SUURI NOKIALAINEN KATAKLYSMI JA INTOHIMON UMPIHULLU HUHTIKUU – eli itsekriittiset arviot omista puolivälieräarvioista ja yhtä toistaitoinen katsaus mitalipeleihin

Koripallo

Hallitseva mestari ja Korisliigan paras pelaaja lähtivät testailemaan kalavesiä, liigapaikkansa vasta runkosarjan päätöksen huulilla säilyttänyt BC Nokia pelaa mitaleista. Jyri Lehtonen karisti puolivälieräkirouksensa, Helsinki Seagulls psykoanalysoi identiteettikriisiä kärsineen Karhun kesälomalle – ja jossain päin Pirkanmaata Damon Williams psyykkaa itseään neljännen kultamitalin jahtiin.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuva: Mikko MJ Pitkänen

 

I – Katajasta ja BC Nokiasta

 

Koska mikään viisauden muoto ei ole yhtä suloinen kuin jälkiviisaus, annan itselleni luvan syyllistyä siihen edes tämän yhden ainoan kerran.

 

Aivan kauden alkajaisiksi, ennen kuin Korisliigan runkosarja oli edes ehtinyt pyörähtää käyntiin, kirjoitin liiganousijasta seuraavin sanakääntein:

 

Divarin mestaruuden jälkeen nokialaisten kotimainen kokoonpano pysyi pitkälti entisellään. Shawn Hopkins teki ainoan oikean ratkaisun ja lähti Yhdysvaltoihin kasvamaan korkoa, mutta Eldar Skamo, Henri Hirvikoski, Joni Harjula ja Antti Nikkilä muodostavat rouhijajoukkueelle kelpo rungon, jota roolipelaajat Joni Herrala, Niko Mattila ja Daniel Dolenc täydentävät mainiosti.

 

Hirvikoski kuuluu jo valmiiksi liigan parhaisiin puolustajiin, Skamo on parhaimmillaan saadessaan vapauksia hyökkäyspelaamisessa ja Nikkilä on 210 sentin ja 130 kilon raameissaan eittämättä liigan ilkein kakkossentteri. Nikkilän tavoin sarvet kasvavat ohimolta myös Herralalta, jolla on pakkipäässä katukorisjätkän mentaliteetti. Pahimmillaan BC Nokia on todella inhottava vastustaja mille tahansa joukkueelle.

 

Ennakkoarviota rustailevan skribentin on helppo kirjoittaa ympäripyöreitä joukkueen potentiaalista silloin, kun hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, miten jengin päävalmentaja saa joukkueen taidon ja potentiaalin aktualisoitua.

 

BC Nokian potentiaali ja taito eivät olleet millään muodoin yllätys, edes kauden alussa.

 

Joskus syyskaudella luonnehdin Nokian olevan potentiaalisesti samanlainen rouhijajoukkue kuin Ari Tammivaaran ajan Kauhajoen Karhu tai Sami Toiviaisen Namika Lahti, täynnä taistelutestattuja veteraaneja (Julma-Henri Hirvikoski, Helter Skelter Skamo, Miesmalli-Harjula) ja piirun verran päälle parikymppisiä junnumaajoukkuepelaajia, joilla on vielä liiga valloittamatta (Mattila, Herrala, Dolenc).

 

Mutta päästäkseni sordiinoon:

 

Jopa sen jälkeen, kun Legenda Labovic liittyi joukkueeseen David Kravishin viereen ja Daniel Bailey jatkoi työtään nokialaisjunnujen hurmaajana liigan karismaattisimpana jätkänä, mietin monta talvi-iltaa tykönäni, että miksi hemmetissä näin potentiaalinen joukkue pelaa näin huonoa koripalloa?

 

Kun puolivälierät alkoivat, tiesin että Herrala ja Mattila saisivat Teemu Rannikon luomaan merkitseviä katseita tuomaritroikan suuntaan ja olin aivan saletti, että Legenda Labovic veisi 1-1-tasolla Tony Easleyta ja Tommi Huolilaa kuin sitä kuuluisaa litran mittaa, mutta en ikinä, en kuuna päivänä enkä ikimaailmassa olisi uskonut BC Nokian voittavan Katajaa kolmessa ottelussa.

 

En ikinä.

