MÖTTÖLHEAD JA UTAHIN JUOKSEVAT UTET OSA I / II – eli kuinka Hanno Möttölä pelasi nimensä amerikkalaisen urheilukansan kahvitaukopuheisiin Utah Utesin Final Four -kaudella 1997/98

Koripallo

Kaksi kautta NBA:ssa, viisi kautta Euroliigassa, Euroliigan loppuottelu. ULEB EuroCupin mestaruus, Liettuan liigan ja cupin mestaruus, Italian ja Liettuan ja Baltian liigojen All Star -ottelu. 165 miesten maaottelua 11,5 pisteen keskiarvolla, kolmet EM-kisat ja yhdet MM-kisat. Silti Hanno Möttölän henkilökohtaisella arvoasteikolla yksi on ylitse muiden – USA:n yliopistoliiga NCAA:n finaaliotteluun päättynyt pelikausi 1997/98 Utah Utesissa.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuva: Tytti Nuoramo

 

 

I – Prologi: Van Hornin valtava varjo

 

Harva asia vetää armottomuudessaan vertoja historialle.

 

Sillä hetkellä, kun uuden kuninkaan päähän painetaan kruunu, lähenee maaliskuun idus ja ensimmäiset desantit veitsineen kokoontuvat veitsineen verhojen taakse suunnittelemaan attentaattia.

 

Voittaja ehtii hädin tuskin nousta korokkeelle seppelöitäväksi, kun vallan vahtikoirat alkavat tonkia hänen taustojaan kohupaljastusten toivossa ja entiset kannattajat odottavat jo syitä hylätä hänet.

 

Eilispäivän sankarit lankeavat ja muuttuvat roistoiksi, eilispäivän roistot muuttuvat sankareiksi – ja harvalla inhimillisen toiminnan osa-alueella historian rattaat jauhavat yhtä nopeasti ja armottomasti kuin huippu-urheilussa.

 

Yksi harkitsematon tunteenpurkaus julkisessa tilassa saattaa riisua atleetin miljoonistaan. Yksi sekunnin kymmenyksen ylikuormitus nilkassa saattaa käynnistää ketjureaktion, joka saa nuoren miehen kuoppaamaan koko elämän mittaisen haaveen ammattilaisuudesta.

 

Eikä mikään suuruus kestä ikuisesti.

 

Vuosikymmenten kuluessa Wayne Gretzkyjen, Michael Jordanien ja Muhammad Alien muisto hiipuu, kun kehitys kehittyy ja uudet sukupolvet tunnistavat eilispäivän suuruudet vain isiensä puheista, joissa oli toinen puoli petäjäistä ja toinen puoli loogisesti argumentoitavissa umpeen.

 

Eräs esimerkki historian ja huippu-urheilun armottomuudesta on Keith Adam Van Horn, 40.

 

Olisi ollut kaikin puolin kohtuullista ja oikein, jos yhdeksän NBA-kauden, 16,0 pisteen keskiarvolla pelatun 575 NBA:n runkosarjaottelun ja kahden NBA-finaaliesiintymisen jälkeen Van Horn olisi saateltu viettämään ammattilaisurheilu-uran jälkeistä aikaansa suitsutusten ja ylisanojen saattelemana.

 

Pahaksi onnekseen Van Horn oli NBA:ssa vain melko tyypillinen keskitason aloitusviisikon laitahyökkääjä, joka ei saavuttanut samaa tähtipelaajan statusta kuin nelivuotisella etapillaan USA:n yliopistoliiga NCAA:n Utah Utessa.

 

Se oli Van Hornin tragedia; kaikkea, mitä hän NBA:ssa teki, verrattiin hänen edesottamuksiinsa yliopistokentillä. Eivätkä edes 21,8 pisteen ja 8,5 levypallon toinen kausi tai matka New Jersey Netsin kanssa NBA:n finaaleihin Los Angeles Lakersia vastaan vieneet pois pahoja puheita hänen pehmeydestään ja intohimon puutteestaan.

 

Mutta mitä tulee hänen yliopistovuosiinsa, Utah Utesin fanien ja hammasrautojaan kiristelleiden vastustajajoukkueiden kannattajien mielissä Van Horn oli Jumalasta seuraava – ylöspäin.

