FANIPOSTIA LEHTOSEN JYRILLE – eli haparoiva yritys sanoa jotain merkityksellisestä mestari-Kouvojen pääkoutsille kauden 2015/16 päätteeksi

Koripallo

Kouvolan Kouvot päätti Korisliiga-kevään 2016 Suomen mestaruuteen juuri niin kuin pitikin ja rakensi päävalmentajalleen Jyri Lehtoselle kultaisen sillan syöverien yli sapattilaitumille. On kuljettu pitkä matka siitä, kun selkävaivojen vuoksi pelikentiltä vetäytynyt ensimmäistä kertaa puki valmentajan pikkutakin hartioilleen tammikuisessa Töölön Kisahallin illassa 2007.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuva: Mikko ”MJ” Pitkänen

I – Kaikkein ensimmäiseksi

 

Arvon Jyri,

 

kuten ehkä saatat muistaa – ainakin sillä perusteella, että pelasit samassa junnumaajengissä isoveljeni kanssa ja siksi, koska olemme puhuneet koriksesta kasvokkain useita kertoja – olen papin poika.

 

”Papin pojat ovat pahimpia”, kuuluu peruskoulujen välitunneilta tuttu, sinänsä paikkansapitävä fraasi. Yhtä lailla paikkansa pitää se, että harva joutuu (tai pääsee) kotioloissaan miettimään yhtä paljon etiikkaa kuin iäisyyttä ammattinsa puolesta harjoittavien ihmisten lapset.

 

Papin lapset kantavat eväsrepussaan monia, ääneen lausumattomia ennakko-oletuksia. Heidän oletetaan olevan sanomatta mitään, kuulematta mitään ja puhumatta mitään. Toisin sanoen: meiltä odotetaan harkintaa ja empaattisuutta siihen asti, että aikuistuessamme toisinaan repeilemme liitoksistamme, koska meihin iskostettu pyrkimys kohdella toinen toisiamme harkiten ja toistemme sija huomioon ottaen ajaa kaiken muun yli.

 

Siksi minulle ei ollut helppoa puolitoista kuukautta sitten kirjoittaa puolivälieräennakossani, että ennakoin ympäripyöreän puolivälieräsarjan Kouvojen ja Vilppaan välillä päättyvän salolaisten 3-2-voittoon.

 

Vielä pari minuuttia ennen ”publish”-napin painamista emmin, pitäisikö minun kuitenkin arvioida Kouvojen kokemus Vilppaan virettä vahvemmaksi, mutta päätin pysyä rehellisenä itselläni.

 

Olin katsellut Vilppaan rakentumista pitkin kautta ja todennut jo syksyllä, että Juho Nenonen ja Doug Wiggins tekevät tästä parhaan salolaisjoukkueen pitkiin aikoihin. Sherman Gay oli puuttuva palanen korin läheisyydessä, Alex Vaenerberg täytti Pyrinnöstä tultuaan kakkospointin roolin. Kun vielä Vilpas Ultraskin nousi talvella jalkeille punaisine soihtuineen, näin, että joukkueesta leivottiin kevättalven sensaatiota.

 

Pudotuspelien alkaessa Kouvot oli pelannut parhaimmillaan kauden parasta joukkuekoripalloa heti Joensuun Katajan jälkeen, mutta kokenut kuntohuippunsa loka-marraskuussa ja lähestyi puolivälieriä epävarmassa tilanteessa: Kyle Shiloh vasta toipui keskitalven loukkaantumisestaan, Ville Kaunisto sairastui kevätinfluenssaan.

 

Vaakakuppia kallisti Vilppaan suuntaan myös se, mitä ei ollut kohteliasta mainita, eli käytännössä se, että Lappeenrannan NMKY:n kevään 2008 pikapestiäsi lukuun ottamatta valmentamasi joukkue ei ollut päässyt pudotuspeleissä puolivälieriä pidemmälle.

 

Ja vaikka tiesin – ja tiedän – tasan tarkkaan, että tänä keväänä päättynyt ”ensimmäisen kierroksen kirouksesi” oli monien sattumusten summa, vaikuttavat valmennetut pelit valmentajiin yhtä paljon kuin pelatut pelit pelaajiin tai eletty elämä ihmiseen noin suuressa mittakaavassa. Vääjäämättä.

 

Niinpä, kun runkosarja päättyi edellä kuvailemissani olosuhteissa ja Vilpas asettui Kouvojen puolivälierävastustajaksi, ensimmäinen reaktioni oli huoata turhautuneesti – voi saatana, ei taas.

 

Että miten onkaan niin, että kaikista puolivälierien haastajajoukkueista Kouvot sai vastaansa nimenomaan sen, jolla oli eniten potentiaalia kevään kiintiöyllättäjäksi – miten voi olla, että teidän työnne palkitaan sillä, että saatte vastaanne Korisliigan kuntopuntarin sen hetken kakkosjoukkueen!

