Korisliiga ennen ja nyt – mikä on muuttunut ja miksi, ja mihin kehitys vie?

Koripallo

Korisliigan seuroja ajaa vuosittain karille, pääsarjaseurat suomivat Koripalloliittoa saamattomuudesta, sanallinen mittelö ulkomaalaispelaajien lukumäärästä on kiivaampaa kuin koskaan ja kotimaisten pelaajien esiinnousu on yhä hitaampaa ja harvinaisempaa. Samaan aikaan Korisliigan pelillinen ja valmennuksellinen taso on korkeammalla kuin koskaan. Miten tähän pisteeseen on tultu ja miksi, ja mitä edessä häämöttää?

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuva: Tytti Nuoramo

 

Esipuhe: Nostalgiasta

 

Nostalgian vaikutus ihmiseen on kiistämätön.

 

Monet sodan kokeneet muistelevat jyrkkien tuloerojen ja maailmanpoliittisen turbulenssin 1930-lukua eräänlaisena belle epoquena, jonka talvi- ja jatkosodan helvetti hautasi.

 

Hallituksessa on puolue, joka ratsastaa lähes täysin ihmisten kaipuulla 1960- ja 70-lukujen YYA-Suomeen, jolloin ihmisten mielikuvissa miehet olivat miehiä, naiset naisia ja maanviljelys ja tehtaat ja valtio toivat kirkasotsaisille Elovena-pojille ja –tytöille ruisleipää ja silakkaa pöytään – olkoonkin, että tuo aika oli kaikilla mittareilla nykyaikaa köyhempi, kurjempi ja väkivaltaisempi.

 

Ja kukapa ei syyllistyisi toisinaan nostalgiaan.

 

Pari viikkoa sitten kirjoitin itse nälkävuoden pituisen jutun oman varhaisnuoruuteni tärkeimmästä koripallojoukkueesta, ja olen aiemmin ruotinut esimerkiksi Kisa Nokian parinkymmenen vuoden takaisen sentterijenkin Anthony Caden elämänvaiheita.

 

Lapsuudessa ja nuoruudessa kanavamme ovat auki ja otamme herkemmin vaikutteita vastaan. Siitä syystä fiilistelen niin useasti 1990-luvun koripallon SM-sarjaa, sen värikkäitä persoonia ja mielenkiintoisimpia joukkueita, sen ilmiöitä ja faniryhmiä.

 

Toisinaan nostalgia iskee arvaamattomissakin paikoissa. Kuten kirjoitin kaikkein ensimmäisessä Koripalloelämää-tekstissäni, seuratessani Susijengin otteita Bilbaosa syyskuun 2014 MM-kisoissa koin suunnatonta kaipuuta Vantaan Energia Areenan syyskesän 2007 B-divisioonaotteluihin Luxemburgia ja Islantia vastaan.

 

Siltikin jokainen, jolla on pää tukevasti hartioilla ja toimivat aivot, ymmärtää, miksi suhtaudumme menneeseen, kuten suhtaudumme. Hän ymmärtää, että lukuisista yhtäläisyyksistä ja tasaisesti toistuvista sykleistä huolimatta aikakaudet eivät ole koskaan suoraan verrannolliset.

 

Luonnostellessani raakatekstiä Korisliiga-analyysistäni olen myös huomannut, miten mahdotonta kaikkea tätä on kirjoittaa jäsenneltyyn muotoon.

 

Pyrin omalla vaatimattomalla panoksellani hahmottamaan, MISSÄ olemme nyt, MIKSI olemme missä olemme, MITEN nykyhetki ja kahdenkymmenen vuoden takainen ovat verrannolliset, MITKÄ asiat olivat tuolloin paremmin ja mitkä huonommin, MILLAISTEN valintojen kanssa olemme tekemisissä ja MITKÄ asiat voisivat kehittyä jatkossa.

 

Työnsarkaa on, mutta hullu lopettaa sen, minkä aloittikin.

 

I – Pelin taso

 

Rehellinen kirjoittaja tuo ensimmäiseksi julki oman positionsa.

 

Nähdäkseni on täysin selvää, että Suomen miesten koripallon pääsarjassa ei ole koskaan pelattu niin hyvätasoista koripalloa kuin tänä päivänä. Yksittäisiä parempia joukkueita on ollut, parempia yksittäisiä pelaajia on ollut, mutta isossa kuvassa peli ei ole koskaan ollut parempaa.

 

Erityisen häkeltynyt olen ollut seuratessani tämän kauden Katajan ja Kouvojen otteista silloin, kun joukkueet ovat olleet parhaimmillaan. Joukkueissa on ollut parhaimmillaan viisikossa neljä pallonkäsittelytaitoista ja viisi molemmissa päissä vaarallista pelaajaa. Tämän kauden liigan parhaissa joukkueissa on viisikoita, joissa ei ole yhtäkään pelaajaa, jota pitäisi joutua piilottamaan kummassakaan kenttäpäädyssä.

 

Viime vuosina on toteutunut valtava määrä asioita, jotka ovat kehittäneet Korisliigan nykyiseksi lähes ammattilaiseksi sarjaksi.

 

Ja jos minun pitäisi mainita vain yksi asia, joka on näytellyt suurinta roolia Korisliigan lähes ammattimaistumisessa, nimeäisin intohimon.

 

Vaikka Korisliigassa ei edelleenkään ole yhtäkään eurooppalaisen tason huippujoukkuetta, ja vaikka koripallo on yhä Suomen mittakaavassa keskisuuri laji, on lajin parissa varttunut kokonainen skene täynnä pelaajia, valmentajia, tuomareita ja seuratoimijoita, joille koripallo on yhtä olennainen osa elämää kuin perhe tai siviilityö.
Olen aiemminkin tehnyt rinnastuksia taiteen ja urheilun välillä, enkä luovu niistä.

 

Tanssijat tanssivat riippumatta siitä, maksetaanko heille vai ei. Muusikot soittavat, kirjoittajat kirjoittavat ja näyttelijät näyttelevät samoin periaattein. Myös urheilijat urheilivat joka tapauksessa.