 

Tässä vaiheessa on helppo jälkianalysoida ja besserwisseröidä ja todeta, että eikös Nokialla nyt kuitenkin ja niin päin pois, mutta kukaan BC Nokian miesten edustusjoukkueen ulkopuolelta ei voinut ennen puolivälierien alkua uskoa nokialaisten etenevän jatkoon.

 

Jopa sillä hetkellä, kun BC Nokia johti ottelusarjaa voitoin 0-2, olisin ollut valmis lyömään koko pankkitilini eurosaldon vetoa siitä, että Kataja jatkaa mitalipeleihin voitoin 3-2.

 

Mutta niin, puolivälierissä kevät oli keltainen.

 

BC Nokia jyräsi pelirohkeudellaan ja rotaationsa laajuudella, kun taas Kataja suistui yltiökonservatiiviseen, hermostuneeseen pelaamiseen.

 

Jesse ”Bennett” Niemi jäi kahleet nilkoissaan vaihtopenkille, kun Lamayn Wilson menetti pelihuumorinsa, tasapainonsa ja kontrollinsa. Korisliigan kylmäpäisimmän pelaajan, Teemu Rannikon, fokus katosi täysin. Ja kun Rannikon fokus katosi, hajosi joukkue ympärillä.

 

Runkosarjan aikana liigan historian ehkäpä kaikkien aikojen kauneinta joukkuehyökkäystä jauhanut joensuulaiskone tyytyi päiden pudisteluun, silmien muljautteluun, niskojen nakkeluun ja teatraaliseen elehdintään samalla, kun BC Nokian pelisuunnitelma toteutui täydellisesti. Samalla, kun Nokian usko kasvoi kasvamistaan, jojensuulaiset roikkuivat hätäjarrussa kiinni ja katselivat kaihoisina edellisen kevään urotekoja kohti.

 

Ja juuri tästä syystä urheilu on kaikessa raadollisuudessaan niin perhanan hienoa.

 

Niin pahalta kuin oloni tunnenkin Rannikon, Jukka Jukanjukan Jukan ja Pistooli-Pete Virtasen puolesta, voin vain iloita siitä, että sain todistaa elämäni aikana tätä puolivälieräsarjaa.

 

On vaikea kuvitella, että Kataja muuttaisi konseptiaan tuhottomasti ensi kaudeksi. Rannikko jatkaa dominointiaan varmasti vahingosta viisastuneena. Foorumihuhut kuljettavat Tuukka Kottia jo Joensuuhun, mikä olisi Tukiaiselle turvallinen vaihtoehto uran viimeisille vuosille. Liian aikaisesta kesälomasta huolimatta Kataja on yhä turvallinen satsaus tulevaisuuteen – auki on sekin, mitä joukkueeseen ehdolla ollut Matti Nuutinen tekee Kreikan kauden jälkeen.

 

Itsetutkiskelua Pohjois-Karjalassa tullaan harjoittamaan kesän aikana – ainakin toivottavasti. Vaikka puolivälierävaihteessa tipahtamiselle löytyisi miljoona loogista syytä, on runkosarjan voittaman lakoaminen runkosarjan kahdeksatta vastaan tapaus, joka jää koripalloväen yhteiseen muistiin pariksi vuosikymmeneksi.

 

Ja mitä BC Nokiaan tulee, jatkon kannalta olennaisin kysymys kuuluu:

 

Onko tämän kaiken takana ollut jonkinlainen Oliver Vidinin mestarisluokan uunotus? Onko hän pitkin kevättalvea tiennyt jotain, mitä me muut emme?

 

Ajeliko Vidin tarkoituksella kolmosvaihteella koko runkosarjan ajan, kunnes vasta moottoritielle päästyään kytki kutosen silmään? Vai onko asia kuten Julma-Henri Hirvikoski Basket.fi-haastattelussa muotoili, eli puolivälieräyllätys oli mahdollinen vasta, kun Vidin oppi luottamaan valmennusjohtoonsa ja kokeneimpiin pelaajiinsa?

 

Kun mitalipelit on pelattu, tätä kysymystä on hauska ruotia.

 

Lisää BC Nokiasta hieman myöhemmin.

