VALITUT SANAT 270117 – eli tunteiden palossa taottuja merkkejä Mikko Koiviston heitosta, Antto Nikkarisen johtajuudesta, Remu ja Jari Raitasesta sekä illasta, jona Lauri Markkanen ja Bill Walton kohtasivat

Koripallo

Hippo Taatila käyttää tammikuun viimeisen Koripalloelämää-kynävuoron ruotiakseen ajankohtaisia teemoja: Mikko Koiviston heiton nykytilaa, Antto Nikkarisen evoluution huipentumaa sekä Remu Raitasen hustle and grind -virettä San Franciscossa. Bonuksena salakuuntelumateriaalia Lauri Markkasen ja Bill Waltonin kohtaamisesta.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuvat: Tytti Nuoramo, Francois Perthuis & Johan Paulin


I – MIKKO KOIVISTON PUOLESTA

 

Vantaan Pähkinärinteen asfalttiaavoilla heittokätensä koripallojumalien palvelukseen valjastanut, sittemmin ”Loimaan La Bombaksi” nimetty Mikko Koivisto täyttää huhtikuussa 30 vuotta.

 

Koripallo, kuten mikä tahansa muukin palloilulaji, jakaa pelaajansa rooleihin aina pelinrakentajasta puolustuspään predatoriin ja hyökkäyslevypallopelaajasta pukukoppipersoonaan. Koiviston rooli on ollut koko hänen uransa ajan hyvin yksioikoisesti heittäjä, ja jos tarkkoja ollaan, viimeisen kahden vuoden aikana ennen kaikkea suurennuslasin alla oleva heittäjä.

 

Jos nojaudumme kylmään statistiikkaan, vietti Koivisto uransa (tähän asti) parhaat päivänsä Loimaalla 2011-14 Suomen mestarin Bisonsin aloitusviisikon heittävänä takamiehenä. Bisonsin paidassa Koivisto otti keskimäärin 5,3 kolmen pisteen heittoyritystä ottelua kohden ja rullaili sukkia erinomaisella 41,7% tarkkuudella.

 

Koiviston Bisonsin kanssa viettämä mainio Eurocup-syksy 2013 johti hänet Turkin liigan Gaziantepiin ja Gaziantepin kevät puolestaan Gordie Herbertin valmennukseen Frankfurt Skylinersiin. Turkin ja Saksan piipahdustensa jälkeen Koiviston suoritustarkkuus on notkahtanut aavistuksen Bisonsin ajoista ja kuluvalla kaudella Koivisto on heittänyt kolmosensa uransa heikoimmalla prosentilla (33,3%).

 

Susijengin paidassa Koivisto oli tarkimmillaan vuoden 2012 EM-karsinnoissa (52,2%), jonka jälkeisissä EM-kisoissa pallo ei pudonnut edellisvuosien tapaan: Slovenian EM-kisoissa tarkkuus oli 26,7% ja Montpellierissä-Lillessä ala-arvoinen 12,5%. Näiden kisojen väliin mahtui Espanjan MM-turnauksen Bilbaon alkulohko, missä Koivari osui puolestaan erittäin kelvollisesti 36,8% tarkkuudella.

 

Montpellierin-Lillen kisoista asti kriittisimmät ovat estoitta nostaneet Koiviston pään pölkylle ja asetelleet verbaalihilparia hänen kaulalleen. Yleisimmän kritiikin mukaan Koivisto on vanhoilla meriiteillä pelaava eilispäivän tähti, jonka pitäisi antaa maajoukkuetasolla suosiolla tilaa nuoremmille ja tyytyä Korisliigassa vaihtopelaajan rooliin.

 

Koska en ole koskaan arvostanut äänekkäimpien diktatuuria, aikomukseni on lapioida viileän brittiläisen dandyn hengessä lunta kriitikkojen silintereihin ja havainnollistaa Mikko Tapani Koiviston arvoa edustamilleen joukkueille sekä hänen uratilannettaan.

 

Koiviston heitosta

 

Mikko Koivisto ansaitsee rahansa ennen kaikkea kaukoheitollaan. Tarkka ja luotettava kolmen pisteen heitto tuo kuukausipalkan hänen tililleen ja saa eurooppalaiset pelaaja-agentit pitämään häntä silmällä.

 

Tällä hetkellä Koivisto on joko toiseksi tai kolmanneksi paras suomalaissyntyinen catch and shoot -pelaaja ja samalla yksi niistä noin seitsemästä suomalaispelaajasta, jolla on kyky saada järjestelmällisesti tasapainoinen heitto ilmaan kansainvälistä puolustusta vastaan.

 

Meneillään oleva kausi on Koiviston kuudes Suomen pääsarjatasolla. Näiden vuosien aikana Koivisto on noussut kahdella jalalla kaaren takaa ilmaan 1171 kertaa ja naulannut ottamistaan heitoista 471 korisukkaan.

 

Se, että Koivisto heittää, on piesty joka ikisen Korisliigaa pelaavan pelaajan ohimoon yhdeksän tuuman rautanaulalla. Hänen nimensä on alleviivattu joka ikiseen scouttipaperiin räikeänpunaisella neontussilla. Joukkueiden valmistautuessa puolustamaan Koiviston edustamia joukkueita vastustajat kertaavat Koiviston liikeratoja otsa parkettiin kolahdellen, jotta he varmasti muistaisivat pakittaa Bombaa oikein unissaankin.

