WE GOT TO GET OURSELVES BACK TO THE GARDEN – ELI KATSAUS VHS-NAUHOJEN SYÖVEREIHIN

Koripallo

What’s poppin’? Toimin vierailevana tähtenä tällä tarunhohtoisella palstalla ja heitän omat kaksi senttiäni likoon. Koripallotaustani koostuu lähinnä kotikuntani Karjaan Earl Boykinsin kokoiseksi kuihtuneen korisskenen pseudo-puritaanisesta hallinnasta alter egoni LaQuan Rendersin maailmanluokan baseline-ajon kautta. Karis Basketin kasvattamien kollien suurin roihu on tosin aikoja sitten siirtynyt sivustolla tutuksi tulleen kirjoittajan Tuukka Puontin ja vielä enemmän isoveljensä Oulan reheviin rintalastoihin. 

Teksti: Toni Suominen, Kuvat: 90’s internetit

 

Olen 1990-luvun lopusta lähtien seurannut NBA:n käänteitä sekä nykyhetken että historiaa luotaavan spektrin syönnillä. Kehitys kehittyy ja tänä päivänä on hienoa ja helppoa seurata liigaa vaikka millaisten härveleiden avulla, mutta kaiholla muistelen niitä aikoja, kun NBA-seurantani oli kiinni koulukaverini kerran viikossa toimittamista VHS-nauhoista. Vähemmän oli enemmän, sillä se yksi peli muodostui koko viikon kohokohdaksi tavalla, johon moderni ryöpytys ei voi koskaan yltää. Mieleenpainuvimmat ja moneen kertaan plärätyt pelit ovat edelleen nauhalla tallessa, vaikka itse nauhuri onkin saanut pölyttyä fiinimpien vehkeiden tieltä. Olen pyöritellyt päässäni tapaa kelata näitä oman elämäni soundtrack-pelejä julki kevyen tarinoinnin ja aasinsiltojen tulituella ja tämän tilaisuuden tullen testaan miten tämä toimii. Eli matkataan ajassa taaksepäin kevääseen 2000 Portland Trail Blazersin ja Los Angeles Lakersin väliseen läntisen konferenssin finaalisarjan kolmanteen peliin, jossa voitte tuon linkin kautta roikkua kiinni.

 

Sanon heti alkuun missä tämän nauhan todellinen merkitys piilee. YouTuben videossa tämä ei näy, mutta tuolloin Suomessa pelin näyttäneen Canal +:n lähetys käynnistyi koripallokuvastolla, joka liikkui hidastetusti eteenpäin vallan lumoavan musiikin säestyksellä. Bon Jovi-villitystä eläneenä 16-vuotiaana märkäkorvana moinen kappale ei sanonut mitään, mutta sillä oli hypnotisoiva vaikutus. En tajunnut, että voi tehdä niin taianomaista musiikkia noin maanläheisellä soitolla tai että laulajan ääni pystyy säväyttämään, vaikka tulkinta on raakaa. Biisi oli kaivettava esiin muutama vuosi myöhemmin, vastaanottavammassa vaiheessa ja se paljastui täksi tekeleeksi. Musiikillinen valaistumiseni olisi johdattanut tämän viisun äärelle ennemmin tai myöhemmin, mutta ei se ollut mälsempi tapa siihen tutustua Latrell Sprewellin maanisen hymyilyn ja Tim Hardawayn paikallaan pomppimisen taustalla.

 

Tähän liittyen, oli ihan kivaa vaihtelua löytää jotain mieltä ravitsevaa ennen lähetyksen alkua eikä sen jälkeen. Tuolloin ei ollut omia kanavia urheilulle ja leffoille, joten kun nämä pelit yön pikkutunneilla lähetettiin, niin Canal +:n ohjelmistossa siirryttiin matsien jälkeen välillä väijymään sitä vähän karvaisempaa koria. Muistutin kaveria siitä, että koriksessa tulee sitten niitä jatkoaikoja melkein koko ajan, notta kannattaa jättää nauhan loppuun sitä häntää, jooko.

