KARHUVUOREN ISO KARHU – eli kuinka Larry ”Lauri” Pounds tuli Pasadenasta Washingtonin kautta Kotkaan, tuli, näki ja voitti

Koripallo

Kun aloin seurata Suomi-korista joulukuun 1993 Suomen cupin finaalin aikaan, oli Larry ”Lauri” Pounds 40-vuotias, kotkalaisittain suomen kieltä murtava konkarisentteri, joka oli oikeutetusti saavuttanut Suomi-koriksessa legendan aseman. Mutta kuinka Larry Pounds aikanaan saapui Kotkaan, ja mikä sai Pasadenan subtropiikissa nuoruutensa kasvaneen amerikkalaisen jäämään alajuoksun ahtaajakaupunkiin?

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuvat: Koripallomuseo

 

 

I – Pasadena, Kalifornia, 1960-luku

 

Historioitsijat kirjoittavat 1960-luvusta suurten yhteiskunnallisten mullistusten, vallankumouksellisen liikehdinnän ja ihmisoikeuskysymysten vuosikymmenenä.

 

Kuusikymmenluvun aikana toisen maailmansodan kauhut nähneen sukupolven lapset varttuivat vähitellen aikuisiksi, ja kuten uudet sukupolvet tapaavat tehdä, he kyseenalaistivat vanhat normit ja ihanteet, asentuivat poikkiteloin järjestelmän tielle ja etsivät yhdessä maailmalle uutta suuntaa.

 

Berliinin muuri, Vietnamin sota ja Kuuban ohjuskriisi. Kiinan kulttuurivallankumous ja Yhdysvaltain mustien ihmisoikeusliike. Feminismin toinen aalto, Keski-Euroopan opiskelijamielenosoitukset, itäisen Euroopan kansannousut. Hippiliike ja Woodstock, Beatlemania ja Rolling Stonesin sympatiat paholaista kohtaan.

 

Muutoksen tuulet yltyivät puhureiksi, joista muutamat tyyntyivät julmasti ja raa’asti, laukauksilla: John F. Kennedy, Martin Luther King, Jr., Malcolm X.

 

Mutta myös suurten yhteiskunnallisten turbulenssien keskellä elävät jokapäiväistä elämäänsä maan hiljaiset; he, jotka heräävät aamuisin päivän askareisiinsa ja palaavat illansuussa raukeina perheidensä tykö, kerääntyvät ruokapöytiensä ääreen.

 

Suuren vuosikymmenen vahvojen virtausten ristivedossa eli kalifornialaisessa Pasadenan pikkukaupungissa perhe Pounds neljine sisaruksineen, heistä vanhimpana 15. heinäkuuta 1953 päivänvalon nähnyt Larry.

 

”Synnyin syvällä etelässä, Mississippin osavaltiossa, mutta perheeni muutti Pasadenaan, kun olin kymmenen”, Larry kertoo.

 

”Pasadena oli idyllinen, rauhallinen pikkukaupunki. Niihin aikoihin koulupäivien jälkeen lapset ja nuoret lähtivät loppupäiväksi Boys and Girls Clubille, missä lapset ja nuoret saivat harrastaa vanhempien ollessa töissä. Pasadenan Boys and Girls Clubilla sain ensikosketukseni moniin urheilulajeihin, muun muassa koripalloon.”

 

Larry oli vilkkaahko velikulta, joka eli elämäänsä pilke silmäkulmassaan ja harvemmin välitti kouluvelvollisuuksistaan. Sosiaaliselle ihmistaimelle Pasadenan vehreät puistot ja urheilukentät olivat taivas Tyynenmeren tuulten helpottaessa kovimpia helteitä. Ja kuten lapset aina, myös Larry oppi ystävien keskuudessa hiljaisia tietoja ja taitoja maailman laeista, sosiaalisista peleistä, siitä miten ihmistä käsitellään.

 

”Olin sisarussarjani vanhin ja tunsin asemani. Tapani oli soittaa suutani ja paukuttaa henkseleitä kavereiden kanssa kisaillessa ja etenkin, kun voitin Willie-veljeni katukorispeleissä. Williehän hiiltyi kuittailuista, joten matsimme päättyivät useammin kuin toisinaan pystypaineihin. Pojat ovat poikia.”

 

Vaikka koripallo oli pitkänhuiskean esiteinin prioriteettiasteikolla vähäisessä asemassa, tulevan menestyksen siemenet kylvettiin jo. Pasadenan Boys and Girls Clubin ohjaajiin kuului entinen college-tason koripalloilija, Benny Love nimeltään.

