääkaupunkiseudun rivalrysta Pussihukkien, Namikan ja EBT:n muodossa.

 

Eräs pitkän linjan ex-pelaaja ja valmentaja heitti minulle puolihuolimattomasti viime keväänä off the record, että tämän päivän Divari B on korkeatasoisempi sarja kuin 70-luvun SM-sarja, ja vaikka kommentissa oli paljon kyseisen koutsin retoriikalle ominaista kärjistämistä ja maalailua, ymmärrän hänen tarkoittavan ennen kaikkea olosuhteita, joissa joukkueet saavat tehdä töitä.

 

Ja vaikka Divari B:n pelaajien parhaimmisto kalvennee absoluuttiselta taitotasoltaan 1970-luvun SM-sarjan huipuille, nykypäivän kolmanneksi korkeimman kotimaisen sarjan pelaajat ovat täydellä varmuudella urheilullisuudeltaan, taktisilta valmiuksiltaan ja elämäntavoiltaan ammattimaisempia kuin 40-50 vuoden takaisen pääsarjan kärki.

 

Siinä on hyvä lähtökohta rakentaa suomalaista korisperhettä.

 

III – BIISONIT NOUSEE?

 

Ja jos mennään vielä sarjatasoa alemmas, todettakoon tässä yhteydessä, että pääsin kömpimään syyskauden aikana kahdesti lehtereille Biisonien kotimatsin aikana.

 

Suuri Babylon on kukistunut. Kaksi Suomen mestaruutta, täysi Jäähalli Panioniosta vastaan ja VTB-liigan seikkailut Moskovassa, Pietarissa ja Kazanissa ovat vaihtuneet tiistai-illan klo 20:45 vierasmatseihin Raisiossa ja Liedossa.

 

Mutta vaikka kuinka oletin kiinnostuksen koripalloa kohtaan lopahtavan Loimaalla kertaheitolla, jotain jäi henkiin.

 

Biisonit vetää edelleen kotimatseihinsa 300-400 punavalkoiseen pukeutunutta kotikannattajaa räikkineen ja rumpuineen, vaikka kakkosdivaripallo on lähempänä seurapeliä ja puulaakia kuin huipputason koripalloa. Mutta, kuten eräs Bisons-faniryhmän kantavista voimista tänään minulle Facebookissa sanoi: näkymä päädystä on sama, grillimakkara maistuu samalle ja samalla lailla pelaajat syttyvät kannatuksesta kakkosdirressä kuin liigassakin.

 

En yhtään ihmettele, että Kyle Reid toisinaan haukottelee ylimielisenä, kun hämeenlinnalaisen insinöörijengin 182-senttinen power forward yrittää estää hänen alley oop -donkkejaan, ja kieltämättä toisinaan kylmää nähdä Bisons vyöryttämässä neljällä amerikkalaispelaajalla nopeaa hyökkäystä hädin tuskin kulukorvauksilla pelaavan vastustajajoukkueen kenttäpäätyyn.

 

Mutta yleisö saa nyt, mitä haluaa: yksinkertaisuutta ja rauhaa. Nautinnollisia 35 pisteen voittoja. Paljon lepäävän puolustuksen siimekseen juostavia donkkeja. Loimaalaislegenda Jani Kivinen kukkona tunkiolla ja hyvä troikka omia kasvatteja, joista jokunen venyy aina siihen kymmenen pisteen suoritukseen yksittäisessä matsissa.

 

Biisonien taustavoimat ovat ilmoittaneet ykskantaan tahtovansa nousta Korisliigaan mahdollisimman nopeasti. Runkosarjakausi menee leikitellen, mutta B-divariin nousukaan ei ole silkka muodollisuus. Ainakin Juha Stenin koutsaama Äänekosken Huima on liikkeellä nousuhaluisena, eikä Huima tule taatusti olemaan pelkkä vauhtitöyssy Biisonien tiellä valtakunnalliselle huipulle. Ja oma kysymyksensä on, miten Biisonit selvittää tiukat ja armoa antamattomat nousukarsinnat, jos joukkue on ensiksi löylytellyt vastustajiaan läntisen kakkosdirren runkosarjassa parikymmentä pistettä per matsi.