1/11

NBC:n alkutunnari oli ihan paras. Tai toiseksi paras. Tämä on paras.

 

Rose Gardenin edustalle on pakkautunut joukko innokkaita Blazers-faneja, jotka luottavat Los Angelesista haetun kakkospelin voiton kääntäneen sarjan vuorenvarmasti Rip Cityn eduksi. Nämä areenan ulkopuolella luuhaavat fanit ovat yleensä samasta puusta veistettyjä, ”whoo whoo” tuolla ja ”my team rules” täällä. Yleensä.

 

Bob Costas ja Doug Collins ovat miehemme mikin varressa. Kun Costas liittyi 28-vuotiaana NBC:n leipiin putiikin urheilupuolen pamppu sanoi hänen näyttävän 14-vuotiaalta. Tässä hän näyttää arviolta 14-vuotiaalta. Collinsin lapsuudenajan naapuri oli John Malkovich ja minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa sellaisista ihmisistä, joiden naapuri on joskus ollut John Malkovich.

 

Käydään avausviisikot läpi. Blazersilla Damon Stoudamire, Steve Smith, Scottie Pippen, Rasheed Wallace ja Arvydas Sabonis. Lakersilla Ron Harper, Kobe Bryant, Glen Rice, A.C. Green ja Shaquille O’Neal. Siinä on tuota… no, aika perkuleen paljon mestaruuksia ja pelimiehen vikaa yhdessä rivissä. Kauden 99-00 Blazers oli nimilistaltaan ja kapasiteetiltaan ladattu täyteen kuin Turusen pyssy ja Lakersista oli kasvamassa milleniumin mahtisonni. Tämä sarja oli pelkkää nautaa.

 

Mighty Mouse Stoudamire aloittaa puolustamalla Kobea ja Harperia ”puolustava” Pippen pääsee harrastamaan yhden miehen aluepartiotaan. ”He’ll give Harper that shot”, Collins huikkaa. Let’s keep that in mind, shall we.

 

Blazers porskuttaa 13-2-johtoon ja aikamme pitkäpinnaisin aikalisäpanttaaja Phil Jackson kutsuu pitkin hampain joukkonsa koolle. Ihmettelin aina kuka on tuo Blazersin kaveri, joka tulee penkiltä Party and Bullshit-asenteella ottamaan omansa vastaan. Hän ei päässyt ainakaan tässä matsissa pelaamaan ja vaikutti muutenkin pelkästään tämän klipin perusteella klassiselta penkkibilettäjältä, joka vetää voittojen jälkeen kovimmat ilmakitarasoolot vähimmillä minuuteilla. Olen melko varma, että kyseessä on tämä jamppa. Nimi on melkein sama kuin karsastamallani näyttelijällä, joten se sopii kuvioon. Kuten myös se, että hän pelasi suuren osan urastaan numerolla 23.

2/11

Sabonis ajoi aikaisemmin kolkkiviivan tuntumasta korille ja Shaq joutui rikkomaan, nyt Arvy Knife satuttaa Lakers-sentteriä pitkällä kakkosella. Kun tätä peliä ensimmäisiä kertoja katselin ja oli vielä sivistyksessä isoja aukkoja, niin ihmettelin kuka on tuo muumion lailla kentällä myllertävä kamalan raskasjalkainen ryökäle, joka tekee tuon kokoiselle miehelle erikoisia koripalloasioita. Nyt tätä ei voi olla katsomatta ilman ikuista itkua ja jossittelua siitä mistä NBA:ssa jäätiin paitsi, kun Sabonis ei vetreimmässä vedossaan liigaan saapunut, vaan vuosia myöhemmin kärsineellä kropalla. Tämä Sabonis oli kolhiintunut kummisetä siitä sisällä ja ulkona voimiaan näyttäneestä monnista, joka osasi aiheuttaa vakavaa vahinkoa.