 

”Olin ikäisekseni pitkä ja vahva, mutta en minä oikeasti korista osannut pelata. Yhden kesän aikana Love opetti minulle, kuinka palloa heitetään oikeaoppisesti. Mistään harjoittelusta en voi kuitenkaan puhua. Koris oli mulle mahdollisuus tavata kavereita. Kaverit olivat tärkeintä.”

 

Mutta Amerikan Yhdysvallat, kilpailulle rakennettu ja urheiluhullu kansakunta, kouli koululaiskerhojensa pimeissä jumppasaleissa nuoria miehiä ja naisia tuleviin high schoolien ja yliopistojen koripallokoitoksiin.

 

Myös Pasadenan lintukodossa muhi tietotaitoa, jota nuori Lauri ahmi ja ammensi sitä itse huomaamattaan.

 

”Parhaat ystäväni olivat Billy Adams ja Robert Murray, NBA:ssa monta vuotta pelanneen Tracy Murrayn isä. Meille elintärkeä mentori oli muutaman vuoden vanhempi Eric McWilliams, joka pelasi sittemmin Houston Rocketsissa. Hän opetti meille monta asiaa niin, että hädin tuskin tajusimme itse tulleemme opetetuiksi.”

 

II – Blair High School, Pasadena, Kalifornia, 1968-1971

 

“Olin hemmetin laiska harjoittelija”, murjaisee nojatuoliaan hautova Pounds ja nauraa makeasti päälle.

 

”High schooliin päästyäni minut valittiin Blairin edustusjoukkueeseen, mutten ottanut hommaa koskaan tosissani. Blair oli ennemminkin jenkkifutiskoulu. Niihin aikoihin Blairin jefu-joukkue oli yksi valtakunnan parhaista ja he saivat kaiken huomion. Minä pelailin korisjoukkueessa, mutta skippailin treenejä, hengailin kaverien kanssa enkä jaksanut pingottaa.”

 

Teini-ikäisen oloneuvoksen pöljät päivät päättyivät, kun joukkueen päävalmentajana asteli pilli suussa Blairin liikuntasaliin Cleveland Buckner, vasta kolmikymppinen entinen NBA-pelaaja.

 

Jo ensimmäisissä harjoituksissa Buckner näki, että Poundsilla oli vallattomasti potentiaalia. NBA-mies otti nuoren pelaajan suojelukseensa.

 

”Buckner asteli suoraan äitini puheille ja kertoi, että ’rouva Pounds, pojallanne on mahdollisuus saada urheilustipendi yliopistoon, jos hän tekee kovin töitä.’ Sen jälkeen asiasta ei enää keskusteltu”, Pounds hekottaa viitaten vahvojen äitien yleismaailmallisesti tunnustettuun kykyyn saada poikansa tunnustamaan prioriteetit.

 

”Bucknerilla oli tapana herättää minut kuudelta joka aamu ja viedä minut saliin harjoittelemaan ennen koulupäivän alkua. Kesäisinkin harjoittelimme pyöreitä päiviä. Hän jankkasi, että jos suhtautuisin koripalloon tosissani, voisin jonain päivänä pelata lajia ammatikseni. Minä en vielä silloin tiennyt lajista juuri mitään, mutta Buckner opetti minulle joukkueista, pelaajista, valmentajista, historiasta.”

 

Bucknerin nimi on ikuistettu myös NBA:n historiankirjoihin – hän puolusti Wilt Chamberlainia maaliskuun 2. päivän 1962 iltana, jolloin Chamberlain heitti 100 pistettä New York Knicksiä vastaan.

 

”Buckner puhui Wiltin sadan pisteen matsista yhtenään ja hän myös vei minut ensimmäiseen NBA-otteluuni. Se oli Los Angeles Lakersin matsi 1970-luvulla. Mitään muistikuvaa vastustajasta minulla ei ole”, Pounds kaivelee.

 

”Muistan äimistykseni, kun näin Wilt Chamberlainin parketilla ensimmäisen kerran. Hän oli valtava. Samassa joukkueessa pelasivat Jerry West ja Elgin Baylor. Se oli oman aikansa Dream Team.”

 

Bucknerin suojelukseen päästyään Pounds kehittyi pelaajana jättiharppauksin kahden viimeise high school -kautensa aikana. Seniorivuonnaan hän oli kiistatta Blairin joukkueen paras pelaaja.