 

Jo tulokaskaudellaan 18,3 pistettä ja 8,1 levypalloa ottelukohtaisiksi keskiarvoikseen nikkaroinut Van Horn oli viimeisellä yliopistokaudellaan valtakunnan paras yliopistopelaaja yhdessä Wake Forestin Tim Duncanin kanssa.

 

Van Hornin kevään 1997 edesottamukset Western Athletic -konferenssin (WAC) lopputurnauksessa mainitaan edelleen USA:n yliopistoliiga NCAA:n kaikkien aikojen edesottamuksia listattaessa. Van Horn upotti perättäisinä päivinä viime sekunnin heitoillaan ensiksi Southern Methodistin ja sitten New Mexicon.

 

NCAA:n valtakunnallisessa lopputurnauksessa Utes rynni maan kahdeksan parhaan joukkueen joukkoon ennen kuin joukkueen kausi päättyi läntisen alueen finaalissa ja valtakunnallisessa puolivälieräottelussa (Elite Eight) Kentucky Wildcatsia vastaan.

 

Kun Van Horn hyvästeli Utahin ja jatkoi matkaansa New Jersey Netsiin NBA:n kesän 1997 draftitilaisuuden toisena varauksena, Utesin fanit tiesivät, että toista Van Hornia ei tulisi.

 

He tiesivät, että Utah saattaisi edelleen pelata voitokasta koripalloa, mutta haave Final Fouriin pääsemisestä saattaisi olla lopullisesti kuopattu.

 

He olivat varmoja, että Utes tulisi edelleen riisumaan vastustajiaan aseista ja haastamaan ennakkoon vahvempia vastustajiaan tasaväkisiin otteluihin ennen kaatumistaan saappaat jalassa. Nousemista Kentuckyn, Duken, Arizonan ja North Carolinan tasolle ei voitu kuvitella edes villeimmissä päiväunissaan.

 

Kuinka väärässä he olivatkaan.

 

II – ”Möttöllä (sic) got more game than he got umlauts”

 

Messias Van Hornin lähtö taalaparketeille ei ollut lähellekään kuolinisku Runnin’ Utes -lempinimellä tunnettu Utahin yliopiston koripallojoukkueelle.

 

Utahissa viettämänsä vajaan vuosikymmenen aikana päävalmentaja Rick Majerus, 49, oli tullut tunnetuksi arkkityyppisenä basketball savantina; kaikkeen koripalloon liittyvän erikoismiehenä, joka kertomusten mukaan vaihtoi omakotitalonsa hotellihuoneeseen välttyäkseen siivoamisen ja ruoanlaiton kaltaisilta jokapäiväisyyksiltä omistaakseen enemmän aikaa koripallolle.

 

Majerus oli kerännyt Utahiin työläismuurahaisten lauman, joka jakoi päävalmentajansa vision lajista ja oli valmis hyppäämään jäiseen veteen joukkueen yhteisen hyvän puolesta. Majeruksen filosofiaan kuului ajatus nokkimisjärjestyksestä: pelaajat saisivat omalla työnteollaan ansaita mahdollisuuden isommille peliminuuteille ja heittomäärille, ja vanhojen pelaajien väistyessä eilispäivän roolipelaajien oli osoitettava arvonsa.

 

Van Hornin lähdettyä NBA:han Majeruksen katse kohdistui kahteen mieheen ennen muita.

 

Michael Doleac oli 212-senttinen, 118-kiloinen vahva älypelaaja, joka oli vartioinut korinalustoja Van Hornin rinnalla ja kirjauttanut joukkueelleen 8,6 pistettä ja 7,7 levypalloa ottelua kohden.

 

Joukkueen takalinjoilla hääri puolestaan 194-senttinen, 95-kiloinen pelinrakentaja Andre Miller Kalifornian Comptonista. Los Angelesin syvimpien ghettojen kasvatti oli valinnut Utahin opinahjokseen päästäkseen keskittymään koripalloon ja koulunkäyntiin kaikessa rauhassa, ja kylmähermoinen soturi toi vakautta ja rauhallisuutta Utesin takalinjoille 9,8 pisteen, 4,7 levypallon, 6,1 syötön ja 1,8 riiston kausikeskiarvoillaan.

 

Mitä nokkimisjärjestykseen tulee, Van Horniksi Van Hornin paikalle oli käytännössä vain yksi vaihtoehto – 208-senttinen, 21-vuotias suomalainen, joka oli vuotta aiemmin esitelty Sporting Newsin sivuilla amerikkalaiselle lukijakunnalle nimellä ”Hanno Mohola”, paremmin tunnettu Hanno Möttölänä.

