LEA LEGENDAN JALANJÄLJILLÄ

Koripallo

24 pääsarjakautta neljällä eri vuosikymmenellä, 16 Suomen mestaruutta, kahdeksan Suomen cupin mestaruutta. 26 vuotta naisten maajoukkueessa vuosina 1975-2001. 253 maaottelua, joissa 4,129 pistettä – mutta silti, kaikesta tästä huolimatta, Lea Hakala ei mielellään puhu urastaan. On siis puhuttava heille, jotka hänet ovat oppineet tuntemaan.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuvat: Koripallomuseo

 

I – Johdanto: Forssa ja torstairastit

 

Silläkin uhalla, että lukijani muljauttelevat jo silmiään joka kerta mainitessani Forssan Feeniks-hallin ja pelikauden 1993/94, palaan vielä kerran muistoissani tuohon Tyykikylän pyhättöön, jossa ensimmäistä kertaa rakastuin lajiin, jota olen saattanut kutsua omakseni jo lähes neljännesvuosisadan ajan.

 

Sillä samalla kaudella, jolla John Whiten vahvistama Forssan Koripojat heitti 102,8 pistettä ottelua kohden, pelasi Forssassa pääsarjatason koripalloa peräti neljä aikuisten joukkuetta.

 

FoKoPo haki pronssia niin miehissä kuin naisissakin, kun taas Forssan Alun miesten joukkueen kohtalo oli jäädä nuolemaan näppejään pronssimatsissa. Naisten mestaruuden vei puolestaan ylivoimaisesti Forssan Alku, joka oli 1990-luvulla, jos mahdollista, vieläkin ylivoimaisempi kuin Lappeenrannan Catz tänä päivänä.

 

Noina lamavuosien suurpäivinä Feeniks-halli eli ja hengitti koripalloa. Tuvat täyttyivät niin miesten kuin naistenkin otteluissa, eikä ollut vallan harvinaista, että Forssan Alun naisten joukkue jopa peittosi katsojamäärissä seuran miesten joukkueen.

 

Alun naisten pelaamista oli hauska seurata, jopa 12-vuotiaan esiteinipojan näkökulmasta. Kyllä, ylivoima voi latistaa ratkaisuotteluiden jännitteen ja tehdä sarjan markkinoinnista piinaa, mutta vielä useammin ylivoima tarkoittaa yhtä ja ainutta asiaa: jokin joukkue on yksinkertaisesti parempi kuin muut.

 

Ja 1990-luvulla Alun naisten joukkue oli kone: Alku puolusti oikein, hyökkäsi maltilla, rakensi vapaita paikkoja, sulki levypalloissa, träppäsi ja prässäsi. 20 pisteen voitot eivät olleet harvinaisia, 30 pisteen voittojakin tuli toisinaan. Ja jos peli meni tiukaksi, tapasin kääntyä ysärigeelijakauksella varustellun kaverini puoleen ja todeta: ”Hakala hoitaa tän kuitenkin.”

 

Niinhän siinä aina kävi.

 

Kun peli on tasan kaksi minuuttia ennen loppua, yhden peruskoulutaipaleen verran muita kenttäpelaajia varttuneempi laitahyökkääjä upotti eleettömän hyppyheittonsa nurkasta kerran, toisen, kolmannen. Samaan aikaan toisessa päässä kenttää kalastettu hyökkääjänvirhe, fiksusti joukkuekaverille ruuhkasta tipattu puolustuslevypallo, oikeaoppinen häirintä heittäjän edessä.

 

Kun matsi päättyy pistein 79-73, ensimmäinen ajatus on, että ”eihän se Hakala tänään edes erityisen hyvin pelannut”, kunnes Feeniks-hallin vahtimestarin Teksti-TV näyttää tuloksen alla:
”HAKALA 25/13/5 SYÖTTÖÄ”

 

Ne ensimmäiset 12 vuotta, mitkä koripalloa seurasin, Lea Hakala voitti. Hakala voitti, voitti ja voitti.

 

Se, että Lea Hakala nosteli kultapokaalia KORI-lehden kannessa kevättalvella, oli suurin piirtein yhtä suuri yllätys kuin opposition tyytymättömyys hallituksen ratkaisuihin, takatalvi helteisen vappuaaton jälkeen tai se, että sodan osapuolet syyttelevät toisiaan tulitauon rikkomisesta.

 

Ja kun ensimmäiset oman ikäluokani kasvatit – 1980-luvulla syntyneet – alkoivat ysärin lopulla saapua sankoin joukoin pääsarjaan, Hakala voitti edelleen, 20-25 vuotta nuorimpia kenttäpelaajia vanhempana.

 

Kun Hakala viimein keväällä 2003 joutui poistumaan SM-finaaleista hopeamitali kaulansa ympärille pujotettuna, tunsin samaa kuin Chicago Bullsin Michael Jordania mestaruusvuosien ajan seurannut koripallon ystävä Jordanin tultua takaisin Washington Wizardsiin: näinkö se tosiaan menee? Eikö Hakala olekaan voittamaton?
Kun Hakala viimein vetäytyi pääsarjakentiltä, ymmärsin heti yläasteen historian maikkaani, joka oli 1970-luvun puolivälissä ala-asteikäisenä plikkana kysynyt vanhemmiltaan, kenestä tulee uusi Kekkonen sitten, kun Kekkonen ei enää ole presidentti.

 

Sillä eihän Lea Hakalaa niin vain korvattu. Uuden sukupolven staroille, Taru Tuukkaselle ja Reetta Piiparille, naisten SM-koris oli lähinnä vain välietappi tai ponnahduslauta NCAA:n ja Espanjan vuosien välissä.

 

Ja kun Hakala kaudella 2008/09 nikkaroi maan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla 12,7 pistettä ja 8,8 levypalloa matsia kohden 49 vuoden iässä, en tohtinut pitää sitä edes ihmeenä, koska totta kai Lea Hakalan pitää rynniä tuollaiset tilastot 49 vuoden iässä.

 

Vasta vuosia myöhemmin, kun valmistelin pressimateriaalia naisten maajoukkueen jonkin juhlaottelun yhteyteen, havahduin ajattelemalla ajattelemaan Lea Hakalan uraa ja saavutuksia.

 

Niinpä, kun kesällä 2015 aloitin Koripalloelämää-blogin päivittämisen, pidin itsestäänselvyytenä, että tulen kirjoittamaan tarinan Lea Hakalasta – ottaa se minkä muodon tahansa.

 

Kun pari kuukautta sitten Koripalloliiton toimistossa vieraillessani otin artikkelini puheeksi, kävin seuraavan sananvaihdon liiton kilpailupäällikkö Ulla Karlssonin kanssa:

 

”Totta kai sä voit Lealta pyytää haastattelua, mutta ei Lea oikein tykkää puhua urastaan. Sun pitää keksiä joku toinen lähestymiskulma.”

