MÖTTÖLHEAD JA UTAHIN JUOKSEVAT UTET OSA II / II – eli kuinka Hanno Möttölä pelasi nimensä amerikkalaisen urheilukansan kahvitaukopuheisiin Utah Utesin Final Four -kaudella 1997/98

Ei kategoriaa, Koripallo

Amerikkalainen urheilumedia arvioi Utah Runnin’ Utesin suoritustason notkahtavan pykälän verran joukkueen supertähden Keith Van Hornin siirryttyä NBA:han. Van Hornin manttelinperijäksi Utahiin värvätty Hanno Möttölä nousi kuitenkin ryminällä edeltäjänsä rotaatiopaikalle ja johdatti yhdessä Andre Millerin ja Michael Doleacin kanssa joukkueensa WAC-konferenssin runkosarjan voittoon.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuva: Tytti Nuoramo

 

 

V – Vegasin pettymys ja kevätretki moottoritiellä

 

Henkinen matka mormonien pyhältä maalta ja Salt Lake Citystä Nevadan autiomaahan ja mafiapomojen perustamaan Las Vegasin kaupunkiin on pitkä, mutta lentoetäisyys lyhyt – matka taittuu ilmateitse runsaassa tunnissa.

 

1990-luvun lopulla WAC-konferenssin mestaruusturnauksen isännyydestä huolehti NCAA:n päätöksellä Vegasin kotijoukkue UNLV Rebels.

 

Edellisenä keväänä WAC:n mestaruuden nimiinsä vienyt Utah saapui kimmeltävään kasinokaupunkiin sekä menneisyyden että runkosarjavoittajan paineet hartioillaan. Coach Majerus piti kuitenkin huolen siitä, että iso kuva ei hämärtyisi; konferenssin runkosarjavoitto oli hänen arvoasteikkonsa kärjessä, konferenssin lopputurnaus vain välietappi matkalla valtakunnalliseen 64 joukkueen lopputurnaukseen.

 

”Asioista tietämättömänä tulokaspelaajana sain kuulla ensimmäisenä Utahin vuotenani, että Majerukselle WAC:n runkosarjan voitto oli tärkeämpi kuin lopputurnausmenestys. Runkosarjassa määriteltiin, mikä oli kokonaisvaltaisesti konferenssin paras joukkue, kun taas lopputurnauksessa ratkottiin yhden viikonlopun paremmuus”, kertoo Möttölä.

 

”Tietenkin halusimme voittaa lopputurnauksen ja valmistauduimme Vegasin otteluihin yhtä keskittyneesti kuin muihinkin peleihin.”

 

WAC-konferenssin Tyynenmeren lohkon neljännelle sijalle runkosarjassa sijoittunut Hawaii haastoi turnauksen avauspäivänä kotijoukkue UNLV:n tasaiseen kamppailuun, ennen kuin UNLV kaatoi honolululaiset kotiyleisönsä tuella.

 

Niinpä UNLV petasi puolivälieräpaikkansa Mountain-lohkon voittajaa, Utah Runnin’ Utesia vastaan. UNLV lähti hidastamaan suurta ennakkosuosikkia epäortodoksisella keinolla: pelaamalla paikkapuolustusta.

 

Vaikka NCAA-joukkueiden paikkapuolustus on jotain aivan muuta kuin Suomen aladivareista tuttu makaava 3-2-paikka, tarjoutui Utesille UNLV:ta vastaan epätavallisen paljon vapaita heittopaikkoja. UNLV:n ottama riski kannatti, sillä vierasjoukkue kaikkien ennakko-oletusten vastaisesti takelteli kaukoheittopelissään ja upotti 20 kolmosestaan vain neljä.

 

Runkosarjapeleissä Utesin eturivin murjomaksi jääneet sisäpelaajat Kaspars Kambala ja Kevin Simmons auttoivat vegasilaiset 47–35-voittoon levypalloissa, kun taas hyökkäyspäässä sittemmin NBA:ssa komean uran pelannut Tyrone Nesby huudatti vegasilaisyleisöä kaukoheitoillaan.

 

Ottelun päätteeksi UNLV jäi juhlimaan Goljatin kaatumista pistein 54–51.

 

”Kun emme saaneet koriin heittoja, jotka olemme tottuneet upottamaan, annoimme päittemme pudota. Syy on pääasiassa minun. Minun olisi pitänyt harjoituttaa joukkuettani pidempään ja kovemmin, ja valmistautua erityisesti paikkaa vastaan hyökkäämiseen. Sen sijaan lepsuilin heidän kanssaan”, Majerus huokaili pelin tauottua.

 

UNLV kaatoi sittemmin välierissä Fresno Staten ja nostatti aaltoja kotiyleisössään nujertamalla finaalissa New Mexicon.

 

”Matsin jälkeen Majerus nousi lentokoneeseen ja meille tuli ilmoitus, että kaikki lennot Salt Lake Cityyn olivat täynnä, joten meidän pitäisi palata kotiin bussilla. Neljänkymmenen minuutin ajomatkaa Brigham Youngiin ja puolentoista tunnin ajoja Weber Staten ja Utah Staten kampuksille lukuun ottamatta emme matkustaneet bussilla koko NCAA-urani aikana. Se oli todella harvinaista”, Möttölä muistaa.

 

”Ihan kaikki tiesivät, että eivät ne lennot oikeasti olleet täynnä. Emme me kuitenkaan kyseenalaistaneet ilmoitusta. Yövyimme Vegasissa, nousimme aamupalan jälkeen bussiin ja ajoimme kahdeksan tuntia Nevadasta Utahiin.”

 

Majerus, vanha preussilainen pedagogi, veti jälleen oikeista naruista. Puolivälieräpettymyksen jälkeen Utahille jäi viikko aikaa valmistautua NCAA:n valtakunnallisen lopputurnauksen avausotteluun. Majerus ajatteli, että yhteinen kevätretki moottoritien päällä hitsaisi joukkuetta yhteen.

 

”Pelasimme korttia, puhuimme UNLV-matsissa pieleen menneistä jutuista. Sovimme yhdessä, että tämä kokemus pitää kääntää voitoksi. Se oli sellaista joukkuehenkeä nostattavaa yhteisoleskelua. Muistan edelleen hyvin jopa paikan, jossa bussimatkan aikana istuin, unohtamatta joukkueen kesken vallinnutta hyväntuulisuutta ja naurua. Ehkä myös pelkäsimme hieman tuleva harjoitusviikkoa ja koetimme luoda hyvän fiiliksen joukkueeseen sitä varten.”