 

Rasheed Wallace is one of the nicest people you ever wanna meet, but sometimes he just loses it.” Sheedin ote kirposi uran aikana reippaan 300 teknisen virheen (runkosarjassa) ja 30 suihkukomennuksen malliin. Joskus hänen ei tarvinnut kuin hieman liian kärkkäästi tuijottaa tuomaria saadakseen lähtöpassit. Tuo episodi oli tämän ottelusarjan ensimmäisestä pelistä, mutta tästä seuraava kausi 2000-01 oli se varsinainen kruununjalokivi, kun Wallace kiukutteli lyömättömäksi ennätykseksi nimetyn 41 tekun satsin. Yksi hermokimppu, jolla on potentiaalia tuo rekordi päihittää on tietenkin DeMarcus Cousins. Siinä on kaksi 4-5 paikan peluria, jotka pystyvät universaaleilla taidoillaan vaikuttamaan suuresti pelin kulkuun ja jotka saavat siihen yhtä lailla epäkulkua pykälään. Sheedin emotionaalisimmissakin purkauksissa, puhtaista huumoripläjäyksistä puhumattakaan, on kuitenkin ollut jotain siedettävää ja siististi sulavaa. ”That’s just Sheed being Sheed”, ajatus kulkee. Cousinsin känkkäränkkäily on ainakin minulle rasittavampaa seurattavaa. Se näyttää useimmiten murrosikäisen äksyilyltä ja uhriutumiselta, kun Markus-poika ei saa olla niin kuin haluaa . ”That’s just Boogie being an ass”, päässä laukkaa. (Huomio! Kesken jutunteon Cousins treidattiin Pelicansiin, jossa ei kuulemma valmentaja Alvin Gentryn mukaan turhanpäiväistä tekuilua harrasteta. Johon Boogie varmaankin sanoo jotain tähän tyyliin.)

3/11

Niin hienoa nähdä Detlef Schrempf tositoimissa, vaikka sitten kohlaamassa hyökkääjän virheen päin Robert Horrya. Juttu on nimittäin niin, että meikäläisestä kasvoi aikoinaan Seattle Sonicsin fani. Ihan vain siitä syystä, että ensimmäiset NBA Action-pätkät mitä muistan satunnaisesti kuolanneeni sisälsivät kohokohtia Sonicsien sorsastuksesta 90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. ”The Reign Man has struck!” kailotti Sonsien pelejä selostanut Kevin Calabro ja Shawn Kemp tinttasi koriin yhden lukuisista lapsistaan. Tai donkeistaan, piti sanomani. Se oli Kempin ja Gary Paytonin show, mutta jossain taustalla lymyili länsisaksalainen laatupalloilija, joka osasi samaan aikaan heittää, postata ja jauhaa purkkaa. Schrempf oli cool, koska se oli niin vaikea ja hauska nimi ja siitä tuli mieleen smurffi. Detlef antoi Horryn maistaa muutakin kuin hyökkääjän virhettä ja sai Dikembe Mutombon kongolaisveren kiehumaan. Detlef on hieno mies ja hienot miehet saavat nimensä biiseihin.

 

Tämä Kobe vs Stoudamire-idea tuntuu ihan vajaalta. Sen takia Blazersin johto ensimmäisen periodin jälkeen on vain vajaat kymmenen pinnaa.

 

Where is Shaquille defensively?Right here.

