SYRJÄHYPPY LENTOPALLON MAAILMAAN: KORIPALLONIILO KATSASTAA MESTARUUSLIIGAN FINAALIEN ENSIMMÄISEN OSAOTTELUN

Elämää

Korisliigan historian kiihkeimpien puolivälierien siirryttyä historiankirjojen hämäriin ovat liigan välierät alkaneet haukottelun ja lässähdyksen merkeissä. Koska tilaisuus tekee varkaan ja omasta kuplasta on toisinaan hyvä poistua, vieraili kirjoittaja Kokkolan jäähallin pressilehtereillä tekemässä syrjähypyn Mestaruusliigan finaalien ensimmäiseen osaotteluun.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuva: Tommy Lågland

 

I – Pitkä intro: minä ja lentopallo

 

Jos se ei ole tullut ihan jokaiselle tätä blogia lukeneelle viimeksi kuluneiden kuukausien aikana selville, olen urheilun suhteen naurettavuuteen asti monomaani.

 

On käytännössä vain yksi laji, mitä seuraan aktiivisesti, ja se on koripallo. Kaikessa muussa olen Facebook-feedini, YouTube-klippien ja satunnaisten lehtiartikkelien varassa.

 

Siis toki, katselin kyllä, kuinka Usain Bolt viiletti Lontoon olympialaisissa tuulen lailla ja tuulettelin kaupungin vuokrareservaatissa kaksioni uumenista, kun Kasperi Kapanen veivasi vanhanaikaisella kiakon Aleksandr Georgijevin selän taakse.

 

Koen orgastista intoa joka kerta, kun Cristiano Ronaldoa telotaan viheriöllä (miksi prkl Vinnie Jones ei pelaa enää, häh) tai Zlatan Ibrahimovic hassuttaa taas jotain piruparkaa, ampaisee millintarkan laukauksen kolmenkymmenen metrin päästä maalivahdin ojennettujen käsien yli häkkiin ja syöksyy kädet ojossa yleisöä kohti ”no tietenkin mä pystyn tohon”-ilme kasvoillaan.

 

Koin hetkellisen jenkkifutisherätyksen 18-vuotiaana Oliver Stonen Any Given Sunday -elokuvan myötä ja muistan heränneeni varta vasten yökyöpelöimään ainakin helmikuun 2005 Super Bowlin aikaan.

 

Dominik Hasek mykisti ja pelotti 1990-luvun lätkän MM-kisoissa, Lennox Lewisia fanitin lähes hysteerisesti hänen uransa viimeisinä vuosina. ”Läbäl” alkanut Markku Uusipaavalniemi -tuuletteluni äityi Torinon olympialaisissa tilaan, jossa seurailin kahden viikon ajan nenä kiinni kuvaputkitelevision näytössä, kuinka karkkilalaislähtöinen insinööri liu’uttaa kiviä vastustamattomasti kohti nänniä.

 

Mitä lentopalloon tulee, laji on ollut minulle pitkään harmaalla alueella.

 

Koripallon tavoin lentis on Suomessa niin pieni laji, että se ei ole minussa herättänyt samanlaisia vahvan inhon tunteita kuten lätkä aina jokakeväisen MM-kiiman aikaan tai fudis niinä hetkinä, kun valtakunnan viisaat pakkautuvat arvokisojen aikaan studioon hokemaan iänikuista ”jalkapallo on kuningaslaji, koska jalkapallo on kuningaslaji”-mantraansa.

 

Teini-ikäisenä suhtautumiseni lentopalloon oli pääosin nihkeähkö, mutta syyt tähän ovat perin juurin yksinkertaiset:

 

A) Vasta koripallon saloihin vihkiytyneenä teininä näin lajien välisen kilpailun nollasummapelinä, jossa yhden lajin elintila on pois toiselta.

 

B) Seitsemännen luokan liikunnanopettajamme, lehtori Tarkkonen, tapasi suhtautua ikäluokkani koripallointoilijoihin penseästi, ja vastalauseistamme huolimatta hänellä oli tapana kiikuttaa liikuntatunnin alkajaisiksi Loimaan Puistokadun koulun vanhaan saliin verkkosäkillinen lentopalloja koripallojen sijaan.