 

”Miksei tykkää? Leahan on pelannut kaikki suomalaiskoripalloilijat ja molemmat sukupuolet yhteen laskien kovimman uran koskaan, ja vielä pitkälti ennen internet-aikakautta. Kuvittelisi, että Lea tahtoisi tuolla cv:llä kertoa tarinoita korisväelle?”

 

”Varmasti Lealla on tarinoita, muttei Lea oo sellainen. Lea vaan keskittyy tähän päivään ja katsoo mieluummin eteen kuin taakse.”

 

Puhelinsoitot ja tekstiviestit Hakalan uran aikojen joukkuetovereille kertoivat samaa: Lea on ystävällinen ja asiallinen, aina kaikille mukava, mutta koripallourastaan, kuudestatoista mestaruudestaan ja 253 maaottelustaan Lea puhuu kuin paikallisen yleisurheiluseuran torstairasteista – eihän toi mitään, vähän kävin juoksemassa, kyllä kaverit veti vielä kovempaa.

 

En kuitenkaan haudannut tekstiäni, vaan keräsin listan henkilöistä, jotka olivat seuranneet Lea Hakalaa vuosien ajan lähietäisyydeltä siinä toivossa, että voisin tekstilläni muodostaa jonkinlaisen kokonaiskuvan hänen saavutuksistaan.

 

Ensimmäiseksi otin yhteyden siihen valmentajaan, joka oli kaukaa viisas ja nosti Hakalan samaan aikaan nuorten ja naisten maajoukkueeseen: Eero Saariseen.

 

II – Eero Saarisen löytö

 

Suomi-koriksen kenties merkittävin pioneeri 1970-luvulla oli porilaislähtöinen Eero Saarinen, tinkimätön ja temperamenttinen kokonaisvaltaisen valmennuksen puolestapuhuja ja sittemmin eräs Henrik Dettmannin suurimmista esikuvista.

 

Saariselle käänteentekevä oli vuosi 1974, jolloin hän alkoi 27-vuotiaana valmentaa sekä naisten pääsarjaa että naisten maajoukkuetta ensimmäisen kerran.

 

Vuotta myöhemmin Saarinen nosti Lahden Sammon kasvatteihin kuuluvan Hakalan maajoukkuerinkiin vasta viidentoista ja puolen vuoden ikäisenä. Mutta tämä tarinan osuus ei kerro Hakalan maaotteludebyytistä, koska Saarinen tahtoo viedä meidät neljä vuotta myöhemmäs – kesään 1979.

 

”A-tyttöjen ja naisten maajoukkueiden ringit olivat sinä kesänä lähes samat. Syy tähän oli se, että valmennuksessa tapahtui silloin niin suuria yksilö- ja joukkuetason muutoksia, että halusimme kouluttaa Suomi-korikseen ihan kokonaan uuden pelaajasukupolven, joka omaksuisi alusta alkaen uuden mallin.”

 

1980-luvun taitteessa Suomen maajoukkue pelasi vanhassa, rautaesiripun kahtia jakamassa Euroopassa. Jugoslavian valta Balkanilla oli horjumaton. Neuvostoliitto pieksi rautaisella ruoskallaan Itäblokin maita ja Saksa oli jaettu kahteen osaan.

 

Jos ja kun Suomi olikin läntistä Eurooppaa jäljessä elintasossa, matka Varsovan liiton alueille oli matka jonnekin vielä syvemmälle.

 

”Itäblokki oli silloin ihan oma käsitteensä… koripallossa, ja muutenkin. Itäblokin maat muodostivat kentällä sellaisen muurin, että pelaajamme pelkäsivät heidän kohtaamistaan. Olimme juuri olleet Virossa pelaamassa turnausta Ukrainaa ja muita Neuvostoliiton osavaltiojoukkueita vastaan, ja jokainen maa jyräsi meidät”, Saarinen päivittelee.

 

”Tytöt järkyttyivät, kun seurasimme Neuvostoliiton joukkuetta B-tyttöjen EM-kisoissa 1977. Hirvittävän raamikkaita, ilottomia pelaajia. Lääkäri päivysti valkoisessa takissaan naamiaispöydissä ja valvoi, että Neuvostoliiton joukkueen tytöt ottivat pillerinsä aamupalan kanssa.”

 

Saarinen kuitenkin uskoi, että Suomi-tytöt olisivat pelitaitojensa saralla riittävän hyviä kammetakseen idän matroonat kumoon. Iskujen ottamisen, fyysisen pienuuden ja jyrätyksi tulemisen pelko oli vain voitettava. Niinpä Saarinen valitsi syväpedagogisen lähestymistavan; pelaajien oli itse voitettava oma pelkonsa.

 

”Teimme kentän ulkopuolella erilaisia rohkeusharjoitteita. Yksi harjoite oli sellainen, että juoksimme Vierumäen kuplahallin katossa kiertävällä, metalliverkkoelementeistä rakennetulla jalankuluväylällä, josta oli suora näkymä alas”, Saarinen kertoo.

 

”Menimme myös Vierumäen uimahalliin, missä tyttöjen oli hypättävä veteen uimarien starttikorokkeelta kynttilähypyillä. Kynttilähypyn tärkein vaihe oli voltti eteen- ja taaksepäin ponnahduslaudalta. Jokainen teki vuorollaan työtä käskettyä, mutta laudalta ponnistettuaan joka ikinen pelaaja vain jähmettyi paikalleen ilmassa ja putosi kauhusta kankeana veteen.”

 

Jokainen – paitsi yksi.

 

”Lea ainoana pelaajana osasi ilmaan ponnistettuaan hallita kehonsa täydellisesti. Hän tunsi kehonsa jo A-tyttöikäisenä paremmin kuin muut ikäluokkansa pelaajat. Se näkyi siinä, miten hän liikkui, lämmitteli, palautteli ja pelasi. Uimahyppykin luonnistui kuin vanhalta tekijältä.”

 

Kesän 1979 aikana Saarinen nosti rimaa kerta toisensa jälkeen ja valmisti tyttöjään A-tyttöjen Italian EM-kisoihin. Jugoslavia ja Tshekkoslovakia olivat alkusarjassa liian kovia luita purtaviksi, mutra riemu repesi jatkosarjassa, kun Suomen tytöt pääsivät tuulettelemaan voittoja Puolasta ja Bulgariasta.

 

”Puola- ja Bulgaria -matsien loppuhetkillä tytöt tuulettelivat koreja kuin olisivat voittaneet jotain suurta. Meillä oli loistava yhteishenki ja olimme koko kesän tähdänneet siihen, että haemme voitot joistain Itä-Euroopan maista. Viimein se tapahtui”, Saarinen muistelee silminnähden liikuttuneena.