 

Asetelmat olivat valmiiksi pedatut sille, että Kouvot luuditaan kesälomille neljäntenä perättäisenä pudotuspelikeväänä puolivälierävaiheessa ja että sinä, Jyri, ratsastat auringonlaskuun miehenä, joka langettaa pitkän varjon.

 

En halunnut uskoa, että koripallon jumalat olisivat niin julmia, että niin kävisi. Samalla aivan liian monta koripallokevättä nähneenä tiesin, että tinkimättömästi työtä tekevät ihmiset ja heidän pyyteettömät tekonsa eivät aina saa palkintoaan.

 

Vaikka pidin Kouvot-Vilpas-puolivälieräparia puolivälierien ylivoimaisesti tasaisimpana, en enää omalta osaltani uskaltanut veikata Kouvoja mitalipeleihin. Olin kahtena edelliskeväänä uskonut – ja toivonut – tosissani Kouvojen kukistavan Bisonsin, tuloksetta.

 

Siispä en veikannut Vilpasta jatkoon siksi, koska olisin tahtonut Kouvojen häviävän, vaan siksi, koska pelkäsin niin käyvän.

 

Mutta koska uskon psykologisiin peleihin, halusin ainakin omalta, vaatimattomalta osaltani viedä Kouvoilta pikkusormen kynnen verran ennakkosuosikin paineita pois pukemalla itseni narrinvaatteisiin ja asettamalla itseni alttiiksi; ykköskehä, George Michael-viikset, Rannan Maken kauhtuneet verkkarit.

 

Toisinaan me voimme nähdä asioita vain riisumalla itsemme turhasta arvokkuudesta. Malamatiyya, sanoivat suufit!

 

 

Suotakoon tässä välissä pieni koukkaus sivuraiteelle.

 

Jokin satunnainen lukija saattaa tällä hetkellä muljautella silmiään ja aivan oikeutetusti: vaatii kieltämättä piukkoja henkseleitä ja valtaisia kasseja huudella pahaisen blogistin ominaisuudessa, että sinä, Jyri, kun kuitenkin luet näitä tekstejäni.

 

Vuosien kokemus kuitenkin kertoo, että Korisliigan pelaajista ja valmentajista suurin osa lukee kaiken koripalloon liittyvän – on kyse sitten foorumikeskusteluista, Twitterin koiratappeluista tai Urheilulehden kolumnista – vaikka kuinka väittävät toista.

 

Uskon hyvinkin, että halusit pysyä koripallouutispimennossa pudotuspelien ajan, olin pelkän ankkalampemme pienuudesta johtuen aivan varma siitä, että joku jotain kautta saattaisi ennakkoarvioni tietoosi.

 

Ja vaikka tunsin rintalastassani syvän vihlaisun arvioidessani Vilpasta jatkoon, minä todella toivoin sen toimineen hyvänlaatuisesta ärsykkeestä – jos ei sinulle, niin ainakin jollekin joukkueesi pelaajista.

 

Että ”vittuakos tuo aasi luulee tietävänsä, täältä pesee.”
 

Sen reaktion syvällä sisimmässäni toivoin herättäväni.

 

II – Mitä tulee puolivälierissä tippumisen kiroukseen…

 

Elämme empirismin kulta-aikaa ja kylmän järjen aikakautta. Kempeleläiset, lestadiolaiset insinöörit päättävät koulutussisällöistä, inhimillinen toiminta puretaan dataksi ja mikroprosessorit jauhavat matemaattisia malleja todennäköisyyksistä.

 

Vaikka myös koripallon tilastointi on murroksessa ja voin rehellisesti sanoa tipahtaneeni kärryiltä kymmenien ja taas kymmenien ekstra-tilastokategorioiden saralla, voin taas vedota humanistiin minussa ja ilmaista skeptisismini.

 

En tiedä, miten ekstra-tilastot voivat määritellä swägän tai flown, miten käyrät indikoivat neljä SM-hopeaa kahdeksassa vuodessa hakeneen pelaajan mailanpuristusta, tai voiko mikään mallinnus osoittaa, miten tietyllä joukkueella on historiallinen taipumus sulaa finaalisarjojen ratkaisevien otteluiden loppumetreillä.

 

Mallinnukset ovat yrityksiä hahmottaa hahmottamatonta, pukea henkimaailman ilmiöt hahmotettavaan muotoon.

 

Ongelma onkin siinä, että urheiluun liittyvät ”kiroukset” samaan aikaan ovat totta ja eivät ole totta.

 

Kirjoitin aiemmin jotain eletyn elämän painosta ihmiselämälle. Eletyn elämän painoa on juuri se, kun neljästi SM-finaaleissa uransa aikana pelanneen pelaajan psyykeen jää tärkeällä hetkellä epäonnistumisesta muistijälki, ja hän huomaa uransa viimeisinä vuosina henkensä salpautuvan joka kerta tärkeisiin otteluihin lähdettäessä.