 

Toisinaan markkinatalous voi nostaa pinnalle taiteen tai urheilun parista ilmiön, joka voi generoida paljonkin rahaa määritellyssä ajassa. Pääasiassa taide ja urheilu ovat toimintoja, joiden todellinen arvo on jossain muualla kuin siinä, kuinka paljon ne tuottavat rahaa.

 

Sydämensä valmennukselle menettänyt valitsee puolipäiväisen työn ja puolipäiväisen valmennuksen yhdistelmän ja pienemmän tilipussin, jotta pääsisi valmentamaan enemmän. Riittävän hyvä liiga- tai divaritason rotaatiopelaaja valitsee kohtuullisen kuukausikorvauksen ja urheilijan uran jatkumisen mahdollisimman pitkälle sen sijaan, että heittäytyisi puuduttavaan siviilityöhön ja alasarjoihin.

 

Näyttöpäätteen tässä päässä on yksi ammattikirjoittaja, joka kirjoittaa mieluummin nälkävuoden pituisia verkkoesseitä lajista joka viikko sen sijaan, että ikävystyisi kuoliaaksi copywriting-, tiedotus- ja mainosmaailmassa.

 

Tahtoo sanoa, että koripalloperhe on auttanut kehittämään liigaa – ja lajia. Silkka intohimo on tehnyt Korisliigasta maailman parhaan resource management -sarjan.

 

Aktiiviset valmentajat ottavat itse selville kaiken mahdollisen tiedon kansainvälisistä valmennusvirtauksista. Fysioterapeutit ja osteopaatit ja kuntovalmentajat tietävät vuosi vuodelta paremmin, miten urheilijan kehoa tulee käsitellä. Pelaajilla on käsissään enemmän valmennuksellista tietotaitoa kuin koskaan ennen, ja hyväksi pelaajaksi tahtovan juniorin ei käytännössä tarvitse muuta kuin totella ja harjoitella.

 

Rahaa ei ole niin paljon kuin eteläisen Euroopan sarjoissa, mutta kuten jumalainen pääministerimme niin viisaasti kateederiltaan lausui, kurjuus tekee kekseliääksi. Kun riittävän moni toimija sitoutuu yhteiseen visioon ja on valmis venyttämään senttiä, kaakkoissuomalainen koripallojoukkue saattaa olla resursseiltaan hyvän amerikkalaisen high schoolin tasolla.

 

Jos vielä vuosituhannen taitteessa balkanilaisesta valmennustietämyksestä puhuttiin kunnioittavaan ja liki hartaaseen sävyyn, ennen kaikkea suomalaisten EuroChallenge- ja FIBA Europe Cup -joukkueiden otteluita seuratessani olen huomannut suomalaisten vetävän pidemmän korren nimenomaan valmennuksellisesti.

 

Esimerkiksi viime vuosien Kataja ja KTP ovat aina lähteneet leikkiin pienemmillä budjeteilla ja vähemmän nimekkäillä pelaajilla kuin ranskalaiset tai italialaiset kollegansa, mutta joka ainut kerta suomalaiset valmentajat ovat puristaneet moottoristaan irti kaiken, mikä on ollut puristettavissa.

 

Kyllä – Italian, Serbian ja Espanjan huippu- ja keskitason pelaajat ovat edelleen tilannekovuudeltaan ja perustaidoiltaan suomalaisia parempia, mutta suomalaiset joukkueet käyttävät pienemmät budjettinsa ja vähäiset resurssinsa merkittävästi paremmin.

 

Ja jos puhutaan pelaajien yleistasosta, viime vuosien kehitys osoittaa juniori-ikäluokkien olevan jatkuvasti edellisiään vahvempia.

 

Jos ’86/’87 syntyneille pojille Puolan tai Saksan haastaminen tasaväkiseen peliin oli iso juttu, viime kesänä ’99/’00 syntyneet pojat pelasivat tasaväkisesti Kreikkaa, Kroatiaa ja Ranskaa vastaan business as usual -periaatteessa. Kreikkalaisissa, kroaateissa ja ranskalaisissa ei ollut mitään vavahduttavaa tai epätavallista – ne olivat vastustajia vastustajien joukossa.

 

Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun HBA/PHYK:n yläkoulujoukkue päihitti Real Madridin espanjalaisen cup-kilpailun finaalissa.

 

Nostan jälleen esiin suosikkivertailukohtani: kuvitelkaa, että HJK:n ’01 syntyneet pojat peittoaisivat Real Madridin saman ikäluokan joukkueen. Molemmat suomalaiset urheilun aikakauslehdet olisivat jo julkaisseet oman erikoisnumeronsa pelkästään tuon yhden voiton johdosta.

 

Yksittäisten ihmisten intohimo on edesauttanut valmennuksen tason nousua, valmennuksen tason nousu harjoittelun tason nousua, harjoittelun tasonnousu ja määrän kasvu näkyy alati paremmissa junioripelaajissa. Ja mitä useampi pelaajasukupolvi tottuu pelaamaan junioreina liettualaisia ja espanjalaisia vastaan ruotsalaisten ja tanskalaisten sijaan, sen parempi lajille.

 

Kuitenkin samaan aikaan Korisliigan rahalliset resurssit ovat polkeneet vuosikaudet paikallaan. Tällä hetkellä Korisliiga on täsmälleen niin hyvä sarja kuin se voi nykybudjeteilla olla.
”Perustuote on kunnossa”, sanoisi markkinamies.

 

II – Starat ja duunarit

 

Tehdäänpä aikamatka runsaan parinkymmenen vuoden taakse.

 

Kun Henrik Dettmann keräsi 12-henkisen kokoonpanonsa sinivalkopaitaan Ateenan EM-kisoihin kesällä 1995, pelaajien seurajoukkuekokemus kertoo kaiken olennaisen.

 

Ateenan tusinasta Martti Kuisma oli pelannut täydet neljä kautta NCAA:ta Florida Gatorsissa, Juha Luhtanen kolme kautta Mississippissä. Markku Larkiolla oli vyöllään yksi kausi Illinois Statea, Pekka Markkasella kausi Kansasissa.