 

Toinen pohtimisen arvoinen kysymys on, onko Loimaa kotimaisten pelaajien mielestä vetovoimainen vuoden päästä pelattaessa mahdollista B-divaria, joka on jo aivan eri sarja.

 

Nykyisen Biisoni-joukkueen ulkomaalaispelaajista ainakin Reid ja Emmanuel Jackson voivat ihan hyvin pelata sarjatasoa ylempänä niin tahtoessaan, Kivinen on tekijämies ja junnuista saattaa ihan hyvin kasvaa rotaatiopelaajia, mutta pitkällä tähtäimellä tulolistalla on oltava muitakin pelaajia kuin Eero Aaltonen.

 

Biisonit on osoittanut, että Loimaalle pystytään rakentamaan aidosti toimiva organisaatio, mutta samalla VTB-liigavuosien kompuroinnit ovat verottaneet ankarasti joukkueen imagoa. Nähtäväksi jää, kuka syöttiin tarttuu divarinousun tullen.

 

IV – KORISLIIGA VIIDESSÄTOISTA MINUUTISSA

 

Helsinki Seagulls

 

Gulls pelaa juuri niin hyvää korista kuin tuolla rotaatiolla kuuluukin pelata. Calle Lindbom sai järkyttävästi itseluottamusta kesän maajoukkuepeleistä, Antto Nikkarinen on Korisliigan ”Bubbling Under”-MVP, Alex Vaenerberg puolestaan Bubbling Under -kuudes mies. Junnu Lee pystyy olemaan jo nyt parin, kolmen minuutin jaksoissa häkellyttävän hyvä ja tuskin maltan odottaa, miten Iso Susi jyrää keväällä.

 

Periaatteessa Gulls voisi jyrätä lähes jokaisen vastustajansa yli kymmenellä pisteellä, mutta valmennusjohto tahtoo pysyä uskollisena tasaisen peluutuksen periaatteelle, joka toisinaan rikkoo flow’n. Tämä on toki arvovalinta ja hyvin perusteltu sikälikin, että pelaamalla tiukkoja matseja runkosarjassa Gulls preppaa itseään pudotuspelejä varten.

 

Salon Vilpas

 

Kasvukipujen sijaan Salossa on nähty viime kevään menestyksestä suoraan ammentava ja myötätuuleen seilaava viikinkilaiva. Mikko Koiviston tulo joukkueeseen oli taivaanlahja, Matias Ojala on astunut Juho Neposen saappaisiin vailla kitkan häivää.

 

Okko Järvellä virtaa jäistä salmiakkivichyä suonissa. Vilpas Ultras metelöi ja tsemppaa. Joonas Iisalo kanavoi sisäistä Tom Thibodeautaan ikäistään kypsemmän miehen presenssillään. Vaikka ajoittaisia ailahteluja Salossa nähdään, joukkue on omaksunut jo tässä vaiheessa rautaisen voittamisen kulttuurin, ja tie puolivälierien kotietuun näyttää seesteiseltä. Eikä Vilpas tule tosipeleissä häviämään kotonaan.

 

Kataja Basket

 

Joensuulaiset ovat pelanneet häkellyttävän hyvät europelit odotuksiin nähden. Olin ainakin itse skeptinen sen suhteen, minkä verran Kataja-miehistöllä on kiinnostusta panostaa Mestarien Liigaan viime kevään puolivälieräpettymyksen jälkeen, mutta pitihän se tietää, että Greg Gibson on amerikkalaisella voittajan mentaliteetilla varustettu koutsi, jolle yksikään ottelu ei ole vähäpätöinen tai preppausta tulevaan.

 

Viimeisen parin vuoden tapaan Kataja on pelannut Korisliigaa ajoittain puolivaloilla, mutta Teemu Rannikolla on tapana syttyä vuodenvaihteen paikkeilla. Eikä joukkueen kiinteä ydin ole juurikaan muuttunut: Rannikko tekee mitä Rannikko tekee, ja hyvin roolitetut ulkomaalaispelaajat toteuttavat kurinalaisesti pelitapaa ympärillä. Kun tähän yhdistää viime kevään tapahtumien jälkeisen syyhyn perssilmässä, voidaan pudotuspelien lähestyessä odottaa Katajan nousevan Seagullsin ohi liigan kuntopuntarin ykkössijalle.

