ILTAPÄIVÄ PIETIN KANSSA – OSA II / II

Koripallo

Kukaan ei odottanut Pieti Poikolalta ja Tampereen Pyrinnöltä syksyllä 2008 mitään, mutta taivaankappaleet loksahtelivat kauden aikana oikeaan asentoihin ja tie 2010-luvun menestysvuosiin oli pedattu. Suomen mestaruuksien lisäksi kuluva vuosikymmen on tuonut Poikolalle mukanaan työkomennukset Tanskaan ja Islantiin sekä alkavan, uuden elämänvaiheen Kouvolan Kouvojen päävalmentajana.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuvat: Tytti Nuoramo & Matti O. Koskinen

 

V – TOISESTA MESTARUUDESTA PETTYMYKSEEN

 

Kevään 2010 mestaruuden voittaminen oli Tampereen Pyrinnöltä ainakin hienoinen yllätys. Seuraavalla kaudella liigassa ei ollutkaan muita mestarisuosikkeja, vaikka Kataja muuten hyvän kauden pelasinkin.

 

Antti Nikkilä tuli takaisin Espanjasta ja korvasi Olli Ahvenniemen avausviisikossa. Amerikkalaispelaajistanne ainoastaan yksi vaihtui. Hävisitte Korisliigassa ensimmäisestä kuudesta pelistänne neljä, sitä seuranneesta 45 ottelustanne vain kolme.

 

Teidän pelillinen ylivoimanne oli kuitenkin vain yksi osatekijä. Mä kiinnitin eniten huomiota tavattomaan itseluottamukseenne. Antero Lehdolle kasvoi henkiset henkselit vyölle, Kenny Lowen jäätävä rauhallisuus kasvoi ihan uusiin sfääreihin. Ennen kaikkea itseluottamus hehkui Damonista, josta hehkui Boston Celticsin kevään 2008 mestaruuden jälkeisen Kevin Garnettin swagger.

 

Damonilla oli varmasti helpompi olla, kun hänen ei tarvinnut enää todistaa olevansa mestari. Kaikki tiesivät kyllä Italiassa tai Unkarissa Damonin olevan voittaja, mutta nyt sitä ei kyseenalaistettu enää Suomessakaan. Tietenkin joka ikiseen pelaajaan tarttui mestaruuden myötä ihan uudenlainen varmuus ja Antti (Nikkilä) teki meistä molemmissa päissä kenttää vielä hivenen paremman.

 

Voin kyllä sanoa, että valmennuksellisesti se ei ollut mun osaltani mikään nappikausi. Olisimme voineet harjoitella enemmän, olisimme voineet harjoitella paremmin. Meillä oli kuitenkin niin hyviä pelaajia ja niin hyvä konsepti, että saimme vähemmälläkin panostuksella erinomaisia tuloksia. En mä väitä, että me huonosti harjoiteltiin, mutta… en tiedä. Totta kai tuntui hyvältä voittaa toinen mestaruus, mutta ei se ollut yhtä palkitsevaa kuin aikaisemmalla kaudella.

 

Chris Hester oli tärkeä osa vuoden 2010 mestarijoukkuetta, mutta nähdäkseni saitte Antwine Williamsissa vielä porrasta kovemman pelaajan. Sanoin jo ensimmäisen kerran Antwinen nähdessäni, että tuo mies on koripalloilijana ja johtajana Damon Williamsin tasolla. Runkosarjassa kaveri otti ihan selvästi tarkkailijan aseman, mutta kasvoi kevätkaudella ihan uudeksi pelaajaksi.

 

Antwine on huikea persoona. Hänessä ja Damonissa on ainakin se samaa, että kummallakin heistä on absoluuttinen tuntuma omasta pelistään.

 

Antwine pelaa samaan aikaan valtavalla itseluottamuksella ja suurella nöyryydellä. Hän opiskelee ensiksi juurta jaksain, miten joukkue pelaa, mitä valmentaja häneltä tahtoo ja mitkä hänen joukkuetoveriensa vahvuudet ovat, ja hän sopeuttaa omat vahvuutensa siihen. Sitä kutsutaan kokemukseksi; kokemukseksi ja ymmärrykseksi.

 

Kauden alusta asti Antwine näki, että hänellä oli ympärillään hallitseva mestari, eli joukkue täynnä kovalla itseluottamuksella varustettuja pelaajia. Runkosarjassa Antwine pelasi ihan hyvän tason koripalloa, mutta hän luotti koko ajan siihen, että hänellä on vaihde tai pari enemmän, kun on aika tehdä.