 

Salt Lake Cityyn saavuttuaan joukkue käänsi katseensa viikon päähän. NCAA:n kevään 1998 valtakunnallinen lopputurnaus alkaisi Idahon Boisessa.

 

VI – Hirmumyrsky Miller Boisessa

 

Yhdysvaltain luoteisen Idahon osavaltion väkirikkain kaupunki, osapuilleen Tampereen kokoinen Boise, sai kunnian järjestää NCAA:n valtakunnallisessa lopputurnauksessa ensimmäisen läntisen alueen kahdesta turnausviikonlopusta.

 

Doleacin, Millerin ja Möttölän tähdittämän Utahin lisäksi Boisessa nähtiin tukku tulevia huippuammattilaisia joukkueineen, kuten Nebraskan Tyronn Lue, sittemmin kunnioitettavan Euroliiga-uran pelannut Marcus Goree West Virginiasta, puhumattakaan Cincinnati Bearcatsin huippu-urheilullisesta laiturikaksikosta Kenyon Martin – Ruben Patterson.

 

Boisen turnauksen avauspäivänä Utah sai vastaansa Boston Celtics -suuruus Bill Russellin vanhan opinahjon, San Franciscon, joka oli voittanut puolet otteluistaan NCAA:n parhaimmistoon kuuluvassa West Coast -konferenssissa.

 

Pienempi ja köykäisempi San Francisco yritti heittää kapuloita Utesin rattaisiin koko kentän prässillään, mutta Utah viskoi friscolaisten taktiikat keräyspaperikoriin lähes leikiten Andre Miller johtajanaan. Haastaja onnistui aika ajoin pakottamaan Utesin joukkueelle epätyypillisiin pallonmenetyksiin, mutta todelliseen voittotaistoon San Francisco ei noussut.

 

Utah vyöryi valtakunnan 32 parhaan joukkoon 85-68-voitollaan. Michael Doleac nosteli 27 pistettä hentoisen friscolaiseturivin edestä, Möttölä kuroi 14 pistettä ja haki seitsemän levypalloa.

 

”San Francisco oli meitä selkeästi heikompi ja pienempi. He saivat yllättävän paljon pisteitä meidän menetyksiemme johdosta, mutta jos me teimme 85 pistettä toiseen päähän, se kertoo kaiken oleellisen”, summaa Möttölä.

 

Läntisen alueturnauksen toisessa osaottelussa Utah kohtasi prässipuolustuksestaan kuuluisan Arkansas Razorbacksin, joka oli kukistanut turnauksen ensimmäisellä kierroksella Nebraskan yhdeksällä pisteellä.

 

Patriarkkamaisen aseman USA:n yliopistokoripallopiireissä saavuttaneen ja vuoden 1994 mestaruuden voittaneen Nolan Richardsonin valmentama Arkansas ryhmittyi Nebraskan kaadettuaan uudelleen kurinalaiseen koko kentän prässiin ja otti kohteekseen Utahin kenttäkenraalin, Andre Millerin.

 

Majerus oli kuitenkin tilanteen tasalla. Valmentaja komensi ennen pelin alkua Millerin kahdenkeskiseen keskustelusessioon.

 

”Sinä olet tämän maan toiseksi paras takamies”, oli Majerus painottanut Millerille, ”ja haluan sinun pelaavan sen mukaan. Sinulla on täysin vihreä valo tehdä, mitä teet.”

 

Arkansasin takamiesarsenaali fysiikkaihme Kareem Rushin johdolla yritti hidastaa Milleriä, mutta Comptonin lahja Utahin koripallolle suostui menettämään pallon kokonaiset kolme kertaa 39 minuutin peliajassa.

 

Eikä Miller ainoastaan selvinnyt kuivin jaloin – hän suorastaan käveli vetten päällä. Miller piti Razorbacksia pilkkanaan 28 pisteen (kakkoset 9/13, vapaaheitot 10/13) ja seitsemän levypallon illallaan. Erityisesti Miller turhautti arkansasilaisia viimeisen neliminuuttisen aikana, jolloin hän heitti kymmenen pistettä johdattaen Utahin 75-69-voittoon – neljä virhettä rasitteenaan.

 

”Arkansasilla oli Reidin ja Derek Hoodin kaltaisia erinomaisia pelaajia sekä aidosti maankuulu prässipuolustus. Miller enemmän tai vähemmän syttyi liekkeihin siinä ottelussa. Välillä tuntui, että Andre käänsi sen matsin yksin meille”, kertoo Möttölä, joka piiskasi Arkansasia yhdeksällä pisteellä ja kahdeksalla levypallolla.

 

”Arkansas-pelissä – kuten muutenkin – Majerus luotti minuun ja toimin usein miesprässien murtajana takakentällä Andren apuna. Majeruksen filosofiassa ei jätetty miesprässien murtajaksi perinteistä kahta takamiestä tuomaan palloa, vaan yhden takamiehen lisäksi yksi taitava, palloa käsittelevä iso – joka meidän joukkueessamme olin minä. Näin pakotimme vastustajan ison olemaan prässin kärjessä, mikä ei ollut heidän suunnitelmansa.”

 

Arkansas-voiton myötä Utah varmisti paikkansa sekä läntisen konferenssin neljän parhaan, myös koko valtakunnan kuudentoista parhaan yliopistojoukkueen kermassa.

 

Neljän lepo- ja harjoittelupäivän jälkeen Utahin matka veisi läntisen alueen lopputurnaukseen Kalifornian Anaheimiin – turnaukseen, jonka panoksena oli, ei enempää eikä vähempää, kuin paikka NCAA:n tarunhohtoisessa finaalitapahtumassa, Final Fourissa.

 

VII – Kansikuvakirouksen säikähdys ja kuinka hallitseva mestari kammettiin kumoon

 

Läntisen alueen finaaliturnauksessa Utah Utesin semifinaalivastustajaksi ilmoittautui altavastaaja West Virginia, joka oli aiheuttanut erään NCAA:n pudotuspelikevään suurimmista yllätyksistä kaatamalla Cincinnati Bearcatsin Boisessa vain viisi päivää aiemmin.

