SKRIBENTTI TIPUTTAA MIKIN

Koripallo

Yksitoista kuukautta ja 42 säädyttömän vuolasta ja polveilevaa koripallojeremiadia myöhemmin – terveiset Douglas Adamsille ja miksei James Worthyllekin – on kirjoittajan aika pakata koripallonsa ja vetäytyä takaisin piiloonsa pohtimaan luolan seinällä leikkivien varjojen olemusta. On jäähyväistekstin aika.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuva: Ella Karttunen

 

I – Mieli ja toinen

 

Tunnen vain yhden tavan elää: rakentamalla narratiiveja ja etsimällä merkityksiä. Siksi elämäni koostuu toistuvista aluista ja lopuista, pitkistä ja lyhyemmistä projekteista pidempien prosessien keskellä, alati toistuvista paluista jo kertaalleen koettujen tilanteiden äärelle ja omien tekojensa ja minänsä uudelleenarvioinnista.

 

Tässä elämänmallissa välitilinpäätösten tekeminen on välttämätöntä. Ja mitä välitilinpäätöksiin tulee, niiden tekeminen julkisesti on vähimmillään kornia, pahimmillaan teatraalista. Elän täydellisessä tietoisuudessa siitä.
Tunnen itseni kuitenkin sekä ihmisenä että kirjoittajana niin hyvin, että tiedän tämän mallin olevan minulle ainoa tapa toimia, etten muutu pörröksi ja kasva umpeen.

 

Miksi?

 

Koska näin voin pyyhkiä pöydän vanhasta, osoittaa uusien alkujen paikkaa. Koska yhteen symboliin kiteytyy niin paljon enemmän kuin miljoona taiten sommiteltua sanaa voivat ilmaista.

 

Kun juhannuksen 2015 jälkeen asemoiduin tyttärineni kesänviettopaikalleni Helsingin Alppilaan ja lähetin sydän kurkunpäässä takoen Samuel Haanpäälle ensimmäisen Koripalloelämää-tekstini arvioitavaksi, elin silloinkin täydessä tietoisuudessa siitä, että alkanut hanke olisi kuin elomme riemu ja rikkaus, ohimenevä häiriö todellisuudessa, kepeät mullat Eino Leinolle.

 

Koripalloelämää-projektiin ryhtyessäni punainen lankani oli kirjoittaa rakastamastani lajista vuoden ajan ainakin kolme kertaa kuukaudessa. Halusin kirjoittaa niin pitkiä tekstejä kuin tahtoisin, täsmälleen itse valitsemassani tyylilajissa ja juuri itseäni kiinnostavista asioista lotkauttamatta korvaani tahoille, jotka olisivat ensimmäiseksi määrittelemässä, miten.

 

Vuoden aikana olen saanut kirjoittaa. Minulle on satanut kiitosta ja myös perusteltua kritiikkiä. Olen onnistunut kiinnittämään laajemmankin lukijakunnan huomion huomiota vaativiin henkilöihin ja ilmiöihin, kenties nostanut muutamia unohdettuja tapahtumia uudelleenkäsittelyyn ja arvioinut nykyhetken tapahtumia laajemmassa kontekstissa.

 

Mikä kehittymiseni kannalta tärkeintä, olen pariin otteeseen jopa epäonnistunut kirvoittamaan haluamiani reaktioita. Onnistuminen onnistumisen perään veltostuttaa, saa ihmisen pitämään itsestäänselvyyksiä.

 

Ennen kaikkea olen saanut purkaa kirjoittamaani noin 460 A4-liuskaan kymmenen vuoden aikana keräytyneet patoutumat niin, ettei tähän mennessä koripalloa koskeva positioni ole jäänyt yhdellekään lukijalle epäselväksi.

 

Projektiin ryhtyessäni ajatukseni oli myös kirjoittaa juuri niin kauan kuin tekstin suoltaminen ei tuntuisi työltä, kuten Pieti Poikola toissa viikolla julkaisemassani haastattelussa ilmaisi ideaalin työtilanteen mallia. Varsinkin ensimmäisen puolen vuoden ajan onnistuin pieksemään parhaimmillaan kymmenen sivun tarpeeksi kirjaimia oikeaan järjestykseen vailla tietoisen mielen väliintuloa.

 

Vasta päättyneen kevään alussa huomasin tekstin kirjoittamisen alkaneen tuntua paikoitellen kivireen vetämiseltä. Silloin tiesin projektin kääntyneen loppusuoralleen.

