LOIMAALAISEN LIIGAKORIPALLON HISTORIAN LYHYT OPPIMÄÄRÄ

Koripallo

TEKSTI: HIPPO TAATILA, KUVA: TYTTI NUORAMO

Yhä tänä päivänä, kahden Korisliigan mestaruuden, SM-hopean, SM-pronssin, Eurocup-syksyn 2013, VTB-pelikauden 2014/15 ja lukemattomien some-sotien jälkeen, minulla on suunnattomia vaikeuksia sisäistää sitä, että loimaalainen joukkue pelaa koripalloa ylimmällä kansallisella sarjatasolla.

Joka ainut kerta, kun kiipeän Loimaan Liikuntahallin päätykatsomon penkkiriville Rumpali-Reiskan välittömään lähimaastoon seuraamaan Bisonsin peliä, odotan hermostuneena, milloin joku Pirkka-Pekka Petelius hyppää pellenenässä ja vihreässä peruukissa nurkan takaa, heittää kermakakun naamaani ja huutaa: ”Hähää, piilokamera!” samaan aikaan, kun Pedro Hietanen soittaa taustalla hanurilla sirkusmusiikkia viikset tutisten.

Synnyin Loimaan Aluesairaalassa joulukuussa 1981 ja ehdin tallustella Loimaan torin laitaa yli kahdenkymmenen vuoden ajan ennen kuin raahasin arpisen psyykeni Expressbussin kyytiin ja vaihdoin kirjat Helsinkiin. Uskon, että minulle on muodostunut käsitys siitä, mitä Loimaa on ja mitä se ei ole.

Pesäpallo ja lentopallo, kyllä. Toripäivät ja huoltoaseman baarin äijät, jo vain. Esloillaan jumalanpalvelukseen porhaltavat mammat, ehdottomasti. Toriralli, puistossa vedetty keskiketterä ja keskenään kahinoivat viisi kebabravintolaa, ilman muuta. Poliisitiedotteet, joissa kerrotaan automurron yhteydessä varastetuista, ”Owner’s Manual”-merkkisistä autostereoista – ilman muuta.

Mutta koripallo?

Miten tähän hetkeen päädyttiin?

Minun kirjoissani nyky-Bisonsin esihistoriaa alettiin kirjoittaa pelikaudella 1994/95, jolloin Loimaan Korikonkarien miesten edustusjoukkue otti vastaan kovassa nousussa olleen Forssan Koripoikien farmijoukkueen aseman ja nousi läntisen alueen II Divisioonaan.

Seuraavan vajaan vuosikymmenen ajan Loimaan Korikonkarien edustusjoukkueen toiminta seurasi kurinalaisesti samaa kaavaa.

Oman juniorimyllyn kasvatit riittivät kelvolliseksi rungoksi aluesarjaan, jonka lisäksi taustaryhmä hankki harva se kausi bensarahoja ja lounasta vastaan ryhmään 20 kiloa parhaista päivistään paisuneen entisen SM-sarjajyrän kiroilemaan dumareille ja junioreille. Nimellisesti puhuttiin divariin noususta ”parin vuoden päästä”, mutta yleensä aluesarjan 1.-3. sija yhdistettynä karsiutumiseen ykkösdivarikarsinnoissa riitti.

Salaisiksi aseiksi Korikonkarit järjesti myös kenties koko alueen kaksi inhottavinta kotihallia; Loimaan yhteiskoulun ”uuden salin”, jonka molempien päätyrajaviivojen ulkopuolella oli ruhtinaallinen kymmenen sentin jarrutustila ennen tiiliseinää sekä Loimaan Tennishallin, jonka sisälämpötila saattoi helmikuisena pakkaspäivänä kohota parhaimmillaan kymmeneen asteeseen.

