KYMENLAAKSON JEDIT VASTAAN TAMMERKOSKEN GALAKTINEN IMPERIUMI – ENNAKKOTUNNELMIA KORISLIIGAN KEVÄÄN 2016 FINAALEISTA

Koripallo

Jyri Lehtonen legioonalaisineen on astunut Rubiconin yli ja näkee nyt, kuinka päällikkö Palviaisen sotanorsurykmentti vyöryy alas Alppien rinteitä. Korisliigan finaaleissa ei ole ollut vuosiin niin selkeää hyvä vs. paha -asetelmaa kuin nyt. Kouvojen taitopeli, puolivälierien nousu kuolleista ja Jyri Lehtosen pitkän projektin päätös vastaan ikiaikaisen Pyrinnön voittajan swägä ja repivä, ruhjova raastinrautapuolustus.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuvat: Mikko ”MJ” Pitkänen

 

I – Välieristä

 

Korisliigan välieristä ei tullut niin kamalaa antikliimaksia kuin mistä ensimmäiset osaottelut ehtivät antaa osviittaa, mutta kieltämättä pelin henki muuttui yllätyksellisen ja viihdyttävän puolivälierävaiheen jälkeen.

 

Järjestettyään Korisliigan historian kaikkien aikojen suurimman yllätyksen jatkoi BC Nokia lihamyllylinjallaan myös Kouvoja vastaan.

 

Niko Mattila ja Joni Herrala narskuttelivat hampaitaan takakentän ajokoirina, Helter-Skelter Skamo ja Julma-Henri Hirvikoski tökkivät peukaloitaan kouvolalaislaitureiden kylkiluiden väliin. Legenda Labovic tanssi balkanilaisia perinnetansseja Kouvojen eturivin keskellä.

 

Coachit Vidin ja Rantanen mikroanalysoivat ottelutallenteita sumppitippa verisuonissa. Kävipähän itse Isoon Taloon Antti Nikkilä Nokian Amiksen parketilla asettamassa pari Patrick Ewing -kategorian skriiniä, mutta lopulta nokialaisten julmettu tahto ei riittänyt.

 

Pelaajamateriaaliltaan pari pykälää korkeatasoisempi Kouvot otti lopulta viidennessä ja kuudennessa osaottelussa sen, mikä sille kuului. Ja coach Vidin oikeastaan sanoi kaiken oleellisen lehdistötilaisuudessa: ”Kouvola was a way better team.”

 

Kouvojen ja Nokian välieräsarjan seuraaminen herätti oikeastaan samankaltaisia tunteita kuin Susijengin matsin katsominen mitä tahansa selkeää ennakkosuosikkia vastaan.

 

Voi olla, että paras seitsemästä -sarjassa Miroslav Raduljica joutuisi kiroilemaan partaansa tappion tai kahden verran, kun Francotirador Salin pääsisi latomaan kolmosia vastapalloon. Kenties Kapteeni Huhvi psyykkaisi Milos Teodosicia koko kentällä katana vyöllään ja ninjapinjan katse silmissään.

 

Siltikin kurinalainen serbialainen piiska olisi – vielä tässä vaiheessa kehityskaarta – liikaa, ja Suomi-pojan selkänahka nousisi punaisille palkeenkielille Serbian tehdessä täsmälleen sen, mikä sen materiaalinsa puolesta kuuluisikin tehdä.

 

Kouvot voitti BC Nokian voitoin 4-2, koska Kouvojen pitikin voittaa BC Nokia vähintään voitoin 4-2.

 

Nokia pelasi parhaimmillaan huikeaa resurssikoripalloa ja kanavoi Anthony Caden aaveen hetkeksi leijumaan amiksen salin puolapuiden ylle, mutta taitavampi koripallojoukkue voitti, eikä Kouvot kerta kaikkiaan suostunut aliarvioimaan joukkuetta, joka pyyhkäisi ylivoimaisen runkosarjaykkösen kesälomille vasta lepän kukinta-aikaan.

 

Ja mitä resurssikorikseen tulee, malliesimerkkejä siitä nähtiin väsytystaisteluksi muodostuneessa Tampereen Punakoneen ja Helsingin Lokkien välisessä ottelusarjassa.

 

Coop Conleyn kauden päätyttyä loukkaantumiseen oli jäljellä oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa.