 

NCAA on kova liiga, mutta varsinainen koripalloammattilaisuus oli kesän ’95 maajoukkueessa vieläkin harvinaisempaa.

 

Markkanen oli ehtinyt vartioida maalia Unkarin pääsarjassa ja Espanjan kakkosliigassa. Saku Pehkonen oli viimeistellyt kakkosia tukijalkaliikkeillä Belgiassa puolentoista kauden ajan.

 

Päättyneellä 1994/95-seurajoukkuekaudella maajoukkuetusinasta tasan yksi, Pekka Markkanen, oli pelannut koripalloa Suomen rajojen ulkopuolella ammatikseen. Ateenan kisojen parhaista suomalaisista korisepoista Martti Kuisma oli pelannut Helsingin NMKY:ssa, Kari-Pekka Klinga ja Riku Marttinen ToPossa, Saku Pehkonen Hongassa.

 

Vuoden 2015 Montpellierin Susijengistä olivat Korisliigaa edellisellä kaudella pelanneet Roope Ahonen, Mikko Koivisto, Matti Nuutinen, Ville Kaunisto ja Tuukka Kotti. Heistä Kaunistolla ja Kotilla on takanaan pitkä ammattilaisura, Kotilla ja Koivistolla täydet neljä kautta NCAA:ssa ja Koivistolla lisäksi puolentoista kauden kokemus Turkin ja Saksan liigoista. Ahonen ja Nuutinen pelaavat puolestaan tällä hetkellä Kreikan pääsarjaa mainioin tehoin.

 

Tämän päivän parhaat suomalaispelaajat ovat osoittaneet tasonsa kansainvälisissä kilpailuissa ja Korisliiga on ollut heille korkeintaan ponnahduslauta – jos sitäkään. Petteri Koponen pelasi teinipoikana kolme kautta Hongassa isoin minuutein, Shawn Huff yhden kauden. Sasu Salin kuului Hongan rotaatioon kaksi kautta ennen siirtymistään 19-vuotiaana Sloveniaan.

 

Tänä päivänä Suomi-korikseen on puolestaan vakiintumassa järjestelmä, jossa jotkut Susijengi-tason talentit – kuten viimeksi Lauri Markkanen, Joonas Tahvanainen ja Samuli Nieminen – jättävät pääsarjakentät kokonaan väliin ja keskittyvät laadukkaaseen harjoitteluun Divari A:ssa asettaen tähtäimensä täysammattilaisuuteen.

 

Onko tämä oikea ratkaisu? Riippuu, keneltä kysytään ja kenen hyötyä tarkkaillaan. En ryhdy poliitikoksi – vastauksen tulemme näkemään noin vuosikymmenen päästä.

 

Koska Korisliiga on pelillisesti ja valmennuksellisesti korkeatasoisempi kuin koskaan, pelaajilta vaaditaan yhä enemmän ja enemmän huipulle nousemiseksi. Tämä aiheuttaa omanlaisensa perspektiiviharhan. Monet tämän päivän Korisliigan vaihtomiehet tai Divari A:n aloitusviisikon pelaajat olisivat olleet kotonaan kultaisen 1990-luvun SM-sarjan pelityylissä.

 

Otetaan muutama esimerkki.

 

Olen fanittanut jo pitkään Joonas Lehtorantaa. Tämän vuosikymmenen aikana olen katsellut parhaimmillaan suu ymmyrkäisenä hänen otteitaan junnujen maaotteluissa sekä olen vertaillut häntä hyökkäyspään talenttina itseensä Pyhään Petteri Koposeen, enkä edelleenkään peräänny. Vaikka kuluva kausi ei ole ollut Lehtorannalle hyvä, hän on ollut parhaimmillaan Korisliigassa ja EuroChallengessa raudanluja hyökkäyspään ratkaisija.

 

Lehtorannan puolustuspelaaminen ei ole kuitenkaan kehittynyt sille tasolle, että hänestä olisi ollut Koposelle kakkosmieheksi. Lisäksi muiden liigajoukkueiden valmentajat ja pelaajat ovat mukautuneet hänen vahvuuksiinsa niin, että vastustajat tietävät täsmälleen, miten pysäyttää hänet.

 

Mutta lähettäkää Lehtoranta aikakoneella kauden 1995/96 KTP:hen – aikaan, jolloin 21-vuotiaat suomalaiset saattoivat olla joukkueidensa ykköstykkejä! Veikkaaja ja Urheilulehti olisivat kirjoittaneet kilvan kahden aukeaman artikkeleita vasta parikymppisestä virtuoosista, joka on nostanut perinteikkään kotkalaisseuran takaisin mitalimittelöihin 19,5 pisteen ottelukeskiarvollaan.

 

Eikä Lehtoranta ole ainoa esimerkki.

 

Olen pitänyt Sami Ikävalkoa tehokkaana ja viihdyttävänä pelaajana, mutta hän on toinen esimerkki pelaajasta, jolle Korisliigan tasonnousu on tehnyt hallaa. Katukorisjätkänä ja jäisenä ratkaisijana Ikävalko olisi legendakamaa, jos hän olisi pelannut 90-luvun puolivälin FoKoPossa tai Alussa.

 

Jos Ikävalko laitettaisiin Brahenkentän Rucker Parkiin pelaamaan kymmenen 1-1-peliä Alex Vaenerbergia vastaan, Ikävalko voittaisi otteluista kahdeksan tai yhdeksän. Siitä huolimatta Ikävalko hakee tällä hetkellä rytmiään Divari A:n Porvoon Tarmossa samalla, kun Vaenerberg vääntää tärkeitä kakkospointin minuutteja pudotuspeliyllätykseen tähtäävässä Salon Vilppaassa.

 

Ikävalkolla on staran ja ratkaisijan mentaliteetti, mutta hänelle olisi elinehto, että hän pystyisi omaksumaan kakkospointin roolin menestyvässä joukkueessa. Parikymmentä vuotta sitten staran ja ratkaisijan mentaliteetti olisi tehnyt hänestä yhden SM-sarjan tehokkaimmista pelaajista. Nyt Vaenerberg sopii paremmin liigakartalle play it by the book -jätkänä.