 

Sittemmin NBA:n kesän 2000 draftitilaisuuden ensimmäisenä varauksena New Jersey Netsiin huudettu Kenyon Martin joutui poistumaan parketilta pää painuksissa West Virginian aiheuttaman suuryllätyksen jälkeen.

 

”Cincinnati-voitto oli ollut West Virginialle mammuttimaisen suuri. He pelasivat huolellista ja tehokasta koripalloa. Koko joukkue oli täynnä erinomaisia roolipelaajia. Avainpelaaja Marcus Goree pelasi sittemmin vakuuttavan uran Euroopassa ja tuli minua vastaan elämäni ensimmäisessä Euroliiga-ottelussa Maccabia vastaan”, Möttölä luonnehtii.

 

Päällekarkauspuolustuksella ja huolellisella puolen kentän hyökkäyspelillä Utahia haastamaan lähtenyt West Virginia piti kuin pitikin pelin tasaisena aivan viimeisille sekunneille asti itsensä NBA:n logon, Jerry Westin, seuratessa vanhan yliopistojoukkueensa edesottamuksia Anaheim Mighty Ducksin kotiareenan lehtereiltä.

 

On yhtä lailla West Virginian puolustuspelaamista kuin Utah Utesin paineensietokykyä kuvaavaa, että Utah venyi haastajastaan voittoon, vaikka ei onnistunut pelitilanneheitossa pelin viimeisen kahdeksan minuutin aikana.

 

Andre Miller varjeli West Virginian painekattilassa palloa kuin silmäteräänsä ja West Virginian pakottaessa utahilaiset viivalle sivalteli ennakkosuosikki Michael Doleacin johdolla vapaaheittonsa murhaavan tarkasti sisään.

 

West Virginian Jarrod Westille tarjoutui viimeisellä minuutilla kolmekin mahdollisuutta tasoittaa peli kolmoskaaren takaa, mutta Westin heitot kolahtelivat koriraudoista takaisin kentälle. Utah peittosi West Virginian 65–62 ja varmisti paikkansa alueturnauksen finaalissa sekä valtakunnan kahdeksan parhaan joukossa.

 

Möttölälle West Virginia -ottelu oli vaikea. Suomi-koriksen suurin tähti upotti neljä pistettä ja jakoi yhden koriin johtaneen syötön kahdessakymmenessä peliminuutissa. Selitys löytyi läheltä.
”Ennen Anaheimin turnausta maailmankuulu Sports Illustrated -lehti oli ottanut minut kansikuvapojakseen USA:n läntisen alueen painokseen. West Virginia –matsin jälkeen joku toimittaja kirjoittikin, että iskikö minuun perinteinen kansikuvakirous, kun jäin niin vähille tehoille”, naurahtaa Möttölä.

 

Välipäivän jälkeen Utah palasi Anaheimin ”Pondiin” pelaamaan paikasta auringossa. Voitto aluefinaalissa takaisi Utesille paitsi läntisen alueen mestaruuden, myös matkan vuoden 1998 Final Fouriin Teksasin San Antonioon.

 

Edessä oli kuitenkin Utahin suurin haaste siihen asti – kohdata hallitseva yliopistomestari, Lute Olsonin pieteetillä valmentama Arizona Wildcats, kokoonpanossaan hallitseva NCAA:n lopputurnauksen arvokkain pelaaja Miles Simon sekä tukku sittemmin NBA:ssa komean uran pelanneita pelaajia: Jason Terry, Michael Dickerson sekä ennen kaikkea maan parhaana pelinrakentajana pidetty Mike Bibby.

 

Paperilla Arizona maailmanluokan takamiehilleen oli Utahille kenties haaste, jota haalarihommiin mieltyneiden utahilaisten ei olisi pitänyt selättää.

 

Koripallo on kuitenkin peli, joka ratkaistaan kentällä, ei paperilla. Ja coach Majeruksen suunnitelmat hallitsevan mestarin kaatamiseen olivat selkeät.

 

”Majerus asteli West Virginia -voiton jälkeisenä aamuna palaveriin ja kertoi, että tulisimme pelaamaan Arizonaa vastaan triangle and two -paikkaa. Silloin, ensimmäisen kerran kahden Utahin vuoden aikana, hämmennyin, että mistäs nyt kiristää”, Möttölä paljastaa.

 

”Olihan se hämmentävää. Olimme aikeissa pelata puolustavaa NCAA:n mestaria ja maan ylivoimaisesti parasta takamiesjoukkuetta vastaan paikkapuolustusta. Kaiken lisäksi olimme harjoitelleet kauden aikana triangle and two -puolustusta korkeintaan muutaman kerran kakkosviisikkoamme ja walk-oneja vastaan – ja saaneet turpaamme! Ei suoraan sanottuna tuntunut järkevältä lähteä Arizonaa vastaan niiden kokemusten jälkeen.”

 

Arizona uhkui itsevarmuutta aluefinaaliin lähtiessään, mutta Utahin puolustusvalinta vaivutti puolustavan mestarin pysyvän hämmennyksen tilaan.

 

Arizonan ykköspyssyt Bibby, Dickerson ja Simon jäivät vaille paraatiheittopaikkojaan ja joutuivat heittämään haastettuja kolmosia epätasapainosta. Toisessa päässä koko Utahin aloitusviisikko otti osaa korintekotalkoisiin ja venytti taukoon mennessä johtonsa yhdeksään pisteeseen.

 

Tauon jälkeen anaheimilaiskatsomo odotti Arizonan tulevan lujaa takaisin peliin, mutta Möttölä upotti kymmenen Utahin ensimmäisestä kuudestatoista pisteestä ja Utes meni menojaan.

 

”Majerus teki valtavan hienoa työtä valmistaessaan meitä peliin”, hehkuttaa Möttölä.

 

”Tarkoituksemme tuskin oli pysyä paikkapuolustuksessa koko pelin, mutta kun homma toimi niin hyvin, ei ollut syytä vaihtaa järjestelmää. Takamiehemme ja välillä Alex Jensen vuorotellen pitivät Simonin, Terryn ja Bibbyn yhtä Bibbyn coast to coast -kolmosta lukuun ottamatta hyvin irti pallosta. Samalla kolme nelikosta minä, Doleac, Jensen ja Miller puolustimme kolmikkona muut pelaajat tehottomiksi.”