 

Toinen syy, miksi jäädytän Remingtonini Loimaan Liikuntahallin kattoon kahden Bisonsin (R.I.P.) mestaruusviirin viereen, on nälkä.

 

Tämä vaatii selitystä.

 

Kun aloitin 2000-luvun puolivälissä uskontotieteen opintoni Helsingin yliopistossa, olin nuori, mieleltään läikkyvä fuksi, joka ahmi innostuksen palo silmissään leiskuen kurssitarjottimeensa kolminkertaisen määrään kursseja kuin olisi pystynyt realistisesti suorittamaan.

 

”Nälkä motivoi”, ryhmänohjaajani kommentoi tietoisena siitä, että kokemus sanelisi harjaantumattomalle tulevien vuosien kulun: mikään inspiraatio ei kestä ikuiseksi, uutuudenviehätys muuttuu hiipimällä arjeksi ja toisinaan reitti pisteestä A pisteeseen B kulkee aivan eri reittejä kuin Google Maps suosittelisi.

 

Tämä tulikin tutuksi vuosien aikana: pilko puita, kanna vettä. Ei valaistus tule temppelissä istumalla kalliit pyhävaatteet yllä, kun pyhä savu ja mirhami kutittelevat sieraimia.

 

Samalla tavalla minun oli aikanaan ajettava itseni loppuun koripallon kanssa, koettava syksyllä 2014 Bilbaossa lajin muuttuvan minulle yhdentekeväksi ja pidettävä sen parissa operoivia ihmisiä johdateltavissa olevina laumasieluina. Jos en olisi kokenut sitä kaikkea, en olisi saanut kerättyä itselleni rohkeutta vetäytyä itselleni siihen mennessä ahdistavan tutuksi käyneestä arjesta ja työstä. Ja silloin, kenties, tätä blogia ei olisi koskaan ollut.

 

Useasti myös sallimuksella on sanansa sanottavanaan.

 

Koko Koripalloelamaa.com-projektini ei olisi ollut mahdollinen, jos en olisi elämäni kenties vaikeimpien kuukausien jälkeen saanut taivaanlahjana puolivuotista kirjoitusapurahaa. Apuraha antoi minulle mahdollisuuden vetäytyä työstäni ja toteuttaa koko joukon hyllyllä olleita pitkäaikaishaaveita – Koripalloelamaa.com -tekstisarjani osana sitä.

 

Ja nyt, kun lopetan, en lopeta siksi, että aiheet olisivat jääneet kesken.

 

Päinvastoin: voisin tältä istumalta listata toiset neljäkymmentä aihetta, joista mieleni teki kirjoittaa, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Olisin tehnyt karhunpalveluksen niin itselleni, lukijalle kuin aiheelleni kytkemällä rutiinitekstigeneraattorin käyntiin tilanteessa, jossa olen alkanut leipääntyä.

 

Tämän lisäksi: koska riudun, jos minut naulataan arkiruteeneihin ja koen olevani parhaimmillani työntekijänä päästessäni sukkuloimaan projektista toiseen, olen ehtinyt sitoutua tulevan syksyn ja talven ajaksi kahteen muuhun määräaikaiseen kirjoitusprojektiin. Näin ollen minulla ei ole enää aikaa ja energiaa investoitavaksi pitkään, koripalloaiheiseen esseetekstiin kahtena viikkona kolmesta.

 

On myös syytä muistuttaa, että Koripalloelamaa.com -sivusto on ensisijaisesti Miika Särmäkarin eli MC Särren projekti. Minä olen ollut täällä vain vierailijana.

 

Olen varma siitä, että sivusto jatkaa elämäänsä ja tiedän, että Särrellä on myös suunnitelma siitä, miten Koripalloelamaa.com jatkaa kauden 2016/17 aikana.

 

Hyvää on lupa odottaa.

 

II – Sukupolvet, tarinat, kertojat

 

(Trigger Warning: Nostalgiaa.)

 

Täytän tänä vuonna 35 vuotta. Olen virallisesti ikämiesiässä. Terveiset kentiltä jo vetäytyneille ikätovereilleni aina Kimmo Muurisesta Olli Nikitiniin: what’sappatkaa meitsille, jos ikämiesjenginne kaipaa hidasta, 184-senttistä kolmossentteriä.

