TAATILAN KEVÄTHUUMAUS: Korisliigan MVP-kilvan huipentuma, Joonas Cavénin puolustuspuheenvuoro ja Lauri Markkasen lempinimiranking

Koripallo

Kevät on tullut ja kansallisrunoilija Hippo Svetlana Taatila kuoriutuu sarkofagistaan jakamaan känsäisellä kourallaan tuomioita koripallokauden 2016-17 loppumetreillä. Taatilan puimuri pui tällä kertaa Korisliigan MVP-äänestystä, havaintoa Joonas Cavénin vähemmän tunnetusta ominaisuudesta viime kesän Saksa-maaottelun pohjalta sekä Suomi-koriksen tämän hetken polttavinta kysymystä: Mikä oikeastaan on NBA-draftiin valmistautuvan Lauri Markkasen lempinimi?

Teksti: Hippo Taatila, Kuvat: Francois Perthuis & Oma Design

 

I – Korisliigan MVP-kisan loppumetrit

 

Korisliigan arvokkaimman pelaajan palkinnon – palkinnon, joka olisi syytä toki jakaa ajanmukaisesti Korisliigan arvokkaimmalle kotimaiselle pelaajalle ja Korisliigan arvokkaimmalle ulkomaalaispelaajalle – valitseminen on ollut vuodesta toiseen helppo tehtävä: liigassa on kourallinen suomalaispelaajia, jotka ovat suoritustasoltaan sen parhaiden ulkomaalaispelaajien tasolla, ja heistä parhaan joukkueen pelaaja tai suoritustasoltaan ylivoimainen pelaaja saa kunnianosoituksen osakseen.

 

Petteri Koponen viimeisellä Suomen kaudellaan oli ilmiselvä valinta MVP:ksi, Teemu Rannikko oli viime kaudella käsittämättömällä pelituulella. Samuel Haanpäätä oli vaikea oli olla palkitsematta, kun hän pelasi Lapuan Korikobrien go to -miehenä, kun taas Ville Kaunisto on ollut parhaimmillaan Kouvojen pistekakkonen, levypallokärki ja joukkueen henkinen johtaja.

 

Muutamat viime vuosien lähes huomaamattomatkin muutokset ovat kuitenkin muuttaneet Korisliigaa vahvasti yleiseurooppalaisten trendien mukaiseksi sarjaksi. Tässä muutoksessa suomalaispelaajien rooli on muuttunut merkittävästi.

 

Ulkomaalaispelaajakiintiön nosto sekä suomalaiseksi rinnastettavien pelaajien pykälän käyttöönotto ovat leventäneet joukkueiden rotaatioita. Samalla Suomi-koriksen profiili on kohonnut puolessa vuosikymmenessä niin paljon, että meillä on käytännössä kolme viisikollista eturivin pelaajia Suomen rajojen ulkopuolella.

 

Muutos on aiheuttanut senkin, että maajoukkuetason pelaajat – kuten vaikkapa Mikko Koivisto tai Matti Nuutinen – pystyvät kotimaassa pelatessaan pelaamaan tiiviisti omassa roolissaan. Vielä kahden ulkomaalaisvahvistuksen liigassa kumpikin joutuisi venymään myös muille pelin osa-alueille taitoarsenaalinsa vuoksi.

 

Hyvä esimerkki edellisestä on vaikkapa Alexander Madsen, jonka yhdeksän pisteen ja viiden levypallon keskiarvo kaudella 2015-16 oli kuuluisalla ”maalaisjärjellä” ajateltuna vaatimaton, vaikka jokainen Kouvojen pelejä seurannut näki Madsenin kehittyvän mestaruuskauden vanhetessa Ville Kauniston kisällistä joukkueen katsantotavasta riippuen arvokkaimmaksi suomalaispelaajaksi.

 

Eurooppalaisessa koripallossa tilastot eivät kerro kaikkea.

 

Teini-ikäisten prospektien saralla Lauri Markkanen olisi taitojensa puolesta kisannut viime kaudella Korisliigan MVP-palkinnosta, mutta sen sijaan hän laskeskeli, että harjoitteluun keskittyminen ja NCAA-peleihin valmistautuminen Divari A:ssa oli järkevämpi vaihtoehto. Edon Maxhuni olisi kisaillut tällä kaudella Korisliigan vuoden tulokkaan palkinnosta, Elias Valtoselle ja Hannes Pöllällekin olisi ollut rotaatiorooli, mutta kukaan heistä ei olisi dominoinut samalla tavoin kuin 19-vuotias Rannikko vuonna 1999 tai 20-vuotias Koponen vuonna 2008.