 

C) Eskola-niminen satakuntalainen maanviljelijä, kova lentopallomies ja vanhempieni perhetuttu, tapasi maanitella Korisliigaa pelannutta isoveljeäni lentopallon pariin, enkä murkkuhöyryissäni ymmärtänyt maanittelua leikinlaskuksi.

 

No, kun Hurrikaani-Loimaa nousi keväällä 2007 lentopallon Mestaruusliigaan, olin kypsynyt riittävästi ollakseni onnellinen synnyinpaikkakuntani urheiluväen puolesta siitä, että Loimaan Palloilijoiden Superpesiksestä putoamisen synnyttämät traumat voitiin viimein unohtaa.

 

(Bisonsista ei tuolloin tiedetty mitään, ja Loimaan Korikonkarit pelasi läntisen alueen II divisioonaa joukkueella, jossa ahkeroivat mm. Erik Iltanen, Pietu Kätkä ja Jura Ratia. Never forget.)

 

Muutettuani Kokkolaan silloisen puolisoni työn perässä kesällä 2014 olin varsin tietoinen siitä, että Keski-Pohjanmaan pääkaupungissa palloili varsin menestyksekäs lentopallojoukkue – olihan loimaalaislähtöinen passari, taiteentuntija, multipersoona ja rakastajan taidoistaan tunnettu Kasper Vuorinen mukana Tiikereiden joukkueessa, joka saalisti kauden 2013/14 aikana SM-hopeaa sekä Suomen Cupin mestaruuden.

 

Päädyin kuitenkin ensimmäisen kerran lentopallon kanssa tekemisiin vasta huhtikuussa 2015, Tiikereiden mestaruusjuhlia seuranneena iltana, kun päädyin Vuorisen seurassa etkoille mestarivalmentaja Tommi Tiilikaisen kattohuoneistoon hörppimään skumppaa 20-vuotiaiden mallityttöjen navoista keskustelemaan keskiaasialaisesta filosofiasta ja vertailemaan koripalloa ja lentopalloa toisiinsa.

 

Tiikeriperheen jäsenten kanssa keskustellessani mielessäni kaikuivat Korisliigaa pelanneen isoveljeni sanat kultaisen 1990-luvun alusta:

 

”Mitä itse olen junnumaajoukkueympyröissä ollut, niin koripalloilijoilla ja lentopalloilijoilla ei ole juuri muuta eroa kuin se, että koripalloilijat ovat kotoisin Helsingistä, Tampereelta ja Turusta, kun taas lentopalloilijat tulevat Pieksämäeltä, Vammalasta ja Eurasta. Muuten ollaan hyvin samanlaista porukkaa.”

 

Enkä voi kokemani perusteella todeta isoveljeni toteamaa vääräksi.

 

Tuon illan aikana – ennen kuin suuntasimme Vuorisen kanssa paikalliseen biljardikuppilaan seuraamaan Asa Masan keikkaa – tein Tiilikaiselle pyhän lupauksen, jonka mukaan seuraisin seuraavan kauden aikana Tiikerien otteluita paikan päällä niin useasti kuin mahdollista.

 

Tuli kesä ja räntäsateet, tulivat työt Sodankylän elokuvajuhlilla, tuli puolivuotinen kirjoitusapuraha ja kahden kuukauden poissaolo Kokkolasta. Vähitellen vannotut valat unohtuivat.

 

Kun pitkän kesän jälkeen palasin elokuussa 2015 Kokkolaan ja aloin käyttää paikallisen Urheilutalon punttipyhätön palveluksia hyödykseni, törmäsin hien ja testosteronin hajun keskellä lähes joka ainut kerta Tiikereiden pelaajiin ja yritin parhaani mukaan väistellä Tiilikaisen paljonkysyvää katsetta, että josko tällä kertaa maestroskribentti haluaisi saapua seuraamaan ottelua.

 

Ja onhan ihmisen piru vie helppoa keksiä tekosyitä, kun pitäisi poistua mukavuusalueeltaan.

 

Milloin olisin seuraavat kaksi viikkoa työmatkalla Helsingissä, milloin minulla oli tytär luonani ja milloin Hollihaan Staples Centeriin saapuminen oli kerta kaikkiaan poissa kysymyksestä, kun Tiikerien matsi menisi päällekkäin Kokkolan Notarien keskiviikkoisen koripallovuoron kanssa.