 

Teoriassa jokainen pudotuspelikevät on omansa, mutta eletty elämä näkyy uurteina, ryppyinä, synkkinä katseina ja vaimeina huokauksina.

 

Historialla on kuitenkin myös taipumus vapauttaa.

 

Pekka Salminen oli kotimaan uransa vienyt monta nimekästä joukkuetta pudotuspeleihin vain tippuakseen ensimmäisellä kierroksella, kunnes viime keväänä – aavistuksen rentoutuneempana ja altavastaajan asemassa – Salmisen puolivälieräkirous lensi rypistettynä paperikoriin peltikansi kalisten.

 

Lukuisat puolivälierissä karsiutumiset eivät millään tavoin minun mielessäni laskeneet Salmisen arvoa valmentajana. Tiesin täsmälleen, miten hyvä valmentaja hän oli.

 

Mutta, kuten tiedät paremmin kuin minä, urheilu on julmaa; paikka mitalipeleissä aukeaa vain neljälle joukkueelle joka vuosi, ja kuukausien aikana tehdyn työn lisäksi vaikuttavia tekijöitä ovat krampit ja nyrjähdykset, kausi-influenssat ja vatsataudit, yksittäisten pelaajien henkinen sulaminen paineen alla tai joukkueensisäiset henkilökemialliset reaktiot, pelaajien perhekriisit ja sairaat lapset, yllättävä tieto budjettivajeesta juuri ennen tosipelien alkua.

 

Teidän, valmentajien, pitäisi pudotuspeleissä pystyä keskittymään vain peliin ja peliin, mutta silti kaikki nuo ääneen lausumattomat seikat jauhavat myllyään mielenne syövereissä. Eivätkä kaikki maailman keskustelupalstojen vaahtosuut ja puupäät tai kohuja metsästävät Twitter-korppikotkat tiedä niistä. Siksi he esittävät asiansa yksinkertaistaen, polemisoiden, omahyväinen virne kasvoillaan.

 

Ja tästä päästään sinun pudotuspelikiroukseesi, Jyri.

 

Jos katsomme pelkkiä prosentteja, niiden kieli oli karua ennen tätä kevättä: olit vienyt vuosien 2009-15 aikana joukkueesi kahteenkymmeneen pudotuspeliotteluun, joista joukkueesi oli voittanut kaksi.

 

Se on tilasto ja samalla totuus, jonka kanssa jouduit tänäkin keväänä elämään. Mutta se ei ollut kaikki.

 

Haetaan taas esimerkkejä.

 

Muistan hyvin, kuinka keväällä 2009 koutsasit toista kauttasi Korihaita. Teillä oli hyvähenkinen, pyyteetöntä korista pelannut jengi. Jussi Kumpulainen teki pyrstöscreenejään jengin kotimaisena liiderinä, Bojan Sarcevicista oli kasvanut sinun ohjauksessasi aito pelinjohtaja. Mark Zoller ja Alain Laroche täyttivät tonttinsa täydellisesti.

 

Saitte puolivälierissä vastaanne sittemmin mestaruuden voittaneen Namika Lahden. Namika jyräsi välierissä hengettömän Hongan ja sai finaaleissa Katajan kompastelemaan omiin jalkoihinsa. Neljänneksi mitalipelijoukkueeksi jyräsi Antti Nikkilän ja Olli Ahvenniemen kahden tornin paikkaa pelannut Pyrintö.

 

Mitalipelit katsottuani olin varma siitä, että jos olisitte saaneet puolivälierissä vastaanne Hongan tai Katajan, olisitte menneet jatkoon. Mutta koripallon jumalat eivät silloin tahtoneet niin.

 

Seuraava kautesi Korihaissa jäi viimeiseksesi Vakka-Suomessa. Amerikkalaispelaajaruletti vaikeutti joukkueesi koheesiota ja puolivälierissä saitte vastaanne Obie Trotterin ja Hanno Möttölän ToPon. Se sarja oli taputeltu jo ennen kuin se ehti alkaa.

 

Kun seuraavalla kaudella valmensit jo ToPoa, Korihait eteni mitalipeleihin. Kaikki kunnia Pete Helmiselle ja Tom Westerholmille, mutta nähdäkseni Uudessakaupungissa kynnettiin tuolla kaudella kylvämiäsi siemeniä. Olit tehnyt pohjatyön, josta oli helppo jatkaa: koulinut Sarcevicista aloitusviisikon pelaajan, palauttanut Pete Heinosen itseluottamuksen, takonut Mikko Jaloselle tämän kuuluvan liigatasolle.