 

Hyvä osoitus Antwinen tarkkuudesta on sekin, että olin sen kauden aikana hyvin tarkka peluutuksesta. Halusin pitää huolen, etteivät vaihtomme olisi liian pitkiä, eivätkä avainpelaajamme ylirasittuisi. Jossain matsissa, jossa meillä oli keskimääräistä pienempi rosteri käytössä, Antwine joutui pelaamaan hieman liian isot minuutit ja hänen takareitensä revähti. Antwine totesi heti penkille tultuaan: ”Tässä näet, koutsi… ei mun parane kiiruhtaa.” Minä siihen vaan, että turha minun on hänen puolestaan asioista pitää huolta, hän kyllä tuntee itsensä ja kehonsa.

 

Runkosarjan lopussa vitsailimme Antwinelle, että onko hän koskaan osannut donkata, kun hän ei pistänyt edes lämmittelyissä alaspäin. Antwine vastasi, että hänellä on enää viisi donkkia urallaan jäljellä, ja hän haluaa säästää ne tärkeisiin peleihin. Antwine pistikin sitten pari kertaa pleijareissa aika komeasti alaspäin, tärkeimpään mahdolliseen aikaan..

 

Tullessasi Pyrintöön oli joukkue pelannut Korisliigaa vaatimattomalla panoksella jo vuosia, lukuun ottamatta Damonin huikeaa kautta 2000/01. Kevään 2010 mestaruuden myötä seuran koripallojaoston toiminta alkoi kuitenkin nousta vähitellen uudelle tasolle. Kumpi tuli ensin, muna vai kana?

 

Koko ajan fokuksemme oli siinä, että Pyrintö on kasvattajaseura. Halusimme huolehtia, että nuoret pojat treenaavat hyvin ja kehittyvät vähitellen edustusjoukkueen vastuunkantajiksi. Ehkä mestaruuden myötä seurassa ymmärrettiin, että menestymällä voi saavuttaa uusia mahdollisuuksia. Menestykseen tähtääminen ja kasvatustoiminta eivät ole toisiaan poissulkevia.

 

Ja tietenkin kyse oli myös ihmisen luonteesta; kun ihminen saa maistaa menestystä, hän alkaa pitää maistamastaan. Mestaruuden kokeminen tietenkin motivoi Pyrintöä kehittämään toimintaansa. Sekin on totta, että mut oltiin nimenomaan värvätty Pyrintöön kehittämään miesten edustusjoukkueen toimintaa, ja siihen kuului sekä pelillisen menestyksen tavoittelu että toiminnan ammattimaistaminen.

 

Pyrinnön kaltaisen ison yleisorganisaation heikkous on tietenkin se, että sellaisessa joudutaan etenemään vauvanaskelilla, eikä vauvanaskelten myötä saavutettu kehitys aina näy ulospäin. Vasta, kun näkyviä tuloksia saavutetaan, voidaan ryhtyä puhumaan historian saavutuksista. Mestaruuden voittamisen myötä meihin alettiin suhtautua ihan eri tavalla, paitsi seuran sisällä, myös Suomen korispiireissä. Jos ToPo olisi voittanut kevään 2010 mestaruuden, ehkä kukaan ei olisi huomannut kehitystämme.

 

Suomalaiset korisjengit ovat pelanneet tällä vuosikymmenellä ahkerasti europelejä – Eurocup, EuroChallenge, FIBA Europe Cup, VTB-liiga, Baltian liiga. Te kuuluitte ihan eturintamaan, kun kahden mestaruuden jälkeen menitte testailemaan vesiä EuroChallengeen syksyllä 2011. Voititte ekan karsintaottelun Unkarin mestari Szolnokia vastaan Tampereella pystyyn, mutta romahditte vieraissa.

 

Olin EuroChallengen karsintoihin lähtiessä hyvin varovainen valmentaja. Oletin, että koska meillä oli syksyllä 2012 sama jengi kasassa kuin pari kuukautta aiemmin toisen mestaruuden voittaessamme, voisimme mennä vanhasta muistista ja tutulla konseptilla Szolnokia vastaan. Uskoin meidän pärjäävän, jos keskitymme pelaamaan viidellä viittä vastaan ja koitamme pysyä hyvässä formissa.