 

”Syvin keskustelu, minkä koskaan kävin omasta roolistani coach Majeruksen kanssa yliopistoaikanani, ajoittui tulokaskauteni alkuvaiheeseen”, palaa Möttölä menneeseen.

 

”Coach teki selväksi, että minun osaltani ensimmäinen vuoteni tulisi sujumaan enemmän tai vähemmän opettelun merkeissä. Olin Van Hornin ja Doleacin ensimmäinen vaihtopelaaja ison laitahyökkääjän ja sentterin pelipaikoilla. Majerus vakuutti, että jos pelaan ja harjoittelen riittävän hyvin ja olen riittävän hyvä, Van Hornin paikka on minun yliopistourani loppuun saakka, koska sitä varten hän oli minut rekrytoinut. On aika hienoa ajatella, että hän valitsi minut paikkaamaan valmentajauransa tärkeimmän pelaajan.”

 

Möttölä osoitti jo tulokaskaudellaan rajoitetuissa peliminuuteissa pystyvänsä kantamaan vastuuta menestyvän yliopistojoukkueen rotaatiossa.

 

Möttölä kirjautti Utesille tulokaskaudellaan 6,4 pistettä ja 2,8 levypalloa ottelua kohden ja osoitti kykenevänsä nousemaan esille, kun päävalmentaja sitä eniten kaipasi.

 

NCAA:n valtakunnallisen lopputurnauksen Sweet Sixteen -ottelussa (valtakunnallinen neljännesvälierä) Stanford Cardinalsia vastaan Van Horn joutui aivan jatkoajan alussa viidennen virheensä johdosta vaihtopenkille. Tuolloin Majerus kääntyi suomalaistulokkaansa puoleen ja kivahti ikimuistoiset sanat:
”Hanno, mene korin alle ja tee siellä niitä eurooppalaisia juttuja, mitä valmentaja ei voisi opettaa!”

 

Möttölä nousi valokeilaan Van Hornin kannustaessa penkillä ja viimeisteli jatkoajalla viisi pistettä Utahin 82–77-voitossa.

 

Herätettyään tulokaskautensa aikana Majeruksessa luottamuksen tunteen palasi Möttölä Salt Lake Citystä kotimaahansa keväällä 1998 kantamaan ykköstähden paineita Aaron McCarthyn valmentamassa Suomen maajoukkueessa.

 

Suomi isännöi Töölön Kisahallissa kansainvälistä EM-karsintaturnausta ja kylvetti Euroopan B-divisioonan maita mennen tullen.

 

Harjoiteltuaan kesän kotimannuillaan Möttölä toivotti viisikollisen Utahin joukkuetovereitaan teretulleiksi Suomeen, missä Utes kohtasi Möttölän ex-seuran Helsingin NMKY:n sekä Kari-Pekka Klingan johtaman ToPon valmistavien otteluiden merkeissä.

 

”Mulla oli hyvä maajoukkue- ja treenikesä takana. Utesin kausi tavallaan alkoi siitä, kun pelattiin valmistavia matseja suomalaisjoukkueita vastaan”, Möttölä kertailee kesää ’98.

 

”Ekalla kaudella mulle tuotti hankaluuksia tottelu harjoittelun määrään ja intensiteettiin. Todellinen lajikulttuurinen shokki oli myös se aivan sanoin kuvaamaton määrä informaatiota, mikä piti prosessoida ja viedä vielä toimintaan koripallokentällä. Kroppani oli käytännössä koko ajan väsynyt, kun tulokaskauteni pelit alkoivat marraskuussa ’96. Toisella kaudella pystyin ottamaan selkeästi paremmin Majeruksen rajua valmennusta vastaan. Tai olin siihen henkisesti valmiimpi; täysin sellaiseen ei voi tottua.”

 

Oman haasteensa Möttölälle toi myös Salt Lake Cityn sijainti noin 1,3 kilometrin korkeudessa Wasatch- ja Oquirrh -vuorten keskellä.

 

”Vaikka olin kuinka juossut Eläintarhan kentällä koko kesän Noopilan Mikon kanssa ja olin mielestäni tosi kovassa kunnossa, ohueen ilmaan ja Utahin kuivuuteen tottumiseen meni aina ensimmäiset pari viikkoa Utahiin matkustamisen jälkeen. Esimerkiksi NBA:ssa korkeuserot ovat todellinen kotikenttäetu Utah Jazzille ja Denver Nuggetsille. Ohuessa ilmassa hengästyy paljon nopeammin kuin alavilla mailla ennen kuin elimistö tottuu siihen.”