 

Lehtorannan ja Ikävalkon ohella otetaan kolmas suosikkipelaajani, Samuel Haanpää. Kun seurasin häntä aikanaan parikymppisenä Valparaiso Crusadersin tarkka-ampujana, ajatukseni oli, että Santtu pelaa viitisen vuotta Italiassa, pari vuotta Bundesliigaa ja tulee sitten Suomeen kurittamaan vastustajiaan evoluutioversiona Jari Raitasesta.

 

Santun ura on mennyt kovin eri tavalla kuin aikanaan kuvittelin, jyrkkine ylä- ja alamäkineen. MVP-kaudellaan Lapualla Santtu pelasi virtuoosimaisesti, mutta samalla osoitti heikkoutensa, joka olisi ollut 1990-luvulla vahvuus: Haanpää on niin hyvä pelaaja, että Korisliigassa joukkue on rakennettava hänen ympärilleen, mutta Haanpään ympärille rakennettava Korisliiga-jengi ei voittaisi mestaruutta.

 

Haetaan esimerkki vieläkin kauempaa.

 

Ihailin aikanaan ’93 syntyneiden poikien maajoukkuepointti Mikko Jämsää, joka vääntää tällä kaudella Divari B:ta Hyvinkään Pontevassa. Hänen junnumaaotteluitaan katsottuaan olin aivan varma siitä, että parinkymmenen vuoden takaisessa SM-sarjassa Jämsä olisi ollut kivenkova kakkospointti pudotuspelijoukkueelle. Tätä kirjoittaessa Jämsä on 23-vuotias ja pelannut urallaan kymmenessä liigaottelussa yhteensä runsaat 30 peliminuuttia.

 

Vielä ajatusleikki: siirtäkää tämän kauden Alexander Madsen juoksemaan kenttää kauden 1995/96 Kisa Nokiaan Pasi Riihelän tilalle. Siirtäkää tämän hetken Tuomas Hirvonen 1990-luvun Piilosetin pelinrakentajaksi Teemu Rannikon paikalle.

 

Rannikko oli ja on huipputalentti, joka on koripalloilijana Hirvosta parempi, mutta olisiko silti niin vaikea kuvitella Piilosetia mitalipeleihin Hirvonen ykköspelinrakentajanaan? Riihelä pelasi yhden Suomen kovimmista ammattilais- ja pääsarjaurista, mutta kuka väittää, etteikö Madsen runnoisi Riihelän rookie-kauden 11,4 pisteen ja 4,6 levypallon ottelukeskiarvoja kovempia lukemia?

 

Vielä miettikää – Petri Virtanen.

 

Säynätsalon Mark Price on huikea jätkä jolla on takanaan huikea ura. Jos hän olisi syntynyt vuonna 1970 vuoden 1980 sijaan, hänestä puhuttaisiin tänä päivänä samaan hengenvetoon Petri Niirasen ja Pere Klingan kanssa.

 

Virtanen aloitti liigauransa joukkueen ykköstähtenä, mutta jo alle kolmikymppisenä liigan tason kehittyessä hänestä tuli yksi mitalijoukkueen roolipelaajista sen itseoikeutetun tähden sijaan. Yhden amerikkalaisen vuosina Virtanen olisi heittänyt 20 pistettä ottelua kohden ja rikkonut pariin otteeseen 50 pisteen rajan.

 

Samaan aikaan duunarit ovat kovemmassa arvossa kuin koskaan.

 

Kuten viikko sitten kirjoitin, Okko Järven, Ilmari Kallion ja Ville Hännisen seuraaminen Pyrintö-Vilpas-matsissa oli silmiä avaava kokemus.

 

Heikkoutensa mahdollisimman tehokkaasti piilottavilla yhden tai kahden vahvan ominaisuuden roolipelaajilla on tämän päivän Korisliigassa merkittävästi enemmän jalansijaa kuin johtajatyypeillä, joiden pelillinen identiteetti on hakusessa.

 

Ennen kaikkea Järvestä, Kalliosta ja Hännisestä huokui heidän urheilullisuutensa. Kolmikosta saattoi nähdä, että he ovat harjoitelleet oikein ja pitäneet itsestään huolta. Pelkkä potentiaali ei riitä.

 

Luonnollisestikin Tommi Huolila on parhaita esimerkkejä duunarista, jolla ei niin ole kansainvälisen tason potentiaalia, mutta josta voi kasvaa yksi Korisliigan profiilipelaajista vuoteen 2020 mennessä – eräänlainen evoluutio-Heikki Zitting.

 

Voidaan toki esittää argumentti, jonka mukaan Korisliigan kilpailu on tänä päivänä ”liian” kovaa. Harva kaksikymppinen talentti on henkisesti niin kypsä, että ei lähde leijumaan kuullessaan päivästä toiseen olevansa kansainvälisen tason lupaus.

 

Vedetään taas esille vanha vertaus: kun olin itse 20-vuotias, join itselleni vatsahaavan, tykkäsin emo-tytöistä ja piirtelin keskisormia ja pilvenpiirtäjiin lenteleviä lentokoneita ammattikorkeakoulun valintakokeiden psykologisessa solvetuvuustestissä. Jos sama pää olisi ollut ruuvattu koripalloilijan kroppaan, olisin todennäköisesti lähtenyt maajoukkueleiriltä ruotsinlaivalle ja lähettänyt koutseille kännykkäkameralla kuvia omista pakaroistani.

 

Sen lisäksi, että pelaajalla on oltava mahdollisimman hyvä perspektiivi omasta sijainnistaan, on hänellä oltava ympärillään ymmärtäväiset ja kärsivälliset huoltajat, valmentajat, joukkuetoverit ja ystävät.

 

Pidän itse alustavasti HBA:n järjestelmää lupaavana juuri siksi, että se ottaa niin hyvin huomioon nuorten talenttien kokonaistilanteen.

 

Jos NCAA:han siirtyvistä nuorista talenteista vaikkapa Samuli Nieminen tai Joonas Tahvanainen olisivat pelanneet nyt rookie-kautensa liigassa, kriittisimmät olisivat jo vyöryttäneet Pasi Riihelän ja Jussi Kumpulaisen rookie-statseja foorumeille ja kysyneet, miten seitsemän pisteen ja kahden levypallon ottelukeskiarvoilla pelaavista 20-vuotiaista olisi koskaan Susijengi-pelaajiksi.