 

Tälle tasolle päästäkseen, tämän kunnioituksen ansaitakseen, Koiviston on tarvinnut heittää kymmeniä tuhansia ja taas kymmeniä tuhansia heittoja harjoituksissa ja sen lisäksi ottaa iso heitto toisensa jälkeen aina junnusarjoista junnumaajoukkueisiin, collegesta miesten maajoukkueeseen, Korisliigasta Turkkiin ja Saksaan.

 

Mitä paremmaksi heittäjäksi Koivisto on kasvanut, sen tarkemmin vastustajan valmentajat ovat analysoineet hänen liikeratansa ja heittokulmansa, ja sen hankalampaa hänen on saada heitto ilmaan. Sen lisäksi, että Koivistolla on sarjakierroksesta toiseen vastustajan T-1000 jahtaamassa häntä skriinien läpi, jokainen apupuolustaja kiinnittää häneen erityishuomionsa. Vuosia Koiviston peliä lukeneet valmentajat eivät anna Koiviston hiipiä vapaaseen heittopaikkaan huomaamatta.

 

Ja miten hyvä heittäjä tunnistetaan?

 

Kaudella 2009-10 seurasin ToPon tiedottajana aitiopaikalta, kuinka Antti ”Jumppa” Niskanen nousi Sykin kakkosdivarimatseista ToPon liigajengin aloitusviisikkoon. Jumppa pudotteli kauden aikana kolmosensa koriin 46,2% tarkkuudella samalla, kun liigan sen hetken paras heittäjä, Pistooli-Pete Virtanen, upotti kolmosistaan 30,7%.

 

Vaikka Niskanen vei pelkästään heittoprosentein mitattuna Virtasta 100-0, ei Niskanen silti niittänyt mainetta erityisen vaarallisena heittäjänä. Prosenteista huolimatta näistä kahdesta nimenomaan Virtanen oli se, joka joutui hiki punaisilta poskipäiltä valuen tekemään ylitöitä saadakseen kolmosen ilmaan.

 

Vaikka Niskanen upotti käytännössä joka toisen kolmosensa samalla, kun Virtanen veisteli uransa huonoimman heittokauden, oli Virtanen silti se pelaaja, joka sai vastustajajoukkueiden fanit sulkemaan silmänsä kauhusta joka kerta, kun hän sai heiton ilmaan. Niskasen ottamaan kolmoseen vastustajat puolestaan suhtautuivat sanoen, että juuri tämä heitto me ToPolta halutaan.

 

Olennainen ero oli, että Hanno Möttölän ja Obie Trotterin orkestroima ToPo-hyökkäys pakotti vastustajan puolustuksen reagoimaan apupuolustuksella niin, että Niskanen sai kerta toisensa jälkeen löysää. Niskanen käytti kahden ToPo-kauden aikana viisikon viidennelle pelaajalle tarjoutuneet vapaat kolmen pisteen heittopaikkansa tuloksellisesti, mutta hänen prosenttinsa romahtivat heti, kun hän nousi Lappeenrannassa ja Seagullsissa viisikon kolmanneksi tai neljänneksi optioksi.

 

ToPo-aikana vastustajan valmentaja halusi, että vapaan heiton ottaa Niskanen, eikä esimerkiksi Trotter, Corey Smith tai Timi Heinonen. Kolmen huonon kaukoheittokauden jälkeen Jumppa on kohottanut taas tällä kaudella kolmosprosenttinsa 38,5%:aan, eikä se ole sattuma: Seagullsilla on tällä kaudella paljon iskuvoimaisempi joukkue kuin kahdella edeltäneellä kaudella.

 

Kaikki kunnia Jumpalle, mutta hänen ottamansa heitot olivat vapaita ja puolivapaita, kun taas Virtanen joutui taistelemaan lohikäärmeitä, zombeja, kerberoksia ja Alt-Rightia vastaan jokaisen heittopaikansa saavuttamiseksi. Samalla tavalla Koivisto on joutunut kaivamaan jokaisen heittoyrityksensä vaikeimman kautta.

 

Tähän liittyen merkillepantavaa on, että uransa tähän asti parhaina vuosina Bisonsissa Koivisto – tadaa – oli kentällä puhdas heittäjä, käytännössä tilanteesta riippuen joukkueensa kolmos- tai nelosoptio. Tasapainoisessa, nykyaikaisessa joukkuehyökkäyksessä Jeb Ivey ja Martin Zeno loivat monipuolisuudellaan vastustajan puolustukseen juuri sen verran tyhjää tilaa, että Koivisto ja Mäyrä Nuutinen saivat ampua ratkaisevasti pidemmällä reaktioajalla.

 

Päästyään Biisoneista Turkin liigan Gaziantepiin Koivisto partioi Syyrian rajaa nimenomaan kansainvälisen tason heittäjänä, roolipelaajana roolipelaajien joukossa. Koiviston työ Turkissa oli moitteetonta: Turkin liiga ja EuroChallenge yhteen laskien Bomba nousi kolmen pisteen heittoyritykseen 40 kertaa ja upotti niistä 21.

 

Käännekohta nähtiin Frankfurtin kauden aikana. Loukkaantuminen ja pitkä kuntoutumisprosessi jättivät jälkensä Koiviston pelituntumaan ja heittoon. Montpellierissä ja Lillessä Koivisto kärsi silminnähden itseluottamuksen ja heittotuntuman puutteesta – se näkyi hänen ilmeistään, kehonkielestään, kasvoille piirtyneestä jännityksestä heiton lähtiessä. Tämä ei ole kuitenkaan millään tavoin poikkeuksellista. Jokainen koripalloa ammatikseen pelannut tietää, että loukkaantumisen keräämän ruosteen karistamiseen saatetaan tarvita kokonainen kausi.