 

Van Hornin lähdöstä huolimatta amerikkalaiset asiantuntijat tekivät viisaasti ja olivat aliarvioimatta Utesia kauden kynnyksellä. Valtakunnallisesta noin 350 NCAA:n ykköstason koulusta Utes arvioitiin ennakkoon 14. parhaaksi.

 

Kun pelikausi 1997/98 pyörähti käyntiin marraskuussa ’97, Utes osoitti olevansa mairittelevan ennakkoarvion arvoinen.

 

Paketoidessaan Tim Duncanin menettäneen Wake Forestin nippuun pistein 53–62 Suomen itsenäisyyspäivänä 1997 komeili Utah Utes valtakunnallisessa kärjessä seitsemän voiton saldollaan.

 

Tappiottoman Utesin tilastokärkenä komeili yllätysnimi: Hanno Aleksanteri Möttölä Helsingin Käpylästä.

 

Utesin kauden ensimmäisen seitsemän ottelun keskiarvoikseen Möttölä urakoi 17,3 pistettä ja 7,3 levypalloa ottelua kohden.

 

Niin Weber State kuin Loyola Marymountkin todistivat vierestä Möttölän 25 pisteen purkauksia, joiden lisäksi Van Hornin aloitusviisikossa korvannut laitahyökkääjä nousi arvoonsa tiukoissa otteluissa: 17 pistettä ja yhdeksän levypalloa Providencea vastaan, 16 pistettä ja 10 levypalloa voitossa Wake Forestista.

 

”Hyökkäyspelimme ainut päämäärä oli saada parhaille pelaajillemme mahdollisimman hyviä heittoja mahdollisimman hyvistä paikoista”, Möttölä pelkistää.

 

”Koska olimme parhaiten skriinaava ja parhaiten syöttävä joukkue NCAA:ssa, usein ainoaksi tehtäväkseni jäi laittaa pallo koriin saatuani sen hyvään paikkaan. Ja paikkoja tuli, koska jonkunhan piti ottaa Van Hornilta jääneet heittopaikat vastaan.”

 

Möttölän murtautumista edesauttoi myös Michael Doleacin lievä nilkkavamma marraskuun lopussa. Doleacin ollessa sivussa kahden ottelun verran ja puolikuntoinen toiset kaksi ottelua oli Möttölän ainoa vaihtoehto osoittaa taitonsa.

 

Kun Doleac viimein toipui, oli coach Majeruksella komentaa kentälle Doleacin, Millerin ja Möttölän muodostama kolmipäinen peto, jota erinomaisesti vahvuuksillaan pelanneet roolipelaajat kuten Alex Jensen, Drew Hansen ja Britton Johnsen tukivat täydellisesti.

 

Möttölä oli lunastanut paikkansa auringossa – omalla työllään.

 

III – Fiksut pärjää: Coach Majeruksen psykoanalyysi

 

Vaikka seitsemän pelatun ottelun jälkeen Utesin hyökkäyspelaaminen ”demokratisoitui” ja Möttölä otti paikkansa tasavertaisena optiona Millerin ja Doleacin rinnalla, Utesin ylivoima jatkui jatkumistaan.

 

Nilkkakipsiään karistellut Doleac murjoi 30 pistettä ja repi kahdeksan levypalloa, kun Utah State jäi Utahin jalkoihin kotikentällään pistein 55–71. Kaksi päivää myöhemmin toinen seniori, Drew Hansen, nousi 15 pisteellään ja 10 levypallollaan sankariksi 78–58-voitossa Azusa Pacificista.

 

Doleac (21/9) ja Miller (18/11/4 syöttöä) loistivat toisella puoliajalla, kun Utah haki 61–69-vierasvoiton Oregon Statesta ja triumviraatti Möttölä-Doleac-Miller viimeisteli 14 pistettä mieheen, kun Utah kukisti Wisconsin-Milwaukeen 51–66.

 

Utah Utes selvitti syyskauden 1997 voittamalla 11 perättäistä ottelua ja taipumatta yhtä ainutta kertaa. Tästä huolimatta päävalmentaja ei löysännyt pantaa joukkueensa kaulalla.