 

Pelasimmekin ekassa karsintaottelussa varmuudella syyskauden palasta koripalloamme. Johdimme vielä viisi minuuttia ennen loppua 20 pinnaa, mutta lopussa muutama hassi ja kaverin kovat heitot kavensivat eron kahdeksaan. Jatkopaikastaan täysin varma Szolnok oli ihmeissään ja seuran edustajat ainakin puheissaan meidän taustoille kertoivat säikähtäneensä tasoamme ja sanoivat, ettei me mihknään karsintakierrokselle kuuluttaisi.

 

Vieraissakin pelasimme ekaa kymppiä lukuun ottamatta hyvin. Szolnok meni kuitenkin koko kilpailun Final Fouriin ja olimme heiton päässä jatkopaikasta.

 

Vuoden 2011 mestaruuden jälkeen teillä oli tosiaan käytössänne amerikkalaiskolmikkoa myöten tismalleen sama avainpelaajisto kuin aiemmalla kaudella. Runkosarjassa sijoituitte kolmansiksi. Sanoin pitkin kevättalvea, että odottakaapa vain, sieltä se Tampereen Pyrintö tulee, älkää katsoko liian pitkään runkosarjasijoituksia…

 

Bisons veti kuitenkin ensimmäisen pääsarjakautensa hullulla itseluottamuksella. Sanoin heti välierien jälkeen, että Bisons oli ehkä ainoa jengi, jolla oli pudotuspeleissä riittävästi ”historiattomuutta” olla miettimättä, kuinka kova jengi Pyrintö on. Matti Nuutinen pisti 39 pistettä toisessa välierämatsissa Pyynikillä, Martin Zeno purjehti hasardilla ylivoimahyökkäyksiään, Jeb Ivey ja Mikko Koivisto latoivat kolkkeja puolesta kentästä.

 

Marginaalit olivat pienet. Loimaa pelasi välierissä vähintään yhtä hyvää koripalloa kuin me ja pykälää paremman runkosarjan, olkoonkin, että Bisonsin runkosarjan kakkossija taisi myös ratketa viimeisen sekunnin heittoon meitä vastaan.

 

Pelimme oli sinä keväänä kohtuullisen hyvää, mutta Loimaa oli kova joukkue täynnä hyviä pelaajia. Joo, Loimaa oli liiganousija, mutta sehän oli materiaaliltaan ihan eri jengi kuin edellisenä keväänä divarin mestaruutta voittanut LoKoKo. Siinä mielessä nousijasta puhuminen on harhaanjohtavaa, että Bisonsilla oli kuitenkin mukana monta Korisliigassa pitkään pelannutta pelaajaa ja pari maajoukkuejätkää.

 

Mäkin olin sillä kaudella sen verran arrogantti, että vein ”pelaajien peli”-ajatuksen ihan äärimmilleen. Heitin pallon pelaajille turhankin monessa asiassa; että kyllä te jätkät ihan keskenänne löydätte ratkaisun tähänkin ongelmaan. Lopulta se johti siihen, että kun me ajauduttiin vaikeuksiin, oli konseptimme liian köykäinen eikä mulla ollut riittävästi työkaluja tukea porukkaa.

 

Jälkikäteen ajatellen on ollut hyvä, että hävisimme välierissä ja jouduin löytämään syyt sille, miksi valmennukseni oli sillä kaudella niin huonoa. Sillä tavoin kaudesta 2011/12 tuli kenties urani opettavaisin.

 

Jos yksi kolikonheitto olisi mennyt toisin ja viimeinen välieräpeli Loimaalla olisi kääntynyt meille, olisi meillä ollut finaaleissa ihan yhtä hyvät saumat voittaa Kataja kuin Bisonsilla. Kolmas mestaruus putkeen, mulla olisi vain arroganssi kasvanut kuunnellessa ihmisten puheita siitä, että onpa tuo Poikola sitten hyvä valmentaja… en usko, että mun älykkyyteni tai analyyttisyyteni olisi koskaan riittänyt nähdä tulosten taakse siinä tapauksessa. Voi olla, etten olisi oppinut yhtään mitään.

 

VI – TANSKAN MAAJOUKKUE JA KOLMAS MESTARUUS

 

Neljän Pyrinnössä vietetyn päävalmentajakauden jälkeen lähdit Suomen junnuvalmennustehtäviin. Seuraavana syksynä katselit eri maiden ja sarjatasojen koripalloa, ja alkuvuonna 2013 matkustit Intiaan toiselle pitkälle Madventuresillesi. Tavallaanhan näitä reissaten vietettyjä välivuosia voisi pitää tavaramerkkinäsi, koska olet lähtenyt oravanpyörästä kipittämään tähän mennessä jo neljästi.