 

Eivätkä koripallopantheonin jumalat ole olleet Koivistolle erityisen suosiollisia Korisliigaan paluun jälkeen. Koivisto on edustanut vuoden ja neljän kuukauden sisällä kolmea eri joukkuetta: ensiksi talousongelmien keskellä paininutta Bisonsia, sitten Kauhajoen Karhua, missä Antti Kanervo miehitti rutiinilla ja tottumuksella heittävän takamiehen paikkaa. Kesän 2016 jälkeen Koivisto päätyi juuri ennen kauden alkua täsmähankintana Salon Vilppaaseen.

 

Kolme eri joukkuetta, kolme eri konseptia, kolme eri päävalmentajaa. Ei mitenkään ideaalinen tilanne pelaajalle, joka on vasta toipunut uransa rankimmasta loukkaantumisesta.

 

Koiviston Korisliigan paluun jälkeen liigassa on tapahtunut myös merkittävä uudistus, joka heijastuu suoraan Koiviston peliin: ulkomaalaispelaajia koskevan herrasmiessopimuksen kasvattaminen käsittämään neljä ulkomaalaista kolmen sijaan.

 

Ero on ollut silmiinpistävää hyökkäyspäässä, missä erityisesti liigan kärkipään joukkueet ovat voineet tuoda kentälle viisikoita, joissa on yhtä aikaa kolmekin pallonkäsittelytaitoista pelaajaa. Tämä paistoi erityisesti Kouvojen ja Katajan otteluista viime kaudella. Katsoessani Tuomas Hirvosen, Messias Richardsonin, David Gonzalvezin ja Kyle Shilohin pallorallia mietin, olenko koskaan nähnyt vastaavaa Suomessa.

 

Aivan yhtä suuri muutos on tapahtunut puolustuksessa, missä Koivisto saa yhä useammin varjokseen vastustajan 195-200-senttisen amerikkalaisen swingmanin sen sijaan, että hän pyrkisi eroon astetta raskasjalkaisemmasta suomalaisesta.

 

Kuluvalla kaudella Koiviston heittoprosenttia on laskenut myös se, että hän on ollut Vilppaan hyökkäyksessä – toisin kuin Biisoneissa – kakkos- tai kolmosoptio kentällä. Hän otti loka- ja marraskuun aikana enemmän heittoja kuin aiemmin urallaan, tarkemmin vartioituna ja aiempaa pienemmässä tilassa.

 

Kunhan Koivisto pääsee sairastuvalta takaisin tositoimiin, hän pääsee Vilppaan viime viikkojen hankintojen johdosta lähemmäs luontaista rooliaan puhtaana ampujana. Silloin hänen heittomääränsä laskee ja prosentti nousee kaukoheittäjälle hyvään 37%-39% tuntumaan. Koiviston joulukuu (3,3 heittoa/ottelu, 40,0% osumatarkkuus) antoi tästä jo osviittaa.

 

Muusta kuin Koiviston heitosta

 

Tähän asti olen kuvaillut Koiviston ominaisuuksia heittäjänä. Totuus on kuitenkin se, että pelkkänä heittäjänä pelaaja jäisi marginaaliin. Samalla tavalla kuin Petri Virtanen oli myös pallonkäsittelijä, pelinjohtaja, pukukoppiäijä ja pallonriistäjä, on Koivistolla monia muita ominaisuuksia, joita keskimääräinen katsoja todennäköisesti ei ymmärrä arvostaa.

 

Vaikka heitto onkin Koiviston täsmäase, on huomionarvoista, miten tietoinen hän on pelaajana vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Klisehtivää termiä käyttäen Koivisto on älypelaaja.

 

Koivisto ei ole yksi Korisliigan vikkeläjalkaisimmista pelaajista. Vastustajajoukkueiden atleettisia pallonkäsittelijöitä vastaan Koivisto on helisemässä, mutta pelinrakentajien ja heittäjien varjona hän pysyy hyvin puolustettavansa edessä. Koivisto ei myöskään arkaile tuoda kokemustaan julki: hänen jatkuva kommunikaationsa ja terävä reagointinsa apupuolustuksessa tekee hänestä vähintään +/-0 -tason puolustajan, oikeassa puolustusviisikossa jopa plus-tason pelaajan.

 

Hyökkäyspäässäkin Koivisto on paljon enemmän kuin heittonsa.

 

Koivisto luo pelkällä heittouhallaan tilaa kanssapelaajilleen, jonka lisäksi hän on sekä Korisliigan että Susijengin parhaita pelaajia pitämään hyökkäyksen elossa. Jos Korisliigassa tilastoitaisiin lätkäsyötöt, Koivisto olisi tilaston kärjessä. Koivisto havainnoi kenttää erinomaisesti ja pystyy siirtämään puolen kentän hyökkäyksen painopistealuetta vapauttavilla syötöillään.

 

Tuoreessa muistissani on yhä kesän 2016 Espoossa päättänyt Susijengin Ruotsi-maaottelu. Koivisto pelasi matsissa 13 minuuttia pisteittä ja levypalloitta, mutta oli silti ratkaisuhetkillä joukkueensa tärkein pelaaja Lauri Markkasen jälkeen. Suomi voitti Koiviston kentällä viettämän 13-minuuttisen yhdellätoista pisteellä. Se ei ollut sattumaa.

 

Jos katsojan lähtökohtainen oletus on, että Koivisto upottaa keskimäärin neljä kolmosta matsissa 45% osumatarkkuudella, katsoja pettyy aina. Jos todellisuutta vertaa utopiaan, pettyy aina.