 

Lopulta viime viikolla ymmärsin, että aikani Kokkolassa mitattaisiin enää viikoissa. Samalla tajuntaani hiipi kipeä tietoisuus siitä, että Tiikereillä olisi parhaimmillaankin edessä enää kolme kotiottelua kuluvan kauden aikana. Siispä minun tulisi lunastaa lupaukseni nyt, tai ei koskaan.

 

Niinpä repiessäni naurettavilla spagettikäsilläni ylätaljaa niskan taakse lapiokahvalla kahden ja puolen kilon painolla hellitin hetkeksi, nousin tuijottamaan nuorta päävalmentajaa silmiin ja löin känsäisen käteni hänen huoliteltujen, manikyroitujen sormiensa lomaan kättä päälle siitä, että kyllä; olisin paikalla, kun Kokkolan Tiikerit aloittaisivat Mestaruusliigan finaalit Vammalan Lentopalloa vastaan keskiviikkona 13. huhtikuuta 2016 Kokkolan jäähallissa.

 

Tästä lupauksesta ei ollut enää lupa vetäytyä.

 

II – Ummikko seuraa alkulämmittelyä

 

Tepastellessani kuulaana, pölyisenä kevätpäivänä Kaarlelankadun laitaa kohti Kokkolan jäähallia ymmärsin täyttäväni täydellisesti ”gloryhunterin” kriteerit – paikkakunnan palloilujoukkuetta vuoden päivät etäältä fanittanut, lajista mitään ymmärtämätön vihainen varhaiskeski-ikäinen mies löytää tiensä otteluun vasta kauden tärkeimpien otteluiden kynnyksellä.

 

Moraalista krapulaani pahensi entisestään se, kun sniikahdin niska luimussa sisään jäähallin VIP-sisäänkäynnin luota ja lunastin nimellä ”Superstar Journalist” varatun lehdistölippuni viehkeiltä lipunmyynnin neideiltä, jonka hymy ja katse tuntuivat keski-ikäistyvän miehen takataskussa asti.

 

Vaikka Kokkolan jäähalli muistutti arkkitehtuuriltaan keisari Trajanuksen ajan katakombirakentamista ja hallin läntisen päätykatsomon kakkosnelosesta sahatut yläpenkit palauttivat mieleeni traumat yläasteen luistelutunneilta, hämmästelin jo puolisen tuntia ennen finaaliottelun alkua sitä, kuinka vaikuttavalta Tiikerien keltamustiin verhottu parituhatpäinen kuppituolikatsomo näyttikään aikansa gladiaattorien valmistautuessa koitokseensa.

 

Tunnelma oli alusta alkaen täsmälleen sellainen kuin se kuuluikin finaaliavauksessa olla.

 

Vanhat paapat dippailivat höyrymakkaroita sinappikekoihin, juniorit juoksentelivat verkkareissaan kasvomaalit kasvoillaan. Vammalalaisten fanikatsomo oli enimmäkseen aneeminen, ja kotijoukkueen tiikerimaskotti kävi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan sukimassa häntäänsä ja nyrpistelemässä nokkaansa heidän edessään.

 

Vaikka meteli ei suoranaisesti yltynyt psykoottiseksi, joutui pressiriville istunut vieraan lajin edustaja korottamaan pariin otteeseen ääntään tultuaan kuulluksi.

 

Tiskijukka kierrätti äänentoistojärjestelmässä kaikki keskiviikkoillan toivotut Vengaboysin Boom Boom Boom:ista Daruden Sandströmiin tutkiskellessani hajamielisenä VaLePan pelaajien paitojen selkämyksiä. Ja olihan siellä tuttuja nimiä vaikka millä mitalla: Mikko Esko, Olli Kunnari, Urpo Sivula. Kyllä mä nämä tyypit tiedän, hei! Nää on telkkarista tuttuja!

 

Jarmo Korhonenkin, hetkinen, onks tää se Keskustan puoluesihteeri?

 

Ja sitten, BOOM – saan pallon millintarkalla iskulla keskelle kiiltelevää, nahkaista päälakeani. Ehdin hädin tuskin ymmärtää mitä tapahtuu, kun VaLePan yleispelaaja Elviss Krastins huikkaa: ”Sori”, ja jatkaa syöttöharjoituksia joukkuetoverinsa kanssa.