 

Vuotta myöhemmin Hakala juhli 50. maaotteluaan Romanian Constantassa vasta 20 vuoden iässä. Ja kun vielä etenemme tuosta päivästä vuoden, saavutaan vuoteen 1981, jolloin Hakala oli 18,9 pisteen keskiarvollaan EM-kisojen korikuningatar.

 

”Jo ensimmäisen kerran Lean nähdessäni mieleni teki käydä sanomassa, että oletpa melkoinen pelaaja. Lea pystyi täyttämään hänelle asetetun roolin päivästä toiseen, peleissä ja harjoituksissa. Korintekoa, pelin avaamista syötöillä, puolustusta – Lea teki aina sen, mitä tarvittiin”, Saarinen kiittelee.

 

”Lea oli sitenkin täysin omanlaisensa pelaaja, ettei hän ollut koskaan sairaana tai loukkaantunut. Tämän päivän huippupelaajathan ovat yhtenään viikkoja sivussa, kun kroppa pettää alta, mutta Lea tunsi kehonsa. Koska hän ymmärsi levon, ravinnon ja kokonaisvaltaisen kehonhuollon merkityksen, hän pystyi harjoittelemaan paremmin ja tehokkaammin kuin kukaan muu.”

 

III – Lahden vuodet

 

Hakala debytoi naisten maajoukkueessa kotikaupungissaan Lahdessa marraskuussa 1975, vain pari kuukautta sen jälkeen, kun oli debytoinut naisten SM-sarjassa Lahden Sammon paidassa.

 

Naisten SM-sarjadebytanteilla on tapana nousta pääsarjajoukkueiden pelaajarinkeihin yläasteikäisinä hakemaan tuntumaa. Hakala oli kuitenkin poikkeuksellinen kahdeksasluokkalainen – hän oli jo ensimmäisellä pääsarjakaudellaan joukkueensa paras pisteidentekijä (19,4/ottelu).

 

Hakala päätti debyyttikautensa SM-sarjassa pronssimitaleihin, mutta jo vuotta myöhemmin Sampo järjesti Lahdessa kultajuhlat. Hakala ansaitsi lopullisesti vanhempien pelaajien kunnioituksen latomalla 16-vuotiaana 25,9 pistettä hallitsevalle mestarille per ottelu.

 

Kun Leena Martin nousi 15-kesäisenä Lahden Sammon edustusjoukkueeseen kesällä 1978, oli Hakala jo ajokorttinsa ajanut ja jo neljän pääsarjakauden veteraani, johon suhtauduttiin syvällä kunnioituksella kaikilla pääsarjapaikkakunnilla.

 

”Meillähän on Lean kanssa vain pari vuotta ikäeroa, mutta teini-iässä ikäerot tietenkin tuntuvat suuremmilta”, Martin kertailee.

 

”Nuoresta iästään huolimatta Lea pisti silmään joukkueen tinkimättömimpänä, työmoraaliltaan kurinalaisimpana pelaajana. Ei ollut mikään yllätys, että kymmenenkin vuotta vanhemmat joukkuekaverit kunnioittivat Leaa. Hän oli ottanut paikkansa omalla työllään ja vienyt Sammon mestaruuteen asti.”

 

Hakalalle tuttu kilpakumppani 1970-luvun puolenvälin pääsarjakentillä oli tämän maajoukkuetoveri, helsinkiläisissä Karhun Pojissa SM-sarjauransa aloittanut Terhi Airas, jonka ura kulki monella tavalla käsi kädessä Hakalan uran kanssa.

 

Sekä Hakala että Airas pelasivat itsensä menestyneiden pääsarjajoukkueiden rotaatioihin jo varhaisteini-iässä ja olivat välittömästi joukkueidensa ykköstykkejä. Katsomoissa taisteluparin ”derbyjä” osattiin odottaa – ja Airaksen mukaan Hakalalla oli tapana vetää tuoksinoissa pidempi korsi.

 

”Lea oli hirveän ärsyttävä vastustaja”, Airas lataa ja nauraa hohottaa päälle.

 

”Minä olen aika temperamenttinen luonne ja päreeni ovat palaneet monesti vastustajiin, tuomareihin, katsojiin ja ties mihin. Lea oli ihan toista maata. Vaikka olisi ollut pää painekeittimessä, Lea oli ihan tyynen rauhallinen. Leaa puolustettiin joskus kahdella, toisinaan kolmella pelaajalla, mutta hän tiesi täsmälleen, mitä tehdä. Itsehallintakykyä ja luontaista pelinlukutaitoa arvostankin Leassa kaikkein eniten.”

 

Martin ja Airas kuuluivat 1970- ja 1980-luvuilla naisten maajoukkueen pelaajarotaation ytimeen. Kun he puhuvat Hakalan tavoista, teoista ja luonteenpiirteistä, kuulostaa kirjoittajan korvaan siltä, kuin yksi ihminen puhuisi kahdella suulla.

 

”Lean työmoraali ja tinkimättömyys olivat ihan omaa luokkaansa. Lisäksi Lea oli myös kentän ulkopuolella suunnattoman järjestelmällinen. Hänellä oli tapana kirjata muistivihkoon kaikki, mitä hän päivän aikana tekee, oli kyse sitten harjoitteista, aterioista tai pelin tapahtumista. Siinä oli hyvä esimerkki junnulle”, Martin muistelee.

 

”Kun maajoukkueen nuoret pelaajat saattoivat joskus vähän kokeilla rajojaan, Lea ei koskaan heristänyt sormea tai pitänyt palopuheita. Hän teki vain oman työnsä niin hyvin, että muutkin lopettivat ennen pitkää kaiken ylimääräisen ja tahtoivat seurata hänen esimerkkiään. Lean kaltainen pelaaja on aina hyvä olla joukkueessa.”

 

Airas kertoo esimerkkinä Hakalan luontaisesta pikkutarkkuudesta tarinan vain muutaman viikon takaa.

 

”Lapseni kaivoivat esille ison laatikon täynnä valokuvia. Suurin osa kuvista oli laatikossa sikin sokin sekaisin, mutta joukossa oli kirjekuoren tyyppinen paketti, jollaisissa valokuvaliikkeet ennen vanhaan lähettivät kehystetyt kuvat. Paketti sisälsi aikajärjestykseen järjestellyn nipun mustavalkoisia valokuvia Euroopasta. Se oli Lean lähettämä”, Airas kertoo.

 

”Kun aikanaan reissattiin maajoukkueiden kanssa pitkin Eurooppaa, eihän useimmille meistä edes tullut mieleen ottaa valokuvia, eikä silloin vielä mitään selfie-aikaa eletty. Lea hoiti matkamuistot kaikkien muiden puolesta. Hän napsi kuvat kaikista tunnetuista paikoista ja kotiuduttuaan laati listat, joista joukkuekaverit saivat tilata haluamansa kuvat itselleen.”