 

Mikään ei ole koripallossa niin kaunista kuin se, kun heittäjä pääsee flow-tilaan. Koivisto on yksi niistä kourallisesta Korisliigan pelaajia, joka saattaa iltana minä hyvänsä laittaa kolme perättäistä isoa naruihin, kun hänelle antaa tilaisuuden. Se on kaunista, se on harvinaista ja se on aivan hävyttömän vaikeaa.

 

Koivisto ei ole vielä päässyt samaan kuntoon kuin ennen Frankfurtin kauden loukkaantumistaan, mutta antakaa hänelle aikaa ja ymmärtäkää koko kuva. Notkahtamisensakin jälkeen Koivisto on heittänyt 7,4 pistettä matsia kohden huippukilpailullisessa liigassa 37,7% kolmosten osumatarkkuudella.

 

Minulla on vahva kutina siitä, että Pähkinärinteen Klay Thompson nousee arvoon arvaamattomaan kevään 2017 isoissa peleissä. Kun kokenut heittäjä löytää itseluottamuksensa, sitä ei hevillä riisuta.

 

II – ANTTO NIKKARISEN EVOLUUTION KRUUNUNJALOKIVI

 

Saavutin virallisesti ikämiessarjaiän, 35 vuotta, syntymäpäivänäni joulukuun alussa.

 

Ikääntymisessä on monta vittumaista ja inhottavaa puolta. Aineenvaihdunta hidastuu, korvista ja sieraimista alkaa puskea karvaa (kämmenistä puhumattakaan), pölynimurin nostaminen lattialta iskee kivuliaan noidannuolen joka pakottaa keski-ikäistyvän lattialle kiemurtelemaan.

 

Samalla ikääntyminen auttaa monessa asiassa. Maailman keskeneräisyyden oppii hyväksymään ja itsensä ottamaan sellaisena kuin on. Ei ole enää kaksikymppisen ernupojan kiukunsekaista tarvetta todistaa itselleen ja muille omaa arvoaan. Ei ole pakko hypätä benjihyppyä Rion Kristus-patsaan pään päältä, vaan aamukahvi keittiön pöydän ääressä riittää onnen tunteen saavuttamiseksi.

 

Hauskaa on myös huomata seuranneensa korista sen verran kauan, että voi todeta seuranneensa kokonaisten pelaajien urakaaria myöhäisistä junnuvuosista lähemmäs neljääkymmentä ikävuotta. Kun on tilaisuus seurata riittävän tarkkaan, voi arvioida pelaajan kehityspolkua kiihkottomasti, nähdä hänen uravalintojen pitkän tähtäimen seurauksia, iloita onnistumisista ja seurata hänen luovintaansa karikoiden halki höntyilemättä.

 

Erityisen suurta iloa todistaa nähdä, kuinka pelaaja saavuttaa tietyn, pitkään kuplimassa olleen tason pelaajana. Minun nähdäkseni se on tapahtunut tällä kaudella Antto Nikkariselle. Antto on saapunut – hän on nyt pelaaja, joka on lähes saavuttanut absoluuttisen potentiaalinsa.

 

”Hetkinen”, toteaa tällä hetkellä joku koripallofanaatikko jossain päin Varsinais-Suomea, klikkaa katsomansa anime-elokuvan pauselle ja lähes kaataa Ed-pullonsa kirjoittaen rivakasti Chromen hakukenttään Pornhubin osoitteen tilalle Basket.fi:n tilastopalvelun: ”Miten sä voit muka väittää Anton olevan Korisliigan kehittynein pelaaja, kun se ei pelaa edes tilastollisesti parasta kauttaan?”

 

Totta: jos menemme tilastouskovaisuuden ehdoilla, Nikkarisen kausi on vain yksi hänen parhaistaan, eikä erityisen merkittävä esimerkiksi viiden kauden takaiseen Kouvot-kauteensa nähden.

 

Arvioinkin nyt Nikkarisen absoluuttista merkitystä joukkueelleen (ja kun puhun absoluuttisesta merkityksestä, haluan lähettää shout-outit Betrand Russellille, Gottlob Fregelle ja Krishnamurtille).

 

Viisi vuotta sitten Antto oli Korisliigan nuorimassa jengissä kypsässä 22 vuoden iässä käytännössä ainoa kotimainen pelaaja, jolla oli riittävästi taitoa olla merkittävä hyökkäyspään osatekijä illasta toiseen. Tällä hetkellä Antto urakoi suurin piirtein samoilla keskiarvoilla Korisliigan parhaassa joukkueessa, joka on täynnä häntä kokeneempia pelaajia.

 

Etenkin viimeisen kahden vuoden kehityskaari on ilmeinen.

 

Antto oli Biisoneissa Greg Gibsonin luottojätkä, mutta silti roolipelaaja joukkueessa, jossa oli parhaimmillaan 11-12 rotaatiopelaajaa käytössään. Siirtyessään kesällä 2015 Bisonsista Seagullsiin Anton esityksistä paistoi läpi, että hän tahtoi olla kentällä The Man, joka määrää pelin suunnan.

 

Gulls oli läpi runkosarjakauden jonkinlaisessa identiteettikriisissä, ja niin myös Antto. Antto oli aivan liian hyvä pelaaja koirankoppiin, mutta jonkinlaisessa koirakoulussa hän oli etsiessään sijaansa James Sinclairin ja Jason Conleyn vierellä.