 

1970-luvun alussa USA:n yliopistokoripallon ykköskoulu oli Los Angelesin Westwoodin tarunhohtoinen UCLA – länsirannikon koulujen herra ja hidalgo, joka oli voittanut patriarkka John Woodenin opastuksessa valtakunnallisen yliopistokoripallon mestaruudet vuosina 1964–65 ja vuodesta 1967 aina Poundsin high schoolin senorivuoteen asti johtotähtinään mm. Gail Goodrich, Sidney Wicks ja Lew Alcindor.

 

Kalifornialaisena nuorena myös Pounds haaveili pääsystä UCLA:aan coach Woodenin opastukseen. Kenties kuitenkin vain yksi epäonninen ilta hänen seniorivuotenaan high schoolissa napsaisi unelmalta siivet.
”Pelasimme viimeisenä high school -vuonnani matsin meitä paljon heikompaa joukkuetta vastaan. Lähdimme otteluun surkealla asenteella, ajattelimme että tietenkin me voitamme tämän. Mutta emme tienneet, että coach Wooden oli tuolloin katsomossa tarkkailemassa meitä”, puree Pounds hammasta.

 

”Olimme surkeita ja kuulin Woodenin luonnehtineen meitä kurittomaksi, huonoksi joukkueeksi. Se oli minulle oppitunti. Tiesin, että olin pelillisesti riittävän hyvä UCLA:aan, mutta minulla ei ollut tarpeeksi henkisiä valmiuksia suhtautua joka ikiseen otteluun niiden vaatimalla tärkeydellä. Kenties vain yksi huono ottelu maksoi minulle mahdollisuuden vetää UCLA:n pelipukua ylleni.”

 

III – Washington Huskies, 1973–1975

 

Öljykriisistä kärsineessä 1970-luvun Yhdysvalloissa urheilustipendit olivat kortilla, joten Larry Pounds joutui kahden kauden ajan hakemaan vauhtia Pasadenan junior college -kentiltä.

 

Kahden ”opistovuoden” jälkeen Poundsille tarjosi stipendiä seattlelainen Washingtonin yliopisto, jonka koripallojoukkue Huskiesin tuoreen päävalmentajan, Marv Harshmanin, suhtautuminen peliin oli psykologinen.
”Coach Harshman enemmän tai vähemmän opetti minulle koripallon mentaalisen puolen. Hän opetti, miten valmistautua peliin, miten käsitellä paineita, miten toipua pettymyksistä, miten antaa menestyksen olla vaikuttamatta epäterveellä tavalla”, Pounds kertoo.

 

”Meillä oli koossa todella hyvä joukkue. Sentteri James Edwardsista tuli sittemmin NBA:n mestari. Chester Dorsey oli uskomaton pallonkäsittelijä.”

 

Kaksikymppinen Pounds koki Seattleen saavuttuaan harvinaisehkon pituuspyrähdyksen. Vielä junior collegessa heittävänä takamiehenä pelannut nuorukainen kasvoi 192-senttisestä kaksimetriseksi. Coach Harshman otti haasteen vastaan ja alkoi koulia stipendiaatistaan pientä laitahyökkääjää.
”Osasin käsitellä palloa ja heittää kaukaa. Olin parimetrinen, mutta langanlaiha. Kesti oman aikansa totutella kroppaani uudelleen.”

 

Oma lukunsa on myös se, että Pounds valittiin Washington Huskiesin koripallojoukkueen historian ensimmäiseksi mustaihoiseksi kapteeniksi, mikä oli 1970-luvun alun Yhdysvalloissa lähes ennenkuulumatonta.
Washingtoniin saavuttuaan Poundsilla oli missio – päihittää UCLA yliopistouransa aikana, edes yhden kerran. Tuo hetki kotti Poundsin seniorivuonna collegessa, lauantaina 22. helmikuuta 1975 Seattlen Bank of America Arenalla.

 

”UCLA oli silläkin kaudella rankattu valtakunnan parhaaksi yliopistojoukkueeksi. Heillä pelasi Richard Washington, Marques Johnson, maan paras laitahyökkääjä Dave Meyers. Siinä joukkueessa pelasi viisikollinen myöhempiä NBA-pelaajia”, Pounds hahmottelee.

 

”Ennen matsia koulun urheilujaoston pr-mies tuli louskuttamaan leukoja. ’Larry, te häviätte 30 pistettä, ei teillä ole mitään jakoa…’ Hänen puheistaan suuttuneena sanoin, että minähän hemmetti pysäytän Dave Meyersin, että hän ei tule tekemään edes kymmentä pistettä minua vastaan. Niinpä löimme pr-miehen kanssa vetoa.”