 

Puolustava NCAA:n mestari kaatui loppulukemin 76–51. Bibby, Dickerson ja Simon kivittivät kolmeen pekkaan pelitilanneheittonsa 6/36.

 

Valmentajansa ”maan toiseksi parhaaksi pelinrakentajaksi” seppelöimä Andre Miller ylsi kenties jopa parempaan suoritukseen kuin Arkansasia vastaan. Miller otti maan parhaana pelinrakentajana pidetyn Bibbyn kohtaamisen henkilökohtaisena haasteena.

 

Sittemmin 14 kautta NBA:ssa 14,7 pisteen ja 5,5 syötön urakeskiarvoilla pelannut Bibby jäi seitsemään pisteeseen, kun Miller hurjasteli kasaan aina harvinaisen tripla-tuplan: 18 pistettä, 14 levypalloa ja 13 koriin johtanutta syöttöä.

 

”Tuskinpa amerikkalainen urheiluväki edes tajusi, kuinka hyvä pelaaja Andre Miller oli. Andren kahtena ensimmäisenä Utahin vuotena Keith Van Horn oli vienyt kaiken huomion, eikä Andre ole sellainen pelaaja, joka muistettaisiin tatuoinneistaan, donkeistaan tai persoonastaan”, pohdiskelee Möttölä.

 

Jo yhdeksättätoista kauttaan NBA:ssa pelaava, tällä hetkellä San Antonio Spursissa mestaruutta metsästävä Miller on pelannut uransa aikana 1 261 NBA:n runkosarjaottelua 12,6 pisteen ja 6,6 syötön ottelukohtaisilla keskiarvoilla – ura, jollaiseen harva koripalloasiantuntijakaan olisi uskonut edes Millerin NCAA-uran jälkeen.

 

”Toissa vuonna tapasin Danilo Gallinarin, joka oli ohjaajana kanssani samalla NBA-leirillä. Gallinari oli pelannut samaan aikaan Denver Nuggetsissa Millerin kanssa ja kysyin Gallinarilta, minkälaista Andren kanssa pelaaminen oli. Gallinari vastasi, että siihen oli tottumista, sillä Miller ei toimita palloa siihen, mihin se kuviossa sovitaan; Miller syöttää sinne, minne se on korinteon kannalta järkevintä toimittaa.”

 

Rick Majeruksen suuruus näkyy Möttölän mukaan myös Millerin pelaajapersoonassa.

 

”Majerus kielsi Andrea laittamasta palloa jalkojen välistä, koska muutaman kilometrin päässä pelasi yksi NBA:n historian suurista pelinrakentajista, John Stockton, joka ei koskaan kuljettanut palloa jalkojensa välistä. Majerus halusi, että Andren peli olisi mahdollisimman suoraviivaista ja tehokasta. Eihän Andre koskaan ole noussut highlight-koosteisiin hasardisyötöillään. Silti väitän, että NBA:N viimeisen 5-10 vuoden parhaista puolen kentän alley oop -syötöistä joka kolmas on Andren syöttämä.”

 

Möttölä oli 14 pisteellään ja viidellä levypallollaan Utahin kolmanneksi tehokkain Arizona-voitossa Millerin ja Doleacin (18/14) jälkeen. Arizonalta tasolleen nousi vain vaihdosta peliin tullut Jason Terry (16/5/3 syöttöä), joka pelasi vuosina 2000–02 NBA:n Atlanta Hawksissa Möttölän joukkuetoverina.

 

”Tietenkin juttelimme Jasonin kanssa toisinaan tuostakin matsista. Minun oli kuitenkin turha hirveästi keulia, kun Jasonilla oli edelliseltä kaudelta NCAA:n mestaruus vyöllä”, Möttölä vastaa kysymykseen siitä, nokitteliko hän Terryä muistoilla kevään ’98 täystyrmäyksestä.

 

”Oli kyseessä mikä tahansa pukuhuone missä päin Pohjois-Amerikkaa tahansa, NCAA:n Final Fouriin pääsy tuo todella paljon arvostusta pelaajalle. Euroopassa on todella vaikea kuvailla Final Fourin asemaa amerikkalaisessa urheilukulttuurissa. Se on yksi halutuimmista kuviteltavissa olevista asioista siellä.”
Arizona-voitollaan Utah pääsi leikkaamaan sukkaa läntisen alueen konferenssin mestarina ja buukkasi lentoliput San Antonioon Final Fouriin North Carolina Tar Heelsin, Kentucky Wildcatsin ja Stanford Cardinalsin seuraksi.

 

VIII – Jamisonin ja Carterin jäähyväiset yliopistouralle

Siellä he olivat, Michael Jordanin opinahjon North Carolinan edustusjoukkue Tar Heelsin kaksi suurinta tähteä, Antawn Jamison ja Vince Carter, valmiina otteluun.

 

Tar Heels -fanien ääni yltyi kiihkofalsettiin, kun North Carolinan legioonalaiset suorittivat iänikuisia taistelurituaalejaan pelaajien mosh pitissä – nyrkkitervehdyksiä, karjahduksia, puolentoista metrin hyppyjä yläilmaan, rinnan pieksemistä vaaleansiniseen ja valkoiseen verhoutunutta fanimerta kohti.

 

19,0 pistettä ja 9,9 levypalloa peliä kohden kauden aikana nakutellut Jamison oli vastikään nimetty Atlantic Coast -konferenssin vuoden pelaajaksi. Vahvan, kookkaan ja liikkuvan laitahyökkääjän NBA-osakkeiden arvo oli ollut koko kauden ajan kovassa nousussa. Joidenkin arvioiden mukaan Jamisonin uskottiin kuulevan nimensä huudettavan kesän 1998 NBA-draftin ykkösvarauksena.

 

Oma lukunsa oli myös joukkueen 198-senttinen takamies-laituri Carter, paitsi kenties koko NCAA:n historian näyttävin donkkaaja, myös suurten pelien ratkaisija Jordanin jalanjäljissä. 15,6 pistettä ottelukeskiarvokseen upottanut Carter oli nimetty konferenssinsa kakkostähdistöviisikkoon, ja hänen nimensä liikuskeli Jamisonin vanavedessä kesäkuun NBA-draftin ennakkokaavioissa.