4/11

Heitän nyt tämän tähän väliin: vihaan Lakersia. Tai en varsinaisesti vihaa ketään tai mitään, mutta noin niin kuin sporttisessa mielessä tunnen voimakasta inhoa Lakersia kohtaan. Ehkä en enää niin paljon, mutta Shaq/Kobe-aikoihin mahtavasti. Syyt siihen istuvat jossain syvällä banaaliuden onkaloissa. Nuorempana ärsytti se, kun Lakers oli niin hyvä ja niillä oli tähtiä ja koko se Hollywood-meininki ja katsomossa istui Jack Nicholson, joka on paras näyttelijä ikinä, mutta paska jätkä tuolla, kun istuu courtside seatilla ja mitään tietämättömänä koripallo-tollona naureskelee ja hurraa Lakersin voitolle, vaikka totta kai ne voittaa eikä siinä mitään julkkisten hurraamista tarvita. Jotain tuollaista. Halusin niin Portlandin voittavan tämän sarjan enkä ole mistään NBA-tapahtumasta ollut niin mielissäni kuin Lakersin totaalisesta musertumisesta Detroitille -04 finaaleissa. Shaq ja Kobe eivät edes olleet pelaajista raivoni kohde, vaan se oli tuo numero 17, joka on ollut kentällä jonkin aikaa ja kertoo nyt tuomari Dick Bavettalle, että hänestä ei koskaan tule kaljua yrmeää ukkoa, vaan tulee näyttämään koko loppuikänsä upealta. Rick Fox. Siihen kuvatukseen henkilöityi koko kihisevä kiukkuni. Kaikki se saippuaoopperamainen olemus ja limainen tukka ja sietämätön virnuilu ajoi minut hulluksi. Enkä ollut ainoa. Väkivalta ei virtaani sovi, mutta tuo alakoukku oli omissa kirjoissani tuon vuoden sykähdyttävin urheiluhetki.

 

Fox naulaa kolmosen ja huudan äitiäni pitämään kiirettä sen lihamurekkeen kanssa.

 

Tämä Augmon vs Kobe-kuvio ei mene jakeluun. Augmonin toisen neljänneksen low post-hallinta Kobesteria vastaan sai minut kuvittelemaan, että se on kannatettava optio myös NBA Live 00-pelissä Playstationilla. Tungin palloa herkeämättä Augmonille postiin ihan ketä vastaan tahansa, mutta tulokset eivät olleet mitään tämän kaltaisia. Lopulta tein sitä senkin takia, että halusin tietää kuinka kauan pitää toteuttaa ”feed Stacey Augmon in the post every goddamn time”-taktiikkaa ennen kuin kommentaattori Reggie Theus sanoo siihen asiaan jotain. Theus ei sanonut mitään, koska hän oli kaikkien aikojen surkein pelikommentaattori.

5/11

Dunleavy’s screaming from the bench that the Lakers are in an illegal defense.” Vanha kunnon illegal defense. Pääsin ajan myötä jotenkin jyvälle mistä siinä on kyse, mutta monesti siihen vihellykseen sai hätkähtää, että ”jaaha, illegal defense, ai miks?” Eipä näitä laittomuuksia tosin harrastettu enää kuin seuraavan kauden ajan ennen kuin siirryttiin kolmen sekunnin puolustusrikkeeseen ja iso-ballia kitkeneeseen sääntömuutokseen. Liigan johtoportaasta kommentoitiin illegalin kuoppaamista suunnilleen näin: ”Fanit eivät ymmärrä sitä, tuomareilla on hankalaa viheltää sitä ja se saa joukkueet pilaamaan pelin jatkuvalla isolation-jyystöllä.” Muuten oli tosi kliffaa, hei. Nyt meillä on iso-settien sijasta loputonta pick and roll-rallia, jota ei muuten tässä pelissä ole nähty… yhtään?

 

Jos Bob Costas näyttää 14-vuotiaalta, niin tuleva Pacers-starba Jermaine O’Neal on tässä eväsboksia ja Turtles-reppua vaille valmis ensimmäisen päivän koululainen. Hän usuttaa sukunimikaimansa vapariviivalle hack-a-Shaq-meiningillä. Minua ei ole koskaan häirinnyt kenen tahansa kehnon vapaaheittäjän pakottaminen viivalle, vaan suhtauduin hack-a-whoever-humppaan näistä päivistä lähtien stoalaisella tyyneydellä. Se on mielestäni vain hyvä taktinen elementti ja hell yeah, pikkumaisesti nautin siitä, kun miljoonia tienaavat huonot vapaaheittäjät riisutaan alasti ja käytetään tätä heikkoutta härskisti hyväksi. Sitä paitsi, ilman hack-a-Shaqia emme olisi saaneet kokea tätä mahtavaa momenttia. En ole mistään Popovichin jutuista saanut yhtä paljon kicksejä kuin tästä peukuttelusta. Good times.