 

Joko Pyrintö olisi höyhentänyt lokit suoraan lennosta, tai vaihtoehtoisesti Gulls iskisi omalla puolustuksellaan suoraan Pyrinnön sekavan hyökkäyspelin syvään ytimeen kieltäydyttyään ensiksi gurdjieffilaisen suggestion voimin uskomasta, että paperilla sarjan pitäisi olla jo ohi.

 

Myönnän: viimeisen parin kauden aikana Seagulls on näyttäytynyt minulle identiteettiongelmaisena, yhä fanikuntaansa ja elintilaansa etsivänä, verrattain kuivakkana seurana, joka yrittää kovasti olla olematta ToPon suora perillinen.

 

Välieräsarjan aikaan kasvoin kuitenkin pitämään Seagullsista, joka löysi itsestään taistelussaan tuulimyllyjä vastaan jotain aidosti omaa ja kirjoitti pitkän, tärkeän luvun joukkuehistoriansa kirjaan.

 

Oli upeaa nähdä Larkas ja Velling vastaamassa Pyrinnön siirtoihin ja psyykkaamassa joukkueensa uskomaan, että kyllä me tästä pojat vielä, pari stoppia enää niin Lokomon rauta ruostuu ja Näsilinnan veri vapisee.

 

Timi Heinosen pystypaini Damon Williamsin kanssa toi mieleen kaikuja keväästä 2010. James Sinclair väänsi koreja tahdolla joka kerta, kun joukkuehyökkäyksestä loppui puhti. Korin alla pelin henki oli Terrence Watson vastaan maailma. Ysiykköset Antto Nikkarinen ja Calle Lindbom kasvoivat välieräsarjan aikana henkisesti metrin.

 

Neljännessä matsissa näin paikan päällä, kuinka Jake Kyllönen, Jumppa Niskanen ja Nanski Addae pelasivat tärkeitä minuutteja tahtovoitossa. Hustlaajat hustlasivat ja grindaajat grindasivat samalla, kun Pyrinnön nimekkäämpi kaarti pyöritteli silmiään, levitteli käsiään ja poistui viisikkokokouksista toisilleen tiuskien.

 

Mutta kuten oli laita Kouvojen ja Nokian välisessä tuoksinassa, niin oli myös Pyrinnön ja Gullsin kohtaamisessa; Pyrintö oli Conleyn loukkaantumisen jälkeen materiaaliltaan juuri sen verran parempi, että pronssiotteluun suistuminen olisi ollut rikos luonnonlakeja vastaan.

 

Niin, se Pyrintö.

 

Jo Vanhassa Testamentissa varoitettiin katsomasta kentälle silloin, kun Pyrintö hyökkää, ellei halua samaa kohtaloa kuin Dietrich, Belloq ja Toht Kadonneen aarteen metsästäjien lopussa.

 

Kyllä, Pyrinnön hyökkäys on viehkeä kuin Melisandre Game of Thronesin kuudennen tuotantokauden avausjakson päätöskohtauksessa, mutta totta on kolikon toinenkin puoli:

 

Ilkka Palviainen on hitsannut Pyrinnön puolustuksesta todella inhottavan ja ansaitsee siitä kaiken mahdollisen kunnian.

 

Bullockin ja Esian Hendersonin tultua mukaan on Punakone rakentunut täsmälleen niin pelottavaksi kuin ehdin ennakoida helmikuussa.

 

On pitkää pogokeppiä ja lyhyttä tättähäärää, on jenkkifutispakin kokoista korinalusmöyrijää ja villinä heiluvia kyynärpäitä. On pikajuoksijanjalkaista pakkipään rottweileria ja aavistuksen hitaapaa kehäkettua, joka korvaa puuttuvat jalat pelisilmällä.

 

Koko asetelman keskellä friistailaa ja rokkaa maikrofounia Damon Williams, joka tuntee liigan joka ikisen pelaajan heidän pankkitiliensä saldoa ja esikoispoikiensa hampaiden puhkeamisjärjestystä myöten ja tietää ihan tarkkaan, mille pelikentän sektorille kukin hyökkääjä on apupuolustuksella ahdistettava.

 

Näiden vuosien aikana Pyrintö on yhä enemmän alkanut muistuttaa teinislasher-elokuvan arkkimörköä.