 

Eikä valmentaja Bill Guthridgella ollut muutenkaan puutetta nimimiehistä. Pallovarmat takamiehet Shammond Williams ja Ed Cota sekä työhevosen määritelmään täydellisesti sopineet korinalusmiehet Ademola Okulaja ja Makhtar N’Diaye muodostivat Jamisonin ja Carterin ohella coach Guthridgen ”aloituskuusikko”-järjestelmän.

 

Tar Heelsin pelaajien tuuppiessa ja psyykatessa toisiaan San Antonion 47,000 katsojaa vetävän, gargantuaanisen Alamodomen parketilla seisoi kentän toisessa päädyssä kasvot peruslukemilla Utah Utes; ryhmä ilmeettömiä, stoalaisia sotureita, joille North Carolina oli yksi kunnioitusta herättävä vastustaja muiden joukossa.

 

”North Carolinassa pelasi kaksi maan kenties kymmenestä parhaasta pelaajasta, jotka olivat lisäksi käsittämättömiä urheilijoita. Muistan, kun katsoimme videota North Carolinasta ja Carterin kohdalla sanottiin, että ’ajaa kovaa korille ja donkkaa mielellään’. Mutta eihän sellaisia windmill -donkkeja vastustajien seasta ollut ennen meidän scouting-videoissa näkynyt”, Möttölä linjaa.

 

”Jos olisimme lähteneet kohtaamaan North Carolinaa vuorokauden varoitusajalla, meillä olisi ollut vaikeaa. Nyt olimme saaneet harjoitella heidän kohtaamistaan lähes koko viikon. Tiesimme tarkkaan, ketkä pakottaisimme heittämään kättä vastaan, keille emme sallisi heittoja ollenkaan, kenet pakottaisimme ajamaan. Tiesimme tarkalleen, minne halusimme North Carolinan pelaajia liikuttaa.”

 

Doleac voitti aloitushypyn Vince Carteria vastaan ja pallo lensi Andre Millerin haltuun. Kolmen pisteen kaarella Möttölää puolustanut Jamison vetäytyi vapaaheittoviivalle Millerin liikkuessa palloa kohti. Drew Hansen syöttikin pallon Möttölälle, joka latasi ja antoi laulaa. Utah johtoon, 3-0.

 

Makhtar N’Diayen baby hook -heiton osuttua Möttölän edestä takarautaan Utah ryhmittyi puolinopeaan hyökkäykseen. Miller ajoi kohti keskustaa ja syötti North Carolinan vaihtopenkin edustalle pysähtyneelle Drew Hansenille. 40 sekunnin pelin jälkeen Utah johtaa, 6-0.

 

Vince Carter karisti puolustajansa korin alla ja rikkoi kuparisen, mutta vain hetkeä myöhemmin trailerina puolinopeaan hyökkäykseen noussut Doleac unohtui kaarelle ja ryhmittyi kaukoheittoon varpaat kolmoskaarella. Pelkkää sukkaa, tilanne 8-2.

 

Jamisonin kolmosen osuttua rautoihin North Carolina sortui vaihtotilanteessa kommunikaatiovirheeseen. Miller löytää Doleacin korin alta – kaksi pistettä ja virhe päälle. Alle kahden minuutin pelin jälkeen Utah johtaa numeroissa 10-2 ja North Carolina näyttää tehottomalta, vanhalta ja väsyneeltä.

 

Utah johti North Carolinaa parhaimmillaan 48–33 vain 14 minuuttia ennen loppua.

 

Tiivistettyään puolustustaan ja saatuaan Vince Carterin 1-1-ratkaisuilla tukun helpottavia koreja North Carolina nousee kahden pisteen päähän, 57–55, kaksi minuuttia ennen loppua ja pakottaa Utesin aikalisälle.

 

Aikalisän jälkeen Tar Heels turvautuu koko kentän prässipuolustukseen, jonka Andre Miller kuitenkin murtaa helpohkosti ja pakottaa Utahin johdon neljään pisteeseen.

 

Viimeisillä kymmenillä sekunneilla Utah pakottaa North Carolinan pieksemään puolen kentän hyökkäyksessä päätään Utesin järkähtämättömään kivimuuriin. Toisessa päässä kenttää utahilaiset vapauttavat Hansenin, Doleacin ja Möttölän vapaaheitoilla tummanpunaisiin pukeutuneet Utes-fanit riemunkiljahduksiin. Utah päihittää North Carolinan pistein 65–59.

 

”NCAA:n vuoden pelaaja Antawn Jamison sai 14 pistettä kasaan 19 heitolla”, Möttölä alleviivaa.

 

”Tiesimme Doleacin kanssa, että Jamison tekisi kaikki pisteensä korin läheltä vasemman olkapään yli. Mantramme oli, että pakotimme vastustajan heittämään ylitsemme. Vaikka olin ollut SM-sarjassa melkoinen blokkaaja, minulla oli Majeruksen lupa yrittää blokkia vain ja ainoastaan apupuolustuksessa. Puolustaessani Jamisonia 1-1-tilanteessa tarkoitukseni oli pakottaa hänet mahdollisimman vaikeaan heittoon, ja taktiikka onnistui.”

 

Kun Doleac ja Möttölä sitoivat Jamisonin umpisolmuun ja Tar Heelsin kaukoheittäjät olivat umpijäässä (kolmoset 3/23), North Carolinan ainoa vaihtoehto oli pelata Carterille mahdollisimman hyvä asema haastaa puolustajansa 1-1-tilanteessa. Carterin sooloilu vei kuitenkin luontaisen rytmin North Carolinan pelistä, jolloin Utah pääsi sanelemaan pelin tahdin.

 

”North Carolina peluutti käytännössä kuutta pelaajaa. Seitsemäs pelaaja Brendan Haywood pelasi alle kymmenen minuuttia. Puolustimme raivokkaasti ja väsytimme heidät.”

 

Miller tuikki taas kentän tähtenä 16 pisteen, 14 levypallon ja seitsemän syötön saaliillaan. Doleac nosteli hyvin tarkkuuksin 16 pistettä ja vei viisi levypalloa. Möttölälle kirjattiin yhdeksän pistettä, levypallo ja blokki.

 

Pukuhuoneeseen poistuessaan Jamison kumartui Alamodomen keskiympyrään suutelemaan Final Fourin logoa. Möttölän mukaan Jamisonin ele kuvaa yliopistourheilun syvintä olemusta.