 

Ehdin jo hetken aikaa tuohtuneena pohtia värvääväni Olli Ahvenniemen vanhaan kotikaupunkiinsa survomaan donkkeja Krastinsin naamaan, kunnes seuraavan noin kymmenen minuutin aikana päättelen pressilehtereille ropisevsta pallosateesta, että tuskinpa kyse oli lentopalloväen masinoimasta källistä koripalloväen suuntaan.

 

Alkuesittelyt hoituvat pieteetillä. Kuuden tuomarin arsenaali saa lajia satunnaisesti seuraavan hämmentymään, VaLePa saa osakseen kohteliaat kädenläpsytykset myös kotiyleisöltä. Tiikerit spiikataan kentälle Eye of the Tigerin bläästätessä täysillä.

 

Juniorit tuovat toimitsijapöydän eteen siniristilipun, jonka jälkeen paikalle kutsuttu baritoni tulkitsee Maamme-laulun sellaisella antaumuksella, että kaiuttimet ovat tippua kantimistaan ja äänentoisto rankaisee yleisöä muutaman sekunnin vinkunalla.

 

Sastamalalaisfanit yrittävät parhaansa mukaan ryhmittyä aneemiseen ”Va-Le-Pa, tap tap tap”-kannustukseen, mutta tiskijukan ei tarvitse kauaa käskeä kun kaksituhatta kokkolalaista hautaa viisikymmenpäisen vierasfanikatraan alleen.

 

Peli on valmis alkamaan.

 

III – Ummikko seuraa ensimmäistä erää

 

Olen tehnyt kotiläksyni riittävän hyvin tietääkseni, että Tiikerit on torpannut välierävaiheessa tieltään kuopijolaisen LEKA Volleyn otteluvoitoin 3-0, kun taas eurokentillä ilmeisesti kaikkien aikojen kauden pelannut Vammala on tahkonnut täydet viisi matsia kotikaupunkini ylpeyttä, Hurrikaania, vastaan.

 

Tiedän myös riittävän hyvin, että VaLePan ja Hurrikaanin välisen viidennen finaaliottelun ratkaisu on, no, herättänyt keskustelua lentopallopiireissä.

 

Asiaa tietämättömille selvennykseksi, että Hurrikaanin pirskahteleva marokkolaishakkuri Mohamed Al Hachdad oli ratkaisevan välieräottelun viimeisillä hetkillä torjunut VaLePan (hätkähdyttävän paljon Hongan entisen amerikkalaislaiturin Monte Cummingsin näköisen) venezuelalaishakkurin Jesus Chourion iskun vammalalaisten 14–12-johtotilanteessa ja tuulettanut onnistumistaan spontaanisti, kun ottelun päätuomari Pasi Hakkarainen langetti tälle punaisen kortin ”liiasta tuulettelusta”.

 

(Valtteri Arra, mä tiedän, että luet tätä. Hengittele nyt ihan rauhassa. Juo vaikka kahveet ja käy hakemassa yläkerrasta kaakunpalanen. Ihan iisisti nyt!)

 

Koripalloniiloille tiedoksi – tilanne oli suurin piirtein samanlainen kuin se, jos koripallotuomari olisi viheltänyt teknisen virheen heiton blokanneelle pelaajalle viidennen välieräottelun ratkaisevilla sekunneilla tilanteessa, jossa blokanneen pelaajan joukkue olisi heiton verran tappiolla.

 

Vaikka vammalalaiset pääsivätkin finaaleihin, joukkueelle jäi kokonaista kaksi vuorokautta valmistautumis- ja palautumisaikaa avausotteluun ennakkosuosikkia vastaan.

 

Ja se näkyy.

 

Vaikka olen seurannut koko elämäni aikana kenties kahden käden sormilla laskettavissa olevan määrän lentopallo-otteluita, jäähallin piippuhyllyille asti näkyy, että VaLePa puristaa mailaa pahanlaatuisesti.

 

Lelu Ojansivu tuijottelee Lincoln-partansa takaa vammalalaispelaajia verkon läpi. Ojansivun olemusta arvioidessani huomaan välittömän mielleyhtymän – tämä jätkä on se Mestaruusliigan ”kokovartalokeskisormi”, joka haltioi oman joukkueen kannattajat ja saa järjestäen jokaisen vastustajajoukkueen kannattajan haaveilemaan sukkasaippuakäsittelystä.