 

Koripalloelamaa.com -tekstejäni kirjoittaessani olen kerta toisensa jälkeen haukkonut henkeä huomattuani, kuinka pitkät kilometrit olen lajin parissa ehtinyt tallustella vuodesta 1993 nykypäivään.

 

Nopeasti kohti keski-ikää varttuvan aikuisen miehen ajankulkua koskeva vinkkeliharha on empiirisesti todistettu. Huomaan jumittuvani aatoksissani yhä uudelleen ja uudelleen John Whiten FoKoPoon (MOT), Pere Klingan ja Aaron McCarthyn ToPoon, Gary Paytonin ja Shawn Kempin ajan Seattle Supersonicsiin, Ateenan EM-kisajengiin.

 

Espoon Hongan yhdeksän vuoden takainen mestaruus – käsi lippaan Paijolle, Montelle, Matiselle ja kumppaneille – on mielessäni käytännössä toissapäivän tapahtuma, vaikka kevään 2007 Honka-Lahti-finaalien aikaan Elias Valtonen oli käytännössä tokaluokkalainen.

 

Ihmisen aikakäsitys lyö kiilansa maahan ja kiskaisee hätäjarrusta hänen myöhäisteini-iässään.Vaikka tietyn iän saavutettuamme olemme kaikki samanikäisiä, minun on edelleen vaikea käsittää vaikkapa 1986 syntyneet Korisliigan kolmikymppisiksi sotaratsuiksi. Kirjoissani Viljami Vanjoki ja Ilkka Vuori ovat ikuisesti pulipäisiä minipoikia KORI-lehden sivuilta, eivät 30-vuotiaita ex-liigapelaajia.

 

Samaan aikaan, kun U17-maajengi valmistautuu MM-kisoihin ja saunottaa Liettuaa (!) valmistavassa maaottelussa, huomaan olevani edelleen henkisesti sama ukko kuin 18-vuotiaana, jolloin teippasin White Chocolate Williamsin ja Vince Carterin julisteet huoneeni seinälle, kuuntelin C-kasetilta TQ:n Westsidea repeatilla ja sovin kiss.fm:n chatissa treffejä Sokos Hotel Vantaalle tikkurilalaisten lukiotyttöjen kanssa.

 

Mutta vaikka olisin kuinka mieleltäni nuorekas, tämän päivän ysiyseille 35-vuotias on käytännössä geriatrinen harmaahapsi, jotakuinkin J.K. Paasikiven aikalainen.

 

Vaikka pelikaudella 1993/94 Jarkko Tuomala, Pertti Marttila ja Löbö Lähdetniemi olivat käytännössä pari vuotta päälle kolmikymppisiä, minun silmiini he olivat jotakuinkin faijani ikäluokkaa, vuosi sinne, toinen tänne.

 

Samalla tavalla ajattelevat tämän päivän 18-kesäiset, kun he katsovat Tuukka Kottia tai Timi Heinosta.

 

Niin,

 

siteerattakoon Dr. Dre:ta:

 

”Things just ain’t the same for gangstas,

times is changing, young n****s is aging,

becomin’ OG’s in the game and changing,

to make way for these new names and faces”

 

Keräänpä listan oman sukupolveni – 1970- ja 80-lukujen taitteissa syntyneiden suomalaisten koripalloihmisten – lajiin liittyvistä sukupolvikokemuksista.

 