 

Vedon voittajaksi selviytyi Pounds, joka piti sittemmin Los Angeles Lakersissa ja Milwaukee Bucksissa viisi kautta pelanneen Meyersin kahdeksassa pisteessä. Pounds teki itse 18 pistettä.

 

”Se oli yliopistourani paras puolustuspään ottelu. Kaikki tiesivät, että 1-1-tilanteessa minua vastaan Meyers olisi lyömätön. Siksi keskityin pelaamaan häntä yli koko matsin. Tavoitteeni oli, ettei Meyers saisi palloa, ja siinä onnistuin.”

 

Ottelun jälkeen jopa coach Wooden laskeutui kateederiltaan ja ylisti Poundsia koko valtakunnan kuullen.

 

”’Kiitos, coach!’ teki mieleni huutaa, kun Wooden sanoi kaiken kansan edessä, että Larry Pounds on hyvä pelaaja.”

 

Poundsin kahden vuoden college-ponnistus päättyi kuitenkin ennen aikojaan. UCLA-voiton jälkeen Washington hävisi kolme viimeistä konferenssiotteluaan ja jäi rannalle valtakunnallisesta lopputurnauksesta.

 

”Siihen aikaan lopputurnaukseen pääsi vain 32 jengiä, joten tunku oli vielä kovempaa kuin nykypäivänä. Olimme jo varmistamassa lopputurnauspaikkaa Oregonia vastaan, mutta hävisimme pisteellä viime sekunnilla. Se oli valtava pettymys ja kenties maksoi meille lopputurnauspaikan, koska hävisimme myös seuraavat kaksi matsia.”

 

Pounds päätti seniorikautensa Washingtonissa 11,4 pisteen ja 6,5 levypallon keskiarvoihin.

 

IV – Oaklandista Kotkaan, 1976

 

”Kulttuurishokki… on aika köykäinen ilmaisu sille, mitä koin”, Pounds nauraa kysyttäessä ensimmäisestä kaudestaan Kotkassa, vain puoli vuosikymmentä sen jälkeen, kun ensimmäiset amerikkalaispelaajat saapuivat SM-sarjaan.

 

Larry Poundsin ensimmäisen SM-sarjakauden ruotiminen olisi kuitenkin ennenaikaista ilman perusteellista taustoitusta, sillä vielä keväällä 1975, Poundsin Washingtonin seniorikauden jälkeen, nuori laitahyökkääjä oli valmistautumassa NBA:n varaustilaisuuteen.

 

”Seniorikauteni jälkeen olin elämäni parhaassa kunnossa ja koripalloilullisella huipullani. Tuntui siltä, että jos jaksaisin tehdä töitä, kaikki olisi saavutettavissani. Boston Celticsin edustaja soitti harkitsevansa minua alkupään varaukseksi. Päästä pelaamaan John Havlicekin, Dave Cowensin ja Jo Jo Whiten kanssa… sehän oli unelma.”

 

Koripallon jumalat heittivät kuitenkin noppaa ja jälleen yksi henkilökohtainen maailma järkkyi.

 

”Valmistauduin NBA-näyttöjäni varten, kun PUM – patellajänteeni napsahti poikki.”

 

Patellajänneleikkaus ei vielä tänäkään päivänä ole kirurgisesti yksinkertaisimmasta päästä, eikä siitä toivu hetkessä. Vielä suurempi riski leikkaus oli neljänkymmenen vuoden takaisella lääketieteellisellä tietotaidolla.

 

”Leikkauksen jälkeen jalkani oli kipsissä kahdeksan viikkoa. Kipsin poistettuani jalkani oli kuihtunut spagetiksi. Jouduin opettelemaan uudelleen ensiksi kävelyn, sitten juoksun.”

 

Golden State Warriors varasi Poundsin kesän 1975 NBA-draftin viidennen kierroksen 87. varauksena.

 

Celtics ei enää halunnut minua, he eivät uskoneet minun koskaan toipuvan vammastani. Liityin kesällä Warriorsin harjoitusvahvuuteen, mutta jo kaksien harjoitusten jälkeen polveni oli niin täynnä nestettä, etten pystynyt harjoittelemaan. ’Olemme pahoillamme, mutta emme voi tarjota sinulle sopimusta’, Warriorsin edustaja valitteli”, Pounds muistelee.