 

Hakala pelasi Lahden Sammossa yhtäjaksoisesti vuosina 1975-82, toi Lahteen kaksi SM-kultaa ja upotti parhaalla pääsarjakaudellaan 31,9 pistettä ottelua kohden ennen siirtymistään kahdeksi kaudeksi ulkomaille.

 

Suomeen palattuaan Hakala jatkoi Sammon tehokkaimpana pelaajana vuosina 1984-88, jolloin lahtelaiset voittivat kolme mestaruutta. Vuosina 1986-88 Hakalan joukkuetoverina pelasi Ulla Karlsson, johon Hakalan tinkimättömyys jätti syvän jäljen.

 

”Laji on sittemmin kehittynyt niin, että tämän päivän 16-vuotiaat harjoittelevat enemmän ja paremmin kuin aikuisten huippujoukkueet 1980-luvun lopulla. Lea harjoitteli kuitenkin omalla ajallaan niin paljon, että hänen kokonaisharjoitustuntimääränsä nousevat varmasti tämän päivän huippujen tasolle ja ylikin”, Karlsson kertoo.

 

Myös Karlsson muistaa Hakalan olleen mielenmaltin perikuva, joka ei koskaan antanut pokerinaamansa värähtää, ja joka ei tehnyt harkitsemattomia tekoja kentällä.

 

Karlssonin upottaminen tarinaan on kuitenkin perusteltua siksi, että hän pääsi seuraamaan äärimmäisen harvinaislaatuista tapahtumaa Hakalan uraa ja olemusta ajatellen.

 

”Raholan Pyrkivässä pelasi takamies Ulla Rautiainen, jonka puolustuspelaaminen oli suhteellisen intensiivistä ja ärhäkkää. Yhden kerran aikalisälle mennessään Lea ja Leena (Martin) miettivät yhdessä, että kun seuraava screeni tulee, sitten nähdään”, muistelee Karlsson.

 

”Aikalisällä pelaajat kuitenkin rauhoittuvat ja taisimme voittaa senkin pelin aika reilusti. Ehkä se kertoo jotain, että yksi Lean uran värikkäimmistä tapahtumista oli sellainen, jossa Lea melkein suuttui…”

 

IV – Lean Espanjan vuodet

 

Vaikka kourallinen miesten maajoukkueratsuja oli hakenut koripallotietoutta utahilaisesta Brigham Youngin yliopistosta jo 1960-luvulta lähtien, ja vaikka Teijo Finneman lähti Suomesta ensimmäisenä luotaimena kartoittamaan Ruotsin ja Itävallan ammattilaiskenttiä, oli suomalainen koripalloilija vielä tuntematon vientituote kolme vuosikymmentä sitten.

 

Pelattuaan erinomaiset EM-kisat 1981 ja johdettuaan Sammon kevään 1982 Suomen mestaruuteen Hakala lähti Lahdesta kesätöihin Atlantin itärannikolle. Lopulta Hakala päätyi kaudeksi 1982/83 USA:n yliopistoliiga NCAA:n Maryland Terrapinsiin valmentaja Chris Wellerin alaisuuteen ja pääsi juhlimaan Atlantic Coast -konferenssin mestaruutta mm. Jugoslavian maajoukkuelegendan Jasmina Perazicin rinnalla.

 

Hakala pelasi NCAA-näytöillään (12,3 pistettä/ottelu) nimensä kansainvälisten pelaaja-agenttien scouting-listoille ja päätyi kaudeksi 1983/84 italialaiseen Pescaran joukkueeseen, missä hänet valittiin Serie A:n ulkomaiseen tähdistöviisikkoon kauden päätteeksi.

 

Hakala palasi vielä Suomeen viimeistelemään opintonsa Jyväskylän liikuntatieteellisessä, mutta maisterin paperit kourassaan hän antoi itselleen luvan palata ammattilaiskentille. Italian sijaan suunnaksi valikoitui Espanja, ja Hakalan perään Felipe Gonzálezin valtakuntaan matkusti hänen nykyinen aviomiehensä, Jari Mäkelä.

 

”Eurooppalainen koris ei ollut silloin lähellekään yhtä kansainvälistä kuin nykyisin. Bosman-sääntöä ei ollut. Euroopan huippusarjoissa sai pelata kaksi ulkomaalaispelaajaa per jengi”, Mäkelä kertoo.

 

Hakala pelasi Espanjan pääsarjassa, Liga Femeninassa, neljä kautta (1988-92) neljässä eri joukkueessa: El Almendro, Canoe, Lugo sekä Universitari Barcelona.

 

Vaikka kirjoittajan(kin) mielessä 1990-luvun alku oli käytännössä eilen, on internet eri mieltä – kyseisiltä pelivuosilta ei ole tietoverkkoihin jäänyt kuin tilastorippeitä sieltä täältä.

 

Onneksi meillä on Mäkelä.

 

”Espanjan liiga oli silloinkin Euroopan paras liiga. Jokaisessa joukkueessa oli viisikollinen olympiavoittajia ja maailmanmestareita – ja sitten oli Lea. Joka vuosi Lea valittiin kauden päätteeksi All Star -kentällisiin. Espanjaan lähtiessä meillä oli yhteistä historiaa vain lyhyesti ja tiesin Lean olevan aika kova koripalloilija, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka kova. Lea oli neljän kautensa aikana Espanjan liigan kirkkaasti paras kolmen pisteen heittäjä.”

 

Mäkelä ymmärsi myös varhain, että hänen mielitiettynsä koripallonpeluu oli jotain ihan muuta kuin viikonloppuliikuntaa hyvässä seurassa.

 

”Lean omistautuminen oli ihan omaa luokkaansa”, Mäkelä avaa.

 

”Vaikka Espanjan vuosina kaikki aamuharjoitukset olivat pelaajille vapaaehtoisia, Lea ei koskaan jättänyt yksiäkään treenejä väliin. Joskus me oltiin salilla kaksin. Lealla oli tapana kysyä herättyään, että lähdenkö palauttelemaan, ja seuraavat kaksi tuntia poimin palloa sukasta Lean heittojen jälkeen.

 

Espanjan maajoukkueen suurista hahmoista Liga Femeninaa pelasivat 1990-luvun taitteessa mm. Marina Ferragut, Betty Cebrián, Carolina Mújica ja Mónica Messa ja USA:n maajoukkuepelaajista Cynthia Cooper, Tammy Jackson ja Katrina McClain.

 

Tunnelma espanjalaisissa koripallokatsomoissa oli lähes poikkeuksetta korkealla, ja vähintään joukkueiden aloitusviisikon pelaajat saattoivat kutsua itseään ammattikoripalloilijoiksi.

 

”Jossain paikoissa oli vain satoja katsojia, mutta todella kiihkeä tunnelma, kun taas joillain paikkakunnilla tunnelma oli korrektimpi, mutta katsojia monia tuhansia. Itselleni jäi parhaiten mieleen madridilainen Canoe, jonka kotihalli ei ollut kovinkaan iso, mutta joka oli tavallaan yhden suvun ympärille rakennettu yhteisö. Kun Lea pelasi Canoessa, yhteisöllisyys ulottui kaikkiin”, Mäkelä kertoo.