 

”Olen nähnyt suuria joukkueita, eikä tämä ole suuri joukkue. Kauden päätteeksi meillä on mahdollisuus olla hyvä joukkue, mutta siihenkin on matkaa. Jos teemme jotain oikein, niin ainakin sen, että pojat tekevät kovasti töitä”, Majerus melkein kehui joukkuettaan jälleen erään murskavoiton jälkeen joulukuussa ’97.

 

”Majerus tiputti meidät joka päivä maan tasalle. Emme pitäneet hirveästi ylimääräisiä lehdistötilaisuuksia tai antaneet haastatteluja”, Möttölä naurahtaa.

 

Majerukselle käyttäytymiskoodit olivat ehdottomat. Möttölä havahtui tähän jo tulokaskaudellaan, kun joukkueen supertähti Keith Van Horn ulvotti täpötäyteen ahdettua 15,600-päistä Jon M. Huntsman Centeriä donkillaan nopeasta hyökkäyksestä.

 

”Keith laskeutui donkin jälkeen parketille ja osoitti kahdella sormella päätykameraa Shawn Kempin malliin ennen puolustukseen paluuta. Ei tarvinnut odottaa kauaa, kun Majerus komensi Keithin penkille ripitettäväksi. Ehkä tuollainen valmennus ei enää ole tätä päivää, mutta kertoo 1990-luvun Utahista kaiken olennaisen”, jatkaa Möttölä naureskellen.

 

”Jos en hirveämmin urani aikana tuuletellut donkkien tai kolmosten jälkeen tai jauhanut skeidaa vastustajille ja tuomareille, vaan niiden sijaan nostin käden ylös virheen merkiksi ja pidin suuni kiinni, se johtui puhtaasti Majeruksesta. Joukkueen kapteenilla oli lupa katsoa tuomareita silmiin ja puhutella heitä. Muilla ei. Me olimme valmentajamme näköinen joukkue ja hän muovasi meitä ihmisinä hyvinkin paljon.”

 

Jos historialliset analogiat sallitaan – ja nehän, saatana, sallitaan, koska tämä on mun blogini – oli Utah Utes ”Punakone”. Fiksuja, työtä pelkäämättömiä ja ilmeettömiä haalariduunareita, jotka valmistautuivat hyvin, tekivät kuten valmentaja käski ja ennen kaikkea voittivat, voittivat ja voittivat – jopa lukemin, jotka olisivat olleet enemmän kuin hyvä syy paukutella henkseleitä ja takoa rintaa.

 

”Tuskin meistä olisi puhuttu edes sitä vähää, mitä puhuttiin, jos Majerus ei olisi ollut niin räiskyvä persoona. Olimme tasaisen tappava kone, joka voittaa hirveän määrän otteluita, mutta joka ei ole koskaan highlight-koosteissa”, Möttölä kuvailee.

 

”Missä ikinä pelasimmekin, kuulimme koko matsin ’overrated’-huutoja. Yleensä huudot olivat hiljenneet siinä vaiheessa, kun 40 minuuttia oli täynnä. Jos eivät hiljenneet, niin harvemmin tarvitsi muuta kuin katsahtaa huudon suuntaan ja vinkata tulostaulua päin.”

 

Coach Majerus valikoi pelaajansa tarkoin.

 

Utah Utesin järjestelmään sisään ajettavan pelaajan tuli olla älykäs, työtä pelkäämätön ja auktoriteetteja kunnioittava, koska ainoastaan täydellinen järjestelmään sopeutuminen takasi joukkueelle menestyminen.

 

Monet joukkueeseen valikoiduista pelaajista eivät läpäisseet seulaa järjestelmän vaativuuden, kurivaatimusten tai jopa valmentajan persoonan johdosta.

 

”Meillä oli toisella Utahin kaudellani hyökkäyspäässä 82 puolen kentän hyökkäyksen optiota sekä olisiko ollut 17 päätyrajakuviota. Kun riittävän moni fiksu pelaaja omaksui järjestelmän, hyökkäyksestämme tuli kenties koko NCAA:n vapainta. Hyökkäsimme lähes aina puolustuspään stopin jälkeen vapaasti rullaavaa motion-hyökkäystä ilman rajoittavia tekijöitä”, kuvailee Möttölä Utah Utesin hyökkäyksen paradoksaalisuutta.

 

”Tyhmät ja omapäiset pelaajat eivät voineet pelata Majerukselle. Siksi yli kolme pelaajaa per vuosi vaihtoi koulua.”