 

Asetelman voi kääntää niinkin, että jos nykyisen kaltainen HBA-Märsky olisi ollut toiminnassa ysärin lopulla tai vuonna 2007, Rannikko ja Koponen olisivat tuskin koskaan pelanneet Korisliigaa?

 

Samalla – kuten olen aiemminkin argumentoinut – pelaajatyypit, jotka olisivat nousseet profiilipelaajiksi 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin ovat nyt tiiviisti omissa lokeroissaan ja rooleissaan sen sijaan, että he huseeraisivat kentällä vähän kaikkea.

 

Myös amerikkalaispelaajien rooli on muuttunut huomattavasti. Hyvä amerikkalainen on viidentoista pisteen ja viiden levypallon pelaaja. Liigan pistetykit kirjauttavat 18-22 pistettä ottelua kohden. Olemme päätyneet todella kauas ammoisten vuosien Ron Rutlandeista, John Whiteista ja Thomas Hilleistä, vaikka joku Kyle Fogg saattaakin toisinaan Suomenniemelle päätyä.

 

Koripallon ”demokratisoituminen” Suomessa mukailee yleiseurooppalaista trendiä.

 

Euroliigaa johtavan Real Madridin tehotilaston kärkipelaaja Sergio Llull johtaa joukkuettaan 16,6 pisteen ja 6,2 levypallon keskiarvoilla, hopeasijalla teinisensaatio Luka Doncic (8,4 pistettä/4,3 levypalloa/4,2 syöttöä). Real Madridissa kaksitoista pelaajaa pelaa 12-28 minuutin ottelukohtaisella peliajalla. Espanjan maajoukkueen kaikkien aikojen Hall of Fameen lukeutuva Rudy Fernandez sutii 7,6 pistettä ottelua kohden.

 

Moskovan TsSKA:ssa Nando De Colon 20,2 pistettä ja 4,0 levypalloa ovat suorastaan ällistyttävän korkeita lukuja – samaa kategoriaa kuin jonkun Desmond Williamsin keskiarvot Vilppaassa tai Jamal Jonesin sepänjälki Lapualla. Milos Teodosic kirjauttaa vieressä 15,8 pisteellä ja 7,5 levypallollaan – samaa kategoriaa kuin Rannikon luvut Katajassa viime kaudella. Kyle Hines, yksi Euroopan parhaista pelaajista, painii 8,3 pisteen ja 4,2 levypallon keskiarvoilla.

 

Korisliiga siirtyy pelitavaltaan, peluutukseltaan ja pelaajien rooleilta lähemmäs ja lähemmäs korkeita eurooppalaisia standardeja samalla, kun suuri yleisö kenties yhä edelleen kuvittelee nykypelaajien olleen menneiden vuosikymmenten huippuja huonompia siksi, koska he eivät enää dominoi tilastojen kärjissä.

 

Korisliigan MVP-pelaajaa valittaessa demokratiapallon yleistyminen lyö suorastaan silmille.

 

Päästäni kehittelemieni karvalakkisääntöjen mukaan MVP:n valintaan vaikuttaisivat seuraavat seikat:

 

  1. Pelaajan on oltava tehotilastoissa joukkueensa ehdotonta kärkeä
  2. Pelaajan on pelattava voittavassa joukkueessa – mieluiten mitalisuosikissa, mutta vähintään pudotuspelijoukkueessa
  3. Ilman häntä hänen joukkueensa pelaisi merkittävästi huonommin

Jos aloitamme karsinnan pelkästään tehotilastoista, kärki näyttää seuraavalta: Teemu Rannikko 15,50, Antto Nikkarinen 12,41, Gerald Lee Junior 11,92, Eldar Skamo 11,83, Carl Lindbom 11,27, Mikko Jalonen 10,69, Topias Palmi 10,57, Matias Ojala 10,03.

 

Rannikko on edelleen kotimaisten pelaajien tehotilaston ykkönen huolimatta siitä, että viime kauteen verrattuna Taikuri on ollut merkittävästi enemmän sivussa ja ilmiselvästi säästänyt paukkujaan pudotuspeleihin.