Junioripuolella seuran tehtävä oli ihan riittävän laadukasta. Talkoolaisia riitti, lähes jokaisesta ikäluokasta saatiin joukkue jalkeille ja kaikkein parhaille tiimeille yleensä saatiin hieman vaativampi ja lajitietoisempi koutsi. Aluesarjoissa tuli menestystä riittävästi, punavalkeat verkkarit vilahtelivat 1980-luvulta alkaen kotimaisissa ja kansainvälisissä turnauksissa ja jokunen pelaaja eksyi pääsarjaankin asti.

Tästä huolimatta koris oli Loimaalla pienen piirin toimintaa.

Toki jokaisessa junnujoukkueessa oli muutama intiaani, joka osasi analysoida Tim Hardawayn lähdön merkitystä Golden State Warriorsin takakentälle tai tilasi SLAM-lehdestä rakeisia NBA-runkosarjamatsien VHS-tallenteita 200 markan kappalehintaan, mutta harvassa olivat ne pelaajat, joille koripallo oli B-juniori-iän jälkeen intohimo.

Sitä paitsi 1990-luvulla Loimaa oli ennen kaikkea pesispitäjä. Niin kova pesispitäjä, että kun yläasteikäinen poika huusi läpällä stadionin parkkipaikalla: ”Hyvä Alajärvi”, saapuivat viiksekkäät verkkatakkiäijät mammafillarin päällää päivystävän murkun luokse joukolla uhkaamaan, että kohta lähtee saatana hampaat.

Vuoden 1994 Itä-Länsi-matsi keräsi Loimaan pesäpallostadionille yli 6,000 katsojaa – erityisen komea luku, kun ottaa huomioon, että silloisessa Loimaan kaupungissa asui 7,000 ihmistä.

Vihervalkoisiin pesisverkkareihin sonnustautuneet aikansa gladiaattorit saivat paikalliset neidot tiineiksi pelkällä katseellaan ja innokkaat fanit pitivät huolen siitä, ettei ilmainen juoma koskaan loppunut lukkarien ja jokerien lasista Seuranurkan baaritiskillä.

Kun sopupelikohu rokotti pesäpallon suosiota ja talousvaikeudet iskivät ristin Loimaan Palloilijoiden kummulle vuosituhannen taitteessa, elettiin Loimaalla hetken aikaa huippu-urheilutyhjiössä, kunnes puolen vuosikymmenen päästä lentopalloseura Jankon miesten edustusjoukkue, silloinen Loimijoen Hurrikaani, kiilautui pääsarjatasolle.

Pesis ja lentis olivat kuin luotuja lajeja piskuiselle, maalaisliittolaiselle taajamalle. Siinä sivussa korisaktiivit saattoivat välillä vähän nakella niskojaan mahtilajien suuntaan, mutta eipä se ollut muuta kuin taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Konkarien edustusjoukkueen toiminnan ammattimaistuminen käynnistyi vuosituhannen taitteen jälkeen, kun paikkakunnan ensimmäinen – ja toistaiseksi ainoa – HKVT-koulutettu valmentaja Jarno Ala-Nissilä värvättiin kolmivuotisella projektilla miesten joukkueen peräsimeen.

Ala-Nissilä alkoi muodostaa joukkuetta ’84 ja ’86 syntyneiden poikien ikäluokkien ympärille. ’84 syntyneet olivat parhaimmillaan piipahtaneet yhteisjoukkueella FoKoPon kanssa B-poikien mitalipeleissä keväällä 2000, kun taas ’86 syntyneet tunnettiin valtakunnallisissa B- ja A-junnujen divareissa raivostuttavana rakkikoirajenginä, joka korvasi puuttuvan koon prässäämällä, träppäämällä, juoksemalla nopeaa ja astumalla nilkkojen päälle levypallotilanteissa.

Jengin pelillisenä johtajana loisti Forssassa, Karkkilassa ja Oulussa pääsarjaa ja divaria pelannut Juha Valkama, joka heti päävalmentajaksi siirryttyään onnistui piiskaamaan edustusjoukkueen divariin asti. Pari entistä pääsarjajyrää, omista kasvateista koostunut roolipelaajaremmi ja amerikkalaislaituri Mike King riittivät tamperelaisen teekkarijoukkue Pompun kurmottamiseen divarikarsinnoissa kevättalvella 2008.