 

II – Karhusta ja Seagullsista

 

Ottelusarjan ratkaisseen viidennen puolivälierämatsin alussa päällimmäisin ajatukseni oli, että Karhulla ei ole mitään muuta kuin hävittävää. Seagulls saattoi ilman Coop Conleyta pelata täysin paineitta, kun taas kauhajokisten kannalta tipahtaminen puolivälierävaiheessa olisi organisaation historian suurin pettymys sitten syyskauden 2009.

 

Sarjaa kuvaa erinomaisesti se, että Gulls pelasi ratkaisevan ottelun jatkoajan takamieskaksikolla, josta toinen pelasi liigaa edellisen kerran kuusi kautta sitten ja toinen oli heittänyt aikaisemmin pudotuspeleissä 2,3 pistettä matsia kohden 25 % pelitilanneheittojen osumatarkkuudella.

 

Kun Mikko Koivisto juoksi viimeiseen heittoonsa, ratkaisu oli täsmälleen oikea – heittäjät heittää ja Koivisto oli hankittu Pohjanmaalle heittämään.

 

Viimein Koiviston heiton ponnahtaessa takaraudasta kentälle ajattelin, että ohiheitto oli osuva lopetus Karhun kaudelle: runkosarjan loppumetreillä mestaruuteen kovin panoksin tähdänneeseen joukkueeseen hankittu maajoukkueen rotaatiojätkä ottaa tuhannen taalan heiton ja erehtyy.

 

Näin tällä kaudella, kuinka hyvä Karhu oli parhaimmillaan.

 

Kaiken osuessa nappiin Karhulla oli kaikki kansainvälisen huippukoripallojoukkueen ainesosat. Liikkuva, taidokas, heitto- ja levypallovoimainen monipuolisten pelaajien yhteenliittymä, molempien kenttäpäiden match up -painajainen mille tahansa jengille.

 

Mutta huonoimmillaan Kauhajoen Karhu oli vaisu, identiteettiongelmainen palkkasoturien ryhmittymä, josta ei löytynyt johtajaa silloin, kun sitä eniten kaivattiin.

 

Antti Kanervo pelasi loistavan kauden ja lähetti otteillaan Dettmannille väkevän muistutuksen siitä, että hänellä voi olla annettavaa heittävänä takamiehenä myös Susijengi-paidassa. Lawrence Kinnard oli parhaimmillaan loistava, mutta säästeli itseään pudotuspeleissä.

 

Lance Williams hurmasi wanhan liiton tukijalkaliikkeillään ja rubensmaisella presenssillään, mutta jäi kolmeen sekuntiin huutamaan 1990-lukua takaisin, kun nopeammat sentterit pörräsivät herhiläisinä ympärillä. Tehoton Lucas Troutman piristyi hetkellisesti Williamsin ja Kinnardin mukaantulon myötä, mutta vaipui uudelleen jonnekin itsetutkiskelun syövereihin keväällä.

 

Suosikkipelaajiini lukeutuva Samuli Vanttaja joutui liian kovaan mankeliin muun ison kaartin alisuorittaessa. Vaikka Vanttajan tilastot eivät häikäise, hän väläytteli jälleen kansainväliseen koripalloon kelpaavan ison pelaajan merkkejä.

 

Oikeastaan Karhun kauden alku ja loppu oli Bojan Sarcevic.

 

Mitä pidemmälle kausi eteni, sen selvempää oli, että jokainen joukkue lähti Karhua vastaan asettamaan Sarcevicia ruuvipenkkiin. James Sinclair, Jumppa Niskanen ja Antto Nikkarinen saivat kolmessa Gullsin voitto-ottelussa Bojanin sen verran pahasti solmuun niin pelillisesti kuin psyykkisestikin, että välieriin selviytymisen jälkeen Karhulle olisi ollut vaikea kuvitella kovinkaan auvoisia aikoja.

 

Vaikka hetken uskoin, että Kanervo, Juho Lehtoranta, Koivisto ja Kinnard riittäisivät yhdessä ”kakkospointiksi” pudotuspeleissä, olisi Bojan kaivannut Kauhajoelle omaa Alex Vaenerbergiaan.

 

(Tällä hetkellä, jossain päin Porvoota, Sami Ikävalko nauraa… nauraa katketakseen. Ei siksi, että Sami olisi vahingoniloinen. Hän on vain juonut pari Coronaa ja katsonut Superbadia.)

 

Jos Joensuussa joudutaan viettämään huhti- ja toukokuun aurinkoisia päiviä itsetutkiskelun ja sisäisen kilvoittelun merkeissä, sama on edessä Kauhajoella.