  • Magic Johnson ja Moses Malone Jaffa-paidassa hassutteluottelussa Helsingin Jäähallissa.
  • Tuomalan, Marttilan ja Poundsin voittamaton (tylsä) KTP sekä vuosien 1996-98 vieläkin voittamattomampi ToPo (Klinga, McCarthy, Lee, Gatewood, Joyner).
  • Alex Coles
  • Suomalaisselostajien (Antti Jokinen!!) dubbaama NBA Action.
  • Haperoksi kelattu White Men Can’t Jump -vhs-nauha ja epätoivoiset yritykset näyttää Woody Harrelsonilta 15-vuotiaana.
  • Paavo Koskivaaran ja Ari Wiskarin tilannekomiikaksi äityneet NBA-selostukset PTV:lla ja Nelosella.
  • Michael Jordanin ensimmäinen vetäytyminen kentiltä ja sitä seurannut lajipuristien vaikerrusvirsi NBA:n muuttumisesta huonompaan suuntaan.
  • Dream Team 2, ja Shawn Kemp tarraamassa kasseistaan kiinni donkin jälkeen.
  • Edelliseen kahteen liittyen: koripallon ja rap-musiikin pyhä allianssi ja katumentaliteetilla varustetun NBA-pelaajasukupolven sisäänajo: Payton, Kemp, Shaquille O’Neal, Latrell Sprewell, R. Rider, Alonzo Mourning, Grandmama Johnson, Kevin Garnett, Allen Iverson, Stephon Marbury
  • John Starksin 0/11, Nick Andersonin neljä ohi heitettyä vapaaheittoa.
  • Reggie Miller vs. New York Knicks.
  • Ne havahtumisen hetket, kun Nate Doggin ja Warren G:n Regulate soi ensimmäisen kerran SM-sarjamatsin alkulämmittelyjonossa Eppu Normaalin, Metallican tai Ace of Basen sijaan.
  • SLAM-lehden ilmestyminen R-Kioskien lehtitelineisiin samoihin aikoihin The Sourcen
  • Se yksi lahjakas joukkuekaveri, joka tilasi kesätyörahoillaan jenkeistä Jumpsolesit ja rikkoi nilkkansa peruuttamattomasti ennen 18 vuoden ikää.
  • Reebokin pumppaustossut. Kusetusta.
  • NBA Showdownin ilmestyminen Sega MegaDrivelle ja tajunnan räjähtäminen pari vuotta myöhemmin NBA Live ’96:n ilmestyttyä.
  • Internet-aikakauden alku ja NBA:n pelaajasiirtojen merkitseminen ruutupaperille NBA Liven kokoonpanojen pitämiseksi ajantasaisena.
  • Martti Kuisma ja Sakari Pehkonen FIBA Slam -makasiiniohjelman insertissä juomassa kaljaa ja pelaamassa yatzya ateenalaisen hotellin uima-altaalla.
  • Hanno Möttölän sophomore- ja junior-kaudet Utahissa ja tasaisesti kasvanut ”Suomi-koriksen Litti” -hypetys.
  • Teemu Rannikon paranormaalit syöttömäärät junnumaajoukkueissa ja SM-sarjan Piilosetissa. (Käytännössä ensimmäinen kerta, kun rivitason suomalaispelaajat löivät takaovista alley oop -donkkeja vastustajan klyyvareihin. Arto Talvitie forever!)
  • Oman ikäpolven pelaajien kohoaminen SM-sarjaan: Tuukka Kotti, Esa Mäki-Tulokas, Aki Ulander, Anssi Kinnaslampi, Juha Sten, Petri Virtanen
  • Oman ikäpolven pelaajien nousu NBA:han ”Too Much Too Soon”-aikakautena: Darius Miles, Stromile Swift, Jonathan Bender, Eddy Curry, Korleone Young, Leon Smith, Drew Gooden
  • Jason “White Chocolate” Williamsin pallojojottelu yhtä aikaa Eminemin läpimurron kanssa.
  • Vuosituhannen taitteen Shaqobe Lakersin mammuttimainen varjo.

 

Oman ikäpolveni laji-ihmiselle nämä asiat ovat yhtä kuin Wanhan valtaus Erkki Tuomiojalle.

 

Kun vanhat joukkuekaverit tapaavat parin vuoden tauon jälkeen, hakevat Rismasta korillisen Sandelsia ja lekan Smirnoffia, lämmittävät saunan ja alkavat muistella päiviä koettuja, muuttuvat vyötärölle kertyneet vuosirenkaat äkilliseksi harhakäsitykseksi siitä, että aika on pysähtynyt, maailma makaa paikallaan eikä mikään koskaan muutu.

 

Vaan jos menen intoa puhkuen selittämään kokemuksieni ainutlaatuisuudesta kummityttöni ikäpolvelle, joillekin ysiyseille, he katsovat minua täsmälleen kuten minä katsoin vuosituhannen taitteen räppijäbänä niitä farkkutakkisia rokkitukkaosseja, jotka selittivät överiksi vedetyllä Stadin slangilla jotain Hassisen Koneesta jonottaessani Avaimen ja Rähinän yhteiskeikalle.

 

Olen jo vaaravyöhykkeellä. Minulle on käymässä kuten Samuli Putro laulussaan ennustaa – ”pyörit tuolla pillifarkuissas / ja olet kuuskyt” – ja minun on ymmärrettävä jokaisen sukupolven kirjoittavan omat tarinansa, määrittävän omat merkityksensä.