 

Olit tuonut Uuteenkaupunkiin jopa Ogi Kuzmicin, johon kukaan ei uskonut. ”Jyrin projekti”, kuulin fiksujenkin ihmisten naureskelevan. Ihan yhtä skeptinen minäkin olin, mutta hiljaisempi – en kokenut, että minulla oli kompetenssia sanoa Ogi-rekrytoinnistasi puolikasta sanaa.

 

No, tänä päivänä Ogi on pelannut Golden State Warriorsissa, Joventutissa ja Panathinaikosissa. Sinä olit oikeassa. Me muut emme.

 

Ja mitä Kouvolaan tulee, saavuit menestyvän joukkueen päävalmentajaksi ja jouduit äestys- ja kylvötöihin.

 

Kouvolaan tultuasi et saanut samanlaisia pelimerkkejä kuin Jukka Toijala kolmella kaudella ennen sinun tuloasi. Mitalipelivuodet olivat rasittaneet seuran kassaa. Paikkakunnan paperitehtaat oli ajettu alas.

 

Oli luojan lykky, että Ville Kaunisto pysyi Kouvolassa vielä yhden pelikauden ajan, koska miehistö hänen ympärillään oli nuorta ja tulessa karaisematonta. Syksyllä 2010 Antto Nikkarinen ja Lauri Toivonen olivat 19-vuotiaita, Ilari Seppälä 17-vuotias, ja he pelasivat kolmeen pekkaan tunnin ottelua kohden. Tunnin!

 

Seuraavana syksynä Kaunisto lähti Ranskaan. Valmensit kahden kauden ajan joukkuetta, jossa keskeisissä rooleissa pelasivat parikymppiset Nikkarinen, Seppälä, Atte Perttu, Aleksi Akpaso, Teemu Rintala ja Samuli Vanttaja. Teillä oli kaikki maailman potentiaali ja täysammattimaiset harjoitteluolosuhteet, mutta kaikesta tekemästänne työstä huolimatta puolivälieräpaikkaa parempaa suoritusta jengiltänne ei ollut realistista odottaa.

 

Ja syksyllä 2013 – käännettyäsi maata, kitkettyäsi rikkaruohoja kämmenet verillä, myytyäsi kasvattamasi sadon alehintaan suurille konsonanttiketjuille – työsi alkoi alusta.

 

Kouvot oli ehkä välttänyt taloudelisen kurimuksen hornankuilun, mutta kaupunki porskutti taantumassa samalla tavalla kuin muukin Suomi. Vanttaja lähti Kotkaan, Nikkarinen Loimaalle. Seppälä jatkoi Kouvoissa, mutta oli vastikään täyttänyt 20 vuotta. Jouduit ompelemaan pikavauhtia rotaatioosi 18-vuotiaan Alexander Madsenin ja 17-vuotiaan Tuomas Hirvosen – ja hävisitte yhdeksän ensimmäistä otteluanne.

 

Aurinko vähitellen alkoi paistaa Kouvolaan ja seuran talous parani. Paine hartioillasi alkoi hellittää. Kaunisto palasi Ranskasta, saitte Matt Gibsonin ja Justin Hawkinsin ja Gregg Thondiquen joukkueeseen.

 

Rynnitte keväällä 2014 putoajan paikalta pudotuspeleihin, mutta koripallon jumalat olivat taas sinua vastaan, etkä voinut mitään Thondiquen loukkaantumiselle. Ilari Seppälä pelasi käsittämättömät pudotuspelit, mutta Bisons oli yksinkertaisesti vahvempi.

 

Seuraavalla kaudella olitte yksi Korisliigan ennakkosuosikeista, mutta et voinut mitään sille, että Kaunisto oli klesana puolivälierissä, etkä sille, että vuotta aiemmin pelastajana joukkueeseen tullut Matt Gibson vaipui omiin myrskyihinsä silloin, kun häneltä olisi pitänyt löytyä ylimääräinen vaihde.

 

Ja kun Kouvot karsiutui puolivälierävaiheessa 2013, 2014 ja 2015, kuulin kuiskausten voimistuvan kuoroksi:

 

Lehtonen taas ulos puolivälieristä! Ai, mikä yllätys!

 

Eivät poleemikot kuule. He eivät halua tietää nyansseista. He eivät halua arvioida yksityiskohtia, koska jos he tekisivät niin, siitä ei saisi kohuseksivau, katso kuvat! -klikkausotsikoita, ei jättiläisfontein koristeltuja aivopieruja, ei passiivis-aggressiivisia, provosoivia twiittejä..

 

Ei kukaan halunnut tietää, että kolmen ja puolen kauden ajan Kouvot venytti penniä, hankasi pelipaitojen hikitahroja toimiston takahuoneessa pyykkilaudoilla ja pystyi tarjoamaan pelaajilleen houkuttimena lähinnä mahdollisuuden harjoitella mahdollisimman paljon.