 

Lakeuksilla tehdään esimerkillistä työtä nykyaikaisena huippukoripallo-organisaatiota, jonka menestys odottaa ottajaansa, mutta joukkue kompasteli tällä kaudella pahasti identiteettikriiseissään.

 

Mielenkiintoista nähdä, minkälaisen joukkueen Karhu ensi kaudeksi Suomen Teksasiin kerää.

 

Seagullsista lisää tuonnempana.

 

III – Vilppaasta ja Kouvoista

 

Kouvojen ja Vilppaan välinen puolivälieräsarja saattoi olla kiihkeintä, tunteikkainta puolivälieräpalloa, mitä olen elämäni aikana saanut todistaa.

 

Näiden matsien jälkeen – ja Jyri Lehtosen ja Mikko Tupamäen yhteisen lehdistötilaisuuden jälkeen – en voinut kuin harmitella sitä, että toisen joukkueen oli pakko tipahtaa puolivälierävaiheessa. Klisee on klisee on klisee on klisee, mutta sekä Kouvot että Vilpas olisivat ansainneet mitalipelipaikan.

 

Kuulutin jo syksyisissä teksteissä toivovani Ville Kaunistoa muutamaksi kierrokseksi sivuun, jotta Alexander Madsen joutuu ottamaan lisävastuuta. Juuri niin tapahtui, mutta puolivälierävaiheessa. Madsen kasvoi henkisesti metrin verran ja osoitti pystyvänsä kantamaan sen vastuun, mitä tulevaisuuden mahdollisesti suurelta suomalaispelaajalta pudotuspeleissä odotetaan.

 

Ja mitä persoonia, molemmissa joukkueissa!

 

Okko Järvi, jäävettä suonissa. Kalmari Kallio, Suomen Matt Barnes. ”Kotiinpaluun” tehnyt Ilari Seppälä, joka kuittasi Vilpas Ultrasin psyykkaukset ja viiden matsin takeltelut kaiken ratkaisseella heitollaan.

 

Käsittämättömiä yksilösuorituksia päätösmatsissa: Austin Dufaultin kuuma putki, Doug Wigginsin parapsykologinen pelivire, DJ Richardsonin loppuhetkien Ray Allen -imitaatio.

 

Viiden vuoden ajan Mikko Tupamäki rakenteli Salossa taloaan ja juuri saatuaan komentoonsa joukkueen, joka pelasi hänen mallinsa mukaista koripalloa, hän jättää talon avaimet seuraavalle asujalle.

 

Joonas Iisalolla tulee olemaan käsittämättömän hyvät oltavat. Hyvin kerätty, vahvalla identiteetillä varustettu duunarijengi, josta on helppo pitää.

 

Toivon, että salolaiset tukijat ja koripalloyleisö vastaavat huutoon, ja että Iisalo saa komennettavakseen samankaltaisia vastustajia kuin Doug Wiggins, Monyea Pratt ja Sherman Gay olivat tällä kaudella.

 

Mitä Kouvoihin tulee, kirjoitin pudotuspeliennakossani näin:

 

Antaakseni lisäpontta ennakolleni lupaan, että jos Kouvot etenee mitalipeleihin, kävelen kesällä 2016 Kehä I:n päästä päähän Äänekosken Huiman verkkatakissa ja lippalakissa ja George Michael -viiksissä.

 

Vaikka elän edelleen siinä uskossa, että koripallovalmentajat eivät kauden huippuhetkillä korviaan lotkauta kaiken maailman kynäniekkojen niskannakkeluille, ehdin pohtia parin viikon ajan kysymystä siitä, onko julkinen psyykkaaminen moraalisesti oikea teko tässä vaihessa kautta.

 

Nyt, kun puolivälieräsarja on ohi, totean, että kevyt reippailu metropolialueen kesässä ei minua haittaa – olen järisyttävän onnellinen kouvolalaisen koripalloperheen ja ennen kaikkea Jyri Lehtosen puolesta.

 

Kuten jo myönsin, kahtena edellisenä keväänä liputin puolivälierissä Kouvojen puolesta Bisonsia vastaan. Kouvot-Vilpas-sarjassa minulla ei ollut selkeää suosikkia, mutta koripallon ystävänä teki nannaa nähdä, kuinka koko persoonansa pelaajiensa käyttöön antanut huippuvalmentaja ottaa niskalenkin demoneistaan ja siirtyy urallaan seuraavalle kehitysportaalle.