 

Taas tulee uusi kausi, vuosi vaihtuu toiseen, ja ne ihonmyötäisiin, valkoisiin toppeihin pukeutuneet blondit luulevat, että kalloon survottu vesuri kyllä riitti päihittämään vainolaisen, mutta ei – sieltä se taas perkele möyrii lätkämaskinsa ja moottorisahansa takaa kurkkimaan riparin isosten mökkiin.

 

Kollektiivinen viisaus on aina sama: Williams on liian vanha, Pyynikki lopullisesti hiljentynyt, Hakanen jämähtänyt 1980-luvulle – mutta joka ainut kerta Pyrintö tulee takaisin kevään edetessä.

 

Ja nyt, kevään merkityksellisimpien pelien kynnyksellä, vain näillä luvuilla on merkitystä:

 

393 pudotuspeliottelua, 13 SM-kultamitalia.

 

Ei noille luvuille hyvänen aika sentään voi sanoa mitään vastaan.

 

II – Pronssiottelusta

 

Yhtä lailla kollektiivista viisautta on Korisliigan seuraajien jokakeväinen jeremiadi siitä, kuinka missään todellisissa koripallomaissa ei koskaan pelata pronssiottelua, ja että kissankullasta kisaaminen on välierissä hävinneille joukkueille pahimmillaan suoranaista vinoilua.

 

Näinhän on tosiaan asian laita silloin, kun pronssiotteluun tipahtaa jokin ikiaikainen mestarisuosikki. Äkkiseltään en muista, että vaikkapa Honka ’09, Pyrintö ’12 tai Bisons ’14 olisivat olleet erityisen tohkeissaan pronssimatseista.

 

Mutta ihan yhtä usein himmeimmistä mitaleista pelaa sellainen jengi, jolle pronssit merkitsevät jotain. Enkä ole vielä nähnyt sellaista ihmettä, että joukkue ei ottaisi pronsseja hymyillen vastaan kauden päätteeksi.

 

Tänä keväänä asetelma on niinkin herkullinen, että mitalista mittelee kaksi jengiä, joista kumpikaan ei ole vielä avannut miesten SM-tason mitalitiliään.

 

Tai siis joo, onhan siinä hiuksenhalkmista, että onko Seagulls ToPon manttelinperijä vai onko kyse ihan eri asiasta, mutta sitä suuremmalla syyllä Gullsin on kyettävä rakentamaan historiansa varrelle omista saavutuksistaan koostuvaa virstanpylväsriviä. Toisinaan pronssi on ponnahduslauta mestaruuteen, sekin on nähty.

 

Yhtä iso asia pronssipeli on BC Nokialle, joka on viimeksi pelannut mitalipeleissä tasan 20 vuotta sitten. Silloin Jarkki Laitisen valvovan silmän alla joukkueessa pelasivat Anthony Cade, Ron Rutland, Pappa Hopkins, Air Riihelä ja Hunni Kumpulainen.

 

Tietenkin joku voisi ihan sinänsä loogisesti väittää, että BC Nokian pitäisi olla autuaan tyytyväinen ihan vaan mahdollisuudesta pelata isojen poikien kanssa jalometalleista, mutta nälällä on tapana kasvaa syödessä. Välierien toista ja neljättä ottelua katsellessa ei tuntunut täysin mahdottomalta ajatella Nokiaa finaaleissakin.

 

Pronssimatsiin BC Nokia pääsee vuorokautta Seagullsia levänneempänä ja ennen kaikkea täysilukuisena verrattuna vailla Conleyta pelaavaan Gullsiin.

 

Vaikka välieristä karsiutuminen selvästi söi Kouvoja, uskallan väittää, että henkisesti syvemmän allikon koki Gulls, joka vuodatti seitsemässä matsissa Pyynikin parketille hikensä, sappensa ja sydänverensä. Joukkue pelasi välierien viimeiset ottelut paranormaalilla latauksella, jonka pelkään huvenneen seitsemännen osaottelun pettymykseen.

 

Jos otetaan huomioon Pyrintö-sarjan intensiteetti, Conleyn poissaolo sekä se, kuinka lähellä fyysisiä ja psyykkisiä äärirajojaan stadilaiset ovat viimeiset pari viikkoa vääntäneet, ennakoin Äijänsuon oraakkelina pronssiottelun kääntyvän tasaisen kolmen ja puolen jakson jälkeen viimeisillä minuuteilla 4-8 pisteen voittomarginaalilla BC Nokian vierasvoitoksi.