 

Noiden vuosien aikana näin Kouvot kuilun partaalla, haavoittumaisillaan, inhimillisimmillään. Joka kerta, kun näin teidän pelaavan – riippumatta siitä, pieksikö teitä Damonin Pyrintö, Iveyn-Zenon Bisons vai Devonne Gilesin ja Jukka Matisen KTP – taivastelin itsekseni katsomossa, että hyvä tavaton, kuinka nuorella miehistöllä Lehtonen operoi, ja kuinka paljon työtä tuo joukkue tekee.

 

Pelkästään noiden vuosien vuoksi kehtasin loimaalaisenakin liputtaa avoimesti sen puolesta, että Kouvot olisi kaatanut mammuttitautiin sairastuneen Bisonsin. Minun logiikallani hyvin tehty työ ansaitsee palkintonsa ja hyvät ihmiset hyviä asioita.

 

Niin ei kuitenkaan käynyt, ja keväät 2014 ja 2015 kasvattivat, Jyri, sinun ”menneiden keväiden” taakkaasi.

 

Koripallon jumalat päättivät, että vielä noina vuosina ei ollut sinun aikasi.

 

III – Mestarin tarina

 

Ryhdytäänpä ihan Paolo Coelhoksi: ihminen saa sen, mistä luopuu.

 

Ennakoin Vilppaan etenevän jatkoon puolivälieräsarjassaan Kouvoja vastaan voitoin 2-3. Ennakkoni kävi toteen jo kerran.

 

Viides puolivälieräottelu oli vuoristorataa, mutta toisella puoliajalla Salo oli omaa luokkaansa. Vilpas oli energinen ja huolellinen, kun taas Kouvot oli aneeminen, tylsä, ennalta-arvattava, epävarma.

 

Viisi minuuttia ennen loppua Okko Järvi nosti sormensa pedon merkiksi onnistuneen kolmosen jälkeen. Juho Nenonen tanssitti ja laulatti päätykatsomoon puristautunutta Vilpas Ultrasia, Monyea Pratt kuiski kauneuksia Ville Kauniston korvaan. Vilpas johti 62-75 eikä mikään antanut syytä uskoa, että Kouvot nousisi enää.

 

Vaikka kaksi minuuttia ennen loppua vierasjohto oli kukistunut kahdeksaan, Mansikka-ahon kotikatsomot olivat kalmanhiljaiset.

 

Uransa lopettamisesta ilmoittanut Kyle Shiloh katseli kentälle vettynein silmin. Big Gip mutisi painokelvottomuuksia pyyhe päänsä päällä. Lehtonen käveli joukkojensa edessä kentänvierustalla käsi pikkutakin taskussa, taputti turhautuneita soldaattejaan harteille. Tavallisesti energinen Toivos-Nikokin raapi korvantaustaansa ja tepasteli hiljaa puoliympyrää paikoillaan.

 

Kun taktiikkataulu oli pyyhitty tyhjäksi, puuttui peliin kaikkivaltiaan käsi.

 

Vielä puolitoista vuotta aiemmin tuomiotaan Lapualla lusinut Messias Richardson näki, että jotain oli tehtävä. Hänellä oli riittävästi kanttia ottaa heittoja, jotka missä tahansa muissa olosuhteissa olisivat olleet huonoja tai harkitsemattomia.

 

Pari onnistunutta heittoa sisään, yksi pakotettu pallonmenetys, ja mannerlaatat järähtivät, Kuollut Meri alkoi kantaa kalaa, Telluksen navat vaihtoivat paikkoja keskenään. Mansikka-aho heräsi horroksestaan, salolaispelaajien voitontuuletukset sulivat, Vilpas Ultras lakosi penkeilleen. Juuso Sainion ohimosuonen räjähtäminen kuului kahdensadan kilometrin säteellä Salosta.

 

Kun Austin Dufault onnistui saamaan sormensa Richardsonin voittoheittoyrityksen väliin ja Kaunisto tippasi pallon puolivälierissä takellelleelle Ilari Seppälälle, pallolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä koriin.

 

Sillä hetkellä, kun Kouvot riensi voitontanssiin Vilppaan kaaduttua, tiesin mestaruuden matkustavan tuona keväänä Kouvolaan.

 

Näin oli kirjoitettu – Hän on kuuleva, näkevä; tämän joukkueen oli menetettävä tilaisuutensa ja kerran ja noustava kuolleista.

 

Vielä välierissä otteistanne painoi parissa vierasotteluissa hienoinen jännitys ja epävarmuus. Mutta mitä pidemmälle sarja eteni, sen tietoisemmiksi tulitte faktuaalisesta tasostanne. Että kyllä, kaikki kunnia BC Nokialle – hyvä joukkue, Katajan pyyhkäiseminen kesälomille oli Korisliigan historian suurin puolivälieräyllätys, mutta ei heillä kerta kaikkiaan ollut riittävästi aseita teitä vastaan.