6/11

Blazers johtaa paussilla kymmenellä ja vanha jenkkifutari Ahmad Rashad, tuo avioliiton sataman Ville Viikinki, kertoo Phil Jacksonin korostavan kolmannen quartsin ensimmäistä kolmea minuuttia henkensä edestä. Lakersin on vain pakko päästä korille ja päästävä sinne heti eikä viidestoista päivä. Purppurakullat noudattavat ohjetta vain puoliksi, sillä O’Nealin rymistelyn molemmin puolin Rice ja Kobe tyytyvät hypäreihin. Koben hero-ball saa koutsilta kuitin ”stick with the offence”, mutta Kobe ei tunnetusti stikkaa kuin yhtä juttua. Tyhmä kysymys: jos kolmannen neljänneksen kolme ensimmäistä minuuttia olivat P.J:n mielestä tämän ottelun tärkeimmät ja niiden aikana Portland kasvatti johtonsa 12 pinnaan, niin eikö Blazersin pitäisi jo voittaa tämä peli?

 

Mike Dunleavy on kamala valmentaja. Vai onko? Tämä on valtavan sekavaa.

7/11

Doug Collins vihasi ”kameraihmisiä”. Wallace kaatuu melko harmittomasti päätyrajalta ulos kuvaajien eteen ja Collins on turhautunut. ”He rolled his ankle there and fell into the camera people. Twisted that left ankle.” ”Yeah that happened on the floor”, Costas huomauttaa. ”Absolutely. AND THEN HE FELL INTO THE CAMERA PEOPLE!” Collins saa koko tilanteen kuulostamaan tältä.

 

Mutta pointti Sheedin energian kohdistamisesta olennaiseen pienen äplistelyn jälkeen on hyvä. Hän sai välillä aikaan melko käänteentekevää matskua kipinöityään mistä tahansa asiasta, vaikka sanailusta täysin puolustuskyvyttömän partnerin kanssa.

 

Viime minuuttien aikana on ollut järkyttävä ero siinä miten toinen joukkue liikuttaa palloa ja miehiä ympäriinsä ja toinen joukkue liikuttaa lähinnä korvanlehteään. Sabonis on seissyt monta hyökkäystä tuossa samassa paikassa kuin kyr…öskosken häissä. Nyt hän sieltä vihdoin paintille sukeltaa ja jakelee patentoidun flipper-syöttönsä Steve Smithille.

8/11

Emme ole puhuneet tarpeeksi Wallacen kanssa painivasta A.C. Greenistä, joka vedettiin draftiin suoraan Kool and the Gangin rundilta. A.C:n nimikirjaimet eivät meinaa yhtään mitään, mutta ne voisivat yhtä hyvin tarkoittaa ”Animal Creature”, koska A.C. oli ihan eläin pysymään pelikunnossa. Greenin ennätyksellinen teräsmiesputki käsitti 1.192 peliä peräjälkeen ja se olisi voinut olla koko uran mittainen (1.281 peliä), jos ei hän olisi toisella kaudellaan istunut peukalo-operaation takia kolmea matsia sivussa. Edes Bad Boysien silmätikuksi joutuminen -89 finaaleissa ei A.C:ta selättänyt ja myöhemmin hän kesti Phoenixin paidassa J.R. Reidin silmittömän kyynärpääniitin, joka pudotti Greeniltä kaksi etuhammasta lattialle. Green keräsi ne muina miehinä talteen ja ilmestyi seuraavaan peliin. Ei siinä ole mitään järkeä pysyä tällaisessa lajissa ja tuossa liigassa noin pitkää pätkää pelitamineissa, mutta A.C. pysyi. Ja miten hän pysyi? Tietenkin aloittamalla ja päättämällä NBA-uransa neitsytmiehen papereilla. Syvästi uskonnollinen Green kieltäytyi seksistä ennen avioliittoa ja hämmästytti selibaattisitoumuksellaan vähintään yhtä paljon kuin iron man-soitollaan. Tämä tyyppi pelasi Magic Johnsonin kanssa samassa joukkueessa eikä muka jallittanut omaa johnsoniaan yhteenkään Magic-Manilta ohi menneeseen väliin? Earvin on itse todennut seonneensa laskuissa tuhannen petikamun jälkeen ja kotibileissään hänellä oli niin sanottu ”get busy”-sääntö, jolla valvottiin asianmukaisia toimia. Greenin tulokaskaudella Magic löi joukkuetovereineen vetoa, ettei keltanokka kestä kahta kuukautta ilman seksuaalista kanssakäymistä ja Green otti siitä 300 dollaria talteen.