 

Lisäksi Hakalassa oli jotain, mikä sai espanjalaiset rakastumaan häneen ensi silmäykseltä.

 

Toisin kuin vaikkapa monet  maahan saapuneista amerikkalaisista, venäläisistä tai jugoslavialaisista huippupelaajista, Hakala otti heti komennuspaikkaansa saavuttuaan asiakseen opetella kielen, kulttuurin ja tavat.

 

”Lea arvosti espanjalaista ruokaa ja kulttuuria. Hän söi paikallisten tavoin mereneläviä ja kinkkua, kun amerikkalaiset harvoin nähtiin syömässä muuta kuin ranskalaisia ja hampurilaisia. Lea kiersi museot ja historialliset kohteet ja puhui aina paikallisten kanssa”, jatkaa Mäkelä.

 

”Olin ehtinyt olla Espanjassa vain pari päivää, kun Lea kertoi ilmoittaneensa mut espanjan kielen alkeiskurssille ja käytännössä pakotti mut opiskelemaan. ’Me ei jäädä pyörimään tänne kielitaidottomina vaan opiskellaan espanjaa, niin saadaan enemmän irti kokemuksesta!’”

 

Espanjaa taitava suomalainen oli eritoten median lemmikki. Löysipä Hakala tiensä myös televisiomainoksiin Mäkelän kertoman mukaan.

 

Mutta onko noista ajoista jäänyt mitään perinnöksi?

 

Suomalaisissa koripallopiireissä kaikki muistavat, kuinka Kansas Jayhawksin Pekka Markkanen paimensi NCAA:ssa Shaquille O’Nealin alle kymmeneen pisteeseen. Jokainen muistaa Hanno Möttölän Utahin vuodet tai Petteri Koposen läpimurron Italiassa. Mutta mitä meille on jäänyt Leasta, kun edes Espanjan koripalloliiton verkkosivut eivät tarjoa tilastoja hänen pelivuosistaan?

 

”Totta kai Lealla on kotona lehtileikkeitä kansiot täynnä. Paikallisilla lehdillä oli tapana jakaa ’patoja’ otteluiden parhaille pelaajille, Lealle oli aina annettu kolme tai neljä pataa”, Mäkelä paljastaa.

 

”Jos omaan espanjan kielen taitooni on yhtään luottamista, niin Lea nautti erittäin suurta arvostusta espanjalaisten urheilutoimittajien keskuudessa. Mutta ei Lea niin tykkää jutella peleistään. Enemmän me muistellaan sitä, kuinka kierrettiin maata junalla ja autolla luoteisrannikolta Katalonian kautta Malagaan ja tutustuttiin ystäviin, joista moniin olemme yhteydessä vielä tänä päivänä.”

 

V – Vorssan voittamaton Lea

 

Kesällä 1992 Hakala oli tehnyt päätöksensä: neljä vuotta Euroopan parhaassa naisten koripallosarjassa saivat riittää. Oli aika palata Suomeen, astua lehtorin virkaan ja suorittaa HKVT-koripallotutkinto peliuran jälkeisiä valmennusvuosia varten.

 

Hakalasta ei ollut kuitenkaan järkevää lopettaa pelaamista 32-vuotiaana, jolloin hän pelasi yhä edelleen uransa huipulla.

 

Elettiin Suomen synkimpiä lamavuosia ja Hakalan kasvattajaseura Sampo oli alamaissa. Naisten SM-sarja oli typistynyt kahdeksaan joukkueeseen, eikä suurin osa joukkueista osannut kuvitella edes sellaisia resursseja, jotka nykypäivän Naisten Korisliigan joukkueilla on käytettävissään.

 

Forssassa asiat olivat kuitenkin hyvällä mallilla. Paikkakunnan naisten koriksen ykkösjoukkue Alku oli voittanut pitkälti omista kasvateista kootulla joukkueella mestaruuden keväällä 1989 ja yltänyt SM-hopealle keväällä 1992.

 

Palapeli oli yhtä palasta vailla.

 

”Kun sain kuulla Lean palanneen Suomeen, sain jostain ongittua Lean vanhempien numeron ja sitä kautta Lean kiinni. Aloimme jutella ja pääsimme hyvin nopeasti yhteisymmärrykseen”, kertoo Alun veijarimainen manageri Jyrki Tulander.

 

Hakalan saapuminen Forssan Alkuun syyskesällä 1992 tarkoitti suurin piirtein samaa kuin se, että Petteri Koponen siirtyisi nyt Himkistä Kauhajoen Karhuun pelaamaan Korisliigaa.

 

”Olihan meidän naiset aika ihmeissään, kun sana alkoi levitä”, Tulander virnistää.

 

Hakalan Forssan taival ei kuitenkaan saanut satukirja-aloitusta.

 

”Olimme Alun toimistolla valmiina kapuamaan bussiin matkalle Suomen Cupin otteluun Rientoa vastaan. Lean pelilupa ei ollut kuitenkaan tullut vielä Barcelonasta, joten Lea meni toimistoon, kaivoi muistikirjan esille, näppäili numeron ja alkoi haastaa sujuvaa espanjaa. Aika monelta lensi sillä hetkellä silmät selälleen”, kertailee Tulander.

 

”Joukkue nousi bussiin ja minä jäin odottamaan, että Lean pelilupa tulisi Barcelonasta. Kun faksi viimein tuli, faksasin sen edelleen Riennon toimistolle ja lähdin ajamaan hirveää ylinopeutta kohti Turkua.”

 

Yhden naisen show, täyttä dominointia 40 minuuttia, äidit vastaan tyttäret – kaikkea tätä ajatteli Tulander näkevänsä Riennon ja Alun välisessä cup-ottelussa. Todellisuus oli kuitenkin jotain muuta.

 

”Me hävittiin se peli ihan pystyyn. Kaikki meidän pelaajat odottivat, että Lea hoitaisi homman, ja katselivat itse vierestä, että mitähän se nyt tekee. Lea pelasi täysillä ja tsemppasi muita mukaan, mutta muut vain tönöttivät paikallaan. Mä haudoin päätäni katsomossa, että eihän tästä jumalauta tule mitään.”

 

Suomen Cupin mestaruutta Alku ei sinä vuonna voittanut, mutta kun Hakala asettui taloksi joukkueeseen, Forssan Alku alkoi voittaa – ja voittaa – ja voittaa.

 

Pelikaudella 1992/93 Alku voitti 17 (!) ensimmäistä otteluaan ennen kaatumistaan SM-finaalien avausottelussa Pussihukille pistein 66-68. Alku kuittasi kuitenkin työtapaturmansa voittamalla kolmen suoran vantaalaisia vastaan.

