KORISLIIGAN KAIKKIEN AIKOJEN TOP 10 JOUKKUETTA: SUBJEKTIIVINEN, VÄÄRISTYNYT JA KAIKIN PUOLIN EPÄKELPO KATSAUS PÄÄSARJAHISTORIAAN

Koripallo

Suomen miesten koripallon pääsarjan kaikkien aikojen kymmenen parhaan joukkueen listaaminen on niin epäkiitollinen ja läpeensä hölmö urakka, että jokaisen itseään kunnioittavan skribentin on pakko tehdä sellainen edes kerran elämänsä aikana.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuvat: Koripalloliiton arkisto & Matti O. Koskinen

 

I – PETO ON IRTI: PANTTERIT 1953

 

Päävalmentaja: Juhani Salmenkylä

 

Avainpelaajat:

  • Timo Suviranta (189 cm, 23 v): 17,9 pistettä
  • Oiva Virtanen (185 cm, 24 v): 11,0 pistettä
  • Raine Nuutinen (190 cm, 22 v): 8,8 pistettä
  • Juhani Kala (183 cm, 19 v): 8,5 pistettä
  • Pertti Mutru (179 cm, 23 v): 8,2 pistettä
  • Esko Karhunen (183 cm, 25 v): 7,0 pistettä
  • Juhani Kyöstilä (190 cm, 22 v): 7,0 pistettä
  • Seppo Kuusela (182 cm, 19 v): 5,6 pistettä

 

Runkosarja: 22 ottelua – 21 voittoa – 1 tappio

 

Täällä internetin, älypuhelimien ja miehittämättömien hävittäjäkoneiden aikakaudella on helppo vilkuilla arkistomateriaalia 1950-luvun koripallopeleistä ja nauraa vähättelevästi.

 

Kaitafilmikameralla kuvatuissa värisevissä kuvissa näkyy siroin tasajalkahypyin koikkelehtivia, säädyttömän tiukkoihin puuvillashortseihin pukeutuneita pellavapäitä, jotka hakevat kahden käden heittoihinsa vauhtia vyötärön tasalta, kuljettavat nenä kiinni pallossa kuin keskisen alueen minipoikien kakkosdivarijengin kakkospelinrakentaja ja loikkaavat gasellimaisesti hyökkääjän reitiltä sivuun välttääkseen vähäisimmänkään kontaktin.

 

Kaiken kruunaa uutisparaatin taustalla soiva hilpeä ragtime-musiikki höystettynä kuviin katsomossa pönöttävistä, Moskovan matkalta kotiutuneista, taskumateistaan leikattua konjakkia hörppivistä pukumiehistä sekä pelaajien permanenttipäisistä tyttöystävistä villaneuleissaan.

 

Onhan siinä näin vuosikymmenen perspektiivillä oma komiikkansa, mutta tyhjännaurajia on samalla muistutettava siitä, että jälleenrakennusaika oli kaikkea muuta kuin lepiä ja suklaatia. Aikansa parikymppiset joutuivat elämään olosuhteissa, jollaisista heidän lapsensa hädin tuskin osasivat nähdä painajaisia. Sodan uhan, työnteon ja olosuhteiden ankaruutta paettiin yhteisöllisyyteen ja urheiluun.

 

Vaikka koripallo olikin 50-luvulla vielä lapsenkengissä Suomessa, jokainen pääsarjakentille uskaltautunut pelaaja heitti keihästä, juoksi aitoja ja sprinttejä ja kestävyyttä, työnsi kuulaa, hyppäsi korkeutta, potki fudista, sirklaili jääpallon perässä, voimisteli ja suunnisti ja haki kesäansiota rakennustyömailta.

 

Fysiikkavalmennus ei ollut nykypäivän tasolla ja pelaajat pysyivät luonnonlakeihin sidottuina korirenkaan alapuolella, mutta peruskuntopohja oli jotain aivan muuta kuin nykypäivän nuorilla aikuisilla.

