”WE USED TO BUILD SHIT IN THIS COUNTRY” – realistis-pessimistinen katsaus Korisliigan kevättalveen 2016 viimeaikaisten taloudellisten täystyrmäysten valossa

Ei kategoriaa, Koripallo

Niin Korisliigan runkosarjakausi 2015/16 kuin kauden kulkua löyhästi seuraillut Koripalloelämää-blogikin ovat hiihtolomaviikon myötä kääntyneet viimeiselle neljännekselleen. Siinä, missä keskustelun pitäisi tässä vaiheessa kautta keskittyä tulevan mestaruuskamppailun voimasuhteisiin, velloo verkon silmässä väkevä vuo Korisliiga-joukkueiden taloudellisesta tilanteesta sekä Bisonsin ja KTP:n kujanjuoksusta.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuva: Intter Net

 

I – Bisonsin tulevaisuudennäkymät

 

Bisonsin pelaajapakka tyhjeni puolentoista viikon aikana huimaavaa vauhtia, kun kestomenestyjän jättivät pikakomennuksella Martin Zeno, Aubrey Coleman ja Ike Udanoh, joiden lisäksi takamieskaartista Mikko Koivisto otti suunnakseen Kauhajoen ja Ilari Seppälä palasi Kouvolaan.

 

Viime päivinä pelaajien poistumistahti on rauhoittunut ja pahimmat pelot tuomiopäivää edeltävästä konkurssimyynnistä näyttävät luojan kiitos ennenaikaisilta. Vaikka loimaalaiset ovat täyttäneet Sohlbergin-Pavicevicin Honka Playboysin ”ylimielisenä rahaseurana” ja palloilevien maakuntien sympatiat Saviseudun Heatia kohtaan ovat olemattomat, yksikään suomalainen koripalloihminen ei voi pitää jälleen yhden kotimaisen korismenestyjän ahtamista teurasautoon millään muodoin positiivisena asiana.

 

Kaikki tietävät, että Bisonsin syöksylaskua on ehditty kentällä uumoilla aina niistä päivistä alkaen, kun Valavuori nimitettiin joukkueen Godfatheriksi, LoKoKon edustusjoukkue muutti nimensä Nilan Bisonsiksi ja joukkue hankki riveihinsä Koiviston, Matti Nuutisen ja Clifton Jonesin.

 

Epäilykset ovat vähitellen vahvistuneet viimeisen parin vuoden aikana enemmän tai vähemmän napoleonisten Uralin valloitusretkien myötä, ja nyt seura hakee kaikkien julkisten puheenvuorojen mukaan paljon puhuttua ”Back to Basics”-toimintamallia.

 

Asialla on, kuten asioilla on tapana olla, puolensa ja puolensa.

 

Fakta on, että Biisoneille helmi-maaliskuun 2016 tyhjennysmyynti on valtava imagotappio. Asiaa voi kierrellä ja kaarrella retorisilla peleillä loputtomiin, mutta tosiasiat eivät konsulttikielestä kaunistu. Seura ei ole ottanut näin railakkaasti takkiin taloudellisesti ja imagollisesti pääsarjaolemassaolonsa aikana, eikä sillä ole nyt muuta vaihtoehtoa kuin ojentaa kolehtihaavi rahoittajien ja fanien suuntaan.

 

Negatiivisten asioiden joukkoon kuuluu sekin, että europeleistä saatu hyöty on jälleen kerran osoittautunut korkeintaan pelilliseksi. Suomalaisjoukkueilla ei nykyisellä rahoitusmallilla ole muuta lähestymistapaa Eurooppaan kuin ”teemme parhaamme niillä resursseilla, mitkä meillä on käytössämme”. Bisons yritti jotain muuta, mutta yritys jäi puolitiehen. Eikä seuraa sovi syyttää yrittämisestä. Samojen lainalaisuuksien kanssa painivat kaikki muut Korisliigan seurat.

 

(Enkä ole ollenkaan varma, olisiko esimerkiksi ”Helsinki Wolfpackilla” Euroliigaan lähteminen osoitus rohkeasta bisnesvaistosta tai umpihulluudesta. Homma haiskahtaa yhtä kaukaiselta kuin avaruuden eksoplaneettojen kolonisaatio.)

 

Loimaalaisittain jotain positiivista voidaan hakea siitä, että Saviseudun sponsorit saattavat hyvinkin olla mielissään pelkkään Korisliigaan keskittymisestä Back to the U.S.S.R. -vuosien jälkeen.