 

Käänteentekevä hetki oli Korisliigan finaalien ensimmäinen osaottelu.

 

Kun katselin Fanseatini turvasta sinun, Jyri, kävelevän Kouvojen penkin päätyyn, näin aivan eri ihmisen kuin vielä pari viikkoa aiemmin.

 

Tavallisesti vasta mestaruuden voittaminen rauhoittaa valmentajaa, tuo hänen ympärilleen itseluottamuksen auran ja voittajan pilkkeen silmäkulmiin. Muistelkaa Doc Riversiä ennen ja jälkeen Boston Celticsin kevään 2008 mestaruuden. Mutta tuolloin, ensimmäisessä finaaliottelussa Kouvojen penkin päähän kävellessäsi, näin silmissäni voittavan joukkueen valmentajan.

 

Tiedän, Jyri, että finaalisarjan alkaessa tiesit täsmälleen, että Pyrinnön ainoat mahdollisuudet voittaa teidät olivat puolirikollinen puolustus, pöljät heittoillat toisensa jälkeen sekä psyykkauspelit. Tiesit, että joukkueesi oli koripalloilullisesti parempi.

 

Ei ole sattumaa, että pelasitte kauden parasta palloanne finaalien aikana. Yhteisesti kulkemanne matka näkyi jokaisessa pelaajassa. Itsevarmuus tarttui valmentajasta pelaajiin, pelaajista takaisin valmentajaan.

 

Se näkyi jopa mestaruuden ratkettua, kun tuuletitte kultaanne kuin Keski-Pohjanmaan firmasählyn B-divisioonan alueturnauksessa viidennen sijan varmistanut tradenomijengi. Ei tässä ole mitään kummallista, näin tämän pitikin mennä.

 

Ja kaiken kirjoittamani jälkeen, olihan Kouvojen tarina ihan omaa luokkaansa.

 

Muistellaan, Jyri, vuosien 2010-13 Kouvojen ”kädestä suuhun”-koripalloa. 19-vuotiailla pojanklopeilla, rippikoulun isosilla ja alennusmyynnistä värvätyillä roolipelaajajenkeillä ryyditettyjä joukkueita.

 

Mietitään, kuinka kouvolalaisen koripallokoulun kasvatit Madsen ja Hirvonen kasvoivat aikuisiksi kotikaupungissaan ja saivat nostaa Pantteri-patsasta läheisen Siwan kassan, yläaste-lukion salin iltavahtimestarin ja paikallisen autokoulunmaikan edessä.

 

Peliuransa lopettava, loukkaantumisen jälkeen takaisin kentille pelannut Kyle Shiloh. Vielä kerran ratsunsa selkään kapuava vanha sheriffi Kaunisto, joka saa maantierosvon luodista jalkaansa vain nähdäkseen, kuinka apulaissheriffi Madsen kasvaa yhden takaa-ajon aikana henkisesti vuosikymmenen verran saatuaan viimein tilaisuutensa näyttää.

 

Ilari Seppälä: kuinka Kouvojen laihoja vuosia joukkueessa todistanut, aivan liian nuorena aivan liikaa vastuuta saanut pelaaja käy puolentoista kauden ajan kääntymässä isoilla markkinoilla, kunnes palaa takaisin lähtöruutuun ja osoittautuu puuttuvaksi palaseksi, joka tekee mestarijoukkueesta mestarijoukkueen.

 

Ja kaiken tämän keskiössä, Jyri, sinä; kuinka vuosien aikana rakensit ja rakensit rakentamasta päästyäsi. Kuinka hioit ja korjasit, teit virheitä ja opit niistä, näit suunnitelmiesi murtuvan ja valoit yhä vahvemman perustan.

 

Vanha kiinalainen anekdootti kertoo kivenhakkaajasta, joka vuosien ajan, päivä toisensa jälkeen, kiipeää pienine talttoineen nakuttelemaan reikiä siirtolohkareeseen, joka sijaitsee keskellä riisipeltoa.

 

Kyläläiset pitävät kivenhakkaajaa omituisena ja naureskelevat hänen päättäväisyydelleen, kunnes eräänä päivänä – vain yhdestä napakasta taltaniskusta – siirtolohkare romahtaa ja vapauttaa kyläläisille elintärkeän tilkun viljelysmaata.

 

Tarinan mukaan kyläläiset kerääntyvät vaitonaisina ja äimistyneinä pellon reunalle ja näkevät, kuinka kivenhakkaaja astelee heitä kohti hihitellen.

 

”Mitä sinä teit tänään eri tavalla?” kysyvät kyläläiset, johon kivenhakkaaja vastaa: ”Älkää kysykö, mitä olen tehnyt tänään eri tavalla, vaan kysykää, mitä olen tehnyt kaikkien näiden vuosien aikana – ja mihin olen sillä pyrkinyt.”