 

Näissä olosuhteissa Kiri-Veikot / HOK-Veikot / Pantterit oli nimensä mukaisesti eläin. Helsingin eri kaupunginosista parhaat pelaajat tiiviissä yhteistyössä Ressun lukion kanssa valinnut jengi nöyryytti, pyörrytti ja ravisteli vastustajiaan Ruskeasuon vanhaan maneesiin rakennetussa salissa vuosina 1948–1957 niin, että joukkueen dynastian hajottamista oli likimain mahdoton edes kuvitella.

 

Timo Suviranta ja Pertti Mutru juoksivat vastustajan selustaan kahdeksikkokuviolla. Korin alla päivysti Raine Nuutinen, jonka tarvitsi vain nostaa kädet tikkusuorana ylös vastustajan korinaluspelaajan heiton torjuakseen. Juhani Kyöstilä käynnisti nopeat hyökkäykset Juhani Kala ja hyppyheittäjä Seppo Kuusela laidoissa juosten.

 

Kenties kaikkein vaikuttavin Pantteri-dynastian joukkueista oli pelikauden 1953 joukkue, joka voitti 22 ottelustaan yhtä lukuun ottamatta jokaisen. Ei ollut sattumaa, että kun Suomen miesten maajoukkue esiintyi kaksi vuotta myöhemmin Budapestin EM-kisoissa, remmissä oli kuusi pelaajaa Panttereiden vuoden ’53 menestysjengistä.

 

Omana aikanaan Panttereilla oli niin valtava pelillinen etumatka muihin joukkueisiin nähden, että lähimmistä haastajista ei voitu edes puhua samana päivänä. Aika ajoi Pantterit kiinni, kuten ajalla on tapana tehdä, mutta vanhojen hyvien aikojen kunniaksi on hyvä käydä Ruskeasuon ulkoilureiteillä tyköistuvassa puvussa, lakerikengissä ja herrasmieshatussa polttamassa filtteritön savuke.

 

II – PUOLIKAS MAAJOUKKUE: HKT 1963/64

 

Päävalmentaja: Pentti Salmi

 

Avainpelaajat:

  • Kari Liimo (200 cm, 20 v): 22,3 pistettä
  • Martti Liimo (195 cm, 22 v): 14,8 pistettä
  • Jaakko Manssila (185 cm, 24 v): 12,2 pistettä
  • Pertti Laanti (195 cm, 24 v): 11,2 pistettä
  • Raimo Vartia (181 cm, 27 v): 8,7 pistettä
  • Pertti Hurme (178 cm, 23 v): 7,6 pistettä
  • Teijo Finneman (183 cm, 19 v): 5,2 pistettä

 

Runkosarja: 22 ottelua – 21 voittoa – 1 tappio

Finaali: HKT – ToPo 74–63

 

Panttereiden dynastian haihduttua aikakirjoihin otti paikkansa suomalaisen koripallon kärjessä Helsingin Kisa-Toverit, nuoren ja dynaamisen Pentti Salmen valmentama Vallilan-Kallion alueen kaupunginosajoukkue.

 

HKT:n tukikohtana toimi Vallilan sittemmin purettu työväentulo, jonne alueen nuorisolaiset valuivat koulu- ja työpäivien päätteeksi opiskelemaan lajin saloja käytännössä rajattomalla harjoitusajalla.

 

Taivaallisella pelisilmällä siunattu Raimo Vartia oli varttunut jo aikuiseen ikään, kun superlahjakkaat Liimon veljekset Martti ja Kari täysi-ikäistyivät ja toivat Suomi-korikseen tuulahduksen kansainvälisen tason osaamista.