 

”NBA:han ja Euroopan päätyvät pelaajat ovat jäävuoren huippu. Tänäkin keväänä NCAA:n lopputurnauksen otteluita katsoessani en voi olla ajattelematta, että monet noista hienoista koripalloilijoista pelaavat käytännössä uransa viimeisiä pelejä”, Möttölä summaa.

 

”90-luvulla Aasiassa ei ollut juurikaan ulkomaalaispelaajia, Euroopan ulkomaalaispelaajamarkkinat olivat paljon nykyistä pienemmät. Suomessakin taidettiin pelata vielä kahden ulkomaalaispelaajan säännöllä. Lopputurnausottelut ovat kaikille NCAA:n pelaajille asioita, joita he muistelevat loppuikänsä.”

 

Joitain tunteja North Carolina -voiton jälkeen Möttölä palasi joukkueen hotellille huonetoverinsa, kanadalaisen kakkospelinrakentajan Jordie McTavishin kanssa. Tuolloin, ensimmäistä kertaa koko kaudella, hetken paino laskeutui hänen hartioilleen.

 

”Tuli sellainen olo, että herrajumala sentään – 351 joukkuetta pelaa NCAA:n mestaruudesta ja kaikista niistä joukkueista jäljellä on enää kaksi. Siinä oltiin isojen asioiden äärellä.”

 

Utahin ja North Carolinan välinen Final Four -ottelu löytyy kokonaisuudessaan täältä.

 

IX – Sananen Final Fourista

 

Kun Möttölä luonnehti Final Fouria tapahtumaksi, johon kohdistuva arvostus mahtuu hädin tuskin eurooppalaisten urheilufanien käsityskykyyn, hän ei liioitellut. NCAA:lle ei ole kaltaista vanhalla mantereella.

 

NCAA on ja ei ole ammattilaisurheilua.
Monet NCAA:n pelaajat ovat paitsi pelitaidoiltaan, myös urheilijoina korkeammalla tasolla kuin mille monet Euroopan parhaiden koripallosarjojen pelaajista tulevat koskaan pääsemään.

 

He pelaavat ja harjoittelevan täysiammattilaisesti, kestävät ammattilaisuuden paineet ja kohtaavat tulevaisuuden NBA- ja Euroliiga-legendoja – mutta silti he ovat de jure amatöörejä, yliopistokampusten jaetuissa huoneissa asuvia opiskelijapoikia, jotka eivät saa nostaa palkkaa pelaamisestaan.

 

NCAA on kuitenkin eräs amerikkalaisen urheilumaailman tunnetuimpia brändejä, ja amerikkalaisittain brändin ympärillä kiertää rahaa. Kysymys urheilijoiden palkkauksesta on ikuisuuskysymys, jonka ongelmat koomikko John Oliver tiivistää kompaktiin pakettiin tuoreehkossa päänavauksessaan.

 

”Yliopistourheilu on todella kaukana perinteisestä junioriurheilusta. Itse arvostan amerikkalaista yliopistourheilua suunnattoman paljon ja tiesin, että vaikka sitä ei ehkä Suomessa ymmärrettäisi, NCAA:n mestaruuden voittaminen olisi ollut isoin mestaruus, johon yksikään suomalaiskoripalloilija oli koskaan yltänyt siihen mennessä – ja se pitäisi kutinsa edelleen”, lataa Möttölä.

 

San Antonion Final Four -huuman kokeneena Möttölä sai huomata pitkän viikonlopun olevan Pori Jazz, Rion sambakarnevaalit ja New Orleansin Mardi Gras samassa paketissa.

 

”Me tultiin San Antonioon jokunen päivä ennen North Carolina -ottelua. Jokaiselle joukkueelle oli varattu yksi hotelli. Faneille oli järjestetty joukkueen vastaanottojuhla hotellilla, joten bussimme saapuessa lentokentältä hotellille, tuhannet fanit saattoivat meidät perille asti ja koulun bändi toivotti meidät soittamalla puhaltimiaan”, naurahtaa Möttölä.

 

”Final Four oli sellainen karnevaali, että oli vaikea uskoa sen sopivan coach Majeruksen ajatusmaailmaan. Tiesimme kuitenkin, minne olimme päätyneet ja pystyimme sulkemaan ylimääräiset ärsykkeet ulkopuolelle.”
Erään osoituksen Final Fourin suuruudesta Möttölä sai vaihto-oppilasvuonnaan San Antoniossa viisi vuotta aiemmin, 1993.

 

”Silloin julkistettiin tieto, jonka mukaan San Antonio valittiin vuoden 1998 Final Fourin isäntäkaupungiksi ja lopputurnaus pelattaisiin juuri auenneessa Alamodomessa. Isäntäperheeni oli aivan onnesta soikeana saadessaan jostain arvonnasta oikeuden ostaa liput viisi vuotta myöhemmin pelattavaan urheilutapahtumaan, jonka joukkueista ei ollut vielä silloin pienintäkään aavistusta”, iso mies hymyilee.

 

”Ja olivathan he ottaneet yhteyttä paikalliseen tv-kanavaan. Final Fouria edeltävänä päivänä kanava oli käynyt haastattelemassa entistä isäntäperhettäni ’heidän poikansa’ paluusta San Antonioon. Sinänsä hauska juttu, kun he eivät olleet pitäneet mitään yhteyttä lähtökesäni jälkeen.”

 

X – Kausi huipentuu: Kentucky Wildcats vs. Utah Utes

 

Tätä kirjoittaessa NCAA:n kevään 1998 finaaliottelusta on ehtinyt vierähtää muutamia päiviä vaille kokonaiset 18 vuotta – yhden Edon Maxhunin eliniän verran.

 

Möttölä myöntää, että koripallopiireissä kiirinyt legenda pitää paikkansa. Hän ei ole katsonut vieläkään finaaliottelun tallennetta kokonaisuudessaan loppuun asti.

 

”Oltiin vastikään HBA:n kanssa pelireissulla jenkeissä ja vietimme Rhode Islandilla iltaa Erik ja Alex Murphyn vanhempien luona. Yhtäkkiä joukkueen pojat kaivoivat pelin esille ja alkoivat katsoa sitä. Kahden avauskorini jälkeen pyysin poikia laittamaan sen pois”, Möttölä lausuu.