 

Pelikentällä ratkaisijana hyörii Legenda-Labovic, kun taas Kisahallin kotikatsomo jää kakkoseksi kannustuskilpailussa bussilastillisen nokialaisfaneja edessä.

 

Samalla, kun BC Nokia siirtää pronssijuhlat kotikaupunkiinsa ja keltainen kevät huipentuu Joni Harjulan esittämään laitamyötäiseen Pienissä häissä -tulkintaan Iisopin karaokessa, tehdään Gullsin organisaatiossa tiliä päättyneestä kaudesta.

 

Pettymykset nollataan, tilinpäätös tehdään, kehityksen suunta todetaan oikeaksi ja syyskaudella 2016 Korisliigaan saapuu latautuneempi, nälkäisempi ja monipuolisempi Seagulls, jolle kelpaa vain mestaruus.

 

Larkas on jo lyönyt tossunjälkensä Korisliigan terävimpien valmentajien Walk of Fameen.

 

Ja vaikka tämä voi olla pelkkää varhaiskeski-ikäisen miehen luulotautia, nähdäkseni Carl Lindbom on tekemäisillään kehityksellisen kvanttiloikan.

 

Sitä odotellessa.

 

III – Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko: Terveiset Saloon

 

Korisliigan finaali- ja pronssiotteluasetelmien näin selkiinnyttyä on syytä katsahtaa parin viikon taakse.

 

En voi olla toteamatta, että tähän asti näkemistäni pudotuspelijoukkueista parasta puolustusta on esittänyt Tampereen Pyrintö, vaikuttavinta asennetta ovat esittäneet BC Nokia ja Seagulls – mutta koripalloilullisesti parhaat joukkueet ovat olleet Kouvolan Kouvot ja Salon Vilpas.

 

Nyt, kun Kouvot pelaa Korisliigan finaaleja ensimmäistä kertaa sitten Akeem Scottin hullun kevään 2008, on syytä mainita, että Kouvot oli käytännössä jo aloittanut kesälomansa kertaalleen.

 

Muistattehan?

 

Kouvot oli ratkaisevassa viidennessä puolivälieräottelussa kymmenen pistettä takana kaksi ja puoli minuuttia ennen loppua, kunnes Messias Richardson muutti veden viiniksi ja Ilari Seppälä huitoi surkean puolivälieräsarjan haamut tiehensä säkittämällä ratkaisuheiton viimeisellä sekunnilla sisään.

 

Olimme käytännössä kahden minuutin päässä siitä, että Mikko Tupamäestä olisi valettu vaskipatsas Salohallin edustalle ja Jyri Lehtonen olisi aloittanut sapattivuotensa kotimaisen koripalloväen jupistessa väsymättä ”valmentajasta, jonka joukkueet hyytyvät aina puolivälieriin.”

 

Välierävaiheessa Vilpas olisi saanut vastaansa sinclairittoman Seagullsin – ja vaikka kuinka arvostan Gullsin taistelua Pyrintöä vastaan, olisi Vilpas siivonnut stadilaiset tieltään.

 

Oli kahta minuuttia vaille, ettei Salossa odotettaisi tällä hetkellä fanibussia Hakametsään Pyrinnön ja Vilppaan välisen finaalisarjan avausmatsiin.

 

Ei lähettäisi Neponen, tuo Etelä-Amerikan Kotkala-Hammaslärvänen, minulle WhatsApp-viestejä Argentiinasta takapihansa palmupuista, vaan heittäisi aamulla Kestine-tabletin naamaan ennen kuin lähtisi salolaiskaksionsa etupihalle skraappaamaan autonsa tuulilasia ennen ajelua videopalaveriin Salohalliin.

 

Jyri Lehtonen saa tällä hetkellä ansaitsemansa kiitoksen pitkästä, pyyteettömästä työstään Kouvojen päävalmentajana.

 

Mutta eipä unohdeta Tupamäkeä, joka seisoi viisi vuotta Vilppaan viikinkikaleerin ruorissa myrskyisillä, karisilla vesillä ja sai vasta keväällä 2016 osviittaa siitä, minkälaista on valmentaa silloin, kun kaikki planeetat asettuvat konjunktioon ja tähtiportit aukeavat.