 

Kolmen perättäisen mestaruuden jälkeen HKT:n 1960-luvun dynastia saavutti oman lakipisteensä kaudella 1963/64, kun Pertti Laanti saapui Turusta Helsinkiin. Joukkueessa oli kaksi kookasta heittäjää Laannin ja Kari Liimon muodossa, urheilullinen rymistelijä Martti Liimo, pelinrakentajataikuri Raimo Vartia sekä työmyyränä Vartian aisapariksi noussut Teijo Finneman. Samalla Jaakko Manssila nousi reserveistä pääosanesittäjien joukkoon 12,2 pisteen keskiarvollaan.

 

HKT eteni kauden aikana koripallon Euroopan cupissa (nyk. Euroliiga) puolivälierävaiheeseen, jossa jengi kohtasi italialaisen Simmenthal Milanon – edelleenkin suomalaisen koripallon kaikkien aikojen saavutus eurokentillä. Kauden päätteeksi HKT kohtasi SM-sarjahistorian ensimmäisessä erikseen järjestetyssä finaaliottelussa kilpakumppaninsa Munkkiniemestä, Torpan Pojat, ja laittoi munkkalaiset palasiksi 11 pisteen marginaalilla.

 

Ja jos Pantterit muodosti Suomen maajoukkueen rungon 1950-luvulla, teki HKT niin 1960-luvulla. Suomen Tokion olympiakisoihin ja vuoden 1967 EM-kisojen kuudennelle sijalle saavuttaneen HKT-jengin pelaajat vastasivat 60% maajoukkueen piste- ja levypallosaaliista.

 

”Maajoukkue hyötyi paljonkin siitä, että viisikollinen pelaajia oli pelannut jo vuosikaudet samassa ympäristössä seurajoukkuetasolla”, arvioi Pentti Salmi maajoukkueen ja HKT:n yhteistyötä Kekkoslovakian kulta-aikoina.

 

”Samoin HKT hyötyi valtavasti siitä, että 4-5 aloitusviisikon miestä pelasi joka vuosi maajoukkueessa. Monissa seuroissa nähtiin, että maajoukkueaika oli pois seurojen toiminnasta, mutta mulle oli itsestäänselvyys, että kansainvälisistä peleistä kundit saisivat lisäoppia, jota Suomessa ei tulisi.”

 

III – PANATHINAIKOSIN PIEKSÄJÄT: TURUN NMKY 1975/76

 

Päävalmentaja: Seppo Sonkeri

 

Avainpelaajat:

  • Roy Simpson (205 cm): 23,7 pistettä
  • Tapio Sten (201 cm, 26 v): 18,9 pistettä
  • Mikko Koskinen (190 cm, 28 v): 18,1 pistettä
  • Seppo Jalava (190 cm, 24 v): 10,0 pistettä
  • Ilpo Rissanen (183 cm, 25 v): 6,8 pistettä
  • Jorma Pilkevaara (187 cm, 30 v): 3,5 pistettä
  • David Walker (vain Eurocupissa)

 

Runkosarja: 18 ottelua – 12 voittoa – 6 tappiota

Välierät: TuNMKY – Honka 2-1

Finaali: Playboys – TuNMKY 3-2

 

”Hetkinen, nyt on jäänyt kirjoittajalla keitto päälle”, inahtaa joku läppärinsä ruutua tapittava katsellessaan Turun NMKY:n edesottamuksia kevään 1976 pudotuspeleissä:

 

”Miten on mahdollista, että hopealle jäänyt joukkue luetaan mukaan kymmenen kaikkien aikojen parhaan jengin kategoriaan?”

 

Aivan oikein, onhan se eriskummallista ja nurinkurista ja se minunkin sydämelleni kovin käy. Onkin siis syytä katsoa kyseisen kauden TuNMKY:a hieman laajemmasta perspektiivistä.

 

TuNMKY nousi SM-sarjaan kaudeksi 1972/73 ja juoksi kertaheitolla mestaruuteen paluumuuttaja Mikko Koskinen, amerikkalaislaituri Donald Crenshaw, maajoukkuemiehet Juhani Keto ja Ossi Gustafsson sekä pallovelho Jorma Pilkevaara aloitusviisikkonaan.