 

Pikakelaus syksyyn 2016, ja Nikkarinen on yhtäkkiä Professori Teemu Rannikon ja Gerald Lee Jr.:n ohessa liigan tärkein kotimainen pelaaja. Siinä, missä runsas vuosi sitten Antolla oli julmettu näyttämisen tarve ja halu pelata väkisin sankaripalloa, tällä kaudella Nikkarinen on rauhoittanut kierroksiaan, oppinut tuntemaan joukkuetoverinsa ja saanut Gullsin pelin rytmittymään täsmälleen haluamallaan tavalla.

 

Poissa on kamikaze-pallo, poissa on hyökkäyspelin staattisuus. Tilalla ovat järkähtämättömällä itseluottamuksella suoritettu, pelikirjaa luovasti käyttävä hyökkäyksen organisointi, kylmäpäinen pallonkäsittely paineenkin alla sekä kyky ja halu ottaa iso heitto silloin, kun joukkue tarvitsee sitä.

 

Eikä Nikkarisen kypsyminen mestaritason joukkueen pelilliseksi johtajaksi ole verottanut hänen jo vahvoiksi todettuja muita ominaisuuksiaan.

 

Nikkarinen on edelleen yksi Korisliigan vitt kieroimmista puolustuspelaajista. Hän on sinnikkyyden ilmentymä, joka tahtoo voittaa ja tekee ihan mitä tahansa joukkue ja koutsi vaativat häneltä. Jos Larkas käskee Anttoa juoksemaan Kisiksen päätyseinän läpi, Antto juoksee ja hetken lukua lattialla otettuaan kiroaa itseään siitä, että seinän perkeleeseen ei tullut edes pintanaarmua, koitetaan kohta uudestaan.

On ilo nähdä pelaajan puhkeavan kukkaan.

 

Ja uskallan väittää, että Nikkarisen parivuotinen Eurocupissa ja VTB-liigassa on vaikuttanut suotuisasti hänen kehitykseensä.

 

III – BUBBLING UNDER: REMU RAITANEN

 

Koripalloilijoita, joiden nimi nousee koko Suomen tuulipukukansan huulille kerrasta, on vähänlaisesti. Hanno Möttölä oli ilman muuta sellainen (koska NBA), Petteri Koponen yhtä lailla (koska NBA). Teemu Rannikko ja Sasu Salin kuuluvat myös samaan kategoriaan suomalaiskoripalloilijoina, joiden nimen satunnainen Urheiluruudun katsoja saattaa osata sanoa, kenties myös Shawn Huff ja Gerald Lee Jr.

 

Samaan kategoriaan nousi vuoden 2016 aikana Lauri ”Kytkin” Markkanen, jonka voittoheitto Espanjaa vastaan U20-kisoissa, Maciej Lampen häpäiseminen maaottelussa Puolaa vastaan ja käsittämättömän, häikäisevän, fantastisen älyvapaan hullu rookie-kausi Arizona Wildcatsissa on saanut innokkaimmat maalailemaan Kytkimestä jo kuvaa uutena Dirk Nowitzkina.

 

NCAA-kauden lähestyessä loppusuoraansa on syytä nostaa esille toinen kaveri, joka on tehnyt Kytkimen varjoissa itsestään nimen San Franciscossa, minne lähteäkseen on rekrytoitavan pelaajan kuljettava kukat hiuksissaan.

 

Markkasen tavoin NCAA:n vuoden ’16 HBA-Märsky-taustaiseen rookie-viisikkoon kuuluva Remu ”Jarinpoika” Raitanen ei varsinaisesti erottunut massasta viime heinäkuussa U20 EM-kisoissa.

 

204-senttinen laituri sai koutsi Anton Mirolybovilta peliaikaa keskimääräiset 7,2 minuuttia matsia kohden ja nikkaroi niissä matsikeskiarvoikseen 2,0 paunaa ja 1,6 levypalloa. Se vähä, mitä Raitasesta oli mahdollista saada selville EM-kisojen perusteella, oli hänen luontainen kykynsä etsiytyä sinne, minne hyökkäyslevypallot kimposivat.

 

Raitasen selkeänä vahvuutena tunnettu heittokäsi jäi Nordiksella pimentoon vähäisten pallokosketusten johdosta. Puolustuksessa Raitasella oli puolestaan selkeästi hankaluuksia pysyä vikkelämpien kaverien perässä siinä, missä muista laitureista esimerkiksi Samuli Nieminen postimerkkeili pakitettaviensa iholla hyvin arvosanoin.

 

Raitasen lähtiessä San Franciscoon näin hänet välittömästi pitkän tähtäimen projektina, jolta on syytä odottaa rotaatiominuutteja vasta syksyn 2018 tienoilla. Toisin kävi: kaikista NCAA:n suomalaispelaajista Raitanen on kellottanut Markkasen ja Alex Murphyn jälkeen korkeimman minuuttikeskiarvon (19,5), valjastanut vahvuutensa joukkueen eduksi ja ennen kaikkea tottunut voittamiseen.

 

(Tätä kirjoittaessa San Francisco Dons on voittanut pelaamastaan 22 matsista 14 ja yhdeksästä konferenssin sisäisestä ottelusta neljä.)

 

HBA-Märskyn alumnien siirtyessä Atlantin aaltojen tuolle puolen koutsit Möttölä ja Antti Koskelainen korostivat korostamasta päästyään, kuinka tärkeää nuorelle suomalaispelaajalle on löytää oikea kehittymisympäristö, jossa he paitsi nauttivat valmennusjohdon luottamusta, pääsevät myös pelaamaan ominaisuuksiensa kannalta oikeanlaiseen järjestelmään.