 

Kuten olen moneen kertaan todennut, loimaalaisten katsojien ja fanien arvoasteikolla Damon Williams ja Teemu Rannikko ovat kiehtovampia vastustajia kuin Milos Teodosic tai Aleksei Shved, ja Suomen mestaruus moneen kertaan arvokkaampi palkinto kuin VTB-liigan puolivälieräpaikka.

 

Jos Bisonsin rahoittajat innostuvat ”paluu juurille”-mallista, on silkka tosiasia, että Tuukka Kotin, Ville Mäkäläisen, Matias Ojalan ja Henri Niemistön kotimainen runko olisi aivan riittävän hyvä kevään 2017 mestaruusmittelöihin.

 

Jos katastrofiskenaario ja Bisonsin toiminnan romahtaminen kertaheitolla vältetäänkin, ollaan kuitenkin vielä huomattavan kaukana yllä esittelemästäni optimaalisesta skenaariosta.

 

Seuran julkisissa puheenvuoroissa korostetaan nyt toiminnan jatkuvuuden varmistamista tuleviksi vuosiksi, ja niin kuuluukin tehdä – se on olennainen osa kriisiviestintää.

 

Mutta onko kotimaan menestystä tavoittelevan jengin kokoaminen enää millään tavoin realistinen vaihtoehto? Onko siihen resursseja?

 

Vai tulemmeko näkemään Bisonsin lipumisen Laitisen-Tuovin Lappeenrannan NMKY:n malliin? Malliin, jossa seura värvää yhden kalliimman ja kaksi halpaa amerikkalaispelaajaa, yhden kotimaisen puoliammattilaisen sekä tukun 20–23-vuotiaita entisiä junnumaajoukkuepelaajia, jotka pelaavat kanapasta-, kenkä- ja kaksiokorvauksella?

 

Ennen kaikkea: Kajahtaako ”Let’s go Bisons” enää marraskuisen Loimaan Liikuntahallin lehtereiltä sillä hetkellä, kun loimaalaiset pelaavat runkosarjan kahdeksannesta sijasta BC Nokiaa ja Salon Vilpasta vastaan?

 

Lappeenrantalainen koripalloväki hylkäsi joukolla koripallon Mika Turusen hullujen vuosien jälkeen, vaikka Laitisella ja Tuovilla oli komentaa kentälle sympaattinen, kovaa pelaava jengi, joka haki päänahkoja isommistakin.

 

Miten vastaa loimaalainen koripalloyleisö, jos kullan sijaan Bisons pelaa haastajana kunniasta?

 

II – Kotkalainen umpisolmu

 

Noin kuukausi sitten ruodin KTP:n tilannetta seuraavin sanoin: ”KTP:n rämpiminen on nostanut omia kysymyksiään, mutta akuuttiin rahanpuutteeseen en usko.”

 

KTP:n suojuoksumaratonia seuratessani olen myös korostanut olevan Korisliigan kentässä harvinaisuus – brändi, joka tunnetaan historiastaan ja menestyksestään läpi maan ja jopa lajirajojen ulkopuolella. Meille Suomi-koripalloa edes aavistuksen pidempään seuranneille KTP on ollut viimeinen jäljelläoleva linkki aikoihin, jolloin pääsarjassa myllyttivät vielä Henkka Dettmannin HNMKY, Pere Klingan ToPo ja Koskivaaran Paven manageroima Honka.

 

Yllä linkkaamaani tekstiä seuranneina viikkoina korviini kantautui kuitenkin kuiskutuksia, jotka voimistuivat huudoksi alkuviikkoon mennessä, kun KTP tuli kertaheitolla kaapista taloudellisine huolineen ja perinteikkään seuran edustusjoukkueen koko olemassaolo asetettiin kyseenalaiseksi.

 

Omalta osaltani saatoin vain sanoa, että hyväuskoisuudesta sakotetaan: minulla on patologinen taipumus nähdä asioiden olevan paremmin kuin ne oikeasti ovat. Toisaalta KTP:n ulostulossa oli myös aimo annos kriisitietoisuuden lisäämistä: toisinaan rahahanat aukeavat vain, kun vääntää tarpeeksi lujaa.

 

Joku ehtikin jo kirjoittaa, että Bisons ja KTP ovat ajautuneet tilanteisiinsa eri reittejä. Bisons on pelannut jo muutaman vuoden ajan upporikasta ja rutiköyhää liigan ylivoimaisesti suurimmalla budjetilla ja laskenut merkittävän osan tuloistaan vääjäämättömän menestyksen varaan.