 

Jälleen kerran: ottakaa aikakone, lähettäkää Samuli Nieminen juoksemaan kenttää Timo Parviaisen tilalle kauden 1998/99 Piilosetiin..

 

Eräs vastaus olisi kenties se, että Korisliigaa pelattaisiin kahden ulkomaalaispelaajan kiintiöillä (kansainvälisiin sarjoihin osallistuvat joukkueet pois lukien), liigalisenssistandardeja alennettaisiin ja liiga paisutettaisiin 16-joukkueiseksi. Näissä olosuhteissa Joonas Tahvanainen olisi kenties pelannut rookie-kautensa 11 pisteen ja viiden levypallon keskiarvoilla.

 

Mutta olisiko se ollut hänen etunsa, jos hänen tähtäimensä on pelata Eurocupia aloitusviisikossa jonain päivänä?

 

Kysymys on lopulta prioriteeteista. Haluammeko nähdä enemmän suomalaisia profiilipelaajia liigassa, vai tahdommeko viedä Korisliigaa kartoittamattomille vesille Susijengin vanavedessä? Eikä tämänkään ole pakko olla ”joko/tai”-tilanne. Nähdäkseni esimerkiksi Madsen ja Hirvonen ovat valinneet juuri oikein pelatessaan ja kehittyessään Kouvoissa HBA:n sijaan.

 

Minua nykysuunta miellyttää minua tavattomasti. Tietenkin olisi kiva nähdä yhä useampia nuoria suomalaisia piste- ja levypallokahinoissa, mutta mielestäni on lajille parempi, että parhaatkin talentit joutuvat tekemään tuplasti töitä noustakseen esille.

 

Nykykehityksen myötä yhä useampi pelaaja tulee tekemään läpimurtonsa vasta 25. ikävuoden tällä puolen Timo Heinosen, Antero Lehdon tai Juho Nenosen tavoin.

 

Ja jos jokin huipputalentti Korisliigaan päätyy, silloinkaan ei ole lupa odottaa kuuta taivaalta.

 

En muista, että yhdenkään Korisliigan pelaajan hartioille olisi virtsattu niin ankarasti kuin Petteri Koposen silloin, kun hän johti 19-vuotiaana Espoon Hongan peliä. Koposen tilastot 19-vuotiaana Korisliigasta ovat samaa kategoriaa kuin 19-vuotiaan Dennis Schröderin tilastot Saksan Bundesliigasta.

 

Tänä päivänä jotkut jaksavat vääntää itkua Madsenin tilastojen ollessa ”vaatimattomat” 7,6 pistettä ja 4,6 levypalloa ottelua kohden, mutta samaan aikaan Madsenia vuotta vanhemman eurotason talentin Paul Zipserin tilastot Bayern Münchenissa ovat 7,5 pistettä ja 3,9 levypalloa ottelua kohden.

 

20-vuotiaat eivät enää dominoi Korisliigaa. Ne vuodet ovat olleet jo kauan ohi, vaikka jotkut vielä pitävät menneiden vuosien 20-vuotiaita 20 pisteen miehiä esimerkkinä siitä, kuinka vanhan ajan pelaajat kerta kaikkiaan heittivät kolmosensa 95/100 puolesta kentästä, poimivat lantin levyn päältä ja tekivät cheerleaderit tiineiksi pelkällä katseellaan.

 

III – Työ ja leikki

 

Jos haluaisin jotain kritiikkiä esittää nykypäivän Korisliigasta, niin myönnän, että eräänlainen leikkisyyden puute on rassannut minua pitkään.

 

Kun vertailen nykypäivän Korisliigaa ysärin puolivälin SM-sarjaan, ei tarkoitukseni ole kaivaa verta nenästäni. Olen tehnyt omia aikakonespekulaatioitani, mutta sama toimii myös toisinpäin: lähtekää aikakoneella menneisyyteen, antakaa Pasi Riihelälle, Roope Mäkelälle ja Jyri Lehtoselle nykypäivän valmennustietous ja tuokaa heidät 19–20-vuotiaina Korisliigaan, niin he kuuluisivat välittömästi liigan parhaimmistoon.

 

Kyllä, heidän tilastokeskiarvonsa olisivat nykypäivänä kehnommat kuin kaudella 1995/96, mutta he olisivat silti liigan parhaimmistoa. Menneiden vuosien parhaat pelaajat olisivat nykyisellä harjoittelumäärällä parhaita pelaajia myös tämän päivän Korisliigassa, kun taas menneiden vuosien kansainvälisen tason talentit olisivat nykypäivän harjoitelulla kansainvälisen tason talentteja myös tänä päivänä.

 

Mitä leikkisyyteen tulee, 1990-luvun SM-sarja oli täynnä isoja persoonia ja melkoisia velikultia: Klinga, Niiranen, Pertti Marttila – tyyppejä, joista yksinkertaisesti hehkui, että he olivat viettäneet lukemattomia tunteja pallon kanssa, ja jotka vain osasivat pelata korista.

 

Nykypäivänä Ville Mäkäläinen lienee malliesimerkki pelaajasta, joka ei kulmikkuudeltaan ole ”kansainvälistä tasoa”, mutta joka kerta kaikkiaan ymmärtää korista. Mäkäläisen sijoittuminen, pallovainu, luontainen monipuolisuus ja pelinlukutaito kertovat, että jätkä on viettänyt kaiken vapaa-aikansa pallon perässä Lahden Urkilla tai Kisapuistossa.

 

Junnumaajoukkueista olen ihaillut samalla tavalla Riku Lainetta. Hän ei ole välttämättä Susijengi-tyypin ihannepelaaja, mutta hän teki luontaisilla ominaisuuksillaan U18-maajoukkueesta viime kesänä joka ainut kerta paremman kentälle astuessaan. Laine tuskin pelaa koskaan ammatikseen Espanjan ACB:ssa tai Italian Serie A:ssa, mutta hänellä voi olla edessään erittäin vakuuttava Korisliiga-ura.