 

Jos Utesin hyökkäys oli matematiikkaa, Vääpeli Majerus laittoi pelaajansa urakoimaan puolustuspäässä kenties vielä kovemmin. Valmentajan kolmituntiset maratonharjoitukset kohtasivat vertaisensa ainoastaan Utesin videosulkeisissa, jotka olivat aivan oma taiteenlajinsa.

 

”Majeruksen valmennusryhmän tapa scoutata vastustaja ja esitellä heidän pelitapansa oli vailla vertaa. Valehtelematta tiesimme täysin joka ainoan vastustajan joka ainoan kuvion. Yhtä ainutta kertaa emme menneet kentälle niin, ettemme olisi tienneet, mitä vastustajalta on lupa odottaa. Juuri tällä viikolla hänen entinen apuvalmentajansa 90-luvun alusta kertoi lehtihaastattelussa, että staffi käytti yhteensä noin sata tuntia videoskouttaamiseen per ottelu, ennen kuin pelisuunnitelma oli valmis esitettäväksi pelaajille.”

 

Ikään kuin videosulkeiset eivät olisi olleet vielä tarpeeksi, Majeruksella oli tapana värvätä walk-oninsa – eli joukkueen harjoitusvahvuuteen kuuluneet stipendittömät, vapaaehtoiset koripalloilijat – ”larppaamaan” tulevaa vastustajaa.

 

Walk-onit olivat opetelleet seuraavan vastustajan kuviot kokonaan apuvalmentajien kanssa. Heillä oli yllään tulevien vastustajien pelinumerot ja he opettelivat vastustajien liikkeet ja maneerit. Jos walk-on oli oikeakätinen ja hänen esittämänsä pelaaja vasuri, walk-on heitti niissä harjoituksissa vasurilla. Joku voisi sanoa, että tuollainen oli liikaa, mutta tulokset puhuvat puolestaan.”

 

Utah Utesin perinpohjainen vastustajan kuvioiden hallinta antoi joukkueelle luvan kantaa lempinimeään Runnin’ Utes. Majeruksen suojatit käyttivät – nykyisen Susijengin tapaan – jokaisen nopeaan ja puolinopeaan hyökkäyksen tarjoutuneen mahdollisuuden hyödykseen.

 

”Tämähän on klisee, mutta me oikeasti tunsimme vastustajien pelitavan vastustajia paremmin. Joka kerta, kun meillä oli mahdollisuus juosta ylivoimaa, me juoksimme – mutta kontrolloidusti. Susijengistä homma poikkeaa niin, että nopean hyökkäyksen kolmosia ei nähty. Niistä olisi tullut sen verran kovaa huutia.”

 

Möttölä on aiemmin kuvaillut Majerusta hahmoksi, jonka laskeutuminen Jon M. Huntsman Centerin rappusia pitkin kentän tasalle pitämään harjoituksia aiheutti kouristuksia vatsanpohjassa.

 

Majerus oli valmentajana kovasanainen, pedantti ja äärimmäisen ankara – mutta samalla kentän ulkopuolella pelaajistaan sydämellisesti välittävä valmentaja, varsinkin jos pelaaja harjoitteli kovaa ja antoi kaikkensa joukkueelle.

 

Pitkiä keskusteluja Majerus ei pelaajiensa kanssa käynyt, lähinnä esitti kysymyksiä perheestä ja koulunkäynnistä. Pienet arkiset asiat ja hyväksytyksi tulemisen tunne kuitenkin auttoivat pelaajat mukautumaan Majeruksen koirankoulutuskuriin – ja auttoivat pelaajia ymmärtämään, että Majeruksen perimmäinen tavoite oli paitsi auttaa pelaajia kasvamaan yhteen joukkueena, myös auttaa itse kutakin kasvamaan ihmisenä.

 

”Coachille mikään ei koskaan riittänyt. Puolustuspelistä oli aina huomautettavaa, vaikka me oltiin sillä kaudella NCAA:n paras puolustusjoukkue. Levypallopeliin koutsi ei ollut koskaan tyytyväinen, vaikka levypallomarginaalimme vastustajaan nähden oli valtakunnan paras. Vapaaheittopeli oli aina kehnoa, vaikka teimme NCAA:n historian ennätyksen vapaaheittotarkkuudessa”, Möttölä hymyilee.