Kun luin paikallislehden mahlaa valuvia raportteja divarinoususta kolmensadan mylvivän katsojan edessä ajattelin, että tässä menee Konkarien edustusjoukkueen potentiaalin yläraja; vakiinnutetaan paikka divarissa, ollaan divarin inhottavin kotijoukkue, kätilöidään viiden vuoden välein yksi kelvollinen pelaaja liigatasolle.

Kun kolme vuotta myöhemmin Alastaron prinssi Eero Aaltonen survoi divarin finaaleissa palloa Lapuan Korikobrien Tyrwone Stillin hanuriin ja Jani Kivinen nousi remonttitikkaille leikkaamaan korisukkaa divarin mestarina, aloin vahvasti epäillä, että vaimo oli liuottanut läpällä iltateeheni LSD:ta.

Katselin uudelleen ja uudelleen YouTube-tallennetta, jossa loimaalaisyleisö tuuletteli divarin mestaruutta ja liigapaikkaa. Minusta tuntui käsittämätöntä ajatella, että Korikonkarit vääntäisi seuraavalla kaudella Töölön Kisahallissa, Mansikka-aholla ja Karhuvuoressa – legendaarisissa palloilupyhätöissä, joiden tunnelmaa olin ihastellut vuodesta 1992 alkaen.

Enkä voinut olla ajattelematta, että auta armias sitä turpaan saamisen määrää liigassa.

Ensimmäiset korviini kantautuneet huhut liigaan koottavasta joukkueesta olivat konservatiivisia.

Tuomas Iisalon ja Juha Stenin nimet heitettiin ilmaan mahdollisina profiilipelaajahankintoina. Pari omaa kasvattia pitäisi mahduttaa rotaatioon. Puhuttiin Turun alueen kasvateista, jotka olivat vääntäneet liigaa Aura Basketissa ja keskittyneet viime vuodet divaripeleihin Ura Basketissa. Pohdittiin, kelpaisiko divarijoukkueen jenkkikolmikon yksikään jäsen liigajengiin.

Nämä kaavailut vastasivat mielessäni sitä, mitä ajattelin LoKoKon olevan liigassa: putoamispeikkoa vastaan kamppaileva keskimääräistä inhottavampi kotijoukkue, joka kenties onnistuu parhaimmillaan jonain maaliskuisena iltana kampeamaan kausi-influenssakierteestä kärsivän Katajan kotonaan.

Kulissien takana oli kuitenkin käynnissä toisenlainen kuhina. Manageri Ari Hannula ja päävalmentaja Greg Gibson olivat yhtä mieltä siitä, että tupaan on turha mennä hattu kourassa anelemaan, josko rovasti antaisi luvan raivata pappilan suolle tilaa torpalle. Niin liiganousijat olivat vuosikausien ajan tehneet, eikä strategia ollut koskaan tuottanut menestyjiä.

Ja kun vastikään turkulaistunut Aleksi Valavuori nimettiin Korikonkarien edustusjoukkueen taustoille, osasin ounastella, että on lopputulemana sitten romahdus tai suomalaista koripallohistoriaa, nyt mennään ja helvetin lujaa.

Valavuoren nimeämisen jälkeen kesä 2011 täyttyi toinen toistaan kovemmista pelaajavärväyksistä ja imagonmuutoksista niin, että minun oli pakko soitella kaikki loimaalaiset, koripallon kanssa tekemisissä olevat tuttuni läpi ja udella, onko Alpo Jaakolan patsaspuiston uumenista kenties löytynyt jokin loputtomia euromääriä seuralle louhiva Sampo.