 

Malttakaa vielä hetki, olen jo lähestymässä maalia.

 

Olen saanut seurata tätä hienoa lajia jo lähes neljännesvuosisadan ajan, joista viimeisen vuosikymmenen aitiopaikalta – pressilehtereiltä, lehdistöhuoneista, vaihtopenkkien viereltä.

 

Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana olen myös saanut tutustua lukuisiin älykkäisiin, analyyttisiin, partaveitsenteräviin, näkemyksellisiin, hauskoihin ja persoonallisiin laji-ihmisiin, joista kukin on menettänyt sydämensä lajille oman sukupolvensa tapahtumien, hahmojen ja elementtien avulla.

 

Heistä monille koripallosta kirjoittaminen tai sen parissa toimiminen on jopa tietynlainen ”työvuoden kohokohta”; koripalloon liittyvät työkomennukset ovat heille pitkäaikaisen intohimon pariin palaamista, jatkuvaa kotiinpaluuta.

 

Me kaikki, me eri sukupolvien kasvatit, ymmärrämme koripallon olevan paaria-asemassa suuren yleisön rakastamiin lätkään, formulaan tai yleisurheiluun nähden. Vallitsevasta tilanteesta huolimatta pyrimme suhtautumaan lajiin sen ansaitsemalla hartaudella ja tiedämme, että koripallon ajautuminen mediakatveeseen on ollut yhtä lailla poliittinen päätös kuin suomalaisten koripallotoimijoiden omien erehdysten seurausta.

 

Joka ainut kerta, kun saan lukea näiden kirjoittajien – mainittakoon erikseen vaikkapa Jouko Vuolle, Raiko Häyrinen tai Terho Vuorinen – koripalloa koskevia tekstejä, en voi olla haaveksimatta rinnakkaistodellisuudesta, jossa nämä kynänkäyttäjät saisivat kirjoittaa pallosta päivittäisellä, tai edes viikoittaisella julkaisutahdilla.

 

Siitä huolimatta, että lajimme on maassamme verrattain pieni ja näkyvyytemme vähäinen, on Suomessa varmuudella riittävä määrä koripallokirjoittajia, jotka uskaltavat tuoda persoonansa esille, ymmärtävät lajia, perustelevat ja argumentoivat ja tuntevat historiansa ja tarpeen tullen osaavat myös myöntää erehtyneensä.

 

Kukaan ei tiedä, minkälaiseen asemaan koripallo vielä kaukaisessa, pohjoisessamme maassa pääsee seuraavan parin vuosikymmenen aikana, ja 2000-luvun taitteessa syntyneiden diginatiivien mediamaisema tulee olemaan aivan erilainen kuin kukaan Remingtonilla ensilauseensa hakannut osaa edes kuvitella.

 

(Minun ei tarvitse kuin vilkaista parin lauseen verran Mika Honkasalon tekstiä, niin koen oloni kivikauden aikaiseksi luolamaalariksi, jonka eteen tuodaan Leonardon Viimeinen ehtoollinen hämmästeltäväksi.)

 

Olisi valtava sääli antaa lukuisien koripallolle omistautuneiden ammattikirjoittajien vuosikymmenien kokemuksen ja näkemyksen valua hiekkaan vain siksi, että ei ole olemassa mediaa, jossa he pääsisivät esille.

 

Ehkä minulla olisi heille säädyllinen ehdotus, kuten Jonathan Swift asian ilmaisi?

 

III – Aivan liian suuri suomalainen koripallokirja

 

…niin.

 

Bill Simmonsin The Book of Basketball on kirja, jota olen lukenut lähes uskonnollisessa hurmostilassa aina sen ilmestymisestä lähtien.

 

Menen niin pitkälle, että nostan TBoB:n minulle kaikkien aikojen tärkeimpien kirjojen kaanoniin yhdessä Saarnaajan kirjan, Johanneksen evankeliumin, Tiibetiläisen kuolleidenkirjan, Umberto Econ Foucaultin heilurin, C.G. Jungin omaelämäkerran, B.E. Ellisin Amerikan Psykon, P.D. Uspenskin Sirpaleiden ja Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas joutuu mielipidevangiksi kanssa.