 

Lelu on Mestaruusliigan versio Korisliigan Teemu Rannikosta, Damon Williamsista tai Ville Mäkäläisestä. Jokaisella lentopallopaikkakunnalla hänelle vislaillaan ja huudetaan rivouksia, mutta mies tietää paikkansa. Hän vastaa herjoihin silmäniskuilla tai virnistyksellä ja seuraavassa pelitilanteessa survoo pallon vastustajan kannattajien psyyken sulaan ytimeen.

 

Kiitos, Lelu. Kiitos, Damon ja Ville ja Teemu. Älkää koskaan lopettako pelaamista.

 

Miniatyyrikokoinen japanilaislibero Taichiro Koga ravaa Tiikerien kenttäaluetta kuin Red Bullilla ruokittu terrierininja, Dolph Lundgrenin näköinen keskitorjuja Tommi Siirilä levittäytyy suurena ja valtavana jättiläisenä verkolle vastaanottamaan vammalalaisten väsyneiden hakkureiden iskuja.

 

Jesus Chourio saa mätettyä muutaman pallon kokkolalaisten kenttäalueelle, mutta ensimmäisessä erässä pelin kulku on selkeä: isät vastaan pojat, peli-ilo vastaan suoritus, piri vastaan ketamiini.

 

Kokkolalaisilla on pilke silmäkulmassa ja väriä poskipäissä. Veljellinen läpändeeros lentelee koko ajan, kun taas vammalalaiset näyttävät Hakaniemestä neuvotteluista palaavilta Elinkeinoelämän Keskusliiton virkamiehiltä.

 

Suurimman ahaa-elämykseni saan aivan erän lopulla.

 

Erehdyttävän paljon – ja eittämättä tarkoituksella – nuoren John Rambon näköinen Tiikerien passari Steven Kehoe nousee edeltävän syötön jälkeen korkealle yläilmoihin valmiina asettamaan pelivälineen unelmapaikkaan vierellään päivystävälle Siirilälle, kun yhtäkkiä, hupsistasaatana, Kehoe näpäyttää pallon puolihuolimattomasti VaLePan kenttäalueelle jättäen vammalalaiset kaivamaan räkää sieraimistaan.

 

Kusettamista! Tämäkin peli on kusettamista! Kehoen juju – kyllä, kävin just tsekkaamassa oikean termin Wikipediasta – on käytännössä sama kuin koripallon crossover, vastustajan täydellistä nolaamista ja omistamista.

 

Ai että teki nannaa.

 

Avauserän päätteeksi Lelu Ojansivu laskeutuu Zeuksena yläilmoista ja latoo pallon lattiaan. Up yours, bitch! Tilanne 25–19 ja ensimmäinen erä merkitään Kokkolan Tiikerien voitoksi.

 

Joukkueiden väliset erot ovat puhtain silmin havaittavissa myös valmentajista. Nuori, kirkasotsainen Tiilikainen tuulettelee, elää ja takoo nyrkkiään, kun taas VaLePan eksistentialistifilosofikirjailijan näköinen komendantti Ugis Krastins hieroo leukaansa, hautoo käsiään puuskassa, huokailee harmajana sisäänpäin.

 

”Niin pitiks tuon Eskon olla jotenkin hyvä pelaaja?” kyselen tekstiviestillä lentopallohullulta ystävältäni muisteltuani joitakin vuosia sitten seuraamiani maaotteluita ja ihmeteltyäni avauserän ajan VaLePan tähtipelaajan vaisuutta.

 

”Oli se maailman top 3:ssa parhaimmillaan. Euroopan ykkösjengin aloitusmies. Tänään ei kovin hyvä, mutta ei kyllä saanut hyökkääjiltäkään yhtään jeesiä”, ystäväni vastaa.

 

Katsotaan, mihin vanha vielä vertyy.

 

IV – Ummikko seuraa toista ja kolmatta erää

 

Avauserän päätteeksi hieraisen pari kertaa silmiä tajutessani, että hyvänen aika sentään – joukkueethan vaihtavat vaihtopenkkejä erien päätyttyä!

 

Hetken mietinnän jälkeen näen kuin näenkin ratkaisun loogisuuden. Olisihan siinä kujanjuoksua kerrakseen jos jokainen vaihto pitäisi suorittaa rynnimällä verkon toiselle puolelle. Näen vain sieluni silmin, minkälainen kalabaliikki tulisi, jos samaa sääntöä pyrittäisiin soveltamaan koripallokentälle.