 

Äkkimenestys ruokki sponsorien kiinnostusta, jolloin seurajohtajat Jummi Vihanto, Keijo Ketonen ja Pentti Lausti saivat turkulaisilta yrittäjiltä kosolti pääomaa turvatakseen kultakannassa pysymisen myös seuraavina kausina.

 

Yhden välikauden jälkeen TuNMKY palasi mestariksi ja keräsi kauden aikana Kupittaan halliin säännönmukaisesti 2,500–3,000 hengen yleisömääriä. Mestaruus takasi TuNMKY:lle paikan myös Euroopan Cupin (nyk. Euroliiga) karsinnoissa, eivätkä turkulaiset lähteneet Eurooppaan empimään, vaan menestymään.

 

”Valmentajamme Seppo Sonkeri loi permanentin siten, että nykykielellä ykkösen paikkaa pelasi Jomi Pilkevaara. Itse olin kakkonen, David Walker kolmonen, Roy Simpson nelonen ja Tapio Sten vitonen. Tämän joukkueen peli oli parasta oman urani aikana. Sepon ja Jomin tavoitteena oli pelata shakkia koriskentällä ja se onnistui”, kertoo Floridasta tavoitettu maajoukkuelegenda Mikko Koskinen.

 

”Pallonmenetyksemme putosivat minimiin. Terävillä syötöillään Pilkevaara rikkoi puolustuksen kuin puolustuksen. Korinaluspelaajamme pääsivät nostelemaan helppoja koreja, olipa vastassa mies- tai paikkapuolustus. Koska olin heittäjä, Pilkevaara toimitti pallon käteeni aina oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.”

 

TuNMKY kukisti Euroopan Cupin karsintakierroksella Ruotsin mestarin Alvikin. Koskinen upotti jälkimmäisessä, ratkaisevassa osaottelussa 34 pistettä ja voittokorin viisi sekuntia ennen loppua. Todellinen tulikoe koettiin toisella karsintakierroksella, kun Kreikan mestari Panathinaikos jyräsi avausottelussa Ateenassa turkulaiset 18 pisteen erolla.

 

”(Päävalmentaja) Sonkeri piti ennen Turussa pelattua toista osaottelua koskettavan puheen ja totesi lopuksi, että ’otetaan 10 pinnaa kiinni ekalla jaksolla ja yhdeksän tokalla, niin ollaan jatkossa.’ Näin teimme. Voitimme ottelun lopulta 23 pisteellä ja selvisimme Euroopan Cupin finaalisarjaan valtavan kotiyleisön tuella”, Koskinen tunnelmoi.

 

Euroopan Cupin finaalisarjassa Turun NMKY kohtasi bulgarialaisen Sofia Akademicin, ranskalaisen Villeurbannen, jugoslavialaisen Zadarin, belgialaisen Mechelenin sekä sittemmin Euroopan mestaruuden voittaneen italialaisen Varesen. TuNMKY voitti pelaamastaan kymmenestä ottelusta viisi ja sijoittui loppusarjasijoituksensa perusteella Euroopan 10. sijalle.

 

Pitkät ja raskaat euro-ottelut kuitenkin vaativat veronsa. Hammastikku suussa pelanneen Ronnie Cannonin ja armoitetun heittäjän Monni Sarkalahden tähdittämä Playboys peittosi matkaväsyneen TuNMKY:n kevään ’76 SM-finaaleissa. Turkulaiset hyvittivät pettymyksensä vuotta myöhemmin nuijimalla Hongan ja Playboysin yhteisjoukkue Playhongan ja pokkaamalla kolmannen SM-kultansa viiden vuoden sisään.