 

”Meille oli varattu päivittäin kolme tuntia harjoitusaikaa, mutta useimmiten jatkoimme yliaikaa. Majeruksen kanssa ei koskaan tiennyt, kestävätkö treenit kolme vai kolme ja puoli tuntia, joten pelaajan oli oltava jatkuvasti hereillä. Psykologisesti siitä oli suuri hyöty urheilijalle, että oli valmis jatkamaan, kunnes pilli oikeasti soi. Ei ollut etukäteen sovittua treenin kestoa tai salivuoroaikaa.”

 

IV – Taistelu WAC-konferenssin voitosta

 

WAC-konferenssin pelien pyörähdettyä käyntiin tammikuussa 1998 Utah Utes jatkoi siitä, mihin oli jäänyt joulukuussa ’97.

 

Rice, Brigham Young, Colorado State, Wyoming ja Air Force kukin vuorollaan antautuivat Runnin’ Utesin pihtipuolustuksessa.

 

Utah joutui kauden kovimpaan testiin 24. tammikuuta 1998 matkustaessaan Las Vegasiin vierasotteluun UNLV Runnin’ Rebelsiä vastaan. UNLV:n pelottava korinalusduo Kaspars Kambala ja Keon Clark kuuluivat NCAA:n ylivoimaiseen parhaimmistoon, unohtamatta Thomas & Mack Centerin kuurouttavaa kotiyleisön tukea.

 

Temperamenttinen latvialaisjätti Kampala ja liukasliikkeinen Clark jäivät kuitenkin arpomaan sormi suussa, kun Möttölä ja Doleac nostelivat eleettömästi 19 pistettä mieheen ja Utah kirjautti 54–67-voitollaan yliopiston historiankirjoja uusiksi: 17 voittoa peräkkäin oli Utahin yliopisto kaikkien aikojen paras kaudenavaus NCAA:ssa.

 

Vain viisi päivää myöhemmin Salt Lake Cityssä juhlittiin legendaa, kun Keith Van Hornin pelinumero #44 jäädytettiin Jon M. Huntsman Centerin kattoon. Vieraileva UTEP piti Utahia puolustuksellaan pinteessä, kunnes Andre Miller heitti 14 pistettä pelin jälkipuoliskolla ja Utes venytti perättäisten voittojensa määrän kahdeksaantoista.

 

UTEP-voittonsa jälkeen Utah sai kunnian seistä ylhäisenä yksinäisenä koko valtakunnan voittotilaston kärjessä NCAA:n ainoana tappiottomana joukkueena.

 

Voittoputki katkesi viimein 1. helmikuuta 1998, kun Utes kohtasi vierasottelussa Albuquerquessa WAC-konferenssin ”kroonisen haastajan”, New Mexico Lobosin.

 

”Koko sen neljä vuotta, mitä Utahissa pelasin, tuntuu, että meidät rankattiin valtakunnallisesti kymmenen parhaan joukkoon ja New Mexico oli aina sijalla 15”, Möttölä selventää.

 

”Perinteen mukaan pelasimme kerran kaudessa Albuquerquen Pit:issä (suom. ’kuoppa’) NBC:n valtakunnallisesti televisioiman sunnuntaiaamupäivän WAC:n kärkiottelun. Jos joihinkin paikkoihin tahtoisin suomalaisten urheiluihmisten kerran elämässään menevän, niin Albuquerquen Pit on yksi niistä. Kun 18,000 ihmistä huutaa suoraa kurkkua, on kirjaimellisesti mahdotonta kuulla omia ajatuksiaan.”

 

Utah johti ottelun toisen puoliajan alussa pistein 29–42 ja pysytteli tukevasti kuuden pisteen johdossa vielä puolitoista minuuttia ennen loppua, kunnes Lobosin prässi yllätti utahilaiset ja pakotti heidät pallonmenetyksiin.

 

Ottelun viime sekunneilla ratkaisijaksi nousi New Mexicon – sittemmin eräoppaaksi ryhtynyt – takamies Royce Olney, joka upotti kaksi perättäistä kolmosta riistettyään välillä pallon kyseenalaisin keinoin Andre Milleriltä. Olneyn urotekojen jälkeen Utahin Drew Hansen onnistui vielä kolmen pisteen heitossaan, mutta yliajalla.