Siinä vaiheessa, kun Ron Artest Metta World Peace ilmoitti jenkkiläisessä talk showssa vetävänsä pari höntsämatsia Suomessa syksyllä, minun oli pakko sporailla Hakaniemen kodistani Kaartin poliisitalolle puhaltamassa alkometriin ihan varmuuden vuoksi.

Samalla, kun mieleni teki puristaa kauhukahvasta ja perustaa perinteikkäälle seuralle oma tuomiopäivän kellonsa laskemaan aikaa vääjäämättömälle itsetuholle, saatoin vain tapailla itsekseni, että tällaiseen median haltuunottoon ei ole yksikään koripallojoukkue Suomessa päässyt näin lyhyessä ajassa.

Olkoonkin, että World Peace jätti lopulta tulematta Loimaalle, Bisons oli ehtinyt jakaa keskustelupalstoilla mielipiteet jyrkästi puolesta ja vastaan – ennen kuin oli ehtinyt pelata edes yhden ainoan liigaottelun.

Pikakelaus kahden vuoden päähän.

Kun Bisons päätti Korikonkarien seurahistorian toisen pääsarjakauden toisiin perättäisiin SM-kultajuhliin keväällä 2013, käytin tilaisuuteni jälkiviisasteluun ja totesin LoKoKon nousseen liigaan juuri oikeaan aikaan.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Mika Sohlbergin ja Mihailo Pavicevicin Honka oli Suomessa se seura, joka menestyi ja jota vihattiin, mutta VTB-liigakaudellaan 2010/11 Honka oli jo kytketty letkuihin ja siirretty terminaaliosastolle.

ToPon uusin tuleminen sinnitteli liigassa vielä Bisonsin ensimmäisen pääsarjakauden ajan suomalaisittain poikkeuksellisen nimivahvalla jengillä, mutta vertaisin kyseistä ToPo-kautta SS-ylimystön ryyppäjäisiin Führerbunkerissa keväällä 1945, jolloin Puna-Armeija jo takoi haupitseilla Berliinin itäportteja. Pronssijuhlien jälkeen tuli kesä 2012, Kisahalli hiljeni ja ToPon pelaajapajatso valui muihin seuroihin.

ToPo ja Honka jättivät ammottavan aukon ja Loimaalle tarjoutui markkinarako. Divarivuosien aikana LoKoKon edustusjoukkueen taustoille oli kertynyt riittävästi haalarimiehiä ja mesenaatteja sekä juuri sen verran historiattomuutta, että liiganousun tullen seura ei lähtenyt pakittelemaan.

Vaikka Loimaan Korikonkarien historia on pitkä, seuran kokemattomuus pääsarjatasolla näkyi vapautena operoida. Bisons-ilmiö ei olisi koskaan ollut mahdollinen Forssassa, missä vielä 1980-luvulla syntyneetkin ovat asettuneet jyrkästi vuoden 1917 jakolinjojen molemmin puolin.

Ja olkoonkin, että Pohjanmaasta puhutaan aina Suomen Teksasina, tiesin entuudestaan, että Loimaalla on rahaa. Pitäjä on täynnä karja-, pelto- ja metsäparoneja, jotka pöristelevät seutukylien sorateitä amerikanraudoillaan ja käyvät vuoroin maalaistalojen tuvissa kertomassa isännille, miten rahaa tuli tälläkin viikolla niin paljon, että Osuuspankin oli pakko perustaa kylille uusi sivukonttori.

Huhu kertoo, että Bisonsin ensimmäisen mestaruuden jälkeen eräs paikallinen suuryrittäjä olisi kysynyt tosissaan: ”Jos minä miljoonan kerään, tulisiko se Koponen meille?” Jotain kertoo se, että otin huhun sellaisenaan totena.

Pitkäaikaisissa unelmissani Korisliiga on valtakunnan yhdistävä laji, jota pelataan Helsingissä, Espoossa, Tampereella, Turussa, Oulussa ja Jyväskylässä, mutta totuus on, että keskisuurena lajina on koriksen mahdotonta kilpailla lätkän kanssa sponsoreista ja suosiosta.