 

Nikkarisen 11 pistettä ja seitsemän syöttöä ottelua kohden eivät varsinaisesti ottaen pistä silmään, mutta jokainen Seagullsin peliä katsonut näkee Nikkarisen olevan Korisliigan läpikotaisin tunkeva maltillinen älypelaaja ja sisun ruumiillistama, jonka joukkueen peli rytmittyy täsmälleen hänen ympärilleen.
Yhtä lailla voisi argumentoida, että Seagullsin arvokkain pelaaja on Lee jo pelkästään siksi, minkälaisen pelotteen Junnu tuo molempiin kenttäpäätyihin. Pallo Leelle kolmen sekunnin alueelle on lähes automaattinen kori, ja hyvin peliä lukeva 208-senttinen Eurocup-veteraani on puolustuksessa liigatasolle poikkeuksellinen pelote. Vaikka Leen blokki- ja levypallomäärät eivät huimaa päätä, hänen pelkkä presenssinsä riittää korinaluspuolustuksen ja sulkupelin ankkuriksi.

 

Eldar Skamo tai Matias Ojala, voisiko kumpikaan olla MVP? En sanoisi. Kumpikin pelaa maksimipotentiaalillaan glue guy -roolissa täyttäen täsmälleen niitä puutteita, joita hänen ympärillään pelaava kvartetti jättää. Kummankin pelaajan poissaolo kirpaisee, mutta ei tapa. Lindbom ja Palmi nousevat teholistalle melko tyylipuhtaina skoraajina, mutta arsenaalia löytyy heidän vieressäänkin.

 

Mitä Salon Vilppaaseen tulee, sallikaa ontuva vertaus: kotimainen nelikko Matias Ojala (10,03)-Mikko Koivisto (8,72)-Okko Järvi (8,35)-Michael Pounds (6,68) monella tapaa muistuttaa tilastojen ja roolien valossa vaikkapa Olympiakosin kvartettia Erick GreenMatt LojeskiVangelis Mantzaris-Nikola Milutinov. Green, Lojeski, Mantzaris ja Milutinov ovat kaikki tärkeitä pelaajia joukkueilleen, mutta kukaan heistä ei ole Printezis, Spanoulis tai edes Papanikolaou. Ojalan, Koiviston, Järven tai Poundsin poissaolo vaikeuttaisi Vilppaan pelaamista, mutta joukkue pystyisi heidän poissaolostaan huolimatta suoriutumaan verrattain samalla tasolla kuin ilman heitä.

 

Mitä tulee Gullsin, Katajan ja Vilppaan ohella neljänteen mitalisuosikkiin eli Kauhajoen Karhuun, Sami Toiviaisen remmissä kotimaiset pelaajat ovat yhtä korostetusti rooleissaan kuin Salossa. Joonas Lehtoranta, Juho Lehtoranta, Samuli Vanttaja ovat mainioita liigatason pelaajia jokainen, mutta kukin heistä on hyvin perusteltu koneen osanen, ei sen moottori.

 

Jos Nikkarinen tai Lee ovat poissa, Gulls on merkittävästi haavoittuvaisempi joukkue. Ilman Rannikkoa Kataja on pudotuspelijoukkue, mutta ei mestarisuosikki. Siksi Korisliigan MVP-kisa on tänä vuonna kolmen kauppa.

 

Ja jos minulta kysytään, on Antto Nikkarinen Korisliiga-kauden 2016-17 kotimainen MVP.

 

Siinä, missä Lee avaa Gullsin peliin uuden ulottuvuuden korinteko- ja korinaluspuolustusuhkallaan, tekee Nikkarinen stadilaisista yhden mestarisuosikeista nimenomaan sillä, mitä hän de facto kentällä tekee. Antto vie pidemmän korren myös sillä, että hän on pelannut yli neljänneksen enemmän otteluita kuin Junnu.

 

En protestoi, jos Lee valitaan, enkä protestoi Rannikonkaan valintaa, vaikka viimeiseen pariin kauteen nähden Rannikko pelaa hiljaisempaa kautta ja on ollut merkittävän osan kaudesta sivussa.

 

Olennaista on kuitenkin huomata, että olemme siirtyneet aikakauteen, jossa kotimaisen MVP:n valinta ratkotaan kahdentoista pisteen ja kolmen levypallon keskiarvoilla operoivien pelaajien kesken.

 

Ja toisin kuin jääräosasto väittää, se ei ole osoitus Korisliigan tason heikkenemisestä. Liigan kärkinelikko on tänäkin vuonna järisyttävän kova, Champions League -kamaa. Markkinoinnillisesti touhu on tosin vaikeaa.