 

Olen arvostanut Simmonsia kirjoittajana erityisesti hänen kiusaannuttavaksikin äityvän henkilökohtaisen otteensa johdosta.

 

Simmons rikkoo lehtimiesetiikkaa tuomalla kerta toisensa jälkeen persoonansa kirjoitustensa keskiöön ja testaamalla rakenteiden pitävyyttä luvattoman pitkine alaviitteineen ja alisteisine sivulauseineen. Hänen kirjoitustyylinsä on äyräittensä yli vellonut vuo, jonka erityisominaisuus on raivostuttaa ihmisiä yhtä lailla kuin hurmata.

 

Itse arvostan suunnattomasti sitä, kuinka Simmons kirjoittaa NBA:n historiaa osaksi henkilökohtaista narratiiviaan ja suurvalta-Amerikan kulttuurihistoriaa. Magic Johnson ja 1980-luvun HIV-hysteria, Bill Russell ja Mustat Pantterit, Eminem ja Yao Ming epätyypillisinä post-9/11-ajan supersankareina. Aina yhtä nerokas vertaus Larry Birdista ja Magic Johnsonista Betamaxina, joka joutui väistymään Michael Jordanin ja Scottie Pippenin edustaman VHS:n tieltä.

 

Kuplivasta kirjoitustyylistään huolimatta Simmons ei ole pelkkä harlekiini, joka viihdyttää yleisöään pellehypyillä ja korttitempuilla, vaan hän ymmärtää lajia ja osaa historiallisten paralleelien luomisen jalon taidon. Simmonsin tekstistä välittyy aito halu jakaa lajituntemusta hänen kanssaihmistensä kesken huumorin ja pop-kulttuurin toimiessa välikappaleina sen sijaan, että hän olisi superlatiiveja kateederilta jylisevä kravattikaulainen emeritus.

 

Luettuani Simmonsin teosta ensimmäisen vuoden ajan havaitsin haaveilevani kerta toisensa jälkeen suomalaisen koripallon definitiivisestä historiikista – Jörn Donnerin Mammuttiin verrattavissa olevasta, 1200-sivuisesta magnum opuksesta, joka käärisi Suomi-koriksen tarinan pakettiin sen mielenkiintoisimpien ilmiöiden välityksellä.

 

Aivan, kuten Simmons kulkee The Book of Basketballissa yhdysvaltalaisen ammattilaiskoripallon historian esihistoriasta nykypäivään James Naismithista ja George Mikanista LeBron Jamesin aikakauteen, tahtoisin koota samanlaiseen perusteltuun, perusteelliseen ja viihteelliseen muotoon Suomi-koriksen eri vuosikymmenten ihmiset ja ilmiöt, ja kansallisten ja kansainvälisten kenttien tapahtumat.

 

Esittelyssä olisivat eri aikakausien pelaajasuuruudet, yhtä lailla Kari Liimo kuin Lea Hakala, Jorma Pilkevaara ja Teemu Rannikko, Timo Saarelainen ja Timo Lampén, Hilkka Hakola ja Taru Tuukkanen, suuret tragediat Kari Kulosesta Miska Alankoon, Ateena-sukupolvi Pere Klingasta Saku Pehkoseen ja Martti Kuismaan, ja nykypäivän Susijengi-kasvot Petsku Koposesta Sasu Saliniin.

 

Kirjan kansien sisällä olisivat SM-sarjan ja Korisliigan kaikkien aikojen ulkomaalaispelaajat: Donald Crenshaw ja Leksa Huff, Benkku Harris ja Larry Pounds, Damon Williams ja Anthony Cade ja Marcus Grant. Suuret persoonat saisivat oman tilansa: Matu Asikainen, Jussi Kumpulainen, Jaakko Merikko, Paavo Koskivaara.

 

En tietenkään voisi kirjoittaa magnum opustani ilman miehiä harmaissa – legendat Jorma Ovaskasta, Dan Christensenista ja J-P Oravasta ansaitsevat oman tilansa. Entä ketkä ovat kaikkien aikojen suurimmat suomalaiset koripallojohtajat – Jukka Suomela vai Jukka Törmälä, Matti Harkko vai Mika Sohlberg? Entä mihin sijoittuu Aleksi Valavuori?