 

KTP:n ongelma on puolestaan ollut se, että joukkue on koottu päin honkia. Kotkalaisten jokainen ulkomaalainen pelinrakentajakandidaatti on saanut ryhmän puolen kentän hyökkäyksen näyttämään kello neljän ruuhkalta Moskovassa. Ponttis Mirolybovin tavaramerkkinen päällekarkauspuolustus ei puolestaan voi toimia jengissä, jonka kentällä olevista pelaajista 40% pitää kerralla piilottaa puolustuksessa. Lisäksi ryhmässä on outoja päällekkäisyyksiä, kuten Sefton Barrett ja Samuel Haanpää, jotka syövät toisiltaan peli-ilon.

 

KTP:n taustajoukko ehti jo piestä sukkasaippualla kotkalaisyleisöä, joka ei ole löytänyt Karhuvuoreen viime vuosien tavoin, mutta nyt haukutaan väärää puuta.

 

Siinä, missä Bisons-faneilla ei ole velvollisuuta kiinnostua VTB-liigasta, on turha syyttää Kotka Faithfulia siitä, että kuluvan pelikauden hengetön räpellys ei ole kiinnostanut. Kotkalainen yleisö kuuluu Suomen parhaisiin ja asiantuntevimpiin. He osaisivat antaa arvoa kovaa pelaavalle hustle and grind -jengille liigan hännillä, mutta tämän kauden hengetön paperilla kova -porukka on aivan eri asia.

 

Tähän mennessä julkisuuteen kerrotun perusteella näyttäisi siltä, että KTP:lla on strategia, joka voisi turvata huippukoriksen säilymisen Kotkassa. Toivon todella asian olevan näin, koska nykymenolla Korisliigaa pelataan kahden vuoden päästä kahdeksan joukkueen sarjana.

 

Ja jos KTP kaatuu, on silloin Korisliigan viimeinenkin vanhan liiton jättiläinen mennyttä. Lyhyellä tähtäimellä se on tragedia, mutta toisaalta epätoivoiset ajat pakottavat uudistuksiin. En voi olla kovin pahoillani siitä, että Namika Lahden edustusjoukkue on irrotettu letkuistaan, kun seuraan Lahti Basketballin tämän päivän suorituksia.

 

Vanha viisaus kuuluu: ”Kun et tiedä, mikä on vialla, syytä rakenteita”. Se pätee yhtä lailla vasemmisto- kuin oikeistopoliitikkoihin, jotka ovat demokraattisesti yhtä syyllisiä älylliseen laiskuuteen ja vähämieliseen populismiin.

 

Silti en malta olla nostamatta esille sitä tosiasiaa, että KTP on vuosikymmenet tunnettu Kotkan sataman jenginä ja sitä, että Kotkan sataman konttipinot eivät ole enää samoissa korkeuksissa kuin vuosikymmen sitten, 1980-luvusta puhumattakaan.

 

Mikä päti Baltimoressa, pätee myös Kotkassa.

 

III – Schadenfreude!

 

Mitä Bisonsin ja KTP:n talousvaikeuksiin tulee, keskustelun kulun arvioimiseksi yksi meemi on ylitse muiden.

 

son I am disappoint

 

Miksi vuodesta toiseen suurimmat otsikot ja äänekkäimmät foorumimylläkät aiheuttavat tilanteet, joissa jokin joukkue kaatuu?

 

Onko maailmassa jäljellä yhtäkään ihmistä, joka ei ymmärrä, että ylivoimaisesti suurimmassa osassa kaikkia tapauksia urheilu ei ole erityinen bisnes, vaan pikemminkin samalla linjalla taiteen kanssa inhimillisen toiminnan osa-alueena, jonka todellinen arvo on jossain muualla kuin siinä, mitä siitä voidaan ulosmitata voittoina?

 

Kuvitteleeko joku vielä todellisuudessa, että Korisliiga olisi minkäänlainen poikkeus?

 

Eikö maailman suurimpien urheilubrändeihin ole sisäänrakennettuna se, että isot joukkueet elävät vain siksi, että Roman Abrahamovits, Mickey Arison, Lakshi Mittal, Paul Allen tai Venäjän armeija pitävät suurseuroja henkilökohtaisina Puuhamaa-projekteinaan?

 

Suomalaisessa ympäristössä korkealle tähtäävien organisaatioiden on likimain pakko yrittää pärjätä riskillä jo moneen kertaan luetelluista syistä.