 

Ai niin, onpahan ilo nähdä Vesa Mäkäläinen tikissä ja liigassa.

 

BC Nokia

 

Papa Dia on noussut tällä kaudella yhdeksi Korisliigan suosikkipelaajistani. Daniel ”The Dominator” Dolenc imitoi Steven Adamsia varsin uskottavasti edellisellä kierroksella Korihaita vastaan. Aleksi Akpason paluu liigakentille hymyilyttää. Joni ”Iisoppi” Harjula, Julma-Henri Hirvikoski, Helter Skelter Skamo ja Niko Mattila muodostavat liigan sympaattisimman raksaäijäremmin. Ilpo Rantanenkin vaihtoi naisista miehiin – ja alkoi sen lisäksi valmentaa BC Nokiaa.

 

Sympatiasta ja potentiaalista huolimatta BC Nokia on kuitenkin tässä vaiheessa kautta pahasti vaiheessa ja siihen nähden runkosarjan neljäs sija on suorastaan fantastinen suoritus. Ra’Anthony Sanders ja Kentwan Smith ovat käyttäneet syksynsä pääasiassa muniinpuhalteluun ja hiihtelyyn. Isaiah Wilkerson pelaa kelpo kautta, mutta en osaa hyvällä tahdollakaan pitää häntä vastauksena kysymykseen BC Nokian pelinrakennustilanteesta.

 

Toisaalta etenkin neljän ulkomaalaisvahvistuksen kaudella joukkueilla on lupa rakennella kauttaan pikkuhiljaa helmikuulle asti, jolloin pudotuspelien kokoonpanot pitäisi vahvistua. Saapa nähdä, minkälaisia seppiä Rantanen ja Ville Tuominen löytävät Sanders-Smith-duon tilalle.

 

Lapuan Kobrat

 

Kobrien hallittu freestyle-koris on ollut parhaimmillaan kaunista. Kobrat pitää yhä kynttiläänsä enemmän tai vähemmän vakan alla ja hakee lopullista rytmiään. Stephen Hurt ei koskaan sopeutunut Korisliigaan (harvempi perinteinen iso sopeutuu), mutta Damon Williamsin ja Damion Dantzlerin kemiat tuntuvat silmämääräisesti sopivan yhteen ja Jamal Jones on pelipäälle sattuessaan yksi liigan viidestä parhaasta pelaajasta.

 

Kahdeksallatoista amerikkalaislähtöisellä pelaajalla pelatessaan Kobrat ei tule voittamaan sympatiapalkintoja muualla Suomessa, mutta tällä kaudella Turjan dynastia on saanut jalkeille ihan kelvollisen kuluttajatuotteen. Ja jos tornihuhut eräästä Lapualla aiemminkin palloilleen kokeneemman osaston suomalaispelaajan paluusta lakeuksille pitävät paikkansa, Kobrat tekee paitsi tietään mitalipeleihin, nousee myös sympatia-asteikolla heittämällä ylöspäin.

 

Karhu Basket

 

Quo vadis, Spoon River?
Viime kaudella Karhu hakemalla haki joukkuekemiaa ja oikeita roolituksia, eikä paperilla vahva joukkue pystynyt nousemaan henkisestä apatiastaan. Jokin kumma haluttomuus vaivaa oranssipaitoja myös tällä kaudella. Vaikka on Kammeon Holsleyta ja DeVaughn Washingtonia ja Bojan Sarcevicia ja Joonas Lehtorantaa, jokin puuttuu.

 

Pistää vain miettimään, onko Karhulla sama ongelma kuin viime kaudella, eli selkeän go to -jätkän puutetta yritetään kompensoida modernin eurooppalaisen tyylin kollektiivisella joukkuepelillä, jossa periaatteessa kuka tahansa voi ottaa viimeisen heiton? Teoriassa idea on mainio, mutta käytännössä Korisliigan tasoinen sarja ei ole vielä riittävän hyvä sellaiseen. Haparointia pidemmälle en analyysissäni uskalla mennä – tilanne vaatii ainakin paria, kolmea katsottua Karhun peliä.