 

Mun valmennuksessani näkyi 2011/12-kaudella ihan varmasti, ettei mulla ollut samanlaista poltetta kuin vielä vaikkapa kaksi kautta aiemmin. Olin passiivisempi ja rasittuneempi. Olin kuitenkin oppinut aiemmasta työurastani sen verran, että jos tuntuu siltä, että jauhaa päivittäin samaa, on syytä tehdä jotain ihan muuta. Suosittelen samaa kenelle tahansa, jolla siihen on mahdollisuus.

 

Ennen reissulle lähtöä opettelin siinä syksyllä 2012 uusia elintapoja. Valitettavasti ihmisellä on tapana laiskistua, syödä miten sattuu ja lakata liikkumasta, kun hänellä on stressiä ja uupumusta, vaikka juuri silloin hän kaipaisi liikuntaa ja terveellisempiä elintapoja. Aloin joogata, pidin itseni hyvässä kunnossa ja söin terveellisesti ja yhtäkkiä ajatuskin alkoi kulkea kirkkaammin.

 

Etäisyyden ottamisessa on paljon hyvää. Tää on nyt ehkä klisee, mutta jonnekin Intiaan päästessä Suomea katsoo ihan eri tavalla. Jotkin asiat, jotka olivat muutamaa kuukautta aiemmin itselle ihan kamalia murheita, vaikuttavatkin täysin mitättömiltä.

 

Et malttanut kuitenkaan pysyä kauaa poissa. Ville Tuominen koutsasi Pyrinnön kaudella 2012/13 LiigaCupin mestaruuteen, mutta joukkue tippui keväällä ’13 jo puolivälierissä.

 

Kauteen 2013/14 lähtiessänne te ette myöskään olleet ennakkosuosikkeja. Bisons pelasi Eurocupia isoin satsauksin. Teemu Rannikko palasi Suomeen ja valitsi Katajan. KTP:lla oli oma ”Dream Teaminsa” – Jukka Matinen, Timi Heinonen, Sharaud Curry.. mutta sillä kaudella teillä klikkasi kaikki mahdollinen.

 

Antero Lehto pelasi ehkä parhaan kautensa. Damon Williams aloitti kauden jäätävällä tripla-tuplanmetsästyksellä. BJ Raymondista tuli ihan yllättäen yksi liigan parhaista amerikkalaisista. Ville Pekkola, Topias Palmi, Petri Heinonen, Alex Vaenerberg – kaikki sulautuivat elintärkeiksi osiksi palapeliä.

 

Keväällä ’14 tuntui siltä, että olitte taas kerran aivan ylivoimaisia, vaikka KTP pistikin teidät viidenteen matsiin välierissä ja Kataja vei teiltä yhden ottelun finaaleissa. Olitte kaikkia muita kärkijoukkueita pykälän edellä suoritustasossanne.

 

Ehdottomasti. Se oli joka suhteessa mestaruusvuosistamme paras. Jos vertaan kevään 2014 joukkuetta keväiden 2010 ja 2011 joukkueisiin, toteutimme ylivoimaisesti parhaiten joukkuekonseptiamme. Pelaajat harjoittelivat ja pelasivat niin ammattimaisissa olosuhteissa kuin oli mahdollista ja identiteettimme oli ihan eri luokkaa kuin aiemmin.

 

Koko hommahan lähti liikkeelle siitä, kun Intiasta paluun jälkeen päätin tulla takaisin Pyrintöön. Istuimme silloin Damonin kanssa alas ja kysyin häneltä, miten hän haluaisi rakentaa ensi kauden joukkueen. Damon oli analysoinut kahden edellisen kevään epäonnistumiset perustavanlaatuisesti ja totesi haluavansa koko joukkueen osallistuvan hyökkäyspeliin. Damonin linja oli kuitenkin se, että hän ei halunnut antaa kenellekään palloa huonoon asemaan, joten hyökkäyspelaaminen piti sommitella mahdollisimman liikkuvaksi ja jouhevaksi.

 

Olimme samaa mieltä esimerkiksi siitä, että Antero Lehto on liigan nopeimpia takamiehiä, Osku Heinonen parhaita heittäjiä ja penkillä kovia talentteja kuten Topias Palmi ja Alex Vaenerberg. Uskoimme, että jokainen pelaaja voisi nostaa intensiteettiämme ja tuoda jotain erityistä meille. Pojat pitäisi oikeasti päästää irti. Lopulta esimerkiksi Anterohan pelasi käsittämättömän kovan kauden ja Damonin sijaan monet ratkaisut mietittiin Anterolle optimaalisiksi.