 

Tuon kivenhakkaajan tarina on nyt käynyt toteen, Jyri, sinun kohdallasi. Keskiviikkona 11.5.2016 sait oman siirtolohkareesi palasiksi.

 

Toivotan sinulle kaikkea hyvää välivuotesi aikana ja toivon näkeväni sinut uudelleen päävalmentajana kentän laidalla, kun syyskausi 2017 käynnistyy.

 

IV – Jotain menneestä, jotain tulevasta

 

Jos olisin oikein kyyninen mulkvisti, voisin painottaa sitä, kuinka Pyrintö sai puolivälierissä vastaansa pajatsonsa tyhjentäneen Bisonsin ja välierissä ilman Jason Conleyta pelanneen Seagullsin ja sai vapaataipaleen finaaleihin Katajan ja Vilppaan lähdettyä kesälomalle. Se on kuitenkin vain puoli totuutta.

 

Toinen puoli totuutta on se, että Kouvojen tavoin Pyrintö kasvoi joukkueena silloin, kun sen piti kasvaa. #sowhat-kausi vaihtui SM-hopeaan. Eikä Pyrintö ollut missään nimessä parhaassa iskussaan finaaleissa – Antero Lehtoa ja Grand Maester Williamsia kiusasivat selvästi vaivat jos toisetkin.

 

Hakaset ansaitsevat kunniaa oikeista pelaajavalinnoista keskitalvella ja Ilkka Palviainen Korisliigan inhottavimman joukkuepuolustuksen laatimisesta. Palviainen ymmärsi suurimmat vahvuutensa ja sommitteli pelisuunnitelman, menestyksekkäästi, niiden mukaan.

 

Joonas Cavén on edelleen kirjoissani aivan omanlaisensa hahmo. En tiedä, olenko nähnyt koskaan Suomessa vastaavaa. Cavénia on siunattu yhdellä maamme kaikkien aikojen top 5 -talenteista, mutta hänen ruumiinkielensä ja yleisolemuksensa hautaavat yhtenään raa’an lahjakkuuden alleen.

 

Silloin, kun yleisö huokailee Cavénin passiivisuutta, hän on illasta toiseen joukkueensa paras +/- -tilastossa. Lisäksi kiinnitin marraskuun lopusta alkaen huomioni siihen, miten Cavénilla on äidinmaidossa imetty kyky ajautua oikeisiin paikkoihin oikeaan aikaan – raakaa koripallo-ÄO:ta, joka olisi monen Mike Poundsin työmoraalilla varustetun pelaajan käytössä maailmanluokan ase.

 

Enkä voi koripallon ystävänä lakata toivomasta, että tulevat vuodet tuovat Cavénin ympärille oikeita ihmisiä ja hänelle pelaajana hyviä asioita, jotta hän pystyy kypsymään pelaajana potentiaalinsa osoittamalle tasolle.

 

BC Nokian menestystarina tuli ihan jokaiselle koripalloa seuraavalle yllätyksenä tasapaksun runkosarjan jälkeen. Oliver Vidinin potkut antoivat kirpeän jälkimaun, mutta organisaation toiminnassa menestys avaa monia ovia: sponsorit ovat taatusti kiinnostuneempia BC Nokiasta nyt kuin vuosi sitten, ja pronssi on oiva pohja, jolta ponnistaa. Jo solmitut jatkosopimukset kertovat hyvää jatkuvuudesta.

 

Jatkuvuudesta kielivät myös Mikko Larkaksen ja Timi Heinosen jatkosopimukset Seagullsiin. Yhtä lailla toivon Calle Lindbomin ja Antto Nikkarisen jatkavan. Seagullsin tarinan kirjoittaminen on edelleen kesken, mutta kevään 2016 pudotuspeleissä oli jo osviittaa mahdollisista tulevista sankariteoista.
Fakta on ainakin se, että potentiaalisista pelaajista ei Helsingissä ole puutetta.

 

Kauhajoen Karhulle päättynyt kausi oli väliinputoajamallia. Amerikkalaispelaajien roolitukset eivät missään vaiheessa kolahtaneet kohdilleen. Sarcevic, Vanttaja ja Juho Lehtoranta ovat oiva startti rekrytointikaudelle, mutta joukkueen on jostain löydettävä ylimääräinen vaihde mitalihaaveiden toteutumista varten.

 

Pohjois-Karjalassa Jukka Toijalan irtisanominen tuli minulle isona yllätyksenä siitäkin huolimatta, miten suuri pettymys puolivälierissä karsiutuminen oli. Oletettavaa on kuitenkin, että Teemu Rannikko tulee motivoituneena takaisin uuteen kauteen.