Samalla pieni, historiaton Loimaa on tabula rasa, jossa Valavuoren kaltaisen ”Maverickin” oli mahdollista toteuttaa visioitaan – eikä mikään ollut parempaa markkinointia seudun pekoniparoneille kuin alusta asti kypsytelty ”me vastaan ne”-asenne yhdistettynä menestykseen.

Mitä pelilliseen menestykseen tulee, vielä syksyllä 2011 koripalloväki spekuloi, että Bisons oli hyvä, mutta hengetön ja hajanainen jengi, joka optimaalisessa tilanteessa yltäisi pronssille. Kaksi edellistä mestaruutta oli vienyt Tampereen Pyrintö, Suomen oma Pistons Bad Boys, jossa Damon Williams näytteli Isiah Thomasia, Kenny Lowe imitoi Joe Dumarsia, Olli Ahvenniemi täytti Bill Laimbeerin saappaat ja Antti Nikkilässä henkilöityi Buddha Edwardsin habitus.

Pelikauden 2010/11 Tampereen Pyrintö on yhä edelleen paras puolustuspään joukkue, jonka olen Suomessa nähnyt. Triplamestaruutta jahdatessaan Pyrinnöstä oli kuitenkin jo alkanut näkyä, että joukkue piti asemaansa itsestäänselvyytenä samalla, kun Bisons pelasi vapautuneesti ja nautti voittamisesta.

Kun Bisons kampesi Pyrinnön pronssiotteluun, totesin välittömästi tamperelaisten valmentajakaksikolle Pieti Poikola-Ilpo Rantanen, että Bisons oli yksinkertaisesti liian tyhmä hävitäkseen. Ei kukaan kertonut 22-vuotiaalle Matti Nuutiselle, ettei hänen pitäisi pystyä heittämään 39 pistettä toisessa välieräottelussa Pyynikillä 1-0-tappioasemassa. Ei kukaan sanonut Martin Zenolle, ettei hänen pallonkäsittelytaidollaan voisi viimeistellä Suomen tehokkaimpia ylivoimahyökkäyksiä.

Eikä ensimmäinen mestaruus vaatinut lopulta kuin riittävän flow-tilan, Ville Mäkäläisen Lahen katujätkän virnistyksen Kenny Lowen suuntaan, Jeb Iveyn tuuletukset Pyrinnön fanikatsomon edessä, Mikko Koiviston oikea-aikainen dagger-kolmonen Ryan McDaden screenin takaa.

Finaalipaikan varmistumisen jälkeen ei tarvittu kuin pari Clifton Jonesin blokkia Sami Lehtorannasta, niin Loimaan tori voitiin varailla mestaruusjuhliin.

(Torijuhlat! Kuinka monella liigapaikkakunnalla koris on niin iso juttu, että mestaruuden päätteeksi juhlittaisiin torilla?)

Kaudella 2012/13 muut liigajoukkueet suhtautuivat Bisonsiin samalla pelonsekaisella kunnioituksella kuin Pyrintöön edellisellä kaudella ja ummikkoina koriksen pariin saapuneet katsojat sulivat yhdeksi punaiseksi aalloksi, joka ei empinyt paukuttaa henkseleitään voittojen ropistessa laariin.

Olkoonkin, että fanibussien lonkeron ja kebabkastikkeen katkuiset ”kyllä me pojat näytettiin niille, että Loimaalla osataan pelata koripalloa, hähhhähhähhähh” -heitot saivat minut pyörittelemään silmiäni, se oli osa Bisonsin charmia; olipahan pääsarjassa ainakin yksi joukkue, joka herätti tunteita jopa lajirajojen ulkopuolella.