 

Monet pitävät Damonia itsekkäänä pelaajana. Totuus on kuitenkin, että Damon on epäitsekäs pelaaja. Hän haluaa tehdä valintoja, jotka tekevät joukkueesta paremman. Epätasapainoiseen asemaan syöttäminen on joukkueelle riski, ja Damon mieluummin minimoi riskin kuin ajaa joukkuekaverinsa huonoon asemaan. Hän ei kuitenkaan pidä palloa tilastojensa takia, kuten ne pelaajat, jotka yleensä luokitellaan itsekkäiksi. Toki määrittelykysymyshän tämä on.

 

Kävimme yksityiskohtaisesti läpi suunnitelmamme joukkuepuolustuksesta ja -hyökkäyksestä ja nyökkäilimme kilvan, kun olimme todella samoilla linjoilla. Iso epävarmuustekijä oli se, että Damonilla ei ollut siinä vaiheessa sopimusta Pyrinnön kanssa. Löimmekin kättä päälle siitä, että minä valmennan Pyrintöä jos hän pelaa, ja hän pelaa, jos minä valmennan. Halusimme yhdessä, että joukkue tekee kaiken mahdollisimman ammattimaisesti ja että kaikki pelaajat osallistuvat. Kunnioitukseni Damonia kohtaan nousi aivan uudelle tasolle.

 

Kun pelasimme Joensuussa finaalien neljättä osaottelua ja mestaruus oli ratkeamassa, oli hauska katsella Alexin (Vaenerberg), Topiaksen (Palmi) ja Peten (Heinonen) kaltaisia pelaajia ja miettiä, että ei saakeli, kaikki tavoitteet toteutuivat. Damonin kanssa summerin soidessa katsottiin toisiamme ja todettiin, että eikös tästä puhuttu juuri ennen kauden alkua..

 

Se kausi oli Pyrinnölle suuri menestys. Pelasitte myös Baltian liigaa ja kävitte lähellä finaalipaikkaa. En kaunistele: huonoimmat Baltian liigan joukkueet olisivat tuskin pärjänneet edes Suomen Divari A:ssa, mutta pilkkaajat tuntuivat katsovan autuaina poispäin siitä tosiasiasta, että Baltian liigan Top 4:ssa pelasivat kuitenkin Tartu Rock, Siauliai ja Tonybet, kaikki erinomaisia jengejä.

 

Totta, Baltian liigan parhaat joukkueet olivat todella hyviä. Lisäksi Baltian liigan pelaamisessa oli tiettyä uutuudenviehätystä.

 

Parhaimmillamme pelasimme varmaan parasta palloa koko Baltian liigassa. Viimeinen rutistus jäi kuitenkin puuttumaan. Pelasimme saman tason koripalloa sekä Korisliigassa että Baltiassa, ja Baltian parhaita vastaan olisi pitänyt pystyä venymään vielä enemmän.

 

Kauden pelimäärähän oli todella hurja, kun yli neljänkymmenen Korisliigan ottelun lisäksi pelattiin parikymmentä Baltian peliä. Ihan totta, että Baltian liigan huonoimmat olisivat tuskin pärjänneet Korisliigassa, mutta niitä joukkueita vastaan nuoret pelaajamme saivat enemmän vastuuta ja onnistumisia.

 

Paluu Pyrintöön oli sulle yksi ihan oma projektinsa. Tiesit, missä sinun oli kehityttävä ja mihin suuntaan sinun oli joukkuettasi johdettava. Samoihin aikoihin sulla käynnistyi kuitenkin toinen projekti, kun Tanskan koripalloliitto valitsi sinut kymmenien hakijoiden joukosta Tanskan miesten maajoukkueen pääkoutsiksi.


En voi sanoa olevani mikään Tanska-koriksen erityisasiantuntija, mutta perstuntumani on, että Tanskasta on tullut omana aikanani ihan ok tason palloilijoita jopa eurokorikseen. Bakken Bears ja Horsens ovat olleet kohtuullisen hyviä jengejä tällä vuosikymmenellä. Maajoukkue ei ole kuitenkaan mainittavasti menestynyt, ja käsittääkseni sut värvättiin Tanskaan kuten Henkka Dettmann Suomeen aikanaan eli johtamaan pitkää projektia?