 

Kouvot hävisi viidennen puolivälieräottelun jo kertaalleen, mutta nousi kuolleista kuin Horus ja on nyt jäljellä olevista joukkueista se, joka on tehnyt minuun suurimman vaikutuksen.

 

Lainatakseni pudotuspeliennakkoani, kirjoitin myös seuraavat sanat:

 

Yhtä lailla Kouvot voi kaataa salolaiset viidessä ottelussa ja kerätä puolivälierävoitostaan itseluottamuksen, joka kantaa Pantteri-patsaan Kouvolaan asti.

 

Jinxaanko Kouvot? En tiedä.

 

Lisää Kouvoista hetken päästä.

 

IV – Pyrinnöstä ja Bisonsista

 

Arkkivihollisten välinen kohtaaminen noudatti jotakuinkin täydellisesti kaavaa.

 

Muutamat manselaiset ehtivät suomia omiaan siitä, että menivät sössimään toisen osaottelun Loimaalla, mutta suotta. Bisons pelasi puolivälierissä pitkän kärsimyspolun päätteessä selkä seinää vasten, ja ahdistettu joukkue on aina vaarallinen.

 

Pyrintö puolestaan teki sen, mikä tuolla materiaalilla kuuluukin tehdä. Ja niin epätodennäköiseltä kuin se #sowhat-syksyn 2015 aikana näyttikin, Pyrsä tähtää neljänteen mestaruutensa kuuden vuoden sisään.

 

Mutta täyttyykö Pyynikki? Näkyykö punaista miestä? Ryhmittääkö johtaja Laanniemi Punakaartin ”Koko illan tuulee”-huutoihin?

 

Bisonsin viimeksi kuluneen viiden vuoden summasi mitä runollisimmin coach Gibsonin pukukoppikomennukseen johtanut berserkkinäytös neljännessä osaottelussa.

 

Osa loimaalaisista on jo ehtinyt tuomita Gibsonin syylliseksi kansankiihottamiseen ja huliganismiin neljännen Pyrintö-matsin tapahtumien myötä, mutta asettakaa tämäkin nyt perspektiiviin.

 

Miettikää valmentajaa, joka on puolen vuosikymmenen aikana nostanut joukkueensa ”koripallohistoriattomassa” pikkukaupungissa divarista Korisliigaan ja liigassa Suomen mestaruuteen, ja nähnyt Eurocup- ja VTB-liigavuosien päättyvän kymmenen viikon turbulenssiin, jonka aikana Bisonsiksi kutsuttu korttitalo on romahtanut kerros kerrokselta.

 

Onko niin suuri ihme, että perheellisen ammattivalmentajan tunnelataus purkautuu niin?

 

Nyt Loimaan Liikuntahallin avaruuteen on levinnyt aavemainen, odottava hiljaisuus. Aivan kuin hurrikaanin (no pun intended) alta väestönsuojaan lähtenyt väki uskaltaisi ensimmäistä kertaa raottaa ovea ja katsoa, mitä myrskyn jälkeen on jäljellä.

 

Loimaan torin ympäristön kahviloissa ja kebab-ravintoloissa, Shellin kuppilassa, Vesihovin saunassa ja Prisman äijäparkissa puhutaan kuiskaillen ja arvellen. Tässä vaiheessa kaikki on mahdollista.

 

Käykö niin, että Bisons jää historiankirjoiksi varoittavaan esimerkkinä 2010-luvun huippu-urheilun haasteista ja hulluudesta?

 

Nostavatko paikkakunnan rahakkaat yrittäjät kaksinkertaisen Suomen mestarin jaloilleen, ja millä ehdoilla? Pelataanko Loimaalla ensi kaudella Korisliigaa Loimaan Korikonkarien nimellä? Ja jos pelataan, onko edessä Lappeenrannan Namikan myöhäisten kausien malli, jossa säästöbudjetilla hankittua amerikkalaistroikkaa peesaavat Matias Ojala ja Henri Niemistö?