 

Lisättäköön vielä loppukaneetiksi, että aivan kuten NBA:ssakin, minulle Korisliiga-kauden palkinnot ovat nimenomaan runkosarjapalkintoja. Seagulls ei ole ollut pudotuspeleissä erityisen hyvä ja on täysin mahdollista, että Kouvot luutii tsadilaiset kesälomille puolivälierävaiheessa. Siitäkin huolimatta näen, että Nikkarisen arvo viimeisen puolen vuoden aikana joukkueelleen on ollut suurempi kuin yhdenkään toisen suomalaispelaajan.

 

II – Puheenvuoro Joonas Cavénin puolesta

 

Tampereen Pyrintö näyttää erinomaisesta puolivälierien avausottelustaan huolimatta olevan vahvasti matkalla kohti kesälomalaitumia ja heti Pantteri-patsaan nostelun jälkeen tulee olemaan hyvin mielenkiintoista nähdä, minkälaisen pelaajaringin Henrik Dettmann kutsuu koolle Susijengiin.

 

Yksi – diplomaattisesti ilmaistuna – mielenkiintoisimmista nimistä listalla on viimeisen muutaman vuoden ajan ollut Joonas Cavén, jonka kaksikautinen taival Tampereen Pyrinnössä Espanjassa ja NBA:n D-liigassa vietettyjen kausien jälkeen on jättänyt paljon toivomisen varaa.

 

Pyynikin Pitkä Joonas on ollut parhaimmillaan, väläyksittäin kentän parhaita aina swaggerinsa ja motivaationsa löydettyään ja aina niinä iltoina muistan jälleen, kuinka korkea potentiaali hänellä on.

Harmaa arkipäivä on kuitenkin jotain aivan toista. Siinä, missä Cavénilla olisi kaikki kyvyt maailmassa olla Korisliigan Gordon Hayward ja ansaita lihavaa palkkapussia Keski-Euroopassa, hän on liigan tehotilastossa Niko Mattilan, Mike Poundsin ja Mikael Herbertin alapuolella, vaikka kaiken järjen mukaan hänen pitäisi olla mukana MVP-kamppailussa Rannikon, Nikkarisen ja Leen kanssa.

 

Ja tuskin yksikään toinen liigapelaaja jakaa koripalloihmiset niin jyrkästi kahteen leiriin. Tällä hetkellä useimmille Cavén on arkkityyppi pelaajasta, jossa yhdistyy taivaanlahjana annettu potentiaali täydelliseen välinpitämättömyyteen, kun taas tietty ryhmä väittää, että oikein motivoituna ja oikeissa olosuhteissa Cavén tulee vielä lunastamaan lupauksensa.

 

Siirretäänpä tämä Susijengin kontekstiin.

 

24-vuotiaana Cavén ei ole enää nuori poika. Häntä nuoremmat pelaajat Alexander Madsen ja Lauri Markkanen tekivät maajoukkueläpimurtonsa viime kesänä. Nurkan takana vaanivat laiturin paikoilla omaa tilaisuuttaan Alex Murphy, Anton Odabasi, Oskar Michelsen, Samuli Nieminen ja Joonas Tahvanainen.

 

Siispä ymmärrän varsin hyvin niitä, jotka ovat jo sysäämässä Cavénia lunastamattomien lupausten laaksoon, entisten huippulupausten harjuun, hiomattomien timanttien louhimon pohjalle.

 

Olen itsekin syyllistynyt siihen lukemattomia kertoja; lyönyt Cavénin suhteen hanskani ”lopullisesti” tiskiin nähdessäni hänen kahden pisteen, 0/7 pelitilanneheiton ja -11 plus/miinus-tilaston iltojaan liigan häntäpään jengejä vastaan.

 

Ja silti, yhä edelleen, pysyn kannassani sanoessani, että Joonas Cavénin paikka on Susijengin harjoituskokoonpanossa enkä ole yllättynyt, jos hän pelaa itsensä vuoden 2017 EM-kisajoukkueeseen.

 

Miten perustelen väitteeni?

Väitteistäni ensimmäinen on, tietenkin, Cavénin taitotaso. Vaikka Cavénin kehonkieli keskimääräisessä liigaottelussa muistuttaa Popedan keikalle eksynyttä Kanye Westiä, Cavén ymmärtää koripalloa ja on suomalaisittain harvinaislaatuinen pelaajatyyppi: luontainen korintekijä, jolla on työkalut saada pallo koriin kaukaa, puolimatkan hyppyheitolla ja korin läheisyydestä, ratkaisujaan pakottamatta.