 

Lienee perusteltua sanoa, että tähän asti nähdyn perusteella Remu on löytänyt paikan, jossa häntä arvostetaan, ja jossa hän on saanut omalla työnteollaan mahdollisuuden murtautua rotaatioon.

 

Olen nähnyt Raitasen pelaavan harvemmin kuin olisin halunnut. Pari juniorimaaottelua sieltä täältä viime vuosilta, kourallinen HBA-Märskyn otteluita, parit treenit. Kapean spektrin havainnointini perusteella Remun suurimmat vahvuudet ovat hänen luotettava kaukoheittonsa, pelinlukutaitonsa sekä hyökkäyslevypallopelinsä.

 

Olen monesti kirjoittanut pelaajista, jotka vain osaavat pelata koripalloa. Vaikka Remun pelaaminen ei ole (vielä) esteettisesti erityisen soljuvaa, kaikki merkit osoittavat hänen kuuluvan vaikkapa Ville Mäkäläisen ja Ville Kauniston kaltaisten kerta kaikkiaan koripalloa ymmärtävien pelaajien kategoriaan. Remu tietää, miten hänen pitää sijoittua hyökkäyksessä ja hän ymmärtää, miten puolustaa heittäjää, miten lähietäisyyksien viimeistelijää, miten skriinintekijää.

 

Valmentajat todistavat myös yhdestä suusta Raitasen olevan mentaliteetiltaan ”no nonsense”-pelaaja; merijalkaväen mies, joka on parhaimmillaan amerikkalais- tai serbityylisessä valmennuksessa, jossa hänelle annetaan selkeä rooli toteutettavaksi. Arkkitehti voi sylkeä freestyleä, mutta kirvesmies laulaa vain marssimusiikkia. Remu ei ole arkkitehti – Remu on kirvesmies, ja potentiaalisesti hemmetin hyvä sellainen.

 

Remu ei ole vielä kasvanut kunnolla kroppaansa. Hänen herpaantumisensa kentällä eivät johdu peliälyn puutteesta vaan siitä, että jalat eivät tottele aivojen lähettämiä signaaleja halutulla tavalla. Remu antaa jalkatyöllä tasoitusta nopeammille pelaajille ja antaa vastaavasti voimassa periksi vahvemmille pelaajille. Tämä tulee tasoittumaan ajan myötä.

 

Seuraavan kolmen ja puolen vuoden aikana suurin kysymys tuleekin olemaan Raitasen sijoittuminen kahden laiturin pelipaikan väliin.

 

Siinä, missä Samuli Niemisestä on hämmästyksekseni alettu Stephen F. Austinissa koulia enemmän tai vähemmän korinalusmöyrijää, on Raitasen toistaiseksi annettu pysyä laidassa. Näen kolmospaikan Remulle täysin oikeana valintana. Tämä tarkoittaisi kuitenkin sitä, että San Franciscon vuosina valmennusjohto keskittyisi auttamaan Remua ala- ja keskivartalon vahvistamisessa, räjähtävän nopeuden ja ponnistusvoiman saavuttamisessa.

 

Periaatteessa ”helpompi” vaihtoehto olisi koulia Remusta tällä hetkellä niin kovin muodikas ja pace and space -mallin nykykorikseen täydellisesti sopiva kaarinelonen, mutta näen, että hänellä on taidollisia edellytyksiä olla 2020-luvulla jotain Ville Kauniston ja Matti Nuutisen välillä kolmospaikan pelaajana, joka voi myös piipahtaa sinttejä nelosena.

 

Selvää on, että jos Remu saa San Franciscon valmennusjohdolta mahdollisuuden edustaa Suomea ensi kesänä U20 B-divisioonan EM-kisoissa, hänelle on tiedossa kirkkaasti viime kesää suurempi rooli. Nykyisillä näytöillä Remun pitäisi olla kyseisessä turnauksessa yksi Sudenpentujen runkopelaajista.

 

Tällä hetkellä mieleen tulevien pelaajien otannalla – Remu, Matias Suvanto, Lassi Nikkarinen, Edon Maxhuni, Hannes Pöllä, Vili Nyman – Suomen odottaisi pelaavan B-divisioonan Euroopan mestaruudesta myös ensi vuonna.

 

 

IV – ILTA, JONA JARI RAITANEN DONKKASI

 

Juttelin Remu Raitasen kanssa ensimmäisen kerran viime kesänä 20-vuotiaiden EM-kisojen lähestyessä. Kerroin hänelle keski-ikää lähestyvän hopeaseljän auktoriteetilla hilpeän anekdootin muinaisilta ajoilta, jolloin hänen isänsä kaukoheitto vielä kylvi kauhua kotoisessa SM-sarjassa.

 

Syksyllä 1995 Tapiolan Honka matkusti Gordon Herbert koutsinaan Forssan Feeniks-halliin pelaamaan suosikkijoukkuettani FoKoPoa vastaan. Hongan paidassa pelasi tuolloin edelliset kolme kautta Turun Pyrkivää edustanut, heittäjänä tunnettu viiksimies Jari Raitanen, 30, joka oli Taffel Sipsejä kentänlaitapaikalla ahmivan loimaalaisen junnun näkökulmasta revitty ikänsä puolesta suurin piirtein kryptasta parketille.

 

Forssan Koripojat sai kyseisessä matsissa noin 85 pistettä pataansa, joten FoKoPon keltasininen lippu oli jo varhaisessa vaiheessa kääritty rullalle ja keskityin ystäväni Tuukan kanssa tuomareille inisemiseen ja lakonisten kommenttien laukomiseen äänenmurroksen sokeroimalla äänellä.