 

”Olin niin pettynyt, niin vihainen. Olin niin turhautunut, että halusin lopettaa koripallon. En halunnut olla lajin kanssa enää missään tekemisissä.”

 

Poundsin antaessa näyttöjä Golden State Warriorsille sattui paikalla olemaan kotkalaislähtöinen Lauri Rissanen, joka kiikaroi KTP:lle amerikkalaisvahvistusta miesten SM-sarjaan seuraavaksi pelikaudeksi.

 

”Rissanen kysyi, olenko kiinnostunut tulemaan Kotkaan, jos en pääsisi NBA:han. Sanoin, etten edes tiennyt maasta mitään, mutta vaihdoimme puhelinnumeroita. Kotiin mentyäni kaivoin vanhan, paksun sanakirjan esiin ja katsoin, mitä siellä kirjoitettiin Suomesta.”

 

Aika, ihmisen paras opettaja, teki kuukausien aikana omaa tehtäväänsä. Vähitellen Pounds toipui ja polte pelata heräsi uudelleen.

 

”Soitin Rissaselle sanoakseni, ettei se kai olisi pahitteeksi, jos lentäisin Suomeen. Mutta tänne tultuani asiat muuttuivat pahempaan suuntaan. Oli kylmää ja pimeää, juuri kukaan ei puhunut englantia. Ruoka oli erilaista kuin kotopuolessa, televisiossa näkyi vain yksi kanava. Olin yksinäinen ja masentunut. Kaiken lisäksi vain muutaman päivän harjoittelun jälkeen polveni turposi uudelleen. Luulin, että urani olisi lopullisesti ohi.”

 

KTP järjesti Poundsin kuitenkin Lahteen erikoislääkärin kohtaamiseen, joka osoittautui käänteentekeväksi.

 

”Lääkäri katseli polveani, katsoi minua silmiin ja sanoi suoraan, että ongelmani on psykologinen. Pelaamiselleni ei hänen mukaansa ollut minkäänlaista lääketieteellistä estettä. Hän imi nesteen polvestani, antoi minulle tulehduskipulääkkeitä ja kehotti minua palamaan harjoittelun pariin. Niinpä palasin Kotkaan ja aloin harjoitella.”

 

Ja koska Suomi oli hiljainen ja kylmä ja joukkuetoverit töissä päivisin, solmi Pounds verkkariensa nauhat ja linnoittautui Karhuvuoren punttisalille divarijoukkue Peli-Karhujen amerikkalaisvahvistuksen Craig Davisin kanssa.

 

”Hoidin polveni täyteen kuntoon ja keskityin tekemään itsestäni niin vahvan kuin mahdollista. Ehkä olin juuri siksi sillä kaudella niin dominoiva. En tiedä, oliko koko sarjassa toista pelaajaa, joka olisi käynyt puntilla”, Pounds hekottaa.

 

Pounds upotti ensimmäisellä Suomen kaudellaan 34,8 pistettä ottelua kohden. Poundsin ja Hannu ja Ari Paanasen johtama KTP sijoittui SM-sarjassa neljänneksi.

 

Kevään 1977 mestaruuden voitti Tapio Stenin, Mikko Koskisen ja Lawrence McCrayn tähdittämä Turun NMKY.

 

V – Helsingin Urheilutalo, 1988

 

Jokaisen suuren joukkueen kasvutarinan sisältyvät umpikujat ja ylämäet, töyssyt ja hiertymät ja luovuttamisen harkitseminen ennen ratkaisevaa kurkipotkua.

 

Ja ennen kuin voimme puhua vuosien 1988–94 KTP:sta, nelinkertaisesta Suomen mestarista ja yhdestä Suomen pääsarjakoripallon kaikkien aikojen joukkueista, on meidän puhuttava 1980-luvun KTP:sta, joka eteni SM-finaaleihin kolmena perättäisenä keväänä – vain hävitäkseen, joka ainut kerta.

 

Keväällä 1985 KTP varasti finaalien ensimmäisen ottelun Helsingissä HNMKY:a vastaan, mutta hävisi toisen ottelun kotonaan 88–90, piipahti Helsingissä häviämässä kolmannen ottelun runsaslukuisesti ja taipui mestaruuden ratkaisseessa ottelussa kotonaan 94–95.

 

Seuraavalla kaudella historia toisti itseään, kun KTP siirtyi finaaleissa Anssi Rauramon ja Kari-Pekka Klingan ToPoa vastaan 1-0-johtoon, mutta hävisi jälleen kolme perättäistä ottelua ja joutui päättämään kauden katinkultaa kaulassaan.