 

Yhdenkään standardista poikkeavan hankkeen toteutumista ei edesauta härmäläisen melankolinen ”ei se kuitenkaan seiso”-mentaliteetti, jossa riskinottajien ristit nostetaan Golgatalle jo ennen kuin hanke on käynnistynyt.

 

Riskinottajat tahdotaan julkisessa keskustelussa nähdä poikkeuksetta kylminä, laskelmoivina fyyrereinä, jotka keskittyvät oman etunsa ajamiseen ja henkilökohtaisen gloorian tavoitteluun.

 

KYLLÄ, joukossa on heitäkin – aivan yhtä paljon kuin missä tahansa muussa inhimillisessä toiminnassa – mutta olisi anteeksiantamatonta henkistä laiskuutta niputtaa kaikkien kaatuneiden seurojen toimarit, managerit ja taustahenkilöt yksioikoisesti Skeletoreiksi ja Hordakeiksi ja olettaa, että jokainen standardista poikkeava hanke on tuomittu epäonnistumaan.

 

Vittu!

 

Onko millään saralla oikein ja kohtuullista läimiä märällä rätillä toimijoita, jotka tahtovat tehdä jotain muutakin kuin ”yrittää parhaansa ja katsoa, mihin se riittää”?

 

Jos otetaan lähtökohdaksi markkinatalous – jonka ainakin teoriassa pitäisi olla vallitseva malli myös Suomessa – eikö sen sisäänrakennettuihin toimintaperiaatteisiin kuulu, että kenellä tahansa on mahdollisuus yrittää ja epäonnistua? Eikö siinä olla markkinatalouden syvässä ytimessä?

 

Ja jos suomalaista liigakorista katsotaan tulevaisuudessa järkevimmäksi kehittää protektionistisin periaattein – palkkakatot, alempi ulkomaalaispelaajien lukumäärä, omien kasvattien kiintiö, managereille asetettavat kaulapannat, jotka räjähtävät budjetin ylitettäessä – pitääkö sillä verukkeella Korisliigasta puhdistaa etnisesti jokainen joukkue, joka ilmoittaa tavoitteekseen mestaruuden, itsensä brändäämisen tai europelit?

 

Emmekö silloin taantuisi joukoksi luolamiehiä, jotka tökkivät tikulla ringissä omaa ulostettaan ja viskelevät nauraen kiviä kohti sitä idioottia, joka yrittää nurkassa väsätä jonkin ”keihään”?

 

Miten tällaisessa keskusteluilmapiirissä kukaan uskaltaa edes teoriassa puhua suomalaisesta Euroliiga-joukkueesta Helsinkiin, joka pelaisi esimerkiksi pääasiassa pelkästään VTB-liigaa ja Euroliigaa ja ottaisi osaa kotimaan peleihin vasta puolivälierien alkaessa?

 

Lyhyen elämäni aikana olen ehtinyt nähdä käsittämättömän monen koripallon pääsarjaseuran kaatuvan. Taipuneet ovat vuoroin ToPo (pariinkin kertaan), Espoon Honka, Tapiolan Honka, Helsingin NMKY, Pussihukat, Lappeenrannan NMKY, Äänekosken Huima, Forssan Alku, Turun NMKY, Piiloset, Namika Lahti, et cetera, et cetera.

 

Joka ikisen kaatuneen seuran kohtalosta olen ollut pahoillani, ja vaikka yhteisiä nimittäjiä löytyy jonkin verran – milloin vauhtisokeus, milloin sponsorikato, milloin yli varojen eläminen – joka ikinen tapaus on ollut uniikki.

 

Me kaikki Suomi-koripallon ystävät polskimme lopulta samassa kahluualtaassa.

 

En aio enkä halua väittää meidän kaikkien olevan parhaita kavereita keskenään, mutta mielestäni on itsestäänselvyys, että kaikki kahlaajat eivät voi toimia samoin periaattein. Yhtenäisiä tavoitteita ovat eloonjääminen, menestys ja Suomi-koriksen kehittäminen, mutta näiden kolmen pääpointin puitteissa jokaiselle toimijalle täytyy sallia pelivara.

 

Korisliiga kävisi helvetin tylsäksi seurata, jos joka ikinen joukkue olisi lapion varressa viihtyvä nöyrä haalariduunari, joka maksaa viidensadan lainanlyhennyksiä omakotitalostaan kolme vuosikymmentä putkeen.