 

Hyvää matkaa Mikolle seuraaviin tehtäviin ja menestystä.

 

IV – Finaaleista

 

En usko, että Tampereen ulkopuolella on yhtäkään koripallon ystävää, joka kannattaisi Pyrintöä tulevissa finaaleissa.

 

Älkää nyt heittäkä läppäriänne ikkunasta siellä Herwoodin opiskelijasolussanne. Ei tämä ole dissausta tai vähättelyä, vaan silkka fakta. Miettikää nyt asetelmia itsekin.

 

Jyri Lehtonen vaihtoi maisemaa Uudestakaupungista Kouvolaan silloin, kun Kouvot oli nykyhistoriansa pahimmassa taloudellisessa murheen alhossa.

 

Joukkueen kotimainen johtaja oli 19-vuotias Antto Nikkarinen, ja toinen vastuunkantaja kokonaiset 17 vuotta vanha Ilari Seppälä. Pari vuotta myöhemmin Tuomas Hirvonen ja Alexander Madsen pelasivat 17- ja 18-vuotiaina jengin aloitusviisikossa.

 

Jotenkin Kouvot kuitenkin vältti pohjakosketuksen ja palautti voittavan joukkueen statuksen keväällä 2013. Siitä alkaen suunta on ollut ylöspäin – kolmesta perättäisestä puolivälierätappiosta huolimatta.

 

Kouvojen ehkä piti pääsiäispyhienkin kunniaksi kokea kuolema ja kuolleista nouseminen Salon Vilpasta vastaan. Joukkue pelasi välieräsarjan avausmatsissa kauden kovimmalla itseluottamuksella ja nousi kahdessa viimeisessä välieräottelussa tasolle, jolle se todellisuudessa kuuluu.

 

Ja nyt Pantteri-patsas on todella lähellä palata yläjuoksulle.

 

Miettikääpä Ville Kaunistoa ja Kyle Shiloh’ta. Kahta sotaratsua, jotka ovat tahkonneet viime vuodet veteraaniosaston vastuunkantajina ilman mestaruutta, ottaneet vastaan iskuja ja tehneet näkymätöntä työtä ja opettaneet nuorempiaan. Nyt, uransa viimeisinä vuosina ja kaikkensa annettuaan, heillä on mahdollisuus päättää pitkä, kuiva kausi kullan maku purukalustossaan.

 

Miettikää Richardsonia ja David Gonzalvezia, kahta silkinpehmeää hyökkäyspään taituria, jotka – toisin kuin monet muut Korisliigan historian parhaista hyökkäyspelaajista – antavat kaikkensa myös puolustuksessa.

 

Miettikääpä Ilari Seppälän tarinaa: Kouvolassa aikuiseksi kasvanut ”tuhlaajapoika” lähtee suureen maailmaan, kiertää Bisonsin kanssa VTB-liigan ja finaalit, ja palaa kauden tärkeimpien matsien kynnyksellä vanhaan ja tuttuun ympäristöön roolipelaajaksi, jota ilman joukkueen kokoonpano olisi jäänyt mitalipelejä ajatellen kapoiseksi.

 

Ajatelkaapa, kuinka oman kylän klopit Madsen ja Hirvonen ovat rinta rinnan varttuneet 16-vuotiaista maitoviiksistä parikymppisiksi aikamiehiksi ja Susijengin haastajiksi, jotka onnistuessaan pelaavat näyttävintä koripalloa, mitä kaksi suomalaispelaajaa ovat koskaan esittäneet.

 

Ja sitten on Pyrintö.

 

Damon Williams – vuosi toisensa jälkeen se pelaaja, jolle Korisliigan katsomoissa huudellaan kaulan verisuonet pingottuneina ja kupoli punaisena hehkuen. Se pelaaja, joka vuosi toisensa jälkeen sivuutetaan liian vanhana, menneen aikakauden jäänteenä.

 

Williams, joka jauhaa purukumiaan otsa rypyssä, luo tuomiopäivän katseita tuomarien suuntaan, ottaa vierasjoukkueen fanikatsomon kymmenvuotiaan pikkupojan huulenheiton henkilökohtaisena loukkauksena – ja on raivostuttavan usein oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja tietää sen.