 

Vakavasti puhuen, todellinen syy timmille terälle oli krooninen hikka, jota A.C. kykeni hillitsemään vain juoksemalla ja jumppaamalla. True story. Maybe.

 

Jösses, että raivosin tuota vihellystä, missä Big Twister murjoo Pippenin maihin ja Pipsterille tuomitaan virhe. Hidastusten jälkeen palataan kuvaan, jossa Scottie näyttää pyyhepojalle paikkaa, mistä pitää kuivata. En vain voi koskaan uskoa sitä, että koko juttu kuitataan noin säyseästi. Joka kerta, kun katsoin peliä odotin, että hidastusten jälkeen palataan kuvaan, jossa Scottie tekee jotain tällaista, sattumoisin myös Lakersia vastaan 01-02 kauden runkosarjamatsissa. Portland eli tuolloin huikeimpia Jail Blazers-aikojaan ja jotenkin Steve Kerr oli eksynyt tuohon taliaivotiimiin ihmettelemään mihin helvetin esikartanoon hänet oli viskattu. ”All you have to do is walk on the floor and you’re a calming force on this team. It’s nuts. It’s just unbelievable with all the technicals, yelling and screaming”, Kerr kertoi tuon pelin jälkeen. Itse klippi on aivan mieletön. Kaiken kaaoksen keskellä Sheed ja Bennett Salvatore käyvät ilahduttavaa keskustelua, Sheed panee merkille parketille pommitetut ”ugly-ass Bill Walton”-nuket, maestro itse puhuu läntisen sivilisaation historiasta niin kuin vain Walton voi puhua ja loppujen lopuksi Pippen hermostui kolmen sekunnin rikkeeseen. Brilliant!

 

Bob Costas tokaisee, että molemmat joukkueet ovat peluuttaneet avareitaan koko kolmannen neljänneksen ja saman tien Jermaine O’Nealin hack-a-shaqaava hahmo puhkaisee sen kuplan. Mutta siis 40 sekuntia vajaa koko kolmas neljännes samoilla viisikoilla? Eihän tuollaista tapahdu.

 

Collinsin ”analyysi” O’Nealin vaparivenkoilusta on Hockey Night-tasoa: lättänät heitot eivät mene koriin ja kaarevat heitot menevät. Shaqin pitäisi vain ymmärtää pitää se kaari ojossa eikä olla niin typerys, että heittää flättiä shittiä. Ei tää oo rakettitiedettä, hei!

 

Ihan muuten vaan, jos toteamus ”good passing big man” alkaa joskus kuulostaa liian usein toistetulta, niin ei sen arvoa voi tarpeeksi painottaa. Blazers pelaa samaa kuviota (n. kohdassa 8.05) kuin ensimmäisellä puoliajalla, jolloin Schrempf skriinasi Stoudamirelle vapaan kolkin ja Sabonis antoi postista syötön suoraan numeroon. Nyt Schrempf skriinaa Smithille, jolle aukeaisi hyvä heitto, mutta Brian Grantin passi on kuin petolinnun perse.