 

Pääsarja tarvitsee Suomelan ToPoa, Sohlbergin Honkaa, Turusen LrNMKY:a tai ”Muovi-Bisonsia” vastapainoksi jokaiselle potentiaaliselle Tuhkimolle. Samalla tavoin liiga tarvitsee pelillisellä puolella taiteilijoita ja psyykkaajia yhtä paljon kuin haalarimiehiä ja kaikkien kavereita. Jokaisen Pietin vastapainoksi kentän laidalle pitää löytyä Salminen.

 

Jyvä kaipaa akanoita / ja ilman pakanoita / pyhimys piiloon jää!

 

Ihanteellisessa tilanteessa menestyksen tavoittelijat eivät joutuisi maksamaan hankkeistaan niin suurta hintaa kuin nykytilanteessa. Ihanteellisessa tilanteessa toiminnan kestävyyteen panostavat tahot saisivat enemmän kiitosta pitkäjänteisyydessään. Mutta maailma on sellainen kuin se on, das ding an sich, eikä mitään keskustelua helpota puolivillaiset herjaukset junteista ja talousrikollisista.

 

Urheiluun pätevät samat taloudelliset lait kuin mihin tahansa muuhun inhimilliseen toimintaan. Mikään ongelma, minkä kanssa Korisliiga juuri nyt painii, ei ole sellainen, mille ei löytyisi paralleelia välittömästä lähiympäristöstä.

 

Niissä, jotka tavoittelevat kuuta taivaalta, ei ole sen enempää vikaa kuin niissä, jotka laulavat: Koskaan et muuttua saa.

 

IV – Sananen voimasuhteista: Kataja, Karhu, Bisons, Kouvot ja Pyrintö

 

Jotta koko tekstini sisältö ei koostuisi talouspoliittisesta vuodatuksesta, omistettakoon jokunen rivi Korisliiga-kevään 2016 ennakointiin runkosarjan viimeisen neljänneksen käynnistyttyä.

 

Bisonsin pajatsontyhjennyksen myötä Kataja on vahvistanut asemiaan runkosarjan ylhäisenä yksinäisenä ja suurimpana mestarisuosikkina. Teemu Rannikko on liigan ylivoimaisesti paras pelaaja. Hänellä on tukenaan erinomaisesti paikkansa tunteva kotimainen duunarirunko (Tommi Huolila, mä näen sut) sekä monipuolinen ulkomaalaispelaajien paletti.

 

Carson Desrosiersin vaihtaminen Tony Easleyhun oli riskiveto, koska tässä vaiheessa kautta veneen keikuttaminen voi saattaa joukkueen veden varaan ja runkopelaajan vaihtaminen menestyvässä joukkueessa muuttaa joukkueen dynamiikkaa aina tavalla tai toisella. Easley on kuitenkin hallittu riski, ja hän on osoittautunut verrattomasti monipuolisemmaksi pelaajaksi kuin kauden edetessä hiipunut Desrosiers.

 

(En liene myös väärässä arvioidessani, että Easley on saanut ennen Suomeen tuloaan professori Rannikon täyden hyväksynnän. Olen täysin vakuuttunut siitä, että Rannikko ei ole elämänsä aikana kyennyt huonoon valintaan. Huhut kertovat, että Rannikko lennätettiin viime päivinä Smolnaan konsultiksi neuvottelemaan yhteiskuntasopimuksesta).

 

Tässä vaiheessa kautta on hyvin vaikea kuvitella yhdenkään toisen joukkueen pystyvän horjuttamaan Katajaa mestaruustaistossa. Vahvimmalla olevat ne jengit, jotka pystyvät ottamaan Rannikon erikoiskäsittelyyn thainyrkkeilyotteilla puolustuspäässä ja tuomaan kentälle pelaajia, jotka ovat kulkeneet viidakon läpi aiemmin.

 

Kataja porskuttaa edelleen viime kevään mestaruuden mukanaan tuomalla itseluottamuksella, mutta liigassa on ainakin yksi jengi, jolla on riittävä swagger olla kunnioittamatta jojensuulaisia liikaa.

 

Nääs.

 

Kauhajoen Karhun toimintaa seurailin tammikuun lopulle enemmän tai vähemmän päätäni raapien, mutta viimeaikaisten pelaajahankintojen myötä coach Toiviaisen diabolinen mestarisuunnitelma on alkanut hahmottua.

 

Suosikkipelaajani Lance Williamsin mukaantulo vapautti Lucas Troutmanin ja Lawrence Kinnardin oikeille pelipaikoilleen. La Bomba Koistisen saapuminen Loimaalta tuo entistäkin enemmän tulivoimaa jo valmiiksi armottoman tulivoimaiseen jengiin sekä vie takamiesosastolla painetta Antti Kanervolta ja Bojan Sarcevicilta.