 

Missä valmentaa Gibson, missä pelaa Kotti? Viekö Ville Mäkäläinen perheensä kotiseuduilleen ja ryhmittyy Vesa-veljensä rinnalle pelaamaan Lahti Basketballia Korisliigaan? Tuleeko Loimaasta jälleen pesunkestävä lentopallokaupunki, jonka koripallon edustusjoukkue palaa juurilleen läntisen alueen II Divisioonaan?
 

Tulkoon mittumaari, silloin olemme taas viisaampia.

 

Lisää Pyrinnöstä hieman myöhemmin.

 

V – Välieräennakko: Kouvot – BC Nokia

 

Mitä yksikään kirjoittaja, joka väittää tietävänsä mitään Suomi-koriksesta, voi puhtain omantunnoin rustata BC Nokian ja Katajan välisen puolivälieräsarjan jälkeen?
Olisi samaan aikaan järisyttävän rohkeaa ja omahyväistä väittää BC Nokian menevän itseluottamuksensa ansiosta finaaliin kuin olisi järisyttävän tyhmää korostaa BC Nokian olevan paperilla Kouvoja heikompi joukkue.

 

Sanojenvääntäjä saa olla tarkkana, ettei kirjoita uudelleen ennakkoa, joka – BC Nokian mukavaa valkkua Ilpo Rantasta lainaten – sovi ainoastaan näppäin- tai kosketinsormiolla varustettujen, kannettavien vapaalehdykkäkielisten kosketinsoittimien puhdistukseen.

 

Koska jostain on pakko aloittaa, todettakoon lähtökohdat A, B ja C.

 

A: Jyri Lehtonen totesi Kouvojen ja Vilppaan välisen viidennen osaottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa täsmälleen oikein, että BC Nokia pelaa juuri nyt niin vahvassa flow-tilassa, että se on vaarallinen vastustaja kenelle tahansa.

 

B: Katajaa vastaan pelatun puolivälieräsarjan jälkeen BC Nokian iskukyky ei tule enää kenellekään yllätyksenä, eikä mikään joukkue ole tarpeeksi tyhmä aliarvioidakseen Nokiaa. Näin ollen BC Nokia on menettänyt yllätysmomenttinsa.

 

C: Kataja rynnisti runkosarjavoittoon pitkälti Teemu Rannikon ylivoimaisuuden johdosta, mutta menetti täysin peliajatuksensa silloin, kun Jimbo ja Kearney – anteeksi, Mattila ja Herrala – kipsasivat Rannikon. Kouvojen ”onni” on se, että heillä ei ole samanlaista yhtä johtavaa pelasta ylitse muiden kuin Rannikko oli Katajalle.

 

Näin sanoen Kouvon on ennakkosuosikki BC Nokiaa vastaan – aivan kuten Katajakin oli. Mutta pallo on pyöreä.

 

Sarjan edetessä joukkueiden valmennusjohtojen kyky reagoida kollegoidensa tekemiin muutoksiin nousee ratkaisevaksi tekijäksi. Tällä saralla BC Nokia lähti pudotuspeleihin selkeästi aliarvostettuna. Vidin ja Rantanen veivät Toijalaa ja Tuomas Ojaa taktisesti 6-0, eikä siitä kahta sanaa. Tämä saattaa olla Nokian vahvuus myös välieräsarjassa.

 

Nokian toinen etu on se, että kaikki paineet ovat Kouvoilla.

 

Legenda Labovic vetristyy kovien pelien alkaessa. Nokialaisfanit tulevat nousemaan viimeistään välierissä Vilpas Ultrasin kaltaiseksi ilmiöksi. Herrala, Mattila ja Hirvikoski ovat jo nyt niitanneet nyrkkeilysäkkeihinsä Tuomas Hirvosen, David Gonzalvezin, Ilari Seppälän ja DJ Richardsonin kuvat.

 

Erityisen suurta varovaisuutta Kouvot saa noudattaa tämän tiistai-illan ensimmäisessä osaottelussa, kun Lumon Areenan parketti on vielä vieras, heittäminen erilaista kuin Mansikka-aholla ja BC Nokia ratsastaa taloon puolivälierähurmoksessa.

 

Järki sanoo, että Kouvot jauhaa selkeämmillä vahvuuksillaan ja Kataja-Nokia-sarjan pelitallenteet opiskeltuaan BC Nokian pronssiotteluun voitoin 4-2, mutta puolivälieräsarjan jälkeen olen hädin tuskin itse varma siitä, millä mantereella itse asun.