 

Toinen väitteeni on ryhmäkuri: Cavén saa Korisliigan tasolla purra huultaan ja tuhahdella juuri niin paljon kuin tahtoo, mutta en ole vielä nähnyt häneltä samanlaista käytöstä Susijengissä.  Petteri Koponen on ankara pelillinen johtaja. Pappajaostolla Tuukka Kotti ja Shawn Huff pitävät huolen siitä, että nuorisolaisten niskojennakkelu kitketään alkuunsa. Susijengissä Joonas treenaa lujaa, kuten kaikki muutkin pelaajat.

 

Kolmas väite: ei sovi unohtaa, että Cavén ansaitsi itselleen pelaamalla paikan vuoden 2015 EM-kisajoukkueessa puhtaasti omilla ansioillaan. Cavénin paikka ei perustunut potentiaaliin eikä se ollut kiitos pitkästä urasta, vaan hän oli yksinkertaisesti joukkueen kolmanneksi paras pelaaja omalla pelipaikallaan. Tämä argumentti on jäänyt valitettavan vähälle huomiolle.

 

Yhtä vähälle huomiolle – yhtä ymmärrettävistä syistä – on jäänyt neljäs väitteeni, jota en itsekään tiedostanut ennen viime kesää: Cavénin puolustuspään erikoisosaaminen (tai potentiaali siihen).

 

Itse havaitsin tämän seikan vasta kuudes elokuuta 2016, kun Suomi kohtasi Hartwall Areenalla Saksan.

 

Shawn Huff oli ottelusta poissa ja Matti Nuutinen pelasi Susijengin aloittavana pienenä laitahyökkääjänä pakittaen Saksan NBA-draftattua Paul Zipseriä. Nuutiselle vihellettiin kolmas virhe toisen neljänneksen alkuminuuteilla, jolloin Dettmann heilautti kättään Cavénin suuntaan.

 

Ensiksikin muistan Cavénin ilmeen: Oikeesti, mä?

 

Cavén syöksyi salamana penkiltä, heitti verryttelytakkinsa syrjään ja kumartui kuuntelemaan Dettmannin ohjeita Nuutisen astellessa kentältä. Tämä Cavén oli aivan eri mies kuin Korisliigassa kulmakarvojaan kurtisteleva severuskalkaros.

 

Dettmann sekoitti pakkaa, vaihtoi Erik Murphyn Zipserin kimppuun ja antoi Cavénille komennon päivystää Saksan pelinrakentajaa puolikentän ja Suomen päätyrajan välimaastosta asti.

 

Olisi liioittelua väittää Cavénin kipsanneen Maodo Lon, mutta jo Cavénin kentällä viettämä kahdeksan- ja puoliminuuttinen muistutti minua siitä, että Susijengin faktisesti nopein pelaaja on 211 senttimetriä pitkä. Saadessaan mahdollisuutensa pelata merkityksellisiä minuutteja Cavén kirmasi Saksan pointtien päälle kuin luutäkyllä kopistaan houkuteltu irlanninsusikoira, liikkui liukkaasti niin sivu- kuin syvyyssuuntaankin eikä jäänyt rotaatioista jälkeen edes skriineissä.

 

Joonas Cavén, puolustuspään ekspertti?

 

Tulee mieleen coach Dettmannin ikiaikainen lausuma: ”Puolustaminen on 80-prosenttisesti asennekysymys.” Cavén ei saanut Saksa-matsissa kosketuksia palloon, mutta puolustuksessa hän teki täsmälleen sen, mitä valmennusjohto häneltä pyysi.

 

Ja tuon 211-senttisen saalistajan peittäessä pelitilan ja näkyvyyden Saksan Bundesliiga-tason pelinrakentajilta minun oli pakko miettiä, jos sitten kuitenkin Cavénilla saattaisi olla tulevaisuus maajoukkuetasolla.

 

Ottelun jälkipuoliskolla Cavén ei saanut enää peliaikaa. Ottelu jäi myös Cavénin kesän 2016 viimeiseksi Susijengissä, mikä tavallaan on olennainen osa tätä tarinaa.

 

Mutta jo ihan pelkästään tuon Hartwall Areenalla nähdyn kahdeksan- ja puoliminuuttisen johdosta olen valmis sanomaan, että Cavén ansaitsee paikkansa Susijengin laajassa kokoonpanossa kotikisakesänä 2017.

 

Ehkäpä Cavén ei pelaa siinä roolissa, mitä hän männävuosina haaveissaan osakseen kuvitteli, mutta toisinaan toivomamme hyvä koituu osaksemme vain silloin, kun osaamme ensiksi luopua siitä.