 

Kakkospointtia Karhussa ei edelleenkään ole, mutta jengissä on riittävä määrä pallonkäsittely- ja pelinlukutaitoisia miehiä juoksemaan Toiviaisen settejä Sarcevicin istuskellessa penkillä.

 

Vaikka Karhu oli Seagulls-vierasmatsissa verrattoman kaukana parhaastaan ja sai raskaan sarjan tukkapöllyä Bisonsilta eilen, on Toiviaisella potentiaalisesti keväällä käytössään mihin tahansa vastustajaan mukautuva kolmipäinen, yksisarvinen kyklooppihydra, jonka 206-senttiset nelospaikan laiturit puolustavat vastustajan pelinrakentajia ja loputtomat setit jauhavat vapaita heittopaikkoja lähelle ja kauas.

 

Suurin kysymys Karhun kannalta on, mitkä pelaajat kauhajokiset saavat pudotuspeleihin jalkeille. Ja joukkueen akilleenkantapää on yhä edelleen pelinrakennus – olkoon joukkue kuinka nimekäs tahansa, Sarcevicin loukkaantuessa Karhu on yhtä kuin kaadettu.

 

Bisonsilla on kaikista lähteneistä pelaajista huolimatta käytössään aivan riittävän hyvä joukkue.

 

Tasan vuosi sitten Bisonsin joukkuepeli paradoksaalisesti parani lukuisten loukkaantumisten ja niitä seuranneen rotaation kutistumisen myötä. Tänäkin keväänä – olettaen, että koko organisaatio ei roihahda Hindenburgina maahan – on loimaalaisilla kyky ja mahdollisuus tehdä etenkin kokemattomammista puolivälieräjoukkueista hakkelusta.

 

Joukkueen suurimmat kysymykset tässä vaiheessa ovat koheesio ja ulkomaalaispelaajat.

 

Yannick Franke ja Josh Sparks debytoivat erinomaisesti Kauhajoella, mutta ei anneta horisontin mennä vinoon – hurmosstartit ovat yleisiä etenkin vaikeissa tilanteissa. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin muiden joukkueiden valmentajat pystyvät varautumaan Bisonsin uusiin pelaajiin. Ei se Dragan Labovickaan ole riehunut pariin kuukauteen alkukauden tavoin.

 

Coach Gibsonin on pakon edessä yksinkertaistettava Bisonsin peli lähes äärimmilleen seuraavan neljän viikon ajaksi ja toivottava, että puolivälierissä vastaan ei tule joukkue, joka on juuri sillä hetkellä kuntohuipullaan.

 

Kenties vielä vuosikymmen sitten Bisons olisi saattanut ”yllätyskokoonpanolla” juosta finaaliin silkan hurmoksen turvin, mutta tämän päivän Korisliigan parhaat valmentajat odottavat kädet syyhyten mahdollisuutta iskeä yhteispelinsä heikkouksia paikkailevan joukkueen selustaan.

 

Mitä Kouvoihin tulee, Ilari Seppälän paluu Mansikka-aholle tuli jengille taivaanlahjana.

 

Kouvot on jyllännyt lokakuun jälkeen käytännössä seitsemän pelaajan rotaatiolla. Seppälä tuo kokeneena (jo!), pallonkäsittelytaitoisena ja heittovoimaisena pelaajana jälleen yhden tasavertoisen option Kouvojen parhaimmillaan silmiä hivelevän tasapainoiseen ”demokratiapalloon”.

 

Yhä edelleen uskallan väittää, että kouvolalaisten suurimpana kompastuskivenä toimivat menneiden keväiden haamut. Bisons söi viimeisenä kahtena vuotena Kouvojen eväät leveämpänä jenginä, joka käytti hyödykseen Kouvojen nuorimpien pelaajien kokemattomuutta sekä pystyi pimentämään 1-2 avainpelaajaa isoissa matseissa tyystin.

 

Kouvoilta on löydyttävä puolivälierävaiheessa yksi ylimääräinen vaihde viimeiseen kahteen kevääseen sekä koko pelattuun runkosarjakauteen nähden. Elän siinä uskossa, että Seppälä klassisena ”ihan sama, mä heitän”-kategorian jäämiehenä on juuri se pelaaja, jota Kouvot on kaivannut.