 

”Se fakta, että selvisimme ainoana suomalaisjoukkueena koskaan Euroopan Cupin finaalisarjaan, on autuaasti unohdettu tämän päivän korispiireissä ja -keskusteluissa”, Koskinen harmittelee.

 

”Me vanhat Turun NMKY:n pelaajat ihmettelemme tätä edelleenkin, mutta tärkeintä lienee se, että me itse muistamme ja olemme ylpeitä saavutuksestamme. Tästä huolimatta olemme ylpeitä Suomen nykykoripallon menestyksestä maailmalla ja toivomme kaikkea hyvää sekä Susijengille että Euroopassa pelaaville suomalaisseuroille.”

 

IV – RAUTAKANSLERI DETTMANN JA NELJÄN TORNIN SHAKKI: HELSINGIN NMKY 1986/87

 

Päävalmentaja: Henrik Dettmann

 

Avainpelaajat:

  • Jonathan Moore (202 cm, 29 v): 26,5 pistettä, 8,9 levypalloa, 1,5 syöttöä, 1,7 riistoa
  • Sakari Pehkonen (201 cm, 20 v): 16,9 pistettä, 5,1 levypalloa, 1,3 syöttöä, 1,7 riistoa
  • Mikael Salmi (193 cm, 27 v): 12,1 pistettä, 3,7 levypalloa, 1,6 syöttöä, 2,0 riistoa
  • Pekka Markkanen (207 cm, 19 v): 11,7 pistettä, 4,8 levypalloa, 1,0 riistoa, 1,6 blokkia
  • Mikko Tanner (180 cm, 23 v): 7,6 pistettä, 1,7 levypalloa, 1,7 syöttöä, 1,3 riistoa
  • Pekka Lähdetniemi (207 cm, 22 v): 6,6 pistettä, 3,0 levypalloa
  • Mikko Huttunen (182 cm, 20 v): 6,0 pistettä, 1,3 levypalloa, 1,2 syöttöä

 

Runkosarja: 27 ottelua – 20 voittoa – 7 tappiota

Puolivälierät: HNMKY – HoNsU 2-0

Välierät: UU – HNMKY 0-2

Finaalit: KTP – HNMKY 0-3

 

Helsingin NMKY nousi jyrinällä Suomi-koriksen suurten nimien joukkoon 1980-luvun puolivälissä. Tulisieluisen, nuoren taktikon Eero Saarisen opit nostivat jengin divaritasolta pääsarjaan, jossa taivaan portit aukesivat välittömästi.

 

Suomalaistunut Gerald Lee, sittemmin maahan pysyvästi jäänyt amerikkalaissentteri Jonathan Moore sekä koripallouransa turhan varhain päättänyt virtuoosi Timo Saarelainen takasivat HNMKY:lle mestaruuden jo ensimmäisenä pääsarjavuonna 1983/84.

 

Vaikka ”Kristika” oli likimain suvereeni vuosien 1984 ja 1985 mestaruuskamppailuissa, leivottiin kaikkien aikojen HNMKY-joukkuetta kasaan vasta syyskesällä 1986, pettymyksenä pidetyn pronssikauden jälkeen. Joukkueen päävalmentajaksi oli nostettu tuolloin Saarisen oppipoika, vasta 28-vuotias räiskähtelevä verbaalijonglööri Henrik Dettmann.

 

”Kauden alussa seuran koripallojaoston varapuheenjohtaja Jaakko Häyhtiö sanoi mulle, että pääsarjassa pysyminen riittää”, Dettmann kertoo.

 

Ennusmerkit kauteen lähtiessä olivatkin kehnohkot. Jari Raitanen oli vaihtanut Namikan ToPoon jo vuotta aiemmin, Timo Saarelainen lopettanut uransa ja Lars Ekström haki uutta suuntaa Turun NMKY:ssa. Runkosarjan alkaessa HNMKY hävisi kuudesta ensimmäisestä ottelustaan neljä – ja sitten alkoi tapahtua.