 

Jos ensimmäisen finaalin avauserä kului vammalalaisittain torkuttelun merkeissä, jäät alkavat sulaa vierasjoukkueen pohkeista toisen erän alkajaisiksi.

 

Elviss Krastins takoo pari kertaa pallon voimalla muovimattoon ja päästää palkeistaan legioonalaisen taisteluhuudon. Jarmo ”Puoluesihteeri” Korhonen turhauttaa muutamaan otteeseen kokkolalaisia hakkureita ja yleispelaajia nousemalla lihas- ja jännemuuriksi iskujen tielle.

 

Mutta vaikka Vammala johtaa toista erää parhaimmillaan numeroissa 11–13, mikään ei osoita, että ennakkosuosikilla olisi minkäänlaista hätäpäivää. Unelmavävyn näköinen Antti Leppälä sukii futistukkaansa hymyillen, Koga yrittää silkan pelihuumorin vuoksi dyykata pari laitakatsomoihin lentänyttä palloa takaisin kentälle. Tiikereillä on hauskaa, vammalalaiset ovat vakavia.

 

Ojansivu supattaa Ledgerin Jokerin virne kasvoillaan jotain (ilmeisen painokelvotonta) Romans Saussin korvaan, ja latvialainen vastaa haasteeseen. Sauss saalistaa pisteitä, Siirilä tapittaa Olli Kunnaria verkon läpi kuin Ivan Drago Rocky Balboaa ja kun johto palautuu Kokkolandian ylpeydelle, lahoaa VaLePa henkisesti ja kotiyleisö tuulettelee Tiikerien 25–22-erävoittoa.

 

Toisen erän päätyttyä ottelussa siirrytään pitkälle tauolle ja Tiikereillä on mahdollisuus voittaa ottelu jopa kaksi seuraavaa erää häviämällä.

 

Jossain kaukana näen Tapio Suomisen turvallisen hahmon pikkutakissaan ja korvarenkaassaan. Kaukana väijyy ystäviä.

 

Tauon aikana kerjään itselleni hypotermiaa bajamajajonossa, pumppaan pahvikuppini täyteen pressikahvia ja kuuntelen paikallisten isäntämiesten paljonpuhuvaa suunpieksentää siitä, että Tiikerit on ollut ylivoimainen, vaikka ei ole edes pelannut hyvin.

 

Jumalan pyssy ja puukuulat, mietin mielessäni – ja minullahan on silmät levännyt kahta ensimmäistä erää katsoessani!

 

Kolmannen erän alkajaisiksi mieleni valtaa sama tunne, joka valtasi minut jo kokonaista erää aiemmin: joko euro-VaLePa tästä viimein syttyisi?

 

Nuori, sympaattinen Krastins toimii jälleen seremoniamestarina vammalalaisten salama-alussa. Tiikerit joutuvat keräilemään toisiaan kasasta, kun Krastins pieksää pallosta ilmoja pihalle. Jopa stoalaisen tyyli Chourio, jota olen uumoillut kahden erän ajan joko krapulaiseksi tai huumatuksi, karjahtaa kertaalleen niin, että hypähdän Turun Sanomien sunnuntailiitteen verran persaukseltani ilmaan.

 

Krastins saa kertaalleen pallon verkon yli tuulinhalkojaansa kahdeksankymmenen kilometrin sekuntivauhdilla, mutta jungmanni ei hätkähdä. Jopa varjojen mailla vaellelleet konkarit Esko ja Kunnari saavat alleen pari onnistumista, kun VaLePa siirtyy suurimpaan johtoonsa koko ottelussa – 8-13.

 

Mutta aivan yhtä varmasti kuin kirsikkapuut puhkeavat kukkaan Hokkaidossa huhtikuussa ja lähtevät kevätjäät huuhtovat edellisen elonkorjuun YaraMila-jäämät Lapuanjokeen, nousee Tiikerit takaisin taisteluun.

 

Jälleen vertaus sallittakoon: hiidenkiven kokoinen Tommi Siirilä tuo mieleen koripallokenttien aavistuksen liian kovaotteisen kakkossentterin, jota vastaan yksikään vähänkään toistaitoisempi laituri tai takamies ei lähde hyvällä tahdollakaan ajamaan. Luovutan jo mielessäni kauden 2015/16 Antti Nikkilä Honorable Awardin Siirilälle.