 

No joo. Se saaga sai alkunsa, kun tanskalainen kaverini huikkasi Facebookissa synttärionnitteluja ja mä heitin vitsillä takaisin, että oisko Tanskassa mulle töitä. Se sanoi, että maajoukkueelle haetaan valmentajaa. Mä hain tehtävää, ja jotenkin ne päätyivät palkkaamaan minut.
Tanskaan tultaessa suurin haasteeni oli työskentely-ympäristön muuttaminen. Maajoukkue ei ollut toiminut vuosikausiin kunnolla. Mun oli muokattava ympäristöä sellaiseksi, että pelaajien kannattaisi tulla sinne.

 

Aikanaan, kun Henrik (Dettmann) tuli maajoukkueeseen, hän sitoutti heti tietyt pelaajat projektiin osoittamalla, että heidän panoksellaan on väliä. Mä yritin samaa Tanskassa, eikä mulla ollut mitään käsitystä siitä, kuinka haastavaa oli yrittää saada maajoukkueen parhaat pelaajat mukaan.

 

Pikku hiljaa, vuosi vuodelta, olen kuitenkin tullut optimistisemmaksi. Meillä on ihan tyylikäs projekti käynnissä. Olemme harjoitelleet joka kesä hyvin ja uskon, että ringissämme mukana olleet pelaajat ovat saaneet projektista paljon iloa. Meillä on salissa kolme valmentajaa ja kolme fysioterapeuttia ja olemme saavuttaneet kehitysaskelia. Ok, rahahan on ikuinen ongelma, ja sen kanssa on aina tasapainoiltava, mutta olen jo tottunut siihen..

 

Virallinen tavoitteemme on edetä ensi vuoden EM-kisoihin ja kisapaikastahan pelataan elo-syyskuussa EM-karsinnoissa. Lohkojaon perusteella mä väitän, että parhaimmillamme pelatessamme meillä on oikeat mahdollisuudet yllättää aika moni.

 

Viimeiseksi jäänyt kautesi Pyrinnössä, 2014/15, oli monenkirjava. Amerikkalaisrulettinne pyöri koko kauden. Antti Nikkilä lopetti. Antero Lehto lähti runkosarjan lopussa Italian Serie A:n Cremonaan. Runkosarjan kuudes sija oli teille alhaisin sijoitus kuuteen vuoteen. Silti olitte käytännössä heiton päässä mitalipelipaikasta.

 

Kevään 2014 mestaruuden jälkeen mulla oli selkeät sävelet: meidän pitäisi pystyä pelaamaan vielä parempaa koripalloa. Halusin rakentaa joukkueen, joka voittaisi sekä Korisliigan että Baltian liigan.

 

Tiesin, millaisia pelaajia haluaisin eri pelipaikoille. Halusin välttää kompromisseja ja löytää heti sen pelaajan, joka olisi joukkueeseeni täydellinen. Se oli jo yhdenlainen vikatikki, koska tein mieluummin pelaajasopimuksia vähän hatarin taustatiedoin korkean upsiden perusteella kuin tingin tavoitteistani.

 

Kun lopulta useammankin pelaajan kanssa kävi niin, että toiveeni eivät kohdanneet todellisuutta, ajauduimme kierteeseen. Ja sittenhän kävi kuin yritysmaailmassa: jos olet satsannut kaikkesi projektiin ja projekti menee perseelleen, on helpompaa lyödä taas vähän lisää pökköä pesää kuin tehdä isoa korjausliikettä. Korjausliikehän tarkoittaisi virheensä myöntämistä..

 

No, loppukaudesta tein J’Nathan Bullockin suhteen kompromissin. Bullock oli meille tullessamme täysin keskenkuntoinen, mutta päätimme pitää hänet ja harjoitella parin kuukauden aikana niin hyvin, että hän kuntoutuu.

 

Mä olin tammi-helmikuulla ’15 ihan rikki. Kaikki meni pieleen. Pelaajavalinnat, harjoittelu, ottelut… kaikki. Sitten löysin riittävät henkiset työkalut käsitellä omia ajatuksiani ja pettymyksiäni, pakotin itseni uudistamaan omaa ajatteluani, ja sitten käärin hihat.

 

Väitänkin, että sen vuoden kevättalvi oli parasta harjoitteluamme ikinä sekä parasta valmennustani ikinä. Paradoksaalisesti tulos oli kuitenkin liigaurani huonoin. Se kuvaa urheilun luonnetta.

 

Ongelma oli siinä, että kevättalvella meillä oli jo niin paljon umpeen kuromista, ettei loppukirimme enää riittänyt. Pudotuspeleissä voitimme Kauhajoen kahdesti pystyyn Pyynikillä, mutta hävisimme vastaavasti kahdesti Pohjanmaalla todella pahasti. Pelasimme yhden hyvän vieraspelin, mutta siinä Karhu oli vielä parempi.