 

Kouvot

 

Piipahdin marraskuussa Mansikka-aholla yytsimässä Kouvojen ja BC Nokian välisen kamppailun ja tuulettelin avoimesti, kun Henri Kantonen, Osku Heinonen, Arttu Saarijärvi ja Nicolai Andersen ratkaisivat matsit rotaatiominuuteilla. Kouvot majaili sillä hetkellä liigan kolmanneksi viimeisellä sijalla, enkä osannut olla jengistä huolissani. Rotaatiomuutokset ja valmentajanvaihdos tuovat karstaa rattaisiin.

 

Ville Kauniston loukkaantuminen oli luonnollisesti valtava takaisku joukkueelle, mutta samalla se pakottaa junnut ottamaan vastuuta nopeammin. Saarijärvellä on merkittävästi varaa parantaa alkukaudesta, vaikka eri pelipaikan pelaaja onkin. Steven Pledger on liigan kirkkainta kärkeä ja Paris Horne toimii muinaisen Matt Williamsin kaltaisena joukkueen liimana, mutta uskon Kouvojenkin vahvistuskvartetin elävän vielä kevättä kohti mentäessä. Uskon siihen, että Pieti tietää, mitä tekee ja olen varma, että Kouvot nousee vielä pari pykälää ennen pudotuspelien alkua.

 

KTP-Basket

 

Kiva nähdä Reiska Ailus jälleen tositoimissa. Kotkan kaupunki ja KTP-Basket eivät varsinaisesti ui riihikuivassa tällä hetkellä, mutta Ailus ulosmittaa kaiken mahdollisen potentiaalin junnupitoisesta jengistä ja on ollut kiva nähdä paitsi Joni Herrala rakkikoiramoodissa, myös Severi Kaukiainen ja Vili Nyman onnistumassa. Tämän kauden KTP pelaa taisteluilmeellä, mikä varmasti miellyttää Karhuvuoren asiantuntevaa kotiyleisöä.

 

Nuorten pelaajien hustlauksesta ja hyvästä asenteesta huolimatta totuus on se, että KTP menee tällä kaudella tasan niin pitkälle kuin ulkomaalaispelaajat antavat luvan. Monyea Pratt ja Sherman Gay ovat palkkansa ansainneet, mutta pelinrakennustaitoista combo-takamiestä Kotka vielä huutaa liigapaikan varmistaakseen.

 

Tampereen Pyrintö

 

Myönnän odottaneeni Damon Williamsin lähdöstä positiivista uutta alkua Tampereen Pyrinnölle. Olin varovaisen positiivisilla mielin Ricky Minardin ja Joonas Cavénin jatkodiileistä. Ikävä kyllä syyskauden perusteella näyttää siltä, että Pyrintö on vaipunut takaisin kevättalvea 2009 edeltäneeseen ”hälläväliä”-limboon.

 

Topias Palmi on viimein harpannut pykälää ylöspäin, Minard on palkkansa arvoinen, Grindfather Pekkola on aina pääsylippueurojen arvoinen asennepelaaja ja Antero Lehto kantaa vastuunsa, mutta Pyrintö tuntuu olevan joukkueen sijaan nippu yksilöitä – ja pahimmassa tapauksessa tahdottomia, kommunikaatiokyvyttömiä yksilöitä.

 

Ehkä kultareunus pilvessä on siinä, että tilanne oli hyvin samankaltainen myös vuosi sitten, ja silloinkin Pyrintö kasvoi vähitellen kevättalven mittaan hopeajoukkueeksi. Saa nähdä, miten Pyynikillä käy.

 

Korihait

 

Harjoitusotteluiden perusteella Korihaista oli tulossa kevään 2017 yllättäjäjoukkue, joka juoksee huonommin valmistautuneilta vastustajiltaan syyskaudella jalat alta. Joukkueen kokoonpanoa katsoessani olin skeptinen ja joudun toteamaan valitettavasti skeptisyyteni oikeaksi.

 

Kahdesta ”divaritason jenkistä” Marcus Van on osoittanut olevansa pesunkestävä liigapelaaja, Reginald Bratton sai jo lähteä autokaupungista. Mikko Jalosen mennessä vaihtoon Haiden joukkuehyökkäys sulaa, eikä sympaattisista duunaripelaajista ole pelastajiksi. Vaikka kuinka tahtoisin nähdä Korihait liigassa myös vastaisuudessa, en ole erityisen optimistinen joukkueen jatkon suhteen.