 

Joskus matsin toisen puoliskon puolivälissä Forssan Koripojat syyllistyi noin miljoonanteen pallonmenetykseensä. Aleksi Wuorenjuuri heitti roikkusyötön etukentälle ja Jari Raitanen juoksi erootillisissa polvisuojissaan hyökkäysalueelleen jähmettyneiltä forssalaispelaajilta karkumatkalle.

 

Nousin salamaniskusta ylös istuinpaikallani suoraan Tapiolan Hongan penkkiä vastapäätä ja huusin niin lujaa, että Feeniks-halli kaikui: ”ET OSAA DONKATA, VANHA PASKA.”

 

Raitanen otti kaksi harkittua pomppua, suojasi pallon käsiinsä, otti askeleen ja otti toisen, nousi ilmaa halkoen koria kohti vakaasti kuin Mantsurian kumpujen yllä surraava Tupolev ja runttasi pelivälineen kahdella kädellä korirenkaasta sisään.

 

Alas laskeuduttuaan Raitanen kirmasi takaisin puolustuspäätyään kohti, katsahti minua ilkikurisesti ja napsautti molemmat etusormensa osoittamaan minua kohti ohi juostessaan. Istuin hämmentyneenä aloilleni kaikki suonissani virrannut veri kasvoihin pakkautuneena, taitoin toisen palasen Kismet-patukastani ja keskityin katsomaan tympääntyneenä sen, mitä ottelusta oli katsottavissa.

 

Tarinan opetus?

 

14-vuotiailla pojilla ei ole swagia. Viiksimiehillä on.

 

V – KUUNTELEEKO LAURI MARKKANEN GRATEFUL DEADIA?

 

waltonen

 

Ylläoleva kuva sai minut repeilemään liitoksistani. Bill Waltonin symposium Lauri Markkasen kanssa syöksyi välittömästi tietokoneeni työpöydän taustakuvaksi. Kaikessa eeppisyydessään kuva edustaa minulle heti Tonnin setelin ja Stoner Stanleyn jälkeen kaikkea hyvää, mitä internet on maailmalle 2010-luvulla tarjonnut.

 

Waltonin ja Laurin välinen haastattelu ei ollut erityisen mieleenpainuva, mutta onneksi agenttini olivat paikalla salanauhureineen kuuntelemassa, miten Walton preppasi suomalaissensaatiota tulevaan haastatteluun.

 

(Trigger warning: Oheinen keskustelu on täysin oman sairaan mielikuvitukseni tuotetta. Keskustelulla ei ole pienintäkään tarttumapintaa todellisuuteen.)

 

BW: ”Hemmetin kiva, Lauri, saada sut tänne studioon.”


LM:
”Kiitos.”


BW:
”Suomestahan sä olit? Suomesta oli joskus joku aika kova college-pelaaja… Mot…”

 

LM: ”Joo, Hanno Möttölä. Mun high school -koutsi.”
BW: ”Mottola! Joo! Utahissa pelasi Majeruksen aikaan, ihan totta. Mistäs muusta Suomi on tunnettu? Teemu Selänne?”

 

LM: ”Joo, me ollaan aika hyviä talviurheilussa. Sit on tietysti Nokia, Angry Birds…”

 

BW: (katse kirkastuu) ”Aivan niin, Kingston Wall on Suomesta! Vieläkö Kingston Wall levyttää?”

 

LM: (hämmentyneenä) ”Tota… en mä oo ollenkaan varma.”

 

BW: ”Ei kun sori, my bad, Petri Wallihan teki itsemurhan oisko se ollut jo 1995, just Tri-Logyn ilmestymisen jälkeen. Sä varmaan tunnet Kingston Wallin, kun oot Suomesta?”

 

LM: (naurahtaen) ”Ei, ei kyl kuulosta tutulta…”

BW: ”Minkälaista musiikkia sinä kuuntelet?”

 

LM: ”No… kaikkea, missä on hyvä rytmi, helposti kuunneltavaa. Lähinnä rapia, hiphopia… kaikkea sellaista, mikä saa oikeaan fiilikseen. Tyga, Young Thug, 2 Chainz nyt tässä lähinnä viime aikoina, sit mun kotikaupungista on sellaiset jätkät kuin Gettomasa ja Adi L Hasla, mut ne räppää suomeks, niin en usko et…”

 

BW: ”Mites Grateful Dead?”

 

LM: ”Anteeksi?”

 

BW: ”Grateful Dead? Etkö sä oo kuullut Grateful Deadia?”

LM: (naurahtaa) ”Ei, ei oo kyl tuttu…”

 

BW: ”Voi nuoriso, nuoriso… Mä lupaan, mä äänitän sulle c-kasetille pari Deadin live-levyä. Mä muistan, kuinka Dead avasi Chuck Berryn keikan Winterlandissa ja ne omisti talon, mä kerron sulle Lauri, ne omisti talon. Oon siitä lähtien fiilistellyt niitä. Studioalbumit on ihan ok, joku American Beauty, mut muuten ne on ihan muniinpuhaltelua liveihin verrattuna. Live at Barton Hall, joo, mä äänitän sen Lauri sulle, sun täytyy kuunnella sen.”


LM:
”Joo… kiitos.”

 

BW: ”Ihan uskomatonta, Lauri, että sä kanssa diggailet Deadia. Mä oon nähnyt Grateful Deadin yli 800 kertaa livenä. Mä oon vähän kuin Wilt Chamberlain, mut mä en puhu groupieista, vaan keikkakerroista.”