 

Hakala oli mestarijoukkueen tehokkain pelaaja 21,0 pisteen ja 8,8 levypallon kausikeskiarvoillaan.

 

Voiton makuun kerran päästyään Alku ei luovuttanut valtikkaa. Joukkue huuhtoi kultaa yhtäjaksoisesti vuosina 1993-99, joka ainut kerta Lea Hakala keskushenkilönään. Erityisen merkittävä Hakalan keskeinen asema oli siihen nähden, että Alun 90-luvun mestarijoukkueiden pelaajalista muodostaa suomalaisen naisten huippukoriksen ”kuka kukin on”-listan: Hakala, Marianne Koskinen, Jaana Sintonen, Dana Aaltonen, Nina Pajanti-Raudus, Kirsi Ovaskainen, Kati Nynäs

 

”Alkuhan oli huikea joukkue jo ennen kuin Lea tuli kuvioihin. Lean saavuttua kenelläkään ei ollut enää saumaa meitä vastaan”, naurahtaa Kirsi Ylösmäki (os. Ovaskainen) muistellessaan Alun huippuvuosia.

 

”Me oltiin hyvä joukkue muutenkin, mutta Lea teki meidät niin hyväksi joukkueeksi kuin me oltiin. Jos joskus treeneistä mopo saattoi olla karkaamassa käsistä, Lean ei tarvinnut edes ääntään korottaa. ’No niin, keskitytäänpäs taas sitten’, piti Lean sanoa, ja kaikki ymmärsivät heti, mitä pitäisi tehdä.”

 

Hakala oli dominoivan joukkueen kärkipelaaja ylittäen viidellä ensimmäisellä Forssan kaudellaan 19 pisteen ja seitsemän levypallon kausikohtaiset keskiarvot. Kahdella viimeisellä kaudellaan Hakala teki myöhempien aikojen ”Larry Birdit” – keskittyi haalarihommiin, syöttelyyn ja pelinrakenteluun, ja antoi ranteensa laulaa vasta ahtaassa paikassa.

 

”Monet ihailevat Leaa hänen koripalloilullisista saavutuksistaan, mutta minä ihailen häntä enemmän ihmisenä”, Ylösmäki ylistää.

 

”Lea ei koskaan tuonut tähtipelaajan statustaan tietoisesti esille, vaan hän on aina ollut hyvin vaatimaton ja ystävällinen. Hän hyväksyi jokaisen pelaajan osaksi joukkuetta ja johti jäätävällä mielenmaltillaan joka ainoassa tilanteessa.”

 

Kysyttäessä hauskaa anekdoottia Hakalasta Tulander hiljenee – ehkä ensimmäistä kertaa elämässään.

 

”Kenestä tahansa muusta voisin kertoa kourallisen tarinoita, mutta kun Lea keskittyi aina vain olemaan hyvä”, managerismies nauraa.

 

”Lähinnä esimerkkinä Lean luonteesta tulee mieleen joku ratkaiseva finaaliottelu Forssassa, kun Lea sai kesken matsin todella rajun näköisen iskun huuleen. Lea astelee määrätietoisesti pukuhuoneeseen, ja kun muu joukkue pari minuuttia miettii, että kuinkakohan tässä käy, Lea palaa pukuhuoneesta teipattuaan urheiluteipillä huulensa kiinni.”

 

VI – Myöhäisimpien aikojen Pantteri-Lea

 

Ajettuaan seitsemän Forssan kauden ajan lähes päivittäin Helsingin Pohjois-Haagasta työpäivän päätteeksi harjoituksiin Forssaan pääsi Hakala säästää ajokilometreissä ja etsiytyä lähemmäs kotikontujaan. Niinpä Hakala hyppäsi M-junan kyydissä Myyrmäkeen ja pelasi suurimman osan 1999/2000 runkosarjakaudesta Vantaan Pussihukissa.

 

Kelpo talvikauden jälkeen Hakala vaihtoi kuitenkin lennosta seuraa ja siirtyi viitisentoista kilometriä etelämmäs, Helsingin Panttereihin, metsästämään mestaruutta Kenya Robinsonin tutkapariksi Hilpi Savikon valmennukseen.

 

2000-luvun alun Panttereista kehkeytyikin lähes samanlainen menestystarina kuin Forssan Alku oli edellisellä vuosikymmenellä ollut. Voitettuaan kolme perättäistä mestaruutta (2000–02) Hakala tahditti stadilaiset vielä kolmesti finaaleihin, yhden kerran kultamitalin arvoisesti.

 

Vaikka Hakala oli 40 vuotta täytettyään naisten SM-sarjan vanhin pelaaja, pelasi hän edelleen 22 minuuttia ottelua kohden ja ylsi kaikilla viimeisistä kausistaan kaksinumeroisille pistelukemille.

 

Mukana Hakalan viimeisten pääsarjavuosien menoa oli äimistelemässä tuolloin 21-vuotias Mari ”Maire” Puustinen, joka kuului stadilaisten juniorivitjaan yhdessä mm. Susanna Rinnan, Jenni Laaksosen ja Siiri Nuutisen kanssa.

 

”’Vau, Lea Hakala’”, Maire naurahtaa kysyttäessä ensireaktiotaan.

 

”Kun tuon tason pelaaja tulee omaan jengiin, pelaaja alkaa automaattisesti skarpata omaa tekemistään. Yhtenä päivänä Lea vain ilmestyi harjoituksiin itsestään isompaa numeroa tekemättä ja ekoista treeneistä alkaen istui kokonaisuuteen kuin valettu.”

 

Vielä viidennellä vuosikymmenelläänkin Hakala oli Pantterien huolellisin, ahkerin ja kovin harjoittelija, joka nosti koko joukkueen suoritustasoa vielä pykälän verran.

 

”Lea veti joka ainoan harjoituksen alkulämmittelystä loppuverryttelyyn järkyttävällä asenteella. Ei siinä tehnyt mieli laiskotella tai jauhaa turhia”, Puustinen kuvailee.

 

”Kentällä opin hyvin nopeasti, miten Lea liikkui ja mihin hän halusi pallon. Jos annoin huonoin syötön, niin pieni, melkein huomaamaton katse riitti palautteesta. Sen jälkeen seuraava syöttö tuli täsmälleen oikeaan paikkaan… tai ainakin kova oli yritys!”

 

Katsottuaan Hakalaa kolmen mestaruuden ja yhden SM-hopean verran vierestä Puustinen kertoo tulleensa tietoiseksi siitä, miten tämä pystyi pelaamaan vuodesta toiseen korkeimman tason koripalloa niin hyvällä tasolla.

 

”Lealla on aina puheessaan tämä ’ehän mää mittään oo tehny’-asenne, vaikka sittemmin sivulauseessa tulisi ilmi, että niin, harjoitusten päätteeksi Lea hiihti vielä kevyet 25 kilometriä”, Puustinen nauraa.