 

Mitä tapahtui Lappeenrannassa Mika Turusen aikana, entä miten Loimaalle syntyi Bisons-ilmiö ja miten se paloi tuhkaksi? Miten Turun NMKY:sta tuli 1970- ja 80-lukujen Suomi-koriksen voimaseura, mitkä olivat tekijät HKT:n 1960-luvun ja Helsingin NMKY:n 1980/90-lukujen taitteen menestyksen taustalla? Miksi KTP ja ToPo olivat 1990-luvulla parhaimmillaan ylivoimaisia?

 

Mutta kyllä – lähes kahdeksassakymmenessä vuodessa on monta punaista lankaa, joihin kompastua.

 

Aina yrittäessäni luonnostella hankettani järkevään muotoon konseptille olen huomannut unohtavani kerta toisensa jälkeen jotain, mikä ehdottomasti vaatii omaa käsittelyä. Ja mitä kauemmin luonnostelen, sitä suuremmaksi kasvaa rinnassani järkäle, joka muistuttaa minua tekemättömän työn määrästä ja hankkeen mahdottomuudesta.

 

Urakoituani viimeiset puolitoista viikkoa Sodankylän elokuvajuhlien tiedotusosastolla keskimäärin neljän tunnin yöunilla vailla mahdollisuutta omistaa puolikasta ajatusta koripallolle, olen joutunut myöntämään oman suuruudenhulluuteni ja toteamaan, että mainitsemaani hankkeeseen lähteminen tuhoaisi minulta vääjäämättä psyyken, munuaiset ja nukkumiskyvyn rippeet.

 

Uskon kuitenkin viimein löytäneeni ratkaisun ongelmaani.

 

Lähes heti Sodankylään saavuttuani jouduin taipumaan kahdeksi vuorokaudeksi kaksinkerroin noroviruksen ilojen ansiosta.

 

Taudin ensimmäinen päivä kului täystyhjennyksen ja kramppien merkeissä, mutta toisena tautipäivänä, kun olin vielä liian naatti ja migreeninen tehdäkseni mitään muuta kuin makaamaan sohvalla hikipäin, huomasin solmujen päässäni oikenevan.

 

Enkö olekin Suomi-koriksen parissa viettämieni vuosien aikana nimenomaan tavannut kymmenittäin intohimoisesti koripalloon suhtautuvia kirjoittajia, jotka tahtoisivat suosikkilajilleen merkittävästi enemmän näkyvyyttä kuin suomalaisella urheilumedialla on 2010-luvulla tarjota?

 

Enkö voisi haudata iänikuista tarvettani kontrolloida ihan kaikkea koko ajan ja yksinkertaisesti kerätä näkemyksellisen, omistautuneen ryhmän, joiden kanssa suunnittelisimme yhteisen työnjaon ja jonka kirjoittajat saisivat vapaat kädet kirjoittaa itselleen rakkaasta, Suomi-korikseen liittyvästä aiheesta omassa tyylilajissaan kuten parhaaksi näkee?

 

Kyllä, hanke olisi mille tahansa kustantamolle taloudellinen itsemurha. 1200 sivua Suomi-koripallosta? Eihän täällä ole edes markkinoita?

 

Mutta jos hylkäämme hetkeksi markkinalogiikan ja luotamme siihen, että tarina kantaa, ja uskomme historian merkityksellisyyteen? Jos uskomme, että riittävän hyvä teksti, joka olisi aivan jotain muuta kuin patsaidenpystytystä, kuvainpalvontaa ja rinkirunkkausta, voisi motivoida urheiluihmisiä laajemminkin palaamaan työn äärelle?

 

Hanke olisi mahdollisuus tuoda esille suomalaisen koripallon historian monine vaiheineen sellaisten kertojien äänin, jotka ovat itse olleet mukana näkemässä ja kokemassa historiaa?

 

Keitä kaikkia teitä nyt on – Vesala, Inki, Strömberg, Salmi, Färdig, Hakkarainen ja Siromaa ja monet muut, joita olen maininnut tähän asti tai jättänyt mainitsematta – eikö hanke olisi vaivan arvoinen?

 

IV – Mitä elämän jälkeen?

 

Vaikka Suurella suomalaisella koripallokirjalla olisi aivan erityinen sijansa sydämessäni, vuosikymmen on opettanut sen, että jotkin projektit on asetettava taka-alalle hautumaan silloin, kun akuutimmat vaativat tilansa.

 

Kaikki projektit eivät välttämättä realisoidu koskaan, ja joskus sekin on hyvä – ajatelkaa Chinese Democracya.