 

Sieltä tulee Joonas Cavén palttoonnapit nilkkoja myöten auki. Maailmanluokan talentti, jolla on kasiluokan takapenkin vähän liian fiksun ja itsetietoisen suunsoittajan habitus.

 

Cavén haukottelee, rullailee vapaalla puolustuksessa, jupisee painokelvottomuuksia tuomareille, huokailee itsekseen ja imee sienenä itseensä vastustajajoukkueen fanien huudot – kunnes ihan yhtäkkiä boom, alley oop -donkki takaovesta ja ylimielinen katse perään, sitten oikea-aikainen pallonriisto ja kolmonen puolustajan naamaan levyn kautta, metri kaaren takaa.

 

On Grindfather Pekkolan väsymätön jalkatyö ja tukkijätkän sanavarasto. On Petri Heinonen, yhtä polvea ja kyynärpäätä ja screeniä. On Ricky Minardin vanhan miehen likaiset temput, J’Nathan Bullockin lukkopainipuolustus.

 

On Antero Lehto, joka on suhteessa Tumppi Hirvoseen kuin se v***umainen appiukko, joka päättää jallupäissään viimeinkin viedä märkäkorvaisen vävypojan ensimmäistä kertaa metsästysreissulle rotaryjen talvikodalle.

 

Eikö tälle ole hyvänen aika sentään paralleeleja viihdeteollisuudessakin?

 

Kouvot on kapinallisuutta ja virtuositeettia ja väriä.

 

Hirvonen on Luke Skywalker, Kaunisto Han Solo ja Madsen Chewbacca. Lehtonen vaka vanha Obi-Wan Kenobi, siloposkinen Ewan McGregor, joka on vuosien aikana muuttunut Alec Guinnessiksi. On vahva usko Voimaan, että tosiaan, niin tämä vain menee – kytketään opasjärjestelmät pois päältä ja lennetään silkalla intuitiolla Kuolemantähden sisuksiin.

 

Ja sitten on Pyrintö – suorittaja, kone, insinöörityön taidonnäyte, tasaisen harmaa ja rautainen teknokraatti, ikuisesti taivaalla leijuva Kuolemantähti.

 

On Keisari Palpatine Palviainen, hänen lieassaan Damon Vader ja Ricky Minard Suurmoff Tarkinin roolissa. Antero Lehto poseeraa Amiraali Piett’inä ja Joonas Cavén on tietenkin Boba Fett, jäisen kylmä palkkasoturi, jonka kasvojen naamio ei koskaan paljasta mielialan häiventä.

 

Ja tätä kertoo koripallokansan kollektiivinen käsitys: Pyrintö ei voi voittaa, se olisi jotenkin väärin tätä Kouvolan Kouvojen kasvutarinaa kohtaan.

 

Huudot kantautuvat Peräpohjolan korpimetsistä Hangon venesatamiin: Pyrinnön parasta ennen -päivämäärä on mennyt jo! Heillä on mestaruuksia ihan riittävästi! On Kouvojen vuoro! Taitokoris kunniaan!

 

Mutta kuitenkin, kuitenkin, jos Pyrintö onnistuisi kalvamaan lihan Kouvojen luista ja Damon Williams nostaisi vielä kerran Pantterin vapiseville käsilleen – eikö se olisi tahdon voitto materiasta, ikimuistoinen kertomus sellaisenaan?

 

V – Miten käy? Yhden koripallofanin valistunut arvaus finaalien kulusta ja kevään 2016 Suomen mestarista

 

Kouvoja ja Pyrintöä voisi paperilla ja teoriassa luonnehtia tasavahvoiksi joukkueiksi, mutta käytäntö on jotain muuta.

 

Hyökkäyspäässä Kouvot on ollut merkittävästi Pyrintöä parempi tällä kaudella. Kouvot järjestää tarkoin harkitulla, tehokkaalla syöttö- ja screenipelillä itsellensä edullisia korintekopaikkoja luovien, älykkäiden pelaajiensa turvin. Pyrinnön hyökkäys perustuu parin aavistuksen liikaa pallosta pitävän yksilön 1-1-ratkaisuihin, veren maku suussa rautojen sisään runtattuihin roskapalloihin ja ajoittaisiin kuumiin heittopäiviin.