 

”Lea oli aina hyvässä kunnossa, aina. Tuntuu, että hän oli 45-vuotiaana samassa kunnossa kuin minä olin 25-vuotiaana. Nelikymppisenä Lea ei ollut enää niin nopea, mutta hänen tehokkuutensa perustuikin rauhallisuuteen, oikea-aikaisuuteen ja rutiiniin. Tänä päivänäkin monet juniorit voisivat muistaa, että kärsivällisyys ja toistot vievät pidemmälle kuin nuoruusiän urheilullisuus.”

 

Kuten Hakalan muut kollegat, myös Maire Puustinen muistuttaa joukkuetoverinsa pehmeämmästä puolesta; Puustinen kuvailee Hakalaa oivaltavaksi tilannekoomikoksi, joka kenties heittää huulta harvoin, mutta sitäkin tuloksellisemmin ja sitäkin paremmissa paikoissa.

 

”Lea havainnoi ympäristöään koko ajan ja sieltä tulee jatkuvia teräviä, hauskoja huomioita. Koskaan Lea ei samalla lailla heittäytynyt apinalaumaksi kuin muu joukkue, mutta kyllä Lea vettä osasi kiukaalle heittää.”

 

Itseään parikymmentä vuotta nuorempien naisten illanistujaisissakin Hakala oli joka ainut kerta mukana hyvällä pelihuumorilla, vaikka varasikin itselleen aikuisen naisen oikeuden kadota hyvissä ajoin yöpuulle. Ja jos Ulla Karlssonin kertomus siitä yhdestä kerrasta, kun Lea melkein hermostui, on yksi jälkipolville kerrottavaksi jäänyt historiallinen esimerkki Hakalan maailmanennätyspokan pettämisestä, mainitsee Puustinen toisen.

 

”Meillä oli vakiintunut käytäntö, että jos oltiin bileissä tai ravintolassa ja taustalla alkoi soida Vicky Rostin Sata salamaa, Lealle oli soitettava siltä istumalta – oli kello mitä hyvänsä. Se on Lean ja Panttereiden biisi. Jos korismatsin kuuluttaja huomaa Lean tulevan katsomoon, kannattaa pistää se soimaan ja katsoa, miten Lea reagoi”, Puustinen virnistää.

 

Epilogi – apulaisrehtori tarkistaa esseen

 

Vartoilen pari viikkoa, kunnes sähköpostilaatikkooni saapuu paluupostia Lea Hakalalta.

 

Apulaisrehtori on tehnyt lähettämääni Word-tiedostoon pari tyylillistä korjausta ja oikaissut jokusen faktatiedon. Teksti on suurimmaksi osaksi saanut pysyä sellaisenaan. Pedagogi on säästellyt punatussia.

 

Jokainen henkilökuva on kirjoittajan tulkintaa aiheesta ja jokaisella kirjoittajalla on agendansa, olkoon se tiedostettu tai piilotajuinen, julkinen tai piilotettu. Tämä teksti ei ole poikkeus: kirjoittaja kastautuu itselleen pitkälti tuntemattomaan aihealueeseen luomalla aikalaiskuvausten pohjalta rekonstruktion.

 

Saamani sähköpostiviestin perusteella kohdehenkilöni on ymmärtänyt pyrkimykseni ja pystyy allekirjoittamaan sanomani – ainakin osittain.

 

”No, oikeastaanhan tämä artikkeli oli muiden kertomaa minusta, eikä mulla pitäisi oikeastaan olla mitään sanottavaa siitä, minkälaisena muut ovat minut kokeneet”, Hakala naurahtaa – kenties jopa aavistus kiusaantuneisuutta äänessään – kun saan hänet myöhäiskeväisenä sunnuntai-iltapäivänä viimein puhelimeen.

 

(”Lea ei tykkää puhua omasta urastaan”, kuulen Ulla Karlssonin muistutuksen korvissani, kun kuuntelen Lean vastaavan kysymykseeni tekstini herättämistä ajatuksista.)

 

Nostan heti keskustelun alkajaisiksi kissan pöydälle.

 

”Kun miettii kaikkia saavutuksiasi, kaikkia paikkoja missä olet pelannut ja eri vuosikymmenten kokemuksiasi, en voi olla kysymättä: mikset halua puhua urastasi?” aloitan.

 

”Jos miettii vaikka Hannoa (Möttölä), hänen uransa ajalta on olemassa täydelliset tilastot, erilaisia lehtileikkeitä ja verkkouutisia ja YouTube-klippejä. Sinä pelasit urasi parhaat vuodet internetiä edeltäneenä aikakautena. Mä näin ikään kuin velvollisuudekseni muistuttaa ihmisiä siitä, mitä olet oikein urasi aikana tehnyt.”

 

”Juu, eihän näillä nuorimmilla ole mitään käsitystä siitä, missä kaikkialla se opettaja on pelannut. Niinhän se väkisin menee, mitä enemmän aikaa kuluu”, Lea hymyilee puhelinyhteyden takaa.

 

Luonnonlakeja ei pysty muuttamaan populistisinkaan oikeusministeri.

 

Vien keskustelun Bill Simmonsiin ja hänen muistikuviinsa Larry Birdin pelaajauran viimeisestä lehdistötilaisuudessa: hetkeen, jona Bird uumoili elävänsä vielä ihmisten puheissa viisi tai kymmenen vuotta, kunnes kollektiivinen muisti vääjäämättä hiipuisi.

 

Tänä päivänä Bird on matkalla Wilt Chamerblainin, Bill Russellin, Bob Pettitin ja Jerry Westin rinnalle menneiden vuosikymmenten suuruuksien pantheoniin. Jäljellä on enää legendoja.

 

Mutta kuka voisi kertoa legendaa, jos kukaan ei ollut näkemässä niitä? Kuka välittäisi jälkipolville tietoa Lean Marylandin, Italian tai Espanjan vuosista, jos ei hän itse? Kuka antaisi luotettavan todistuksen hänen ajastaan Lahden Sammossa?

 

”Mulla on sellainen ajatus, että mä annan tekojeni puhua puolestani. Se, mitä mä olen saavuttanut, näkyy tilastoissa ja mestaruuksissa. Mitä niihin sen enempää jämähtämään.”

 

Ja ennen kuin ehdin sitä itse huomata, Lea on kääntänyt keskustelun nykypäivään.

 

Kuinka hän on viime vuodet pyrkinyt yhtenä toimijana muiden joukossa luomaan nuorille koripalloilijoille parhaat mahdolliset päivittäisolosuhteet Pohjois-Haagan Yhteiskoulun (PHYK) apulaisrehtorina yhteistyössä Koripalloliiton ja Helsinki Basketball Academyn kanssa.