 

Keväällä 1987 KTP voitti SM-runkosarjan, mutta oli finaalisarjan alkaessa saavuttanut kansan suussa maineen jenginä, joka sulaa isoissa peleissä. Nuori nero Henrik Dettmann virnisteli partaansa ja vinkkaili silmää kentän reunalla, kun HNMKY jyräsi Suomen mestaruuteen otteluvoitoin 3-0.

 

Sitä suurempi oli Poundsin riemu, kun Helsingin Urheilutalo täyttyi kannustamaan saapuneiden kotkalaiskatsojien metelistä 11. huhtikuuta 1988 KTP:n voittaessa Suomen mestaruuden ratkaisseen ottelun 92–100.

 

”Se oli… se oli niin valtava helpotus. Sen mestaruuden voittaminen oli meille kaikille tunnemyrsky kaikkien häviäviemme finaalisarjojen jälkeen”, Pounds herkistyy.

 

”Kolmen perättäisen hopeavuoden jälkeen kaikki korispiireissä puhuivat meistä joukkueena, joka ei koskaan pysty voittamaan mestaruutta. Se oli raivostuttavaa ja toimi polttoaineenamme koko kauden ajan. En halua ottaa mitään pois mestareilta, mutta olimme kolmena edellisenä keväänä kärsineet loukkaantumisista kauden tärkeimmillä hetkillä, mutta ’88 pysyimme ehjänä ja voitimme mestaruuden, kun paine oli suurin.”

 

KTP:n kevään 1988 mestarijoukkueen kokoonpanoa tarkkaillessa silmään pistää jatkuvuus.

 

Kevään ’88 mestariryhmästä joukkueessa pelasivat Poundsin paluukaudella 1982/83 Jyrki Kutvonen, Matti Lehtoranta, Ari Paananen, Pertti Marttila ja Jarkko Tuomala.

 

Joukkue oli vuosien aikana rakentunut hiljalleen, pala palalta, Karhuvuoren hämärissä ja kasvattanut kotkalaisen korisjengin identiteettiä siihen päivään asti, kunnes Pantteri-patsas oli lopullisesti KTP:n saavutettavissa.

 

”Me olimme keväällä ’88 Namikaa vastaan tappiolla otteluvoitoin 2-1. Namikalla oli finaalisarja katkolla Karhuvuoressa neljännessä ottelussa. Voitimme neljännen pelin selvästi, ja sen jälkeen olin aivan varma, että voittaisimme Helsingissä”, Pounds jyrää.

 

”Pidimme pelin tasaisena pitkään, kunnes Jyrki Kutvonen tuli kentälle ja naulasi minuutin sisään parilla tärkeällä kolmosella meidät kymmenen pisteen johtoon. Jyrkin kolmoset olivat osoitus joukkueemme leveydestä ja laadusta. Meillä oli monta pelaajaa, jotka Jyrkin tavoin ehkä eivät pelanneet suuria minuutteja, mutta osasivat ratkaista matsin vähemmälläkin peliajalla.”

 

Ensimmäistä Suomen mestaruuttaan juhliessaan Pounds oli ehtinyt varttua muutamaa kuukautta vaille 35 vuoden ikään – eli lähes ikämieheksi.

 

Eräs osoitus Poundsin urakaaresta on se, että 1980-luvun finaalijoukkueissa hän asteli kentälle KTP:n aloitusviisikon sentterinä, kun taas aikanaan Suomeen saapuessaan hän mätti valtavia pistemääriä pienenä laitahyökkääjänä.

 

”Iän karttuessa en ollut enää niin nopea kuin aiemmin, mutta olin Suomen mittakaavassa iso ja pitkä pelaaja, eikä heittotaitoni ollut kadonnut minnekään. Tunsin paitsi oman joukkueeni, myös koko pääsarjan pelaajat. Tiesin tarkalleen, mitä minun piti tehdä ollakseni tehokas.”

 

Sitäkin vakuuttavampaa on ajatella, että kevään ’88 finaaleissa Poundsia vastaan asettui eräs pääsarjahistorian kaikkien aikojen parhaista eturiveistä: Susijengi-legenda Pekka Markkanen, Abdul-Jabbar-laseilla pelannut blokki-ihme Pekka ”Löbö” Lähdetniemi ja isona laitahyökkääjänä itsensä vapaaksi pelaamisen erikoismies Sakari Pehkonen.