 

V – MARKKANEN-WATCH

 

Lauri Markkasen Arizonan alkukautta seuraillessani olen joutunut nipistämään itseäni tuon tuosta.

 

Jos lähden liikenteeseen siitä, että Hanno Möttölä oli Utahin vuosinaan minun näkökulmastani Jumalasta seuraava (ylöspäin), on rekisteröitävä, että Möttölä kirjasi 23-24-vuotiaana, viimeisellä yliopistokaudellaan 17,0 pistettä ja 4,8 levypalloa ottelua kohden.

 

Lauri Markkanen on ensimmäisellä NCAA-kaudellaan kirjauttanut tähän asti 17,8 pistettä ja 7,2 levypalloa per matsi suurin piirtein saman tasoisessa, ehkäpä jopa piirun paremmassa jengissä kuin Hanno kaudella 1999-2000.

 

Eikä ole lupa unohtaa, että yksittäisiä huippulupauksia – Carmelo Anthonya, Kevin Durantia, Anthony Davisia – lukuun ottamatta NCAA on vahvan hierarkkinen liiga, jossa ensimmäisen vuoden pelaajat kampaavat tukkansa, pujottavat kravatit kaulaansa ja teitittelevät vanhempiaan. Se, että Markkanen takoo ensimmäisen vuoden pelaajana tuollaisia tilastoja, on järjetöntä.

 

Markkasen tilastoista tekee vielä järjettömämmät se tosiasia, että Arizona on keskellä historiansa pahinta loukkaantumissumaa, ja että Lauri joutuu joka ottelussa tuplauksen ja träppipuolustuksien kohteeksi. Siitä huolimatta Volkki Junior pysyy otsikoissa illasta toiseen onnistumistensa vuoksi.

 

Kausi on vielä pahasti kesken ja jää nähtäväksi, miten vastustajien puolustukset mukautuvat Markkaseen kauden edetessä, mutta näillä näkymin Markkanen olisi vuorenvarma lottery-varaus vuoden 2017 NBA-draftissa.

 

Lauri on itse puhunut medialle lähtevänsä siitä, että on Arizonassa täydet neljä vuotta, ja se on varmasti kunnioitettava päätös. Samalla on muistettava siitä, kuinka nopeasti suhdanteet muuttuvat. Möttölä oli kolmannen yliopistovuotensa jälkeen mock drafteissa sijoilla 16.-20., mutta seniorivuoden loukkaantumiset tiputtivat Käpylän jätin toiselle kierrokselle ja 40. sijalle.

 

Suomalaisena yritän vältellä superlatiiveja, mutta Markkasesta on kypsymässä Suomi-korikselle oikea supertähti. Joo, tie NBA:han on paljon pidempi kuin junnumaajoukkueesta NCAA:han, mutta näillä näkymin Laurilla on kaikki mahdollisuudet jättää jälkensä myös taalaliigaan.

 

Markkanen on Markkanen ja omana itsenään oma lukunsa. Suomalainen junnuvalmennusjärjestelmä on viimeisen parin vuoden aikana tuupannut nuoria pelaajia liukuhihnalta yliopistoliigaan. Vaikka muutamalle pelaajalle NCAA ei ole osoittanut parhaaksi uravalinnaksi, olen hyvillä mielin Shawn Hopkinsin, Samuli Niemisen, Remu Raitasen, Joonas Tahvanaisen ja Fiifi Aidoon alkukausista – minuutteja ei ole tullut aina paljon, mutta jokainen pelaaja on noussut tehtävänsä tasalle vastuun siunaantuessa.

 

Kiva myös nähdä Alex Murphy viimeinkin terveenä. Vaikka olisin mieluusti nähnyt Alexin Euroopassa ammattilaisena, ymmärrän ja kunnioitan hänen päätöstään pelata edes yksi ehjä kausi NCAA:ta kotikonnuillaan.

 


Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

 

Filosofian tohtoriopiskelija (Turun yliopisto, uskontotiede), teologian maisteri (Helsingin yliopisto, uskontotiede ja käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä


Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)


Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

”YUP: Helppoa muisteltavaa” (LIKE, 2017)

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Yksi kommentti artikkeliin ”KORIPALLOJUMALAN TEATTERI eli state of the basketball nation address 2016

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s