 

Apurahakauteni on päättynyt jo puoli vuotta sitten, ja olen myös palannut alkulähteille ottamalla vastaan vuosien 2016 ja 2017 kesätyöt Susijengin ja 20-vuotiaiden miesten koripallomaajoukkueen tiedottajana.

 

Yhden välikesän ja kaudenkin pituisen poissaolon jälkeen olen taas täyttynyt virrasta ja motivaatiosta. En voi olettaa status quon olevan ikuinen, mutta voin nauttia uudelleenleimahtaneesta palosta niin kauan kuin se kestää.

 

Maajoukkuekesän päättymisen jälkeen keskityn viimeistelemään alkuvuonna julkaistavaa bändihistoriikkia julkaisukuntoon, jonka jälkeen omistaudun sekä ensi vuoden toiselle kirjaprojektilleni että väitöskirjani alkuun saattamiselle lähdemateriaaliin omistautumisen merkeissä.

 

Ja vaikka Koripalloelamaa.com hiljeneekin minun osaltani, scribo ergo sum: nyrkkeilysäkkini Sörkan Kierkegaard palaa vuoden tauoltaan kesän aikana ja elokuussa esittäydyn toisen määräaikaishankkeen vierailevana kynämiehenä, tällä kertaa jonkin aivan muun aihepiirin kuin suomalaisen koripallon tiimoilta.

 

Aivan viimeiseksi tahdon esittää mitä nöyrimmät kiitokseni kaikille Koripalloelamaa.com-blogiin aikaansa uhranneille: Pieti Poikola, Lea Hakala, Ulla Karlsson, Eero Saarinen, Leena Martin, Terhi Airas, Jari Mäkelä, Jyrki Tulander, Sirpa Nuutinen, Tommi Tiilikainen, Larry Pounds, Hanno Möttölä, Tapio Nieminen, Timo Nieminen, Juha Mäkelä, Tommi Pohjola, Pasi Kauha, Pentti Salmi, Mikko Koskinen, Henrik Dettmann, Pekka Markkanen, Roope Mäkelä, Antwine Williams, Damon Williams, Mikko Koivisto, Aleksi Valavuori, Ville Tuominen, Jussi Airas, Pekka Salminen, Jarmo Laitinen, Vesa Vilke, Erkki Saaristo, Jukka Mantere, Tapio Sten, Jyrki Väänänen, Joona Rosenberg, Markku Kotti, Teemu Laine, Ville Mäkäläinen, Kapa Härkönen, Roope Suonio, Maurizio Pratesi, Toni Leikas, Shawn ”Huhvi” Huff, Akeem Scott, Jukka Matinen, Tuomas Iisalo, Jukka Toijala, Phil Hickey, Tim Kisner, Bojan Sarcevic, Mika Sohlberg, Taru Tuukkanen, Kimmo Muurinen, Jyri Lehtonen, Petri Virtanen, Pihvi Lindström, Pentti Gustafsson, Markku Molenius, Pete Niiranen, Heikki Wala, Jussi Kumpulainen, Pasi Riihelä, Aki Selkee, Antti Nikkilä ja Samuel Haanpää.

 

Ilman teitä tätä blogia ei olisi ollut. Siispä suurin mahdollinen chapeau!

 

Erityiskiitokset myös Mika Mäkelälle Korisliitosta vuosien tuesta sekä kuvieni lähteille: Ella KarttunenTytti NuoramoKai KilappaFrancois PerthuisMatti O. Koskinen sekä Koripallomuseon Jari Toivonen. Apunne on ollut suunnaton.

 

Ja jos suomalaisen koripallon parissa toimivista kirjoittajista joku jonain päivänä kokee sydämessään voimakasta paloa puida ajankohtaisuuksia viikoittain tai edes pari kertaa kuukaudessa, ilmoittaudun välittömästi Facebook-tykkääjäksi ja cheerleaderiksi.

 

Vaikka Suuri suomalainen koripallokirja ei koskaan hankkeena toteutuisi, Suomi-koriksesta riittää kronikoitavaa, oli kyse sitten historiasta, nykyhetkestä tai tulevaisuuteen kohdistuvasta spekulaatiosta.

 

Pitäkää hyvää elämää, joka ikinen.

 

——————————————————————-

Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

 

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

Seuraava, musiikkiaiheinen historiikki ilmestyy alkuvuonna 2017.

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)
”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s