 

1960–1975-syntyneet pelaajat, joista etenkin vanhimmat olivat parhaimmillaan 1990-luvulla, syntyivät ”oikeaan aikaan” ennen konsolipelien ja internetin räjähdysmäistä suosionkasvua. He viettivät huvin vuoksi vapaa-aikaansa yleisurheilu-, futis- ja koriskentillä sekä lätkäkaukalossa. Heistä monet eivät olleet nykypäivän mittareilla huippu-urheilijoista, mutta heistä näkyi, että palloa on kannettu mukana muuallakin kuin treeneissä.

 

Mitä enemmän roolipelaajien tärkeys korostuu, sitä enemmän taiteilijat ja virtuoosit jäävät soittelemaan lehdelle, ja se on Korisliigan kannalta suuri sääli.

 

Tavallaan se tekee Korisliigasta tylsempää, että virtuoosit päätyvät yhä suuremmalla todennäköisyydellä divaritasolle samalla, kun ”yes, coach”-tyypeistä tulee Korisliiga-tason profiilipelaajia.

 

IV – Cade, Rutland ja Hill

 

Mitä tulee 90-lukuun, moni ikäpolveni kasvatti muistelee yhä päätään puistellen 1990-luvun Suomi-koriksen parhaiden amerikkalaispelaajien edesottamuksia.

 

Ja onhan se varmaa, että jokainen, joka näki Anthony Caden, Ron Rutlandin, Brian Reesen tai Thomas Hillin parhaimmillaan, tulee muistamaan näkemänsä loppuikänsä. Kun puhumme näistä pelaajista, puhumme menneiden NCAA-mestareiden aloitusviisikon pelaajista, McDonald’s All American -pelaajista, Espanjan pääsarjajätkistä, jotka laskeutuivat Suomeen jonkinlaisen deus ex machinan seurauksena.

 

Tänä päivänä tuon kategorian pelaajien tulo Suomeen on harvinaisempaa.

 

Joukkoon mahtuu aina jokunen Jason Conley, Obie Trotter tai Tricky Ricky Hickman, mutta kun pelaajamassat kasvavat ja korintekeminen demokratisoituu, yksittäiset helmetkin pelaavat kautensa 13,1 pisteen ja 5,7 levypallon keskiarvoilla.

 

Myös ulkomaalaispelaajien status on muuttunut merkittävästi.

 

Jos otetaan vertailukaudeksi 1993/94, jolloin jokaista joukkuetta kohden oli sallittu vain yksi ulkomaalaispelaaja, amerikkalaiset olivat ToPoa ja HNMKY:a lukuun ottamatta joukkueidensa selkeitä ykköstykkejä.

 

Kupletin juoni oli yleensä se, että John White heitti 30 pistettä ja Darrin Fowlkes 28, eli amerikkalaiset ”nollasivat toisensa” samalla, kun suomalaiset ratkaisivat matsit omilla edesottamuksillaan.

 

Suomalaispelaajien tärkeys korostuu ulkomaalaispelaajien määrästä huolimatta edelleen. Jopa ”villin lännen kaudella” 2006/07, jolloin ulkomaalaispelaajien määrää ei rajoitettu mitenkään, mitaleista pelasivat ne joukkueet, joilla oli käytössään parhaat kotimaiset: Espoon Honka, Namika Lahti, Joensuun Kataja ja KTP.

 

Tuolla kaudella nähtiin ensimmäisen kerran Suomessa merkittävä määrä ulkomaalaisia, jotka oli hankittu joukkueisiinsa vain ja ainoastaan roolipelaajiksi.

 

Porvoon Tarmon kakkossentteri Nate Gerwig osasi hädin tuskin viimeistellä metriä kauempaa korista, mutta hoiti hyvin skriinipelin, sulkutilanteet ja Ryan McDaden lepuutuksen. Namika Lahden Tim Bograkos vastasi pallon ylöstuonnista Ilkka Vuoren rinnalla ja terrieripakista. Parilla joukkueilla oli ringissään amerikkalaispelaajia pelkkiä harjoitustilanteita varten.

 

Viimeistään kyseisestä kaudesta alkaen ulkomaalaispelaajia on tuotu Korisliigaan osiksi joukkuetta sen sijaan, että he vastaisivat joukkueidensa pisteidenteosta, levypallopelistä, pelinrakennuksesta, sisäpelistä, kenttävalmennuksesta ja bussimatkojen videonauhoista. Valmentajat ovat riittävän fiksuja tietääkseen, että kolmen tai neljän NCAA:sta saapuvan alfauroksen pistäminen tappelemaan heitoista ei tuota mitään hyvää.

 

Toisaalta kilpailu ulkomaalaisista on koventunut sekä maan rajojen ulkopuolella että niiden sisäpuolella.

 

Suomen ”myyntivaltti” erinomaisena alkuetappina 22–25-vuotiaalle amerikkalaiselle on vuosien saatossa vain heikennyt. Nuori amerikkalainen ei voi enää tulla tänne takomaan komeita tilastoja siinä toivossa, että pääsisi isoille palkoille kakkosbundesliigaan, koska pelin taso on kohonnut niin valtavasti.

 

Tänä päivänä tilastoja hamuavat amerikkalaiset voivat sen sijaan ottaa suunnakseen Divari A:n – liigajenkit tekevät mitä käsketään ja löytävät itsensä monon kuva persauksissa matkalta Atlantin yli, jos eivät.

 

Samalla Etelä- ja Itä-Euroopan maat, jotka ovat Suomea köyhempiä, pystyvät omien markkinarakenteidensa ansiosta tarjoamaan paljon paksumpia tilipusseja kuin yksikään suomalaisjoukkue. Persaukisen Kreikan kakkosliigan amerikkalaiset saavat enemmän riihikuivaa kuin rikkaan Suomen Korisliigan amerikkalaiset.

 

On vaikea kuvitella, että Anthony Caden tai Thomas Hillin tasoinen pelaaja enää tänä päivänä päätyisi Suomeen, kun rahakkaampia sopimuksia on luvassa vaikkapa Slovakiasta, Bosniasta tai Turkin kakkosliigasta.