 

Siirilä estää pari vierasjoukkueen valmiiksi pedattua pistettä syntymästä, jolloin Ojansivu ja Leppälä kaventavat eroa hiljalleen ja Kehoe esittää ottelun toisen mestariluokan uunotuksen.

 

Kun Tiikereiden huippuenerginen venezuelalaisyleispelaaja Enderwin Herrera lompsii latinalaisen rennosti syöttövuoroonsa ja antaa pelivälineelle onnensuudelman, tiedän ummikkonakin, että matsi on siinä – Tiikerit ei enää häviä.

 

Ja kyllä vain, hetken kuluttua kolmas erä päättyy Tiikerien 25–22-voittoon ja Herrera pomppii vieteriukkona fanien edessä taputtaen kouriaan rytmissä.

 

Yleisö kietoo kaulaliinat ympärilleen, asettelee kansitakit hartioilleen ja valuu huhtikuisen Keski-Pohjanmaan iltaan.

 

”Kuinkas tämä nyt näin nopeasti päättyi”, mietin mielessäni, kun vilkaisen Lumiastani kellonaikaa – kolmanteen erään päättynyt ottelu oli ohi noin tunnissa ja 45 minuutissa. Keskimääräinen koripallo-ottelun kesto.

 

V – Ummikko ja jälkipelit

 

Käytän tilaisuuden hyväkseni ja astelen VIP-huoneeseen kauluksieni takana piileskellen, ettei buffet-pöytää vahtiva henkilökunta ehtisi huomata ulkopuolisen saapuneen apajille.

 

Ottelun pääsponsorin edustajat ja lehdistö täyttävät kaksi pitkää pöytää, istun itse nauhureineni taka-alalle lihapulla-annostaan tyhjentävän senioripariskunnan viereen.

 

Yritän kuunnella minua asiantuntevampien puheita herkällä korvalla ja huomaan heidän päivittelevän sitä samaa, mitä minäkin; että miksi Olli Kunnari ei saanut itsestään sen enempää irti, että välieräsarja taisi vielä painaa vammalalaisten jaloissa, että Tiikereillä on ollut pitkä valmistautumisaika ja kova pelirutiini.

 

Coach Tiilikainen saapuu paikalle hikikarpalonsa otsalta kuivanneena, blondi etutukka siististi ojennuksessa. Ugis Krastinsia saadaan odottaa kymmenkunta minuuttia, mutta välittömästi hänen astellessaan lehdistötilaisuuteen näen hänessä paljon samaa kuin Rimas Kurtinaitisin kaltaisissa koripallon wanhan liiton herrasmiehissä; vuosikymmenten aikana tarttunutta ymmärrystä lajista, jota ei yksi odotettu finaalitappio hetkauta.

 

Mikrofoniin tarttuessaan Krastins on tyyni ja asiallinen. ”You can’t create magic every night”, hän hymyilee kysyttäessä syitä Olli Kunnarin vaisuun iltaan.

 

”Oli se hurja Loimaata vastaan”, eläkeläisherra vieressäni kuiskaa viitaten Kunnarin 34 pisteen ulosantiin ratkaisevassa välieräottelussa. Mutta mitä Tiikerit teki pimentääkseen VaLePan konkarin? En ole selvästikään riittävän syvällä lajissa ymmärtääkseni sitä.

 

Lentopalloväelle puhuessani olen saanut kuvan Tiilikaisesta eräänlaisena nuoren sukupolven Gregg Popovichina, joka tietää kykynsä ja arvonsa, ja jolla on harvemmin toleranssia yksinkertaisille kysymyksille. Tämä käy ilmi, kun lehdistötilaisuuden vetäjä kysyy valmentajan jatkosuunnitelmista.

 

”No, syön tuossa varmaan pari lihapullaa ja vien pari vaimollekin”, koutsi lataa.

 

En tiedä, olenko huvittunut (yksityishenkilönä arvostan kuivaa huumoria) vai ärtynyt (lehdistön edustajana en arvosta kuivaa huumoria).

 

Lehdistötilaisuuden päätyttyä päätän antaa valmentajalle työrauhan ja jään hallin ylätasanteelle odottamaan valmentajan saapumista pressitilaisuudesta.