 

”Tuo New Mexico -matsi taisi olla yliopistourani ainoa, jossa tuntui siltä, että tuomarit eivät olleet tehtävässään tilanteen tasalla. Olneyn ratkaiseva riisto Milleriltä oli aika lähellä pahoinpitelyä”, kelailee Möttölä tuota kahdeksantoista vuoden takaista iltaa.

 

Utesin keskittyneisyyteen pitkän voittoputken katkeaminen ei vaikuttanut. Seuraavissa otteluissaan Utes rankaisi tyypilliseen tapaansa Brigham Youngia ja Ricea. Joukkueelle New Mexico -tappiota kovempi pala oli 62–56-jarrutus Wyomingin vieraana.

 

”Majerus inhosi Wyomingia. Laramie (Wyomingin yliopiston kotikaupunki) ei todellakaan ole mikään turistikohde tai muutenkaan miellyttävä paikka. Jos meillä oli pienintäkään mahdollisuutta lentää Wyomingiin vasta pelipäivän aamuna, tapasimme tehdä niin.”

 

Wyomingillä oli kotikentällään valtava maantieteellinen etu: vaikka Salt Lake Citykin sijaitsi 1,3 kilometrin korkeudella merenpinnasta, Laramien kaupunki sijaitsi vielä vajaan kilometrin korkeammalla.

 

”Salt Lake Cityn ilmanala oli siihen tottumattomalle hankala, mutta Wyomingissa tarvittiin vielä lisäponnistuksia. Wyomingilla oli tapana pelata run and gun -koripalloa ja väsyttää joukkueensa. Mekin olimme aivan poikki jo kymmenen minuutin pelin jälkeen”, Möttölä selventää.

 

”Jos joku tappio tunnettiin jaloissamme myöhemmin, niin tuo Wyoming-matsi johti pariin aika pitkähköön treeniin.”

 

Epäonnisen Laramien matkan jälkeen Majerus saavutti uransa 300. voiton NCAA-päävalmentajana, kun Utah pöllytti Colorado Statea kotikentällään. Päätettyään kolmen kotipelin putken Air Force- ja UNLV-voittoihin matkusti Utah El Pasoon puolustamaan sikäläisen UTEP:n 49 pisteeseen.

 

Koska New Mexico hävisi WAC:n runkosarjan toiseksi viimeisellä kierroksella Brigham Youngille, pedattiin päätöskierrokselle todellista jännitysnäytelmää: Utah ja New Mexico ratkaisisivat konferenssin runkosarjan voiton – ja käytännössä WAC:n mestaruuden – Salt Lake Cityssä helmikuun viimeisenä päivänä.

 

Eikä Runnin’ Utes pettänyt kotiyleisöään.

 

Möttölä ja Doleac muodostivat Utahin korin alle kahden miehen muurin, joka sulki New Mexicon ison kaluston – kuulantyöntäjämäinen Kenny Thomas johtotähtenään – täysin pois kolmen sekunnin alueelta.

 

New Mexico roikkui Lamont Longin kaukoheitoilla iskuetäisyydellä toisen puoliajan puoliväliin, kunnes Andre Miller otti jälleen joukkueen reppuselkäänsä ja johdatti Utesin 65–55-lukemin voittoon ja WAC:n runkosarjan ykkössijalle.

 

”Ajat voivat muuttua joskus, mutta me olemme dominoineet tätä konferenssia neljä vuotta”, huudatti seniori-iltaansa viettänyt Drew Hansen kotiyleisöään voiton jälkeen jakaen mikrofonin joukkueen toisen seniorin, Michael Doleacin kanssa.

 

Kentän komeimmat tehot kirjasi kuitenkin 18 pistettä ja kuusi levypalloa viimeistellyt Möttölä.

 

”Kuntohuippumme on ajoitettu oikeaan aikaan. Olemme petranneet viimeisissä peleissämme ja olemme todella valmiit WAC:n mestaruusturnaukseen. Tuntuu hyvältä päästä tällaiseen vireeseen”, Möttölä hehkui ottelun jälkeen.

 

Helmikuun 1998 viimeisen päivän vaivuttua unholaan areena oli valmis kauden huipentumaan – vuotuiseen ”March Madnessiin” konferenssin ja valtakunnallisine lopputurnauksineen.

 

Hanno Möttölälle ja Utah Utesille kevät 1998 tulisi olemaan historiallinen

 

 

Möttölhead ja Utahin Punainen Kone osa II / II ilmestyy kiirastorstaina 24.3.

 

—————————————————————

Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s