Silloin kohtalo astuu peliin kiertoteiden kautta.

 

III – Mikä onkaan Lauri Markkasen lempinimi?

 

Maaliskuun 30. päivän iltana klo 20:00 Suomen aikaa Lauri Markkanen teki parhaan perusteltavissa olevan teon ja ilmoittautui vuoden 2017 NBA:n varaustilaisuuteen, jossa hänen odotetaan kuulevan nimensä huudettavan noin kymmenen kärkivarauksen joukossa.

 

Koska Markkanen on hyvää vauhtia matkalla ensimmäiseksi suomalaiseksi pelaajaksi, jolla on potentiaali kasvaa NBA-tähdeksi, on perusteltua pohtia kollektiivisesti vastausta kenties tärkeimpään mahdolliseen kysymykseen tässä vaiheessa:

Eli mikä onkaan Lauri Markkasen lempinimi?

 

Katsellaanpa kandidaatteja.

 

MACHETE MARKKANEN

Arvosana: 1,5/5

 

Kirjoittaessani viime kesänä 20-vuotiaiden maajoukkueen ja Susijengin otteluraportteja Basket.fi:hin yritin säveltää päästäni Laurille kansainvälisesti käyttökelpoisen lempinimen.

 

Jo ennen kuin huomasin, ettei häshtäg lähde trendaamaan somessa, ymmärsin kapsauttaneeni kirveeni kiveen siinä mielessä, että kivasta avauskonsonantin ja -vokaalin samankaltaisuudesta huolimatta Suomessa kukaan ei tiedä, mitä ”Machete” tarkoittaa.

 

Ja vaikka tietäisikin, mitä machetemaista Laurin pelaamisessa on? Machete on sikaria polttava Danny Trejo lataamassa kaksipiippuista pumppuhaulikkoa tank top -paidassa, ei Red Bullia hörppivä Matt Damon hakkeroimassa valkoisessa kauluspaidassa.

 

Jos joku suomalaispelaaja edes teoriassa olisi Machete, hän olisi Alexander Madsen, jonka ruuhkadonkit ja lentopalloblokit nousevat törkeydessään hävyttömimpien amerikkalaispelaajien asteelle. Mutta Madsenkin on luonteeltaan mukava kaveri, ei mikään Lance Stephenson, siksi hänkin olisi korkeintaan Machete Light, eikä jumalauta ole olemassakaan mitään Machete Lightia, koska ei eturivin pelaaja voi hyvänen aika sentään olla verrattavissa Partio-Aitasta kympillä myytävään lasten vuolupuukkoon.

 

Siispä: Machete? Ei jatkoon.

 

THE FINNISHER

Arvosana: 2/5

 

Periaatteessa The Finnisher -lempinimi sopii täydellisesti Markkaselle, joka on – sananmukaisesti – suomalainen supertähti in the making, jolla on jumalainen kyky laittaa palloa koriin hämmästyttävän monipuolisella arsenaalilla.

 

The Finnisher -lempinimi sitoisi Markkasen ikuisesti kotimaahansa niin, että yksikään sivistymätön Sports Illustratedin kirjoittaja ei vahingossakaan yhdistäisi häntä vaikkapa Norjaan, Saksaan tai Liettuaan.

 

Mutta sitten kuitenkin.

 

Eikö se mene niin, että joku kerta, kun jostain tulee joku kansainvälisesti otsikoihin nouseva suomalainen – Kimi Räikkönen, Sara Maria Forsberg, Teemu Selänne, Hat-Trick-Patrik Laine, Linus Torvalds, Pekka Kuusisto, Saara Aalto – hänen lempinimeensä on väenvängällä pakko liittää sana ”Finland” tavalla tai toisella.

 

Pitääkö sen olla niin, että joka ikinen Jami, joka käy piereskelemässä Foxin studioilla 24:n kuvausten aikaan, on välttämättä Finntastic, Finnovative, Finnish Flash, Finnisher, Fine Finn, Fantastic Finn jne., jne., jne. ajasta ikuisuuteen?

 

The Finnisher: ei jatkoon.

 

MARKSMAN MARKKANEN

Arvosana: 2/5

 

Marksman on vanhahtava englantilainen termi, joka merkitsee tarkka-ampujaa.