9/11

I’m shocked that Bonzi Wells is not in the game.” Collins on viime minuutit vain pidätellyt kiukkuaan Dunleavyn valinnalle peluuttaa Augmonia Wellsin sijasta eikä hän voi enää pöyristystään peitellä. Augmonin toisen neljänneksen hurmio on pelkkä kaunis muisto tähän meneillään olevaan stinttiin verrattuna. As the old saying goes

 

Eddie F. Rush on niin bad-ass tuomari. Hänellä ei ole aikaa jutella niitä näitä Bavettan ja Hue Hollinsin kanssa äskeisen kahakan tiimoilta, kun pitää näyttää planeetan kylmäverisimmältä mieheltä. Rush on niitä tyyppejä, joille voi suoltaa kamalimpia solvauksia päin naamaa ja hän vastaa takaisin pelkällä säälimättömällä katseella. Se ei ole pelkkä julma katse, vaan jatkuva aggressiivisen ankara tuijotus, joka on ainoa keino selvitä tästä pahasta maailmasta. Häntä voi vaikka ohimennen tirvaista tuuttiin eikä se saa Rushin kuin hetkeksi pois raiteiltaan, kunnes pitää palata mestausmoodiin.

 

Aivan, Rick Foxilla oli tämä juttu Vanessa Williamsin kanssa. Tässä he ovat yhdessä sängyssä Ugly Betty-kohtauksessa vuosia sen jälkeen, kun avioliitto oli jo mennyt karille. Jos tunnette joskus pakottavaa tarvetta meikäläistä kiduttaa, niin unohtakaa kerettiläiset haarukat ja kielipihdit. Tuo pätkä on kaikki mitä tarvitsette.

10/11

Peli on saavuttamassa kiehumispistettään ja kuten olemme nähneet, Lake-show on kääntänyt pelin virran omaan nilkkaan tekemällä ottelusta enemmän metodista puolen kentän hyökkäyksen toteuttamista ja vähemmän juoksemista. Pelien hierominen kestää Portlandilla liian pitkään ja dynaaminen hyökkäysliike on tipotiessään. Lakers on taasen ottanut Jacksonin paussipuheista takautuvan vaarin ja päässyt paintille pörräämään. Penkiltä Horry ja Fisher ovat antaneet hyviä minuutteja (ja Fox hyviä virheitä), kun taas Blazersin penkkipaatos jäi ensimmäiselle puoliajalle. Parhaiden jinxaus-maneerien mukaisesti Scottie Pippen raahaa kotijoukkuetta lähemmäs riistollaan ja kolkillaan juuri silloin, kun selostamosta surkutellaan miehen vähäistä vaikutusta.

 

Tunnelman tiivistyessä ohjaaja poimii kuviin omiensa taakse yhä innokkaammin asettuvia katsojia, jotka ovat varustautuneet kotikutoisilla kylteillä. Nämä eivät onnistu säväyttämään, mutta välillä nähdään kelpo virityksiä. Kuten tämä Larry Birdin vainoaminen kuvilla, jotka saivat Larryn luultavasti ajattelemaan, että valkoiset tytsyt olivat epäkunnioittavia hänen pelilleen. Tai tämä, joka kelvannee Paulle paremmin kuin spanskin toisena sukulaissieluna pidetty strutsi, koska laamat sylkevät kuumaa tulta.

 

Meillä on haavoittuneita hessuja molemmissa päissä. Wallace ei ryhdy viidellä virheellään ronkkimaan Koben splittiä niin sanotusti määräänsä enempää ja toisessa päässä Kobesta ei ole virhevaikeuksissaan pysäyttämään The Great Pipiä, joka tuntee yhtäkkiä poltteen nivusissaan.

11/11

Mahtavan näköistä miten Sabonis irrottaa feikillään Shaqin lattiasta kuin Kössi Kengurun. Vähän kuin isojen miesten versio tästä ohilennosta.