 

LM: (hymyilee hämmentyneesti)

 

BW: ”Tunnetko sä ylipäätään mut koripalloilijana? Siis sä taidat olla sen verran nuori, että taidat tietää lähinnä mun pojan Luken, joka koutsaa Lakersia. Tiedäthän sä Lakersin? Kobe BryantMagic JohnsonKareem Abdul-Jabbar…”

 

LM: ”No siis totta kai mä opiskelen NBA:n historiaa koko ajan… faija on kyl kertonut sun ajoista Boston Celticsissä…”

 

BW: ”Boston Celtics, ne oli hyviä aikoja. Oli Larry Bird, Robert Parish, Kevin McHale, Red Auerbach… pelattiin Boston Gardenissa, playoffseissa oli 60 astetta sisälämpötila. Tuuletusräppänöistä lensi kerran lintu sisään. Mutta mun pitää joskus lainata sulle VHS-nauhoja siitä ajasta, kun mä pelasin Portland Trailblazersissa, vuonna ’77. Ootko sä kuullut siitä kaudesta?”

 

LM: (hämmentyneenä hymyillen) ”Tota… mä oon syntynyt ’97, niin menee aika kauas.”

 

BW: ”Mun pitää joskus kertoa siitä kaudesta sulle. Lauri, mä kutsun sut mun himaan ja mä kerron tarinoita siitä kaudesta. Oli Lionel Hollins, Mo Lucas, Bobby Gross, Johnny Davis. Me voitettiin ratkaisevassa matsissa Julius Erving ja Philadelphia, mä hain 23 levypalloa ja blokkasin seitsemän kertaa. Richard Pryor oli katsomossa. Jengi meni ihan apeshit, ne ryntäs kentälle mestaruuden ratkettua. Mä otin paidan pois ja juhlin fanien kanssa. Silloin oli rakkautta. Nykyään ei. Nykyään on… Trump, ISIS ja muuri. Huonot ajat.”

 

LM: ”Joo… ois… varmaan joskus kiva nähdä parhaat palat siitä pelistä.”

 

BW: ”Ai että. Mun on ikävä mun Portlandin kausia. Portland oli sen verran lähellä Vancouveria, ja Vancouverista sai aina parasta bud—”

 

OHJAAJA: ”Nyt jumalauta Valtonen pidät homman kasassa. Meillä alkaa lähetys kymmenen sekunnin päästä. Pysy asiassa.”

 

BW:Tähtien Sota, Dean Martinin roastaukset, Eaglesin Hotel California, Jimmy Carter armahti Vietnamin sotaa pakoilleet… 1977, hieno vuosi. Sääli, mitä tapahtui Mickey Hartille. Jürgen Ponto salamurhattiin. Libyan-Egyptin sota. Traaginen vuosi, 1977. Ei muistella sitä enää. Kiitos, Lauri, kun olit tässä mun seurana tänä vaikeana hetkenä.”

 

LM: ”…joo, ei mitään.”

 

OHJAAJA: ”Viis sekuntia.”

 

BW: ”Lauri, mun pitää lahjoittaa sulle mun Terrapin Station -vinyyli.”

 

————————————-

Hippromo

 

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

 

Filosofian tohtoriopiskelija (Turun yliopisto, uskontotiede), teologian maisteri (Helsingin yliopisto, uskontotiede ja käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Kirjalliset julkaisut

 

  • ”YUP – Helppoa muisteltavaa” (LIKE 2017)
  • ”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
  • ”Susijengi – Pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)
  • ”Isipappablues” (Into Kustannus 2014)
  • G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko 2013)
  • ”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY 2010)

 

Prosessiblogi

 

”Sörkan Kierkegaard”

 

 

2 kommenttia artikkeliin ”VALITUT SANAT 270117 – eli tunteiden palossa taottuja merkkejä Mikko Koiviston heitosta, Antto Nikkarisen johtajuudesta, Remu ja Jari Raitasesta sekä illasta, jona Lauri Markkanen ja Bill Walton kohtasivat

  1. Morjesta plokiin. Jo kirjoituksen aiheet nähdessäni alkoi välilihassani tuntua sykkyrämäistä liikettä. Ei kai piip taas kerran ylistävä kirjoitus Mikko ”piip” Koivistosta. No olihan se sellainen. Olisiko kahdeksas kerta? Kyllä jopa korisliigasta pitäisi pystyä löytämään joku muu kirjoituksen aihe kuin fantasiointi Mikko ”piip” Koiviston heiton mahdollisesta löytymisestä. Katsopas tämän hetken plusmiinus-tilastoja Salon Vilppaan joukkueesta. Joukkue on siis toisena sarjassa.

    Kiitos.

    Tykkää

  2. No niin, tulihan sieltä suomalaiskansallinen lyttäyskommentti Jonssilta 🙂
    Taatila analysoi hyvin, kuinka tärkeä pelaaja omalla heittoroolillaan Koivisto on. Taitava heittäjä ja ratkaisija tiukoissakin peleissä, sitä ei voi kukaan kieltää. Vilppaassa tällä hetkellä Ojala menee selvästi Koiviston edelle plusmiinuksissa, mutta Ojala onkin ollut tämän vuoden korisliigan eliittiä, taitaa olla vain Rannikko tällä hetkellä ennen häntä plusmiinuksissa. Se ei mitenkään vähennä Koiviston arvoa pelaajana, päinvastoin. Kova suomalaiskaksikko samassa joukkueessa, Vilpas on kovaa valuuttaa tämän kevään peleissä.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s