Kahden mestaruuden jälkeen Bisons olisi voinut jäädä paistattelemaan saavuttamassaan asemassa. Seuralla oli riittävästi imua saada Loimaalle tukun mestaruudennälkäisiä pelaajia tai lahjakkaita nuoria omaan akatemiaprojektiinsa. Vaa’an punnukset olivat heilahtaneet; lentopallo pysytteli mitalikannassa, mutta kahdesta pääsarjajoukkueesta vain Bisons oli onnistunut hankkimaan mestaruuden.

Taustaryhmälle pelkkä Suomessa menestyminen ei kuitenkaan riittänyt. Paikka Eurocupissa ja tuoreet pelaajahankinnat Tuukka Kotista Frank Robinsoniin ja Antto Nikkariseen kertoivat, että Bisons havitteli jonkinlaista ”Suomen Zalgiris Kaunasin” asemaa jenginä, joka tavoittelisi menestystä ensisijaisesti Euroopassa ja piipahtaisi keväällä kotimaan pudotuspeleissä kuorimassa kermat päältä.

Olen kirjoittanut näin aiemmin ja kirjoitan edelleen: Bisonsin Eurocup-syksy 2013 on omissa kirjoissani vakuuttavimpia esityksiä suomalaiselta seurajoukkueelta kansainvälisissä seurakilpailuissa kautta aikojen, kaikki lajit mukaan lukien.

Helsingin Jäähallin ja Vantaan Energia Areenan täyttöasteet olivat hyvät, vaikka ilmaislippujen jakelusta joku nakkelikin niskojaan. Jokainen alkulohkovastustaja kaatui vähintään kerran. Kotti veti käsittämättömän syksyn ykkössentterinä, vaikka hänen lomittajansa penkillä oli ainoa mies, jonka olen koskaan pelännyt nukahtavan kesken ottelun, Ralph Sampson III.

Kenties jos reporangan Billy Keysin tilalla olisi syksyllä pelannut Aubrey Coleman ja Kotilla olisi ollut ihan oikea lepuuttaja vaihtopenkillä, olisi Bisons saattanut pelata Eurocupin puolivälieräpaikasta. Joukkueen potentiaali olisi kevyesti riittänyt siihen.

Samalla ei ole minkään valtakunnan ihme, että Bisonsin menovesi loppui keväällä otteluruuhkaan ja loukkaantumisiin. Kun Sumatran salaojissa samoillut Pieti Poikola oli palannut sapattivapaaltaan Pyrinnön pääkoutsiksi ja Damon Williams sai taas demoninsa hallintaan, oli Pyrintö ylivoimaisesti kevään 2014 paras suomalainen koripallojoukkue.

Pronssiin päättyneen kauden näin myös tarpeellisena nöyryyskokemuksena leijumaan lähteneille faneille sekä muistutuksena seurajohdolle siitä, että itsestäänselvyyksiä ei ole. Arvioni oli, että historiallisten avauskausien jälkeen Bisons tarvitsi körttiläis-kalvinistisen kurinpalautuksen.

Ei siksi, että Bisonsin menestys olisi ollut väärin vaan siksi, että faneille ja organisaatiolle iskostuisi tajuntaan realistinen käsitys siitä, kuinka suuri työ yhdenkin Suomen mestaruuden voittamiseksi täytyy tehdä.

Kuultuani kesällä 2014 uutisen Bisonsin lähdöstä VTB-liigaan olivat ajatukseni kaksijakoiset.

Oli alusta asti selvää, että loimaalaisten mahdollisuudet pelata Venäjän mitaleista TsSKA:aa ja Himkiä vastaan olivat olemattomat. Venäjän ja entisen Neuvostoliiton maiden haastaminen seurajoukkuekilpailussa vaikutti kuitenkin järkeenkäyvältä vaihtoehdolta organisaatiolle, joka tahtoo profiloitua kansainväliseksi.

Samaan aikaan selän kääntäminen FIBA:lle ja itään suuntautuminen hirvittivät. Vladimir Zhirinovskin, anteeksi, Sergei Ivanovin komennossa toimiva liiga suoraan sanottuna hirvitti Ukrainan kriisin ja Krimin valtauksen jälkeisessä ”uuden kylmän sodan” ilmapiirissä. Oma kysymyksensä oli, riittäisikö menestyshullulla yleisöllä mielenkiinto seurata sarjaa, jossa suosikkijoukkue pääsisi optiimisuorituksella kahdeksannelle sijalle.