 

Rannikon läsnäolo ja Kataja ammattilaisorganisaationa tekevät Joensuusta houkuttelevan kohteen niin kehittyville kuin vanhemmillekin pelaajille. Kataja on mukana mitalimittelöissä taas vuoden päästä.

 

Ray Ailuksen palaaminen – taas – KTP:n peräsimeen aiheutti täällä Kokkolan päässä hyväksyvää nyökkäilyä. Ailus ja Joonas Lehtoranta on ollut aiemminkin toimiva valmentaja-pelaaja-parivaljakko, ja kotkalaisilla on tilaisuus uudistua ja pestä kasvonsa lupaaviin, nuoriin pelaajiin tukeutuen.

 

Salon Vilppaassa Joonas Iisalolla on kiitollinen tehtävä ottaa soihtu kannettavakseen Mikko Tupamäen jälkeen. Ehjänä pysyessään Henri Niemistö tulee olemaan Korisliiga-kauden 2016/17 kehittynein pelaaja, ja Järvi, Kalmari Kallio ja Vaenerberg muodostavat erinomaisen rotaatiopelaajien kaartin.

 

Kaikki viittaa siihen suuntaan, että joukkueen hengenluoja Neponen jatkaa pelejään Argentiinassa ensi syksynä, jolloin Vilpas vaatisi yhtä ison profiilin kotimaista ryhmäänsä. Tuukka Kotti Loimaalta olisi luonnollinen valinta, jollei mahdollisuus pelata Suomen mestaruudesta Teemu Rannikon rinnalla houkuttele enemmän – tai vaikkapa jokin italialaisseura nouse suuremmalla tarjouksella esille.

 

Korihait ilmoitti jo lähtevänsä uuteen liigakauteen Marcus Van ja Reginald Bratton vahvistuksinaan. On totta, että miksi korjata asioita, mitkä eivät ole rikki, mutta Vanin ja Brattonin tulenkestävyys tullaan testaamaan toden teolla ensi syksynä.

 

Oli miten oli, Mikko Jalonen ja Mikael Herbert muodostavat jo hyvän keskitason kotimaisen rungon, enkä pitäisi vallan mahdottomana sitä, että esimerkiksi Draymond Viertola saapuisi Lapualta Uuteenkaupunkiin tuomaan asennetta ja hartioita.

 

Suurin kysymys tällä hetkellä on luonnollisesti Bisons.

 

Matias Ojala on käsittääkseni tällä hetkellä ainoa loimaalaisten sopimuspelaaja. Mikko Koivisto, Ilari Seppälä ja Henri Niemistö lähtivät. Kotti ja Ville Mäkäläinen tuskin jäävät epävarmaan paikkaan pitkäksi aikaa, ja 31-vuotiaalle Mäkäläiselle uran päätös Lahti Basketballin nousun takuumiehenä olisi enemmän kuin täydellinen skenaario.

 

Julkisuudessa spekuloidaan veloista ja niiden takaisinmaksusta sekä rahoittajapohjasta. Puhutaan jatkosta Loimaalla, puhutaan organisaation jakamisesta Turun ja Loimaan kesken niin, että Bisons aloittaa syksyn 2018 pelit Turun uudessa palloiluhallissa.

 

Uskallanko heittää villin ehdotuksen?
 

Eikö tässä tilanteessa loimaalaisille järkevin ratkaisu olisi luopua liigapaikasta ja anoa villiä korttia Divari A:sta?

 

Rauhoittaa tilanne, kerätä kaikessa rauhassa rahoituspohjaa, miettiä mikä on Turun rooli ja mikä Loimaan rooli? Luoda uusi pelaajapohja vaikkapa Ojalan, Viltsu Kopion ja jonkun vaille roolia omassa joukkueessaan jääneen kotimaisen – Topias Palmi, anyone? – ympärille, varustettuna Ronnie Clarkin kaltaisella veteraanilla?
Pelata pienemmällä budjetilla, mutta herättää yleisön mielenkiinto uudelleen Venäjän seikkailujen ja mammuttitaudin jälkeen?

 

Suomalaisia pelaajia on rajoitettu määrä ja merkittävimmät kilpailijat sorvaavat pelaajasopimuksiaan jo kovaa vauhtia. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Bisons jää pelaajaneuvotteluissa jälkeen ja lähtee syksyn 2016 liigakarkeloihin keräämällä pari viikkoa ennen kauden alkamista häthätää aivan liian kalliilla joukon pelaajia, jotka eivät sovi kentällä yhteen millään tavalla, ja tiedossa on jälleen uusi kriisikausi.

 

Se, jos jokin, olisi vihoviimeinen kuolinisku loimaalaiselle liigakoripallolle.

 


Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

 

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

Seuraava musiikkiaiheinen historiikki ilmestyy alkuvuonna 2017.

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s