 

Se, mitä puhuimme, jää väliseksemme salaisuudeksi, mutta saan paljastaa sen verran, että huomaan valmentajan jalkapohjien olevan tiiviisti lattiaan naulatut. Fiksu valmentaja ei leiju yhden otteluvoiton jälkeen – sarja on vasta alkanut.

 

Paiskaan tassua, toivotan onnea jatkoon. Yhden illan ekskursioni lentopallon maailmaan on ohi.

 

Kun tallustelen pakkaselle taipuvassa Kokkolan illassa kohti kotimantuja ja selailen puhelimestani Korisliigan Pyrintö-Seagulls-välierän tilastosarakkeita, myönnän itselleni olevani äärimmäisen vaikuttunut näkemästäni – siitäkin huolimatta, että ottelu ei ollut erityisen tasainen, eikä paremmin lajia tuntevien ihmisten mukaan edes erityisen korkeatasoinen.

 

Vaikka koripallo on ja tulee olemaan minun lajini, havaitsin Tiikerit-VaLePa-ottelussa samoja piirteitä, jotka viehättävät myös koripallossa: näyttävät yksilö- ja joukkuesuoritukset, räiskyvät persoonat, pitkään elävät pallonhallinnat joiden päätteeksi seuraa vapautus.

 

Ennen kaikkea osaan arvostaa suuruutta.

 

Tai, no joo – kenties suuruus on liian vahva sana Tiikereistä puhuttaessa, jos verrokkina on esimerkiksi Larry Birdin ajan Boston Celtics, Gretzkyn ja Kurrin Edmonton Oilers tai McCarthynKlingan Torpan Pojat, mutta lajiummikkonakin näin Tiikereiden olevan parhaimmillaan suvereeni.

 

Osaan arvostaa sitä, kuinka hauskaa Tiikereillä oli kentällä, kuinka yhdenmukaiseksi erilaisista persoonista koostettu joukkue on saatu ja kuinka suurella itseluottamuksella ja ennen kaikkea pelihuumorilla hallitseva mestari toteutti valmentajansa pelisuunnitelmaa.

 

Mitä VaLePaan tulee, olen aivan varma, että joukkue tulee toiseen osaotteluun uudella jalalla ja myönnän, että kutkuttaisi ihan hemmetisti nousta fanibussiin matkalle Vammalaan, jos muut velvoitteet eivät sitä perjantaina estäisi.

 

Osaan arvostaa suuruutta, osaan arvostaa virtuositeettia ja tahtoisin nähdä paikan päältä sen illan, kun Olli Kunnari syttyy liekkeihin, koska kokkolalaisten puheiden perusteella niin on vääjäämättä käyvä.

 

En osaa luvata, että minusta tulee jatkossa lentopalloentusiasti, mutta olen tavattoman onnellinen siitä, että tein ryhtiliikkeen ja vaivauduin Fanseat.com:in suorien koripallolähetysten parista paikan päälle Kokkolan jäähallille – ja olen täysin varma, että tulen myös vastaisuudessa etsiytymään aktiivisemmin muidenkin lajien pariin kuin rakastamani ja arvostamani koripallon.

 

Hyvää finaalikevättä, lentopalloväki – oli ilo piipahtaa tykönänne.

 

Ja koripalloväki – ensi viikolla palataan asiaan taas koriksen merkeissä.

 

————————————————————–

Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), Susijengin skribentti, vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

 

2 kommenttia artikkeliin ”SYRJÄHYPPY LENTOPALLON MAAILMAAN: KORIPALLONIILO KATSASTAA MESTARUUSLIIGAN FINAALIEN ENSIMMÄISEN OSAOTTELUN

  1. Kiitos kutkuttavan hauskasta kerronnasta,sitä oli hyvä lukea.
    Jaan eteenpäin ja toivon,että lukija uskaltautuisi sen innoittamana tulemaan lentopallokatsomoon.
    T.Tiikerikorvainen (ei sittenkään niin tarkkasilmäinen)vipemäntä : )

    Tykkää

  2. Ei ollut Tommin lanseeraama ja pääsylippuja rustaama arvonimi turha, ainakaan tämän kirjoituksen perusteella! Viehkeät lipunmyyjäneidit toivottavat Superstar Journalistin tervetulleeksi takaisin Tiikeriluolaan! 😉

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s