Ensimmäisen näpäytyksen rystysille Bisons sai vain viikkoja ennen kauden alkua, kun VTB-liigan johtoryhmä ilmoitti yhdistävänsä liigan alkulohkot niin, että jokainen joukkue pelaisi kolmenkymmenen ottelun runkosarjan. Tuossa vaiheessa oli liian myöhäistä vetäytyä leikistä, ja Bisons joutui pakon edessä sijoittamaan 70 runkosarjaottelua kuuden ja puolen kuukauden sisälle.

Pitkän talven ajan Bisons kolusi potkurikoneilla, Trabanteilla, johdinautoilla, moottorikelkoilla ja lumikengillä Venäjän yhtätoista aikavyöhykettä Pietarin suistosta Vladivostokin satamaan John Candyn ja Steve Martinin hengessä samalla, kun Antto Nikkarinen päivitti matkalta Blair Witch Project -henkisiä kuulumisvideoita.

Seitsemänkymmenen matsin runkosarjan jälkeen Bisonsin pukukoppi olisi käynyt hyvinkin nykyaikaisesta versiosta siitä Tuulen viemää -elokuvan kohtauksesta, jossa Scarlett O’Hara tutustuu kenttäsairaalaan Atlantan piirityksen aikana.
Kaksi Suomen mestaruutta kahdessa vuodessa oli ihme, mutta yhä suurempana ihmeenä pidän sitä, että Bisons kävi käytännössä parin heiton päässä mestaruudesta joukkueella, joka koostui pääosin raajarikoista ja elävistä kuolleista.

Lisäksi Bisonsin pelikauteen 2014/15 kiteytyi suomalaisen koripallon kansainvälistymisen kaikkein suurin ongelma.

Kun Bisons löylytti joulun välipäivinä Vantaan Energia Areenalla sittemmin Eurocupin Final Fouriin edennyttä Lokomotiv Kuban Krasnojarskia noin kolmenkymmenen maksavan katsojan edessä, totesin päävalmentaja Gibsonille ainoana lehdistön edustajana haavi auki, että edes kotijoukkueen kannattajilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Bisons oli juuri tehnyt.

Futisvertaus taas sallittakoon: mitä suomalaismedia olisi tehnyt, jos HJK olisi pistänyt euro-ottelusa FC Krasnodarin nippuun? Voitteko kuvitella sitä seisokin määrää?

Kun sama tapahtui koripallossa ja Vantaalla, puolen kilometrin päässä Myyr Yorkin Red Onionin baaritiskillä edes tiedettiin, että vieressä pelattiin.

Surullinen totuus on, että keskimääräinen suomalainen koripallofani huutelee mieluummin rivouksia Antero Lehdolle kuin tulee katsomaan oman suosikkijoukkueen otteluita Milos Teodosicin tai Anthony Randolphin joukkueita vastaan.

Ja minusta tuntuu siltä, ettei auttaisi, vaikka kansainvälisessä ottelussa vastassa olisi Rudy Fernandez tai Manu Ginobili.

Tätä kirjoittaessa Bisonsin viidennen pääsarjakauden avaukseen on vajaat kaksi kuukautta matkaa. Loimaalaisten nippu näyttää jälleen erittäin kilpailukykyiseltä: Tuukka Kotti, Ville Mäkäläinen, Martin Zeno, Eero Aaltonen, Ilari Seppälä.

Vaikka Bisonsin ilmoitettiin heinäkuussa pelaavan VTB-liigaa, ei seura ole vielä vahvistanut osallistumistaan virallisesti.