 

Jokainen englannin kieleen enemmän perehtynyt näkee Marksman-termin kuullessaan Kurt Russellin esittämän mustatakkisen, muhkeaviiksisen sheriffin tähtäilemässä karjavarkaita nuuskamälliä purren hevosten juottokaukalon takana jossain Villin Lännen kaukalossa.

 

Sanoilla Marksman ja Markkanen on kiva yhteinen klangi, jonka lisäksi nimi on harvinaisen osuva ottaen huomioon Markkasen silmiinpistävimmän ominaisuuden eli kaukoheittokyvyn. Sheriffi Kurt Russellin kuudestilaukeava ampuu luodin keskelle lainsuojattoman kulmakarvaa sadan metrin etäisyydeltä, Marksman Markkasen ranne laulattaa sukkaa 40% tarkkuudella puolen kentän ja kolmen pisteen viivan välimaastosta.

 

Mutta sitten kuitenkin Marksman kuuluu samaan kategoriaan kuin Machete: lempinimen pitäisi toimia ihan yhtä lailla Suomessa kuin Yhdysvalloissakin. Vaikka Marksman on napsun verran osuvampi kuin Machete, kuulostaa mainostoimiston brändipalaverin tuotokselta, jonka perään lyödään kymppitonnin lasku. Todellisuudessa pelaajien lempinimien pitäisi olla Dick Vitalen kofeiini- ja viskivaahto suustaan suorassa lähetyksessä hetken mielijohteesta improvisoimia.

 

Marksman: ei jatkoon.

 

BIG SAVAGE

Arvosana: 3/5

 

Savage Life Movement on Arizona Wildcatsin Rawle Alkinsin lentävästä lauseesta kehittämä identiteettileikki, jonka Lauri Markkanen nielaisi kauden aikana syötteineen, vaikka Alkins skeptillis-realistillisesti luulikin, että tuo kaukaisesta Pohjolasta saapuva poika ei lopulta edes ymmärrä, mistä on kysymys.

 

Jopa nyky-NBA:n One and Done -aikakaudella pelaajat vaalivat yliopistojuuriaan, oli kyse sitten Carmelo Anthonyn Syracuse-rakkaudesta tai tavasta, jolla Boogie Cousins rakastaa Kentuckya. Samalla tavalla Lauri Markkanen on yhdenkin kauden jälkeen osa Arizona Wildcatsin historiaa ja Arizona Wildcats se seura, joka tulee muistuttamaan seuraavan viidenkymmenen vuoden ajan, että Markkanen ponnisti NBA:han heidän avullaan.

 

Arizona Savage Life Movement kuuluu vastaavasti NCAA:n historiaan samalla tavalla kuin vaikkapa Houstonin yliopiston vuoden 1984 Phi Slama Jama tai Michiganin vuoden 1991 Fab Five Freshmen, eikä Arizona Savage Life Movementia ole olemassa ilman Lauri Markkasta. Ja kaikki kunnia Dusan Risticille, mutta tuon joukkueen BIG oli Lauri ”213 cm” Markkanen, joukkueen toiseksi paras pistemies ja paras levypallopelaaja.

 

Ja koska Markkanen on kauden 2016-17 Arizona Wildcatsin potentiaalisin tuleva NBA-tähti, on häntä perusteltua kutsua nimellä ”Big Savage” tahi ”Iso villi” Suomen kielellä. Kaikista tähän asti esitetyistä lempinimistä Big Savage on Markkaselle luonnollisin.

 

Potentiaali, koko ja historia huomioon puhuvat Markkasen puolesta – mutta sitten tuleekin ongelmia.

 

NBA:n kontekstissa ”Big”-nimitystä ei jaeta turhaan. Shaquille O’Neal on ehdottomasti Big. Charles Oakley on Big, kuten myös Dale Davis, Antonio Davis tai Charles Oakley. Patrick Ewing oli ihan ilman muuta Big, tätä nykyä Andre Drummond ja Boogie Cousins.

”Big”-lempinimen antaminen 20-vuotiaalle, hyppyheittävälle suomalaiselle voi osoittautua ennenaikaiseksi liikkeeksi, ja vielä suurempi kysymysmerkki on ”Savage”-lempinimi, joka kontekstistaan irrotettuna antaa väärän kuvan Laurin pelityylistä ja persoonasta.

 

Päästetään siis ”Big Savage”-lempinimi jatkoon mutta vain yhtenä lempinimenä muiden joukossa, tietyin reunaehdoin.

 

NOWITZ-KID

Arvosana 4/5

 

No nyt päästään kartoittamattomille alueille!