 

Lea muistuttaa aloittaneensa valmentamisen jo peliaikanaan ja korostaa viimeisen puolentoista vuosikymmenen kansainvälisiä luottamustehtäviään mm. FIBA:n naisten komissiossa ja FIBA:n teknisessä komissiossa.

 

”Monenlaisessa olen ollut vuosien aikana: valmentajana, apuvalmentajana, joukkueenjohtajana – milloin missäkin joukkueessa ja roolissa”, Lea luennoi.

 

”Lähtökohtani on aina ollut, että annan tietotaitoni käyttöön, jos minua kysytään, oli kyse sitten päivittäisvalmennuksesta tai luottamustehtävistä. Pitkän peliurani aikana olen nauttinut koripalloyhteisössä toimimisesta ja kokenut antaneeni paljon lajille, jolta olen myös saanut paljon.”

 

Kun keskustelu kääntyy tulevaisuuden pelaajiin, mainitsen keskusteluni Lean entisten valmentajien ja ensimmäisten joukkuetovereiden kanssa. Heidän mukaansa Lea oli Suomen tasolla erittäin lahjakas, mutta pelkkä lahjakkuus ei ollut ratkaiseva tekijä.

 

Ratkaiseva tekijä oli Lean työmoraali. Juuri se sama osa-alue, jota hän nyt apulaisrehtorina ja valmentajana painottaa nykypäivän potentiaalisille huipuille.

 

”Muistutan aina, että menestykseen ei ole oikotietä. Huipulle tahtovan urheilijan on harjoiteltava enemmän ja paremmin kuin muut”, Lea lausuu.

 

”Toisaalta huipulle pääseminen vaatii myös valintojen tekemistä. Pelaajan on uskallettava tehdä päätös vaikkapa vaihtaa seuraa tai lähteä turvallisista kotimaan ympyröistä toiseen maahan silloin, kun sellainen tilanne avautuu. Se ei ole koskaan helppo päätös, mutta monesti välttämätön.”

 

Kun artikkelini kohde tarjoaa aasinsiltaa minulle käveltäväksi, yritän vielä johtaa keskustelun vuosiin 1988-92: että Lea, sinähän teit sellaisen rohkean loikan pariinkin otteeseen. Ensiksi lähtiessäsi Lahdesta Marylandiin ja Italiaan, toisen kerran Espanjan kentille siirtyessäsi.

 

Pieneksi hetkeksi tekstini kohdehenkilö innostuu.

 

”Järjestelmähän oli silloin aivan erilainen eurooppalaisessa huippukoriksessa. Nykyaikaiset pelaajien liikkuvuussäännöt eivät olleet vielä voimassa ja Espanjassa oli kahden ulkomaalaispelaajan kiintiö per joukkue. Onhan mulla lehtileikkeitä tallella niistä ajoista vaikka kuinka”, Lea aloittaa.

 

”Yksi voimakkaasti Espanjan koripalloon niinä vuosina vaikuttanut tekijä oli vuoden 1992 kisaisännyys (Barcelona). Naisten koriksessa hanke näkyi sillä tavalla, että maan parhaat pelaajat kerättiin Madridin joukkueeseen, joka pelasi käytännössä liigakoripalloa maajoukkueella. Barcelonassa menestys ei ollut vielä kaksista, mutta tehty työ palkittiin 1993, kun Espanja voitti naisten EM-kultaa.”

 

Mutta yhtä nopeasti kuin Lea ehtii aloittaa, hän vaikenee.

 

Odotan jokusen sekunnin tarinan mahdollista jatkoa, kunnes ymmärrän ottaa Lean heittämän pallon kiinni.

 

”Olisitko valmis antamaan historiantallennusmielessä joskus pidemmän haastattelun, jos saisin vaikkapa jonkun toimittajan innostumaan Italian, Espanjan ja NCAA:n vuosistasi?”

 

”Ainahan se mahdollista on. Jos joku pyytää, niin katsotaan sitten, mikä mun fiilis on sillä hetkellä”, kuulen Lean lausuvan lempeän lakonisesti puhelinyhteyden toisessa päässä.

 

Joukkuetovereiden todistus osoittautuu jälleen todeksi – brittiläisen huumorin perusperiaate on kyetä laskemaan leikkiä ilmeettömin kasvoin. Ja koska äänensävy ei pelkästä tekstistä välity, voin todeta olevani tekemisissä taiteenlajin taitajan kanssa.

 

 

Puhelun päätyttyä sullon ruutuvihkoni reppuun, saatan tyttäreni äidilleen, kävelen Kokkolan rautatieasemalle ja nousen InterCity-junaan aloittaakseni pitkän työmatkan kohti etelää.

 

Asemoiduttuani paikalleni nostan läppärini kannen, painan virtanappia, kirjaudun Gmailiin ja alan lukea tarkemmin Lean lähettämää, viikon takaista palautesähköpostia.

 

Tekstin epilogia koskevien ajatuksieni vielä kiertäessä päässäni kehää vangitsee parin lauseen sähköpostirihma katseeni:

 

”Sellainen tieto tuli mieleen, että aikanaan Robert Petteri Petersen oli kysynyt äidiltäni (Eila Hakala, os. Koiso-Kanttila) minua jo 14-vuotiaana mukaan maajoukkueleirille, mutta äiti oli todennut, että kannattaa varmaan odottaa vielä jonkin aikaa. Tämän äiti kertoi minulle vasta useita vuosia myöhemmin. Kaukaa viisas?”

 

Tilastot ja voitetut mestaruudet puhuvat puolestaan, mutta raa’an datan takana on aina jotain, mitä numerot eivät tavoita.

 

Tuo ”jokin” voi välittyä huolellisesti asetelluista ja harkituista sanoista, mutta sitäkin useammin harkittujen lauseiden vastapainoksi lausutuista, puolihuolimattomista täsmennyksistä tai raoista rivien välissä.

 

Jos yhtään tulkitsen Lean sähköpostitse lähettämää, anekdootillista huomiota oikein, se kertoo, että hän ei ole välinpitämätön oman uransa ja omien saavutuksiensa suhteen – kaukana siitä. Kerrottavaa löytyy, mutta tarinan syntyminen vaatii oikean kontekstin, oikean mielentilan, oikeat kysymykset, oikean kemian.

 

Jos tarinaa lähtee kirjoittamaan ainoana tarkoituksenaan pystyttää patsas tarinansa kohteelle, voi yhtä hyvin jättää kynänsä koteloon ja Remingtonin ruostumaan.

 

Mitään ei synny ilmaiseksi, ei uraa eikä tarinaa. Lea Hakalan ura on tästä kenties paras esimerkki.

 


Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

 

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
 

Tietokirjat

 

Seuraava musiikkiaiheinen tietokirja ilmestyy alkuvuonna 2017.

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Yksi kommentti artikkeliin ”LEA LEGENDAN JALANJÄLJILLÄ

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s