 

Mulle ei kuitenkaan jäänyt Kauhajoen puolivälierätappiosta niin raskas paskanmaku suuhun kuin kolme vuotta aiemmin välierissä Loimaalla. Loimaata vastaan 2012 emme antaneet itsestämme sitä, mihin olisimme pystyneet. Kevään 2015 puolivälieräkarsiutuminen oli sen hetkisen tasomme mukainen suoritus, annoimme ihan taatusti itsestämme kaiken mikä irti lähti.

 

VII – HYVÄSTIT TAMPEREELLE, ISLANNIN EKSKURSIO JA KOUVOLA

 

Kuusi vuotta Tampereella, joista viisi Pyrinnön päävalmentajana. Kolme Suomen mestaruutta, yksi neljäs sija, Baltian liigan neljäs sija… ihan kohtuulliset CV-merkinnät kenelle tahansa valmentajalle.

 

Oliko siis keväällä 2015 täysin varmaa, ettet enää valmentaisi Pyrinnössä? Mitä tuntemuksia pestin loppuminen herätti?

 

Ensisijainen tunteeni oli kiitollisuus siitä, että olin ylipäätään saanut mahdollisuuden. Olihan Pyrinnöltä iso riski ottaa nuori, liigassa aiemmin tuntematon kaveri päävalmentajaksi ja toimintaa uudistamaan. Pyrinnössä kuitenkin minuun luotettiin, ja Pyrinnön osoittama luottamus muutti elämäni totaalisesti. En pysty edes luettelemaan kaikkia asioita, mihin Pyrintö-pesti on minulle antanut mahdollisuuden!

 

Ja joo, kyllä mä tiesin, että Pyrintö-pesti olisi siinä. Mulle oli tärkeintä tietää, että Pyrinnöllä oli jo tulevan kauden valmentaja (Ilkka Palviainen) jo selvillä ja homma jatkuisi. Yksi Poikola sinne tai tänne. Olin onnistunut omassa projektissani ja saatoin antaa viestikapulan eteenpäin ilomielin. Pyrintöhän jopa petrasi sijoitustaan lähtöni jälkeen.

 

Alun perin seuraava etappisi piti olla Islannissa, minne lähdit valmentamaan paikallista pääsarjaa pelaavaa UMF Tindastóllia. Ymmärtääkseni odotuksesi olivat korkealla, kun saavuit Tanskan maajoukkuekesän jälkeen Islantiin, mutta pestisi kesti lopulta vain joitain viikkoja.

 

Annoit myöhemmin YLE Urheilulle harvinaisen suoran haastattelun, jossa kerroit, etteivät pelaajasi arvostaneet teesiäsi vaatimustason nostosta. Mitä Islannissa oikein tapahtui?

 

Ehkäpä se oli mulle opetus paikallisen kulttuurin kunnioittamisen tärkeydestä. Lähdin soitellen sotaan ja ajattelin, että ”jos teemme näin, se tuo joukkueelle menestystä.” En ollut hirveän valmis tekemään kompromisseja, mikä on uhkarohkeaa – etenkin siihen nähden, etten tiennyt Islannin liigan koripallosta juuri mitään.

 

Tykkään kuitenkin ajatella positiivisuuden kautta. Islantilaisessa koriksessa muhun teki vaikutuksen se, miten pelaajat siellä taistelee. Islantilaisten koripalloilijoiden asenteessa ei ole mitään järkeä! Pelaajat tulee suoraan satamasta tai kalamajalta harjoituksiin pari minuuttia myöhässä, vaihtaa haalarit peliasuun ja alkaa tapella heti kentälle päästyään.

 

Välillä suorastaan hirvitti se, kun pelaajat eivät olleet mitään atleetteja ja vartalonhallinta oli mitä oli, mutta vauhti oli ääretön. Joka harjoituksessa tuli vähintään yksi todella pahan näköinen törmäys. Siinä sitä vaan katsottiin, että nouseeko kaveri ylös vai pitääkö auttaa, ja kun pallo pistetään uudelleen peliin, jatkuu taas taistelu..

 

Olen kiinnittänyt samaan huomiota Islannin junnumaajoukkueita katsoessani. Joka ikinen Islannin ikäluokka on täynnä 180-senttisiä, päänsä millinkoneella kaljuksi ajaneita tättähääriä, jotka heittää kolmosia, juoksee ja prässää..

 

Mä luulen, että jokainen, joka on vähän pidempään näissä koripallokarkeloissa ollut, on joutunut nöyrtymään Islannille vähintään kerran uransa aikana.