 

Mitä tulee Tampereen Pyrintöön, jengi veti runkosarjan avauspuoliskon läpi säästöliekillä, mutta talven edetessä Punakone on jälleen alkanut jyllätä. Runkosarjasijoitus hämää – nähdäkseni Pyrintö on tämän hetken Korisliigan kuntopuntarissa jopa välittömästi Katajan vanavedessä.

 

Damon Williamsin siirtyminen kuudenneksi mieheksi tuo coach Palviaiselle välittömästi option, jonka voi olettaa parantavan joukkueen pelaamista molemmissa kenttäpäädyissä. J’nathan Bullock on tervetullut rouhija Petri Heinosen rinnalle, kun taas Esian Hendersonin oletan tulleen joukkueeseen sytyttämään liekin Joonas Cavénin takamuksen alle silloin, kun vastustajajoukkue on psyykannut D-liigamiehen pois tolaltaan.

 

Kun vierailin taannoin Pyynikillä Pyrinnön ja Salon Vilppaan VeikkausTV-matsin kommentaattorina/äpäröijänä, ihailin suunnattomasti Pyrinnön kykyä nousta paineen alla parinkymmenen pisteen takaa viime sekuntien voittoon. Myös joukkueen koko ja monipuolisuus noudattivat kansainvälisen koripallon standardeja.

 

Vaikka Pyrinnön joukkuehyökkäys on edelleen kulmikasta ja hidasta, on Punakoneella riittävä määrä kokemusta ja optioita hankaloittaa minkä tahansa muun joukkueen elämää. Ja jos Palviainen on jossain erinomainen, niin vastustajan vahvuuksien eliminoimisessa yksi kerrallaan.

 

Eipä tarvitse katsoa kauemmas kuin kevääseen 2010, jolloin Pyrinnön puolen kentän hyökkäys oli myös hävyttömän yksinkertaista, mutta joukkueen puolustus takasi juuri riittävän määrän puolinopeita ja nopeita hyökkäyksiä mestaruuteen asti.

 

Mestaruuteen en tänä vuonna usko, mutta en yllättyisi, jos Pyrintö olisi kauden päätteeksi mitaleilla. Ja yhä edelleen – jos joku joukkue Katajan voi tänä keväänä yllättää, löisin lanttini Pyrsän puolesta.

 

V – Toinen sananen voimasuhteista: Seagulls, Vilpas, BC Nokia, Korikobrat, KTP

 

Pyrinnön tavoin Helsinki Seagullsilla on runnoa kentälle kookas ja monipuolinen jengi, joka on lisäksi erottunut ainakin toistaiseksi tamperelaisista työmoraalillaan. Kummallekin joukkueille ominaisia asioita ovat myös selkeät joukkueen sisäiset nokkimisjärjestykset sekä roolipelaajien pyyteetön työnteko. Antti Niskanen, Jake Kyllönen ja Lauri Toivonen ovat eliittiä.

 

Viimeksi Seagullsia katsoessani kiinnitin huomiota siihen, kuinka Antto Nikkarinen ja Carl Lindbom ovat mukautuneet paremmin osaksi joukkuetta syyskauden, ottia tuota, sanoisinko yliyrittämisen jälkeen. Sekä Antto että Calle ovat aseita, jotka pelaavat rajoitetussa minuuttimäärässään helvetin hyvin ja pakottavat neljänsinä tai viidensinä optioina vastustajan varpailleen koko ajan.

 

Pyrinnön ja Seagullsin yhtäläisyyksiin kuuluu myös jonkinlainen hyökkäyspään staattisuus. Erityisesti kaukoheittojen kolahdellessa rautoihin Seagullsin settipelit eivät tunnu johtavan mihinkään, jolloin joukkue sortuu pahimmillaan epätasapainoisiin isolation-peleihin. Coop Conley jos joku on pelaaja, joka pystyy käyttämään ne hyödykseen, mutta Gullsin joukkuehyökkäyksen horjuminen tietää joukkueelle tavattomia vaikeuksia pudotuspelivaiheessa.

 

Materiaaliltaan Gulls pystyy voittamaan minkä tahansa muun joukkueen Korisliigassa, mutta mielestäni joukkueelta ei ole potentiaalisestikaan samanlaista ”voittajan identiteettiä” kuin Pyrinnöllä – siitäkin huolimatta, että yksilötasolla joukkueessa on Conleyn ja Nikkarisen kaltaisia voittajatyyppejä.

 

Mitä Salon Vilppaaseen tulee, nähdäkseni Vilpura pelaa tällä hetkellä lähes sellaista koripalloa, mitä varten Mikko Tupamäki on jo vuodet tehnyt pohjatyötä.