 

Pekka Markkanen oli silloin vielä nuori poika, mutta sai nopeasti juonesta kiinni. Pohjanmaalta haettu Pekka Lähdetniemi oli vielä raaka, mutta väläytteli sentterin tontilla. Jonathan Moore oli parhaimmillaan pitelemätön ja Sakari Pehkonen pelasi lopullisen läpimurtokautensa. Ei sellaista eturiviä ollut muilla”, Dettmann kuvailee.

 

”Meillä oli todella iso, fyysinen ja taitava nelikko. Lisäksi minä ja Moore osattiin heittää kauempaa. Meille vapautui sitä kautta paljon optioita korintekoon. Jengin henkinen selkäranka oli Jonathan, joka oli paitsi aikakauteensa nähden todella urheilullinen jätkä, myös urani parhaita hengenluojia”, Pehkonen arvioi.

 

Kun Dettmannilla oli korinalustan nelikkonsa lisäksi komentaa kentälle terrierimäinen taistelija ja SM-sarjahistorian kaikkien aikojen parhaiden puolustajien joukkoon luettava Mikael Salmi sekä oman aikansa pelinrakentajakuningas Mikko Tanner, joka osasi hyödyntää jengin väkivahvaa eturiviä täydellisesti, kasvoi HNMKY:sta varsinainen tuomiopäivän peto.

 

Kankeahkon alkukauden jälkeen Namika voitti pelaamastaan 28 ottelusta 25, ja mikä vakuuttavinta, selvitti pudotuspelivaiheet kokonaan tappioitta – satimeen jäivät niin Jouko Heikkisen HoNsU, Gerald Leen ja Gregory Cookin UU kuin Larry Poundsin KTP:kin.

 

”Helsingin NMKY:n oman aikakauteni mestarijoukkueista jokainen oli omalla tavallaan huikea, mutta kevään ’87 mestari oli huikea joukkue ja huikea tarina”, Dettmann miettii.

 

”Jotenkin me kasvoimme yhteen kauden aikana ja kun peli alkoi sujua, ei siinä tarvinnut sen kummemmin miettiä. Kunhan pelasi”, täydentää Pehkonen.

 

V – SATAMAKAUPUNGIN HAALARIJENGI: KTP 1992/93


Päävalmentaja:
Kari Liimo

 

Avainpelaajat:

  • Darrin Fowlkes (198 cm, 26 v): 31,7 pistettä, 8,2 levypalloa, 3,1 riistoa
  • Larry Pounds (203 cm, 39 v): 14,9 pistettä, 5,3 levypalloa
  • Pertti Marttila (195 cm, 32 v): 11,8 pistettä, 5,1 levypalloa, 1,4 syöttöä
  • Jarkko Tuomala (200 cm, 30 v): 11,7 pistettä, 6,7 levypalloa, 2,1 syöttöä
  • Jyrki Vekkilä (188 cm, 30 v): 9,2 pistettä, 1,0 syöttöä
  • Roope Mäkelä (188 cm, 18 v): 7,4 pistettä
  • Jyrki Kutvonen (187 cm, 29 v): 7,3 pistettä
  • Petteri Forsblom (198 cm, 26 v): 4,0 pistettä

 

Runkosarja: 18 ottelua – 17 voittoa – 1 tappio

Jatkosarja: 14 ottelua – 8 voittoa – 6 tappiota

Välierät: KTP – UU 3-1

Finaalit: KTP – ToPo 3-0

 

Alajuoksun ylpeys joutui kasinotalouden, olkatoppausten ja neonvärien 1980-luvulla näyttelemään pitkään Suomi-koriksen Hannu Hanhen roolia.

 

Keväällä 1985 KTP:n tiputti hopealle Helsingin NMKY, vuotta myöhemmin toinen helsinkiläisjoukkue Torpan Pojat ja kolmannen kerran kiellon päälle jo toistamiseen HNMKY, joka ei KTP:n runkosarjavoittoa kumarrellut vaan vei kultamitalit Vuorikadun Hospitziin mestaruuskekkereihin voitoin 3-0.