 

”Suomi-koris on tuottanut vuodesta toiseen valtavan hyviä isoja pelaajia. Kun saavuin Suomeen, Antti Zitting ja Heikki Kasko olivat parhaimmillaan. Pehkonen, Markkanen ja Lähdetniemi kuuluvat samaan kaanoniin. Erityisesti Lähdetniemi oli pelaaja, jota vastaan tiesi pelanneensa seuraavana aamuna herätessään..”

 

VI – Viimeinen mestaruus, 1994

 

Kolmen perättäisen finaalitappion jälkeen KTP haki mestaruuden viimein Kotkaan keväällä 1988.

 

Seuraavina vuosina KTP kehittyi 1990-luvun taitteen suureksi suomalaiseksi koripallojoukkueeksi, joka vei nimiinsä neljä Suomen mestaruutta Pounds sentterinään.

 

KTP vei mestaruutensa kuin Gregg Popovichin San Antonio Spurs. Joukkue pelasi tasaisen tappavaa, oikeaoppista ja -aikaista koripalloa vailla turhia näyttävyyksiä ja kommervenkkeja, ja onnistui turhauttamaan haastajansa joka ainut vuosi coach Kari Liimon mestaroimalla peruspelillä.

 

”Viitisen vuotta lopettamiseni jälkeen kuulin monesta suunnasta jopa vastustajien valmentajien lukeneen nimilistaamme ennen matsia ja todenneen: ’Ai, Pounds ja Tuomala ja Marttila pelaavat kaikki tänään, ei meillä ole mitään mahdollisuuksia’”, Pounds laukaisee ja nauraa.

 

”Joukkueestamme tuli niin hyvä tarkalleen siitä syystä, että olimme olleet yhdessä pitkään ja hävinneet kolme finaalisarjaa peräkkäin. Välillämme oli vahva side. Tiesimme olevamme itsepäinen kotkalainen joukkue, joka tulisi voittamaan niin kauan, kuin jokainen pelaaja hoitaisi oman tonttinsa.”
Kuten Pounds on monesti aiemmin todennut, KTP:n 1980/90-lukujen taitteen ja 1990-luvun alun menestysvuosina joukkueen ei tarvinnut muuta kuin pelata. Menestys tuli luonnostaan.

 

”Niin kauan kuin sijoituimme oikein ja syötimme pallon oikeaan paikkaan oikealle miehelle, tiesimme voittavamme minkä tahansa joukkueen SM-sarjassa. Veteraanipelaajat, kuten minä ja Pertti (Marttila), pidimme huolen siitä, että jokainen teki velvollisuutensa. Kari Liimo tunsi pelaajansa niin hyvin, ettei hänen välttämättä tarvinnut puhua koko ottelun aikana.”

 

Ja kun vanhemman polven pelaajat väistyivät, nousivat nuoret keskiöön – esimerkkinä Roope Mäkelä, joka nousi kotkalaisrotaatioon 17-vuotiaana maitopartana syksyllä 1991 tai Jani Jernvall, joka lunasti roolinsa KTP:n avainpelaajana KTP:n viimeisen mestaruusvuoden jälkeisellä kaudella 1994/95.

 

Pounds kertoo aikoneensa alun perin lopettaa kevään 1993 mestaruuteen, mutta vuoden 1993/94 mestarijoukkue syntyi ”vielä kerran, pojat”-mentaliteetilla.

 

”Meillä oli kolme pientä lasta kotona ja ajattelin, että kilometrit tulivat kohdallani jo täyteen. Darrin Fowlkes ilmaisi kuitenkin halunsa palata Kotkaan, ja kun kaikki muutkin avainpelaajat halusivat jatkaa, ajattelin tahtovani mennä joukon jatkona.”

 

Kaudella 1993/94 KTP saalisti tuplan, eli Suomen Cupin mestaruuden sekä Suomen mestaruuden – olkoonkin, että finaalisarja ToPoa vastaan katkesi vasta viidennessä ottelussa ja sarjan alkajaisiksi ToPo narrasi vieraspisteet Karhuvuoresta.

 

Mainitsemisen arvoinen seikka on sekin, että 41-vuotissyntymäpäiviään odotellut Pounds kirjautti viiden ottelun finaalisarjassa kunnioitettavat 14,8 pistettä ja 5,4 levypalloa ottelua kohden.

 

”Se oli raskas vuosi fyysisesti ja henkisesti. Sitäkin makeammalta tuntui lopettaa kultamitali kaulassa.”