 

”Sen ottelun haavat on vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa nuoltu, mutta edelleen… sen jälkeen, miten paljon töitä teimme ja miten lähellä kävimme… kyllähän se syö miestä. Ja esimerkiksi vaimoni, joka oli silloin katsomossa, juuri viime viikolla kertoi, että joka kerta Queenin We Are the Champions -kappaleen kuullessaan hänelle tulee mieleen Alamodomen loppusummerin jälkeinen suuri, tyhjä olo ja häviömme.”

 

Tubby Smithin komentama Kentucky oli monella tapaa samanlainen joukkue kuin Utah. Kentucky ei ollut kenties kaikkein atleettisin, yksilötasolla joukkueessa ei ollut Arizonan ja North Carolinan supertähtien kaltaisia pelaajia, mutta joukkue oli häikäisevän kurinalainen, älykäs ja pelaajarotaatioltaan syvä.

 

Korin alla Kentuckylla oli kaksi hyvin erilaista sentteriä: painijan fysiikalla siunattu Nazr Mohammed ja penkiltä peliin tullut kanadalainen blokkikone Jamaal Magloire. Isona laiturina aloitusviisikkoon asteli aivan kuin Utahin rosterista repäisty monipuolinen iso mies Scott Padgett.

 

Eleettömän tehokas Wayne Turner piti langat käsissään pelinrakentajan tontilla. Fiksut peruspelaajat Jeff Sheppard ja Allen Edwards tekivät haalariduunia heittävän takamiehen ja pienen laitahyökkääjän paikoilla, sittemmin pastoriksi ryhtynyt Cameron Mills tuli kentälle heittämään kaukoheittoja.

 

Coach Smithin salainen ase oli NCAA:n kauden 1997/98 kenties vaarallisin vaihtopelaaja, myöhemmin Portugalin kansalaisuuden saanut Heshimu Evans.

 

Utahilla oli ottelussa alkujännitystä, mistä parhaana osoituksena oli tavallisesti vuorenvarman Andre Millerin kolme pallonmenetystä yhtä monessa minuutissa sekä Kentuckyn isojen pelaajien takaovikorit alkuminuuteilla.

 

Kentuckyn 8-4-johtoaseman jälkeen peli kuitenkin tasoittui, kun Miller petrasi pallonkäsittelyssään ja Utesin korinalusjaosto sai suljettua Mohammedin ja Padgettin korilta. Ennen kaikkea Kentucky oli helisemässä levypalloissa, missä Doleac, Möttölä, Jensen ja Miller pitivät Kentuckyn isoa osastoa pilkkanaan.

 

Utahin fanit näkivät Arizona-voiton kaltaisen suuryllätyksen olevan muhimassa, kun ensimmäisen puoliajan kääntyessä lopuilleen Utah käänsi nopeilla ratkaisuilla 23–24-johdon 23–34-johdoksi. Kentucky kivitti hätäpäissään kaukoheittonsa rautoihin ja näkymätön vanne Tubby Smithin ohimoilla kiristyi.

 

Utahin miehistö juoksi tauolle 31–41-johtoasemassa esiinnyttyään ensi minuuttien jälkeen täysin suvereenisti korien alla. Michael Doleac oli takonut 12 pistettä, Möttölä kerännyt kahdeksan pistettä ja kuusi levypalloa ja Utah napannut yhdeksän hyökkäyspään levypalloa Kentuckyn isojen siimeksestä.

 

Kentuckylla oli kuitenkin historiansa joukkueena, joka taistelee mahdottomasta paikasta tiensä kuiville.

 

Alueensa finaaliottelussa Dukea vastaan Kentucky oli ollut pahimmillaan 17 pistettä tappiolla toisella puoliajalla, mutta kiipesi kori korilta takaisin peliin mukaan ja varmisti paikkansa Final Fourissa. Vain kaksi iltaa aiemmin Stanford Cardinals oli johtanut Kentuckya kymmenellä pisteellä, mutta ei pystynyt pitämään Kentuckya takanaan finaalipaikkaa ratkottaessa.

 

Ja vaikka Möttölä upotti kaaren kärjeltä kolmosellaan Utahin 40–50-johtoon 15 minuuttia ennen loppusummerin soimista, nousi Kentucky voittotaisteluun mukaan hetki hetkeltä, askel askeleelta.

 

Heshimu Evans upotti kaksi perättäistä kolmosta, saalisti Möttölälle hyökkäyspään virheen ja luikerteli käärmemäisesti korille kaventaen eron viiteen pisteeseen.

 

Allen Edwardsin ja Nazr Mohammedin tuotua Kentuckyn kolmen pisteen päähän ottelun selostajat NBC-kanavalla huomauttivat täysin oikein Michael Doleacin olevan niin väsynyt, ettei luottosentteri kyennyt juoksemaan parkettia päästä päähän.

 

”Kentucky is wearing down the Utes”, lausuivat selostajat pahaenteisesti kahdeksan minuuttia ennen pelin loppua.

 

Vauhdin menettänyt Utah pelasi palloa väkisin sisälle Doleacille, joka ei saanut pogokeppimäisen Magloiren edestä kunnollisia heittoja aikaiseksi. Cameron Mills tasoitti pelin kolmosellaan kulmasta ja vain hetkeä myöhemmin Jeff Sheppard juoksi pallonriistosta donkilla Kentuckyn 60–58-johtoon. Majerus komensi miehensä aikalisälle ja momentum oli hetkessä siirtynyt Kentuckylle.

 

Utah piristyi hetkiseksi ja vei Möttölän vapaaheitoilla ja Millerin ja Jensenin koreilla runsaan minuutin jakson 6-0, mutta se oli viimeinen pulssinhypähdys ennen pitkää viivaa. Cameron Millsin kolmonen ja Jeff Sheppardin kakkonen palauttivat Kentuckyn johtoon, ja Utah kärvisteli kuusi minuuttia ilman pelitilannekoria ennen kaatumistaan pistein 78–69.

 

”Niin, en tiedä”, Möttölä huoahtaa kysyttäessä, mikä loppuottelun toisella puoliajalla meni pieleen.

 

”Voi olla, että me yksinkertaisesti väsyttiin lopussa. Muistan, kun viitisen minuuttia ennen loppua tultiin aikalisältä Doleacin kanssa. Kummallakaan ei ollut oikein tippunut tauon jälkeen ja oli vähän keskinäistä epävarmuutta ilmassa. Se ei todellakaan ollut normaalia meille kahdelle.”
Ottelun jälkeen coach Majerus nosti väsymyksen esille Utahin tappion perimmäisenä syynä. Huomionarvoista on myös se, että siinä, missä Kentuckyn penkkipelaajat upottivat ottelussa 27 pistettä, Utahin vaihtomiehet saivat aikaiseksi vain seitsemän pistettä.