 

Puolustuspäässä Pyrintö on keväällä ollut Korisliigan aatelia ahtamaan vastustajan päätä painekeittimeen. Pyrinnön rappaava, keinoja kaihtamaton puolustus on saanut joukkueen toisensa jälkeen pelaamaan itsensä ulos pelistä, jonka jälkeen Pyrinnön kokenut eturivi on voinut poimia kypsät omenat ulottuviltaan ja juosta herpaantumisista vastahyökkäyksiä.

 

Mutta eipä ole Kouvotkaan huono puolustusjoukkue – itse asiassa liigan parhaimmistoa sekin. Ja Pyrintöä vastaan Kouvojen match-upit ovat suotuisammat kuin Salon Vilpasta vastaan. Erityismainintana nostettakoon esille David Gonzalvez Damon Williamsin vartijana.

 

Jos vahvuuksia listattaisiin tukkimiehen kirjanpidolla, niin laskettakoon Kouvojen hyväksi myös Pyrinnön aneemisuus vierasjoukkueena. Manselaiset eivät onnistuneet kaatamaan siipirikkoa Seagullsia kertaakaan Kisahallilla, ja Loimaallakin Pyrintö kaatui kertaalleen, vaikka Bisons joutui pelaajapulassaan käytännössä kutsumaan kymmenen vuoden takaisen kakkosdivarijenginsä parketille.

 

Pyrinnön ainoaksi selkeäksi eduksi voidaan laskea joukkueen taistelukokemus. Kouvojen pelaajat ovat käytännössä Ville Kaunistoa lukuun ottamatta finaalineitsyitä, ja vaikka Robb Stark kuinka onnistui motittamaan Lannisterit sodan alkuvaiheessa, Tywinin ei tarvinnut tehdä muuta kuin pelata aikaa ja odottaa oikean hetken tulleen.

 

Ja jos jossain kohdassa finaalisarjaa Kouvot on haavoittuvaisimmillaan, niin finaalien avausottelussa.

 

Jos Kouvot tulee hermoillen avausotteluun ja antaa Williamsin, Lehdon, Cavénin, Pekkolan ja muiden iloisten veikkojen louskuttaa leuoillaan tiensä kotijoukkueen pään sisään, on Pyrinnöllä iskun paikka.

 

Vaan jos Kouvot on lukenut läksynsä, pelaa kurinalaisesti oman sapluunansa mukaista peliä, liikuttaa palloa ja miestä, kommunikoi puolustuksessa ja keskittyy tuomarilinjan, Punakaartin ja sääntöjen rajamailla asetettujen screenien sijaan omaan tekemiseensä, ei Pyrinnöllä ole jakoa.

 

Kuskin asemaan päästyään Pyrintö on vaarallinen. On täysin Kouvojen mielenmaltista kiinni, päästääkö Kouvot Pyrintöä rattiin vai ei.

 

Rattiin päästyään Pyrintö on vaarallinen, ja vierasvoiton Lumon Areenalta haettuaan Pyrinnön swagger voi kerta kaikkiaan olla Kouvoille liikaa.

 

Mutta jos minun pitäisi esittää valistunut arvio?

 

Vaikka arvostan Pyrintöä suunnattoman paljon, vaikka arvostan joukkueen kokemusta ja kunnioitan sitä, miten joukkue kausi toisensa jälkeen palaa varjoista valoon, on Kouvot materiaalinsa puolesta liian laadukas joukkue häviämään.

 

Sillä edellytyksellä, että Kouvot ei sotke omia kengännauhojaan joponsa pinnojen väliin maanantaina, tulee joukkue voittamaan mestaruuden kotikentällään, joko voitoin 4-1 tai 4-3.

 

Vaan jos Kouvot häviää maanantaina?

 

Siinä tapauksessa vetoan kristallipalloni kuvan resoluution rakeisuuteen ja jäävään itseni esittämästä arviota.

 

Joudun jo yhden väärin menneen arvion johdosta kävelemään Kehä I:n päästä päähän Äänekosken Huiman verkkareissa ja Village People -viiksissä. En halua sen lisäksi esimerkiksi uida Prinsessa Elsa -kellukkeet käsivarsissani käsipohjaa Rauhaniemestä Toimelaan.

 

 

————————————————————–

Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

 

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s