 

VII – Kotka, kevät 2016

 

Eletään Korisliigan pudotuspelien neljättä kierrospäivää. Vuotta aiemmin Korisliigan runkosarjan mestaruuden vienyt KTP on aloittanut kesälomansa kahta viikkoa aiemmin varmistettuaan pääsarjapaikkansa runkosarjan kalkkiviivoilla.

 

Karhuvuoren vahtimestarin äänessä on tiettyä haikeutta, kun hän puhuu KTP:n jäämisestä pudotuspelien ulkopuolelle, mutta vanhan mestarin katse on edelleen pääsarjan huipennuksessa.

 

”Peli on menossa ihan oikeaan suuntaan”, Pounds arvioi.

 

”Valmennus on kehittynyt valtavasti ja pelaajat saavat apua monen eri tason ammattilaisilta. He tietävät pikkujunioreista alkaen, miten ja kuinka paljon pitää harjoitella. Olisi edelleen mielenkiintoista nähdä, mitä entisajan huippupelaajat olisivat saaneet aikaiseksi nykyajan harjoitusolosuhteissa.”

 

Kun Pounds lopetti pelaajauransa ja siirtyi KTP:n päävalmentajaksi, Suomen Koripalloliitto teki historiallisen päätöksen kahden ulkomaalaispelaajan sallimisesta kaudeksi 1994/95. Kahdessakymmenessä vuodessa ulkomaalaiskiintiö on määritelty seurojen yhteispäätöksellä neljään, mikä on Poundsin mukaan parantanut pelin laatua, mutta myös vaikeuttanut nuorten suomalaispelaajien esiinnousua.

 

”Nykypäivän Korisliiga on tulosurheilua. Jos joukkue ei voita, se ei saa myöskään katsojia, eikä sponsoreita. Joukkue voi peluuttaa nuorta suomalaista aikansa, mutta jos tulosta ei synny heti, peliaika menee ulkomaalaispelaajalle. Tämä ymmärrettävästi turhauttaa monia nuoria suomalaislupauksia, jotka saattavat roikkua pari, kolme vuotta Korisliigassa, kunnes koripallosta tulee heille harrastus muiden joukossa.”

 

Pounds liittyy ”Dettmannin kuoroon” Suomi-koripallon kehityskulkuja hahmotellessaan; hänen mielestään ainoa keino, jolla Suomi-koris voi saada lisää näkyvyyttä, on Korisliigan siirtyminen suuremmille areenoille.

 

”Joka ikisessä kaupungissa pitäisi olla Salohallin tai Energia Areenan kaltainen korispyhättö. Töölön Kisahallin ja Karhuvuoren kaltaiset salit ovat periaatteessa ok, mutta auttamattoman vanhentuneita. Seurat eivät voi kasvaa ja laji kehittyä, jos seurat ovat tyytyväisiä 600–700 katsojan keskiarvoihin. Meillä on niin hyvä liiga, että tavoitteena pitäisi olla 3,000–5,000 katsojaa per matsi. Se tekisi lisää rahaa seuroille ja lisää näkyvyyttä lajille.”

 

KTP:n valmistautuessa Korisliiga-kauteen 2016/17 Poundsin asema Kotka-koriksen patriarkkana on ja pysyy.

 

Jos jostain asiasta ”Lauri” on ylpeä, ainakin siitä, miten hän on voinut viimeksi kuluneen 22 vuoden aikana olla avuksi Kotkaan saapuneille amerikkalaispelaajille. Kun hän saapui Kotkaan hyisenä syksynä 1976, ei hänellä ollut vastaavanlaista isähahmoa tukenaan.

 

”En voi sanoa olleeni kaikkien KTP:ssa pelanneiden amerikkalaisten kanssa kaveria, mutta voin sanoa, että suurinta osaa heistä muistelen lämmöllä”, Pounds miettii.

 

”Kun tulin Suomeen 1970-luvulla, pelaajat ja valmentajat puhuivat pääosin pelkkää suomea ja maa oli aivan erilainen kuin nyt. Silti, yhä tänäkin päivänä, monille pelaajille Suomeen tuleminen on kulttuurishokki ja haluan auttaa heitä pienissä, jokapäiväisissä asioissa – mikä on hyväksyttävää, mikä ei, tai mistä saa samanlaista ruokaa kuin kotipuolessa.”

 

Kenties joku Poundsin tuutoroimista pelaajista löytää Kotkasta kotinsa – aivan, kuten ”Lauri” on pitänyt Kotkaa kotinaan vuodesta 1982 aina tähän päivään asti.

 

———————————————————————-

Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s