 

Eikä kilpailussa ole mukana pelkästään Eurooppa.

 

En ole eläissäni nähnyt yhtä ainutta Kiinan liigan ottelua, mutta vahva mutu-tuntuma kertoo, että Kiinan liigan parhaat kiinalaispelaajat ovat jotakuinkin Suomen Korisliigan parhaiden pelaajien tasoa ja Kiinan parhaat joukkueet Korisliigan joukkueiden tasoa. Kiinalaisilla on kuitenkin tarjota ulkomaalaispelaajille summia, jotka saavat Stephon Marburyn tai Michael Beasleyn muuttamaan Aasiaan.

 

Eräs ongelmista on myös se, että amerikkalaispelaajia on nykyisin aiempaa vaikeampi markkinoida.

 

John White oli aikanaan ”Vorssan Jussi”, jota lehdenjakajat, leipurit ja kirjastonhoitajat moikkailivat pienen kantahämäläisen kylän arjessa. Tänä päivänä liigajoukkueessa voi käydä jo ennen kauden alkua viisikollinen ulkomaalaisia näytillä. Kestää aikansa, ennen kuin edes fanit oppivat tuntemaan uudet pelaajat.

 

Kuitenkaan tämä ei tarkoita, että Suomessa pelaavat amerikkalaiset olisivat mitättömyyksiä. Myös se on perspektiiviharha.

 

Jos joku uskaltaa väittää, että David Gonzalvez ei tekisi 26 pistettä per peli kauden 1995/96 SM-sarjassa, ei muuta kuin tervemenoa katsomaan VHS-tallenteita. Ulkomaalaispelaajien lukumäärästä on kaikki oleellinen jo sanottu, sen lisäksi kiinnittäkää erityishuomionne joukkueiden puolustukseen sekä tilanteiden nopeuteen.

 

Lisäksi ulkomaalaispelaajien rekrytointi on resource management -työtä.

 

Jenkit eivät enää tule maahan yhden ”kaikki uppoaa”-periaatteella kootun videonauhan myötä. Valmentajat tietävät täsmälleen, mitä pelaajalta tahtovat. Jos suomalaiset taiteilijasielut ja streetball-pelaajat ovat tipahtaneet pois kehityksen kärryiltä, niin on käynyt myös amerikkalaisten kanssa: jos koutsi tahtoo joukkueeseensa puhtaan hyppyheittäjän, joka osaa puolustaa pelipaikkoja 3-4, hän hankkii sellaisen.

 

Neljäkymmentä pistettä matsissa viskova pikkuyliopiston katukoripallostara voi olla värikäs ja ottaa yleisönsä, mutta joukkuepelin kannalta hän on huonompi vaihtoehto kuin duunari, joka tekee mitä käsketään.

 

Markkinoinnillisesti tämä voi olla suuri haaste.

 

V – Susijengi-ilmiö ja Korisliigan pelaajatyypit

 

Mitä tulee Susijengiin, Korisliiga on tällä hetkellä vähitellen porskuttamassa Susijengiä hyödyttävään suuntaan noudattelemalla väljästi Bundesliigan 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen kehityksen lainalaisuuksia.

 

Karkeasti veisteltynä Korisliigassa pelaa tällä hetkellä:
 

A) Kolme Susijengin rotaatiopelaajaa

 

B) Kymmenkunta 18–25-vuotiasta pelaajaa, jotka ovat potentiaaliltaan sillä tasolla, että voivat jokin päivä pelata Susijengin rotaatiossa

 

C) Joukko ”kotimaisia tähtiä”, jotka ovat nyt tai ovat olleet parhaimmillaan Susijengin rotaatiopelaajan tasoa (mm. Antero Lehto, Timo Heinonen, Ville Kaunisto, Samuel Haanpää, Antto Nikkarinen, Antti Kanervo)

 

sekä

 

D) Korisliiga-tason duunarijätkät – Huolila, Mäkäläinen, Eldar Skamo, Petri Heinonen – joilla on vahvuuksiensa puolesta selkeä paikkansa pääsarjakentillä.

 

Kuten kirjoitettua, kaikkein suurimmat tähdet eivät välttämättä piipahda Korisliigassa tulevaisuudessa kuin korkeintaan kääntymässä teini-ikäisinä tai loukkaantumisissa toipuessaan. Mielestäni kehityksen suunta on siinä mielessä oikea. Koponen, Salin ja Huff eivät kuulu Korisliigaan ja piste – heillä on kyky ja oikeus pelata isommilla kentillä, isommista rahoista.

 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Korisliiga olisi huono sarja. Sen sijaan on rikkautta, että oman noin kymmenen pelaajan ”eliittiluokkansa” lisäksi meillä on 20–30 tunnistettavaa profiilipelaajaa, jotka ovat uransa huippupäivinä Susijengin roolipelaajan tasoisia ja vielä 30. ikävuoden tuolla puolen niitä pelaajia, joille vislaillaan ja huudellaan kaikilla liigapaikkakunnilla.

 

On totta, että osa Korisliigan tenhosta valuu tiehensä silloin, kun uuden sukupolven Klingat ja Markkaset pelaavat lähes koko uransa ulkomailla. Toisaalta vain ja ainoastaan resurssien, pelillisen tason ja rahallisen kompensaation yhdistelmä voi houkutella parhaita pelaajia Suomeen keskellä uraansa.

 

Tämä on myös pitkän tähtäimen haaveeni: tehdä Korisliigasta sarja, joka on pelillisesti Saksan Bundesliigan tasoinen ja taloudellisesti tuote, joka on lähellä sitä.

 

Suurin anti, mitä Susijengi-ilmiö on tuonut koripalloon tähän mennessä, on yleinen kiinnostus lajia kohtaan.

 

Korisliiga ei kiinnosta ”tuularia”, eikä sen välttämättä tässä vaiheessa tarvitsekaan, kunhan on olemassa strategia liigan kehityksestä kahden, viiden, seitsemän ja kymmenen vuoden välietappeineen.

 

Ja näin saammekin aikaan aasinsillan, jolla voimme paketoida koko aiheen.