 

Sherman Gayn, Monyea Prattin ja Austin Dufaultin monipuolisuus isossa päässä käyvät kuuluisasta match up -painajaisesta ja vaikka jengi on takamiesosastolla ehkä epäterveenkin liikaa Doug Wigginsin varassa, Alex Vaenerbergin mukaantulo takaa sen, että Wigginsin huilitauot eivät polta koko joukkueen konsepteja.

 

Sami Ikävalko on yksilötason koripalloilijana Vaenerbergia parempi, mutta Vaenerberg on enemmän Tupamäen pelikirjaan sopiva konseptijätkä, kun taas Juho Nenonen on kasvanut kauden aikana ihan oikeaksi kotimaiseksi liideriksi. Nenosen mukanaolo tekee myös sen, että Gayn, Prattin tai Dufaultin ei ole pakko kuluttaa energiaansa vastustajan ykköslaiturin kanssa painimiseen.

 

Vaikutuksen ovat tehneet myös duunarikastin jätkät Ville Hänninen, Okko Järvi ja Ilmari Kallio. Jätkät eivät ole virtuooseja, vaan nimenomaan vahvuuksistaan tietoisia työmyyriä ja ennen kaikkea urheilijoita, jotka tekevät joukkueesta joukkueen. Oli ilo katsoa Pyynikillä, miten Järvi linkosi kolmosia ruuhkasta ja Kallio otti salolaisen snagaritappelijan itseluottamuksella Damon Williamsin kainaloonsa.

 

Teoriassa voisin laskea Vilppaan potentiaaliseksi yllätysjoukkueeksi ja esimerkiksi Bisonsin saaminen puolivälierävastustajaksi voisi olla Vilpuralle lottovoitto, jos Bisonsin kone yskii maaliskuussa. Käytännössä Vilpas on kuitenkin kokematon joukkue, jonka laariin jokainen tiukka voitto maaliskuussa tulee satamaan.

 

BC Nokia on pelannut talvikauden ajan käsijarru päällä. Luis Flores ei osoittautunut vastaukseksi pelinrakentajaongelmiin ja Vuk Malidzan on katsomaton kortti. Labovic aloitti huikeasti, mutta Korisliigan muut joukkueet ovat jo oppineet pakittamaan serbimörköä.

 

Ennen kaikkea BC Nokiassa hämmästyttää todistetusti hyvien liigapelaajien alihyödyntäminen. David Kravish ei saa orgaanisia heittopaikkoja, Eldar Skamo ja Henri Hirvikoski ajetaan hyökkäyksessä vuoroin piiloon. Daniel Dolenc on Hirvikosken tavoin duunarien duunari, joka ei tunnu pääsevän penkiltä.

 

Näillä hetkillä BC Nokia tuntuu klassisesti joukkueelta, joka pelaa puolivälierävaiheessa yhdestä kotivoitosta, mutta romahtaa puolivälierien vierasmatseissa tyystin.

 

Lapuan Korikobrista olen kirjoittanut jotakuinkin kaiken tarpeellisen. Momo Jonesin lähtö lienee maaliskuuta ajatellen lottovoitto, koska Austen Rowland on kaikin puolin tervepäisempi ja paremmin joukkueelle pelaava jantteri. Myös Jussi Turjan mukaantulo ainakin teoriassa auttaa Kobria pallonkäsittelytaitoisena pelaajana.

 

Paperilla KTP:n pitäisi nousta lapualaisten ohi maaliskuun aikana ja vielä verrattain helposti, mutta kotkalaisten pahin vastustaja on KTP itse.

 

Lauantain peli Lapualla tulee olemaan KTP:n kannalta ratkaiseva. Tappion myötä joka ikinen jäljellä oleva runkosarjan ottelu on KTP:lle elämän ja kuoleman kysymys, kun taas voitto kasvattaisi joukkueen uskoa itseensä ja samalla käynnistäisi positiivisen kierteen, joka saisi myös Kotka Faithfulin jalkeille kannustamaan omiaan loppukaudeksi.

 

Uskallan kirjoittaa, että liigan jumbojoukkueen asema tullaan määrittelemään lauantaina Lapualla. Siinäpä jälleen yksi syy lukkiutua Fanseatin äärelle viikonloppuna.

 

—————————————————————-

Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Yksi kommentti artikkeliin ””WE USED TO BUILD SHIT IN THIS COUNTRY” – realistis-pessimistinen katsaus Korisliigan kevättalveen 2016 viimeaikaisten taloudellisten täystyrmäysten valossa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s