 

”Vaikka olimme kuinka harjoitelleet kolme tuntia Kentuckyn kohtaamiseen, Majerukselta ei enää riittänyt luottoa vaihtomiehiin. Britton Johnsen pelasi yleensä 16 minuuttia ja David Jackson kymmenen minuuttia. Jordie McTavish tapasi tulla kentälle ensimmäisellä puoliajalla Milleriä huilauttamaan kolmen ja puolen minuutin pelin jälkeen, ja sen hän teki myös Kentuckya vastaan, mutta sen jälkeen Jordieta ei enää hirveämmin kentällä nähty.”

 

Kentucky leikkasi sukat NCAA:n mestaruuden merkiksi. Jeff Sheppard nimettiin Final Fourin arvokkaimmaksi pelaajaksi. Kentuckyn Nazr Mohammed huudettiin NBA:n draftin 1. kierroksen 29. varauksena Utah Jazziin, kun taas Michael Doleac kuuli nimensä kutsuttavan Orlando Magiciin 1. kierroksen 12. varauksena.

 

Möttölällä oli kesän jälkeen edessään kolmas kausi Utahissa, ja Doleacin poistuessa rotaatiosta hänen tulisi ottaa entistä suurempi vastuu joukkueensa menestyksestä Andre Millerin rinnalla.

 

Vaan yhä edelleen, tänäkin päivänä, Möttölän ajatukset palaavat toisinaan kevääseen 1998 ja San Antonion Alamodomessa pelattuun finaaliotteluun.

 

”Ainahan tuollaisissa matsissa on jossiteltavaa. Vedin toisella puoliajalla kulmasta yhden vapaan kolmosen päätylevyyn ja viime minuuteilla pari kolme hypäriä vapaaheittoviivalta ohi. Pari, kolme heittoa lisää sisään, niin olisi ollut mahdollista, että NCAA:n historiassa olisi tänäkin päivänä kirjattuna yksi suomalainen Final Fourin arvokkain pelaaja, koska pelasin erinomaisen finaalin ennen noita ohiheittoja.”

 

Kentuckyn ja Utahin välinen finaaliottelu on katsottavissa kokonaisuudessaan täällä.

 

XI – Epilogi: Yliopistouran huipennus

 

Jos kausi 1997/98 on lopputurnausmenestyksen ja Final Fourin johdosta Möttölän yliopistouran muistorikkain, seuraavalla kaudella 1998/99 Möttölä pelasi ehkäpä parasta koripalloaan Utah-paidassa.
Andre Miller kohotti suoritustasoaan vielä pykälän verran ja Möttölä uurasti 15,3 pisteen ja 5,4 levypallon ottelukohtaiset keskiarvot, kuten Utes palasi WAC:n mestariksi joukkueen historian kaikkien aikojen pisimmän voittoputken – 23 ottelua – saattelemana.

 

”Vaikka Doleac lähti, kauden 1998/99 joukkue oli valehtelematta NCAA-urani paras. Andre Miller pelasi kovalla tasolla, minä olin parempi pelaaja kuin vuotta aiemmin, Alex Jensen oli huikea puolustaja ja all around -pelaaja. Junior collegesta kelkkaamme hypänneet Jeremy Killion ja Tony Harvey omaksuivat järjestelmämme ja toteuttivat Majeruksen pelijärjestelmää täydellisesti”, Möttölä pyörittelee päätään.

 

”Voitimme 23 ottelua putkeen, veimme WAC:n mestaruuden ja kaikki olivat sitä mieltä, että nyt menemme uudelleen finaaliin. Sitten kuitenkin NCAA:n lopputurnauksessa kävi miten kävi.”
Valtakunnallisen finaaliturnauksen toisella kierroksella yllättäjäjoukkue Miami of Ohio armoitetun heittäjänsä Wally Sexybackin Szczerbiakin komentamana aiheutti täystyrmäyksen päättämällä Utahin kauden 66–58-voitollaan.

 

Kesällä ’99 Andre Miller varattiin NBA:han Cleveland Cavaliersiin draftitilaisuuden kahdeksantena pelaajana. Utah Utesin johtajan viitta soviteltiin yksinoikeudella Möttölälle, joka ei pettänyt, vaan nosti pistekeskiarvonsa 17,0:aan.

 

Loukkaantumiset pitivät kuitenkin Möttölän sivussa kolmanneksesta kauden otteluista, eikä joukkueen takapelaajista noussut korvaajaa Millerille.

 

”Viimeinen vuosi Utahissa oli todella vaikea henkilökohtaisesti. Minulla meni niin monta paikkaa hajalle, että en päässyt missään vaiheessa kunnon vauhtiin. Lisäksi Majerus oli käytännössä juoksuttanut joukkueen takamiehet ulos joukkueesta – seikka, mitä hän itse on pyytänyt anteeksi jälkikäteenkin.”
Möttölän ammattilaisura käynnistyi käytännössä kesäkuussa 2000, jolloin hän kuuli nimensä mainittavan NBA:n draftitilaisuuden 40. varauksena. Suomen kaikkien aikojen koripalloilijan tie vei Atlanta Hawksin kautta Espanjan ACB-liigan Saski-Baskoniaan, Italian Serie A:n Skipper Bolognaan ja Scavolini Pesaroon, Venäjän Superliigan Moskovan Dynamoon, Liettuan Zalgiris Kaunasiin ja Kreikan Aris Thessalonikiin ennen vetäytymistä europarketeilta ja parin kauden paluuta Korisliigan Torpan Poikiin.

 

Vaikka kevään 1998 NCAA-finaalista on jossiteltavaa, kaudella 1997/98 Utahissa on oma, erityinen paikkansa Käpylän jätin sydämessä.

 

”Utahin Final Four -vuoteni oli hienoin kausi urallani ja kauden 1998/99 joukkueen ohessa hienoimpia joukkueita, missä olen ikinä pelannut”, päättää Möttölä.

 

”Kultaista kruunua ei keväällä ’98 tullut, mutta kellarissani on omalla paikallaan hopeanvärinen NCAA-sormus. Sitä kautta kelpaa muistella.”

 

——————————————————————-

Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s