 

VI – Quo Vadis, Korisliiga?

 

Eräs suurimmista Koripalloliittoon kohdistuneista kritiikin aiheista on se, että liitto on epäonnistunut hyödyntämään Susijengi-ilmiötä Korisliigan markkinoinnissa. Kritiikki pitää sinänsä paikkansa, mutta syyttävä sormi kiertyy myös osittain takaisin kritiikin esittäjään.

 

Tämä johtuu siitä, että

 

A) Susijengi-ilmiö on pitkälti Henrik Dettmannin käsityötä

 

ja

 

B) Minkäänlainen uuden tavoittelu on täysin mahdotonta silloin, kun kukin Korisliigan seura vetää omaan suuntaansa joko hyödyntavoittelumielessä tai siksi, että seuran oma olemassaolo on vaakalaudalla muutosten toteutuessa.

 

Helsinki Seagullsilla on erilainen rakenne kuin KTP-Basketilla, Kouvola poikkeaa talousalueena merkittävästi Salosta. Tampereen Pyrintö on yleisseura, Lahti Basketball koripallon erikoisseura. Kauhajoella ei ole Espoon seudun vaikeuksia, mutta ei myöskään Espoon seudun mahdollisuuksia.

 

Olen argumentoinut jo kertaalleen selkeästi, että ainoa tapa generoida lisää rahaa Korisliigaan on saada lisää katsojia. Tähän ei ole kiertotietä.

 

Dettmann oli aikanaan riittävän kovapintainen runnoakseen väkisin maajoukkuevisionsa läpi siitä huolimatta, että etenkin ensimmäisen viiden vuoden aikana kritiikki oli päivittäistä, piikikästä ja ankaraa. Kun katsoo Susijengin tätä hetkeä ja vuosien 2016–17 tulevaisuudennäkymiä sekä lupaavien pelaajien määrää, voi sanoa, että oli pelkkä siunaus, että joku luotti riittävän vahvasti visioonsa.

 

Mitä Korisliigaan tulee, liiga tarvitsee samanlaisen Il Ducen, joka saa junat kulkemaan ajallaan ja pitää huolen siitä, että linjavedoista pidetään kiinni.

 

Sixpack-hallitus osoitti meille kaikille, että mikään päätöksenteko ei ole mahdollista silloin, kun jokaisella inhimillisen elämän osa-alueella täytyy tehdä vesitettyjä kompromisseja. Jokainen ajaa omaa etuaan silloin kun voi.

 

Kymmenen osapuolen omaneduntavoittelu ja pelkän oman vaalipiirin tai sidosryhmän kosiskelu ei johda mihinkään. Niin on tehty vuosia, eikä Korisliiga ole kehittynyt rakenteiltaan juurikaan kahdessakymmenessä vuodessa, vaikka pelin ja valmennuksen taso ovat kehittyneet.

 

Toisaalta, jos yhteisesti valitaan, että liigalisenssin ehtoja höllätään, joukkuemäärää lisätään ja päätetään periaatteista, jotka tekevät huippukoripallosta (toivottavasti) taloudellisesti kestävämpää, silloin ei yhdelläkään joukkueella ole lupa ryhtyä ärisemään, jos joku tahtoo tehdä jotain muuta.

 

Pidin vuosikaudet kestämättömänä Liettuan tai Serbian mallia, jossa liigassa on 2-3 kansainvälisesti kilpailukykyistä joukkuetta yli muiden ja heidän lisäkseen kymmenen, jotka vetävät pelkillä kotimaisilla joukkueilla.

 

Nyt olen katsonut ”ennätyksellisen tasaista” pääsarjaa monta vuotta, ja vaikka ennalta-arvaamattomuus on arvo sinänsä, ei liigan suuntaviivoja vetäessä ole pakko mennä aina kaikkein hitaimman ja heikoimman tahtiin.

 

En minä vaadi, että naapurin pitää vaihtaa Fordinsa fillariin vain siksi, että minulla on fillari, enkä jaksaisi enää kuunnella hetkeäkään ”aina on näin tehty” ja ”ei se kuitenkaan onnistu”-mentaliteetin johtajia.

 

Jos liigaa pelataan kahden ulkomaalaispelaajan rajoitteella ja palkkakatolla kuudentoista joukkueen voimin, muilla seuroilla on oltava viisautta hyväksyä joukkoon se Zalgiris Kaunas tai Lietuvos Rytas Vilna, joka tähtää isoilla budjeteilla Euroliiga- tai Eurocup-tason menestykseen. On käsittämätöntä mielenköyhyyttä ajatella, että näidenkin joukkueiden olisi pelattava samat 48 runkosarjan ottelua Porvoossa ja Lapualla vain siksi, että kaikkien muidenkin pitää.

 

Jos teemme paluun ”kultaiselle 90-luvulle”, niin kaikin mokomin, mutta silloin meidän on myös sallittava erivapaudet niille Helsinki Wolfpackeille tai Kataja Basketeille, jotka tahtovat hakea villillä kortilla paikkaa isoista eurosarjoista ja onnistuvat keräämään riittävän budjetin ja fanipohjan hankkeelleen.

 

Yksi Euroliiga-tason joukkue, kaksi Eurocup-tason joukkuetta, kansainvälisille joukkueille mahdollisuus osallistua kotimaisiin otteluihin vasta jatkosarja- tai pudotuspelivaiheessa? Lisäksi 8-12 joukkueen massa täynnä nykypäivän Salon Vilppaan, Lapuan Korikobrien tai Korihaiden tasoisia jengejä, jotka sitoutuvat kahden ulkomaalaispelaajan rajoitteeseen ja palkkakattoon?
 

Kenties tällä muutoksella pystyisimme myös estämään virtuoositalenttien valumisen Divari A:han tai heidän paikallaanpolkemisensa, kun tiedossa olisi lisää pelipaikkoja ja lisää minuutteja.

 

Kyllä. Tarkemmin ottaen olisin valmis näkemään, mitä se toisi mukanaan.

 

———————————————————–

Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

 

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Korisliiga ennen ja nyt – mikä on muuttunut ja miksi, ja mihin kehitys vie?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s