 

Tässä Pippenin loppuhetkien post-scoraamisessa Koben grilliin on omanlaistaan rapsodiaa. Jordanin sivuvaunu kurittaa ykkösveturin tavoin miestä, josta oli tulossa Jorkusta seuraava. Kobe on jopa sanonut, että yksi juttu mistä hän oli MJ:lle kateellinen oli se, että hänellä oli Pippen vierellään ottamassa pelintekovastuuta point-forwardin roolissa, kun taas Mamba ”joutui” tässä jengissä olemaan Shaqin alarekisterissä sekä luonteensa mukainen pistenikkari että vähemmän luontaisesti pointtimies. Kobester myös osuvasti ihaili sitä miten Pipster Bulls-vuosinaan trappasi ensin takakentällä, oli yhtäkkiä keskellä kenttää tilanteen tasalla ja vielä enemmän yhtäkkiä ottamassa jo puolustusriparia haltuun. Pippen oli yksinkertaisesti koko kentän hirmu harvinaisen kaikkivoipaisella tavalla.

 

Blazersilla on mahdollisuus mennä johtoon ja tavoilleen uskollisena joukkue lypsää sitä lehmää, josta tulee lämpöisintä maitoa. Pippenin utare kuitenkin kuivuu kokoon, kun hän yrittää uutta muuvia ja jää korin alle jumiin.

 

Palataanpa tekstin alkuun eli noin miljoonan mailin päähän: ”He’ll give Harper that shot.” Kyseessä ei ole enää Pippen, vaan Stoudamire, mutta taktiikka on edelleen sama. Stoudamire irtoaa käryttämään Kobea ja jättää Harperin päätyrajalle ypöyksin naulaamaan ison korin. ”I was wide open the whole game”, Harper painotti. ”They’ve been leaving him open this series”, Jackson teroitti. ”We knew he was going to be open”, Bryant huomautti. Onko tämän sarjan Ron Harper kaikkien aikojen aukinaisin olento?

 

Blazers luottaa tiukassa paikassa jälleen turvalliseen post-korttiin eikä lähde turhia hienostelemaan. Wallace ei ole ollut Horrya vastaan yhtä vastustamaton kuin Greenin kapselissa ja nyt käy vielä niin hassusti, että Bryant huitoo pallon pois. Glen Rice koettelee sitten Jacksonin zen-hermoja ja luultavasti synnyttää pallonmenetyksellään P.J:n sanonnan ”like life, basketball is messy and unpredictable”. Portland saa kuin ihmeen kaupalla vielä yhden tilaisuuden ja toivonsa jo menettänyt Pippenkin kömpii kompurointinsa jälkeen polvilleen ja haluaa kiitokseksi tarjota Ricelle reppuselkäänsä. Jos silmäni oikein näkevät, niin Horry jopa nostaa Pippenderiä pystyyn tyyliin ”yo, teil ois viel tsäänssi”. Periaatteessa Stoudis petaa ihan kelpo heittopaikan Sabonikselle, mutta hän on liiankin tietoinen O’Nealin herkästä loikkaliipaisimesta ja päättää ajaa. Sabasin sukkeluus ei ruuhkassa riitä ja Kobe blokkaa. Ja Lakers voittaa.

 

L.A. voitti seuraavankin matsin vieraissa, mutta Portland kiri vielä kylkeen tasoittamaan voitot 3-3:een. Klassinen seiskapeli Staplesissa päättyi Lakesien viiden pinnan voittoon ja muistetaan erityisesti tästä hetkestä. Portlandilla oli paukkuja olla se joukkue, joka olisi pysäyttänyt Lakersien mestaruusputken heti tokkiinsa ja vähintään samanlaiset saumat oli kaksi vuotta myöhemmin Sacramentolla. Kahtellaan, jos joku kerta sukelletaan sen sarjan syövereihin. Siihen asti, pysykää avaruuspölynä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s