 

Jos voisimme Islannista jotain oppia, niin pelikulttuurin. Islanti on pieni maa ja heidän mahdollisuutensa menestyä perustuvat siihen, että osataan perustaidot, tapellaan niin paljon kuin pystytään ja jos ei pärjätä, tapellaan vielä kovempaa. Se on tuonut tuloksia futiksessa ja koriksessa.

 

Mun pyrkimykseni oli yhdistää islantilainen taisteluasenne organisoituun pelaamiseen. Totuus on se, että kyse oli amatöörijoukkueesta, jolle olisi ollut ihan turhaa pitää esimerkiksi videopalavereita. Halusin kuitenkin, että meidän hyökkäämisessämme on jokin järki. Pelaajat lähinnä ihmettelivät, että miksi pelaisimme tätä kuviota, kun voisimme vain pelailla..

 

Jälkikäteen ajatellen lähtisin nyt komennukselleni ihan toisella tavalla. Kunnioittaisin enemmän islantilaista tapaa pelata koripalloa. Mun olisi pitänyt ottaa oma aikani, keskustella enemmän, tuoda ideani peliin vähitellen ja antaa aikaa sopeutumiselle, puolin ja toisin. Olin väärä mies väärässä paikassa, ja niin käy joskus.

 

Uskon kyllä edelleen, että olisin saanut pidemmän päälle joukkueen pelaamaan ihan hyvää koripalloa. Aloitimme syksyn ’15 parilla tappiolla, mutta niin kävi myös Pyrinnön kanssa syksyllä ’10 – ja se kausi päättyi ylivoimaiseen mestaruuteen. Jos pelaajat olisivat ostaneet mun ideani, me olisimme voineet pelata todella hyvää koripalloa. Seurajohdolla loppui kuitenkin kärsivällisyys ja mun irtisanomiseni oli ehkä puolin ja toisin ihan oikea ratkaisu.

 

Tanska pelaa EM-karsinnoissa Saksaa, Hollantia ja Itävaltaa vastaan. EM-karsintojen jälkeen palaat kasvattajaseuraasi Kouvoihin, missä otat edustusjoukkueen päävalmentajan pestin vastaan kuuden Jyri Lehtosen kauden jälkeen.

 

Vuosikymmenen alku oli Kouvoille vaikea, mutta katsoit varmasti hyvillä mielin, kun sopimuspelaajat Ville Kaunisto, Alexander Madsen ja Tuomas Hirvonen nostelivat Pantteria Lumon Areenalla. Jäähalliin myytiin kivasti lippuja välierissä ja finaaleissa, Kouvolassa on selvä koripallokuume ja sulla on erinomainen joukkuepohja, vaikka Madsen lähtisikin ulkomaille. Valmentajan unelmatilanne?

 

Onhan Kouvoilla tosi hyvä pohja, mille rakentaa. Kouvolassa on viety pitkään ja määrätietoisesti asioita eteenpäin. Oli kiva katsella keväällä Kouvojen nousua mestaruuteen ja todistaa omakohtaisesti sitä positiivista energiaa, mikä organisaatiossa on tällä hetkellä.

 

Koen myös itsekin, että oma ajatteluni on kehittynyt kahden viime vuoden aikana radikaalisti. Koen, että minulla on ensimmäistä kertaa valmentajaurani aikana jotain todellista annettavaa pelaajille omalla valmennuksellani. Pitää olla kiitollinen ja nöyrä tarjotusta mahdollisuudesta ja siitä, että ihmiset ovat laittaneet itsensä likoon niin, että voimme lähteä uuteen kauteen hallitsevan mestarin statuksella.

 

Tajusin vasta, että 2016/17 tulee olemaan ensimmäinen pääsarjakautesi ilman Damon Williamsia ja Antero Lehtoa. Tuleeko ikävä?

 

Pojille on varmasti tehnyt tässä välissä hyvää viettää pari kautta ilman Poikolaa ja mä luulen, että tämä pakottaa mutkin miettimään asioita eri tavalla. On ollut mahtavaa saada valmentaa noin hyviä pelaajia, mutta uuteen ympäristöön ja uusien pelaajien valmentajaksi päätyminen pakottaa minut uudistamaan myös omaa ajatteluani. Ja uudistuminenhan on elinehto millä tahansa inhimillisen toiminnan osa-alueella.

 

 


Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

 

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

Seuraava, musiikkiaiheinen historiikki ilmestyy alkuvuonna 2017.

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)
”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s