Ja jos Bisons pelaa kuin pelaakin alkavalla kaudella idässä, joukkueen kasaamisessa on kiire; Susijengin eturivin profiilipelaajat ovat kenties ehjää kautta tavoittelevaa Mikko Koivistoa lukuun ottamatta organisaation saavuttamattomissa ja europeliin kykenevien suomalaisten rotaatiojätkien määrä on vähäinen.

Siinä, missä unelma Suomen Zalgiris Kaunasista eli väkevästi vielä vuosi sitten, näyttää Bisons olevan nyt vedenjakajalla tutkailemassa sisimpäänsä.

Periaatteessa valloittamatonta maastoa olisi vielä edessä. Hyvistä hetkistään huolimatta VTB-liigakausi 2014/15 oli loimaalaisittain torso, avainpelaajien rasituksen määrä oli ennennäkemätön ja fanit menettivät ilmiselvästi kiinnostuksensa kansainvälisiin peleihin kauden edetessä.

Mitä enemmän olen keskustellut synnyinkaupunkini kadunkulkijoiden kanssa, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että enemmistö heistä on väsynyt mediamelskeeseen ja haluaisi palata takaisin aikakauteen, jossa piestään Vilppaat ja Lapuat, härnätään tamperelaisia Pyynikillä ja noustaan vislaamaan katsomossa joka kerta, kun Teemu Rannikko sukeltaa parkettiin.

Juuri nyt Bisons laiduntaa jossain välimaastossa – raamatullisesti sanoen ei kylmä eikä kuuma, vaan haalea – ja odotan kasvavan jännityksen vallassa, mihin suuntaan seura kehittyy.

Ei olisi väärin, jos Bisons vetäisi henkeä kansainvälisistä sarjoista kaudella 2015/16, keskittyisi palaamaan mestaruuskantaan, ajaisi Henri Niemistön ja Aapeli Alasen ja Juho-Matti Henttosen vähitellen sisään miesten peleihin ja rakentaisi tukevaa perustaa tulevaisuudelle. Loimaalaisfanit saisivat haluamansa eikä olisi pelkoa siitä, että fokus karkaisi tai polttoaine loppuisi kesken kevään.

Mutta samalla se olisi sääli; eikö Bisons ole nimenomaan kartoittanut käymättömiä korpimaita uhkarohkeammin kuin yksikään seura Suomessa aiemmin?

Ei olisi myöskään väärin, jos Bisons keräisi kahdenkymmenen pelikykyisen miehen rosterin, jossa viime kaudesta oppineena parhaat keskittyisivät VTB-liigaan samalla, kun Korisliigaa tahkottaisiin runkosarjan 4.-6. sijaan riittävällä miehistöllä. Myös VTB-liigaotteluiden markkinointiin käytettäisiin merkittävästi viime kautta enemmän voimavaroja. (Olkoonkin, että keskustorin laidan kuppiloissa ajatus valkovenäläisistä ja kazakstanilaisista vastustajista herättäisi huokailua ja epätoivoista päänpyöritystä.)

Kaikella rakkaudella kasvattajaseurani ja sen edustusjoukkueen suuntaan: kumpi tahansa näistä vaihtoehdoista on oikea.

Varmasti väärä vaihtoehto on jäädä välimaastoon organisaatioksi, joka ei osaa päättää painopisteitään (kotimaa vai itä?), sukkuloi viiden kotikentän välillä ja lähtee 66 matsin runkosarjaan kolmentoista jätkän pelaajarotaatiolla, joista minuutit jakautuvat käytännössä seitsemän pelaajan kesken.

Katsotaan mielenkiinnolla, mihin suuntaan lauma liikkuu

 

———————————————————————————–

HippromoHIPPO TAATILA

(s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

Romaanit

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

Käännökset

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

Tietokirjat

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

Blogi

”Sörkan Kierkegaard” (http://subutex.blogs.fi)

2 kommenttia artikkeliin ”LOIMAALAISEN LIIGAKORIPALLON HISTORIAN LYHYT OPPIMÄÄRÄ

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s