 

Dirk Nowitzki on 213-senttinen vaalea, kohtelias ja fiksu saksalainen, joka on tehnyt 20-vuotisen Hall of Fame -uran NBA:ssa. Ensimmäisellä NBA-kaudellaan Nowitzki sai runsaasti kritiikkiä osakseen takellellessaan sopeutumisessa NBA:n fyysiseen pelitapaan, mutta sittemmin Nowitzkin käsittämätön korintekoarsenaali teki hänestä yhden taalaliigan kaikkien aikojen legendoista hänen raskasjalkaisuutensa ja puolustuspään puutteistaan huolimatta.

 

Dirk Nowitzki lopettaa NBA:ssa kesällä 2017. Lauri Markkanen tulee aloittamaan NBA:ssa syksyllä 2017.

 

Lauri Markkanen on 213-senttinen vaalea, kohtelias ja fiksu suomalainen, joka tulee NBA:han NCAA-liigan kauden 2016-17 parhaana heittäjänä ja ennen kaikkea NCAA-tasolla jopa ennennäkemättömänä isona heittäjänä. Ensimmäisellä NBA-kaudellaan Markkanen tulee takeltelemaan sopeutumisessaan NBA:n fyysiseen pelitapaan, ja hänen puolustuspään puutteitaan tullaan käyttämään hyödyksi.

 

Tästä huolimatta Markkanen tulee väläyttelemään yksittäisissä otteluissa ja kenties parin, kolmen viikon rykelmissä absoluuttista potentiaaliaan tulokaskaudella ennen kuin toisen NBA-kautensa alkaessa hän tulee jumalaisen korintekokykynsä turvin lyömään itsensä läpi NBA:ssa ja mukautumaan vahvempien, taitavampien, atleettisempien pelaajien kanssa pelaamiseen.

 

”Nowitz-Kid” on kenties iso taakka kannettavaksi, mutta samalla mitä luonnollisin mahdollisin liikanimi Jyväskylän lempeälle jätille.

 

”KYLE”

Arvosana 6/5

 

Konteksti on tämä:
Antaessaan haastatteluita amerikkalaismedialle Lauri Markkanen ohjeistaa toimittajia nimensä lausumisessa oikein. Suomalaisen etunimen lausumiseksi resepti on helppo, koska Markkasen etunimi lausutaan täsmälleen samalla tavalla kuin Toronto Raptors -pelinrakentaja Kyle Lowryn etunimi.

 

Markkasen lausuntaohje amerikanenglantilaisittain on jotakuinkin: LOWRY MA[R]K-KE-NEN.

 

Tätä on syytä jatkokehitellä.

 

Vain muutama kaveri NBA:n historiassa on ollut niin kylmänviileä, että he ovat ansainneet lempinimekseen toisen tyypin etunimen. Walt Frazier oli Clyde, Anfernee Hardaway oli Penny.

 

Siispä on täysin asiallista argumentoida, että Lauri Markkasen lempinimi on arkinen ”Kyle”, suoraan Kyle Lowryn etunimestä.

 

Sitä paitsi Markkanen näyttää aivan amerikkalaisen 90-luvun nuoriso-elokuvan Jock-hahmolta, jolla on baseball-pusakka, tyköistuvat farkut, avoauto ja jenkkihymy. Kaikkien niiden nimi oli Johnny tai Chad tai Kyle!

 

Lisäksi nimessä on suloinen viittaus NBA:n pappaosaston tämän hetken ykkösheittäjään, Kyle Korveriin.

 

Voitteko kuvitella, kuinka Boston Garden – vai mikä helvetti sen nimi nykyisin onkaan – puhkeaa ”KYYYYLE”-huutoihin joka kerta Laurin ladatessa rannettaan?

 

Kyllä. Kyle Markkanen. Älkää protestoiko, olette väärässä. Se on tässä.

 

 

———————————————————

Hippromo
HIPPO TAATILA (s. 1981)

Filosofian tohtoriopiskelija (Turun yliopisto, uskontotiede), teologian maisteri (Helsingin yliopisto, uskontotiede ja käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Kirjalliset julkaisut

 

  • ”Petteri Koponen – Malmin jääräpää” (Tammi 2017)
  • ”YUP – Helppoa muisteltavaa” (LIKE 2017)
  • ”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
  • ”Susijengi – Pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)
  • ”Isipappablues” (Into Kustannus 2014)
  • I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013)
  • ”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY 2010)

 

Prosessiblogi: sorkankierkegaardblog.wordpress.com

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s