 

VI – Välieräennakko: Pyrintö – Seagulls

 

Tampere ja Helsinki ottivat Korisliigan pudotuspeleissä yhteen vuoden 2010 finaaleissa, vuoden 2011 puolivälierissä sekä vuoden 2012 pronssiotteluissa. ToPo on vaihtunut Seagullsiksi, mutta isojen kaupunkien mittelössä on aina jännitettä.

 

Kuten kuka tahansa silmillä varustettu koripalloihminen on huomannut, Seagulls ja Pyrintö ovat olleet melko lailla samankaltaiset joukkueet tällä kaudella. Kumpikin joukkue on ollut parhaimmillaan raudanluja puolustuspäässä, mutta kummankin joukkueen hyökkäys on ollut joko sekavaa tai tehotonta ja parhaimmillaan yksilöiden huippuiltojen varassa.

 

Kummassakin jengissä on kokeneita jätkiä. Damon Williams voitti Korisliigan finaalien arvokkaimman pelaajan palkinnon jo 1865. Ricky Minard on vääntänyt urallaan Italian Serie A:ta, Venäjän Superliigaa, Saksan Bundesliigaa ja Turkin liigaa. Antero Lehto on tätä kirjoitettaessa jo kehäkettu, Ville Pekkola ei kumarra ketään.

 

Coop Conley tuntuu kuuluvan Korisliigan pudotuspelien vakiokalustoon vuosi toisensa jälkeen. Timi Heinonen on Damon Williamsille täydellinen taistelupari. Antto Nikkarinen on edelleen nuori mies, mutta sopii läpi harmaan kiven -asenteensa vuoksi täydellisesti näihin matseihin, kun sankareita leivotaan.

 

Kummassakin jengissä on yhtä lailla jokerikortteja, joita heittää hihasta kentälle.

 

Hiihteleekö Joonas Cavén umpimetsässä vai antaako kolmosten sataa? Onko Topias Palmi edelleen koirankopissa, vai syttyykö punttimies heittämään? Saako Petri Heinonen missään vaiheessa itseluottamuksensa kohdilleen, vai kutsuuko penkki parin seinille syötetyn pallon jälkeen?

 

Sama pätee Seagullsiin. Calle Lindbom on teoriassa täydellinen playoff-pelaaja: jäinen jätkä, joka uskaltaa heittää riippumatta siitä, onko edelliset viisi heittoa menneet sisään vai ohi. James Sinclair veti väkisin Gullsin välieriin viimeisen Karhu-ottelun päätösminuuttien ratkaisuillaan. Jumppa Niskanen on aina vaaraton hyökkäyspelaaja – kunnes apupuolustus unohtuu metrin liian kauas ja Jumpan hidastettu hyppyheitto löytää tiensä naruihin.

 

Mutta jos pureudumme yksityiskohtiin, Pyrintö vetää selkeästi pidemmän korren kahdella osastolla.

 

Ensiksikään Gullsilla ei ole mahdollisuuksia päihittää Pyrintöä 5-5-hyökkäyksessä huonona heittoiltana. Pyrintö on siihen liian iso, fyysinen ja liikkuva. Terrence Watson ja Timi Heinonen jäävät liian pieniksi ja köykäisiksi mansesterilaisten eturiviin nähden.
Toiseksi kokemus puhuu Pyrinnön puolesta. Tamperelaiset ovat tavallaan ”vahingossa” mitalipeleissä. Taata Williamsin hidastumista on ehditty uumoilla jo vuosikausien ajan, ja vaikka mikään ei osoita hänen olevan matkalla alaspäin, Williams varmasti ymmärtää kellon käyvän.

 

Mestaruusikkuna on nyt auki Pyrinnölle, jonka ei periaatteessa tarvitse tehdä mitään muuta kuin pitää permanenttinsa puolustuspäässä ja olla menettämättä hermojaan hyökkäyksessä.

 

Arvioni on, että Williams vainuaa mahdollisutensa tulleen ja johdattaa Pyrinnön Korisliigan finaaleihin Kouvoja vastaan voitoin 4-2 – ja kumpikin Seagullsin voitto on seurausta umpihullusta heittoillasta.

 

 

Nähdään sitten Seagulls-Nokia-finaaleissa.

 

———————————————————————-

Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s