 

Saatuaan viimein karjalaisen noita-akan kirouksen hangattua iholtaan kevään 1988 finaaleissa syntyi Kotkaan koripallodynastia, jonka puitteissa ahtaajat, matruusit ja sataman flikat saivat tuuletella mestaruuksia 1988, 1991, 1993 ja 1994.

 

Tuon dynastian kulmakivenä kohosi Kalifornian auringosta Kotkaan kotiutunut Larry ”Lauri” Pounds, joka nostaa pelikauden 1992/93 joukkueen valokeilaan uransa parhaana.

 

”Pakko sen on olla paras. Joukkueemmehan pysyi suurin piirtein samana mestaruusvuosien aikana, mitä nyt pari vanhempaa pelaajaa lopetti ja jokunen nuorukainen nousi rotaatioon, mutta keväällä ’93 tietyt pelaajat olivat saavuttaneet parhaan ikänsä”, Pounds punnitsee.

 

KTP oli aikakauteensa nähden erityisen kookas, taitava ja syvä joukkue. Korin alla jallitteli vastustajiaan 203-senttinen Pounds, jonka heittovoima salli vetäytymisen kolmen pisteen viivalle asti, ja jonka peliäly korvasi iän myötä hidastuneita jalkoja. Kaksimetrisen Jarkko Tuomalan hyppyheitto ja syöttötaito olivat riihikuivaa rahaa. 195-senttinen Pertti Marttila ponnisti kuin parhaat amerikkalaiset.

 

”Meillä pelasi ensimmäistä kauttaan 198-senttinen Darrin Fowlkes, yksi parhaista Kotkassa koskaan pelanneista amerikkalaisista. Darrinilla riitti urheilullisuus ja heittovoima kakkospaikalle. Hän pystyi kokonsa ansiosta tekemään Kari-Pekka Klingan pelistä todella vaikeaa vuosien 1993 ja 1994 finaaleissa”, Pounds suitsuttaa.

 

Takakentällä Jyrki Vekkilä piti orkesterin kasassa pelinlukutaidollaan, Jyrki Kutvonen käytti vapaat heittopaikkansa kylmästi joukkueensa hyödyksi ja rookie-pelaaja Roope Mäkelä alkoi pitää korilleajoklinikkaa pääsarjan pelinrakentajakollegoilleen jo 18 vuoden iässä. Viiksimies Petteri Forsblom saapui kentälle iskuja pelkäämättömänä korinalustojen yleisönsytyttäjänä.

 

”KTP:n mestarivuosien porukassa viehättävää oli myös tietty vanhan ajan henki. Treeneihin tullessaan jätkät vaihtoivat työhaalarit korispukuun ja pukukopissa juttelivat, mitä aamulla töissä oli tapahtunut”, Pounds hekottelee.

 

Huippulahjakkaan kotkalaisryhmän neuloi kasaan Suomen kaikkien aikojen pelaajiin kuulunut Kari Liimo.

 

”Liimo oli sille joukkueelle täydellinen valmentaja. Pelitilanteissa hän antoi suurimman osan vastuusta pelaajilleen, sillä hän tiesi, että tiedämme mitä tehdä tosi paikan tullen. Jos valmentaja olisi yrittänyt tuollaisessa porukassa hallita itse kaikkea, siitä ei olisi tullut mitään”, Pounds kehuu.

 

”Toden teolla Karin nerokkuus tuli ilmi harjoitustilanteissa. Me harjoittelimme paljon, hyvin ja laadukkaasti. Hioimme pikkuasioita pitkään ja hartaasti, jotta kaikki oli valmista, kun tulimme kentälle. Silloin meidän ei enää tarvinnut muuta kuin pelata.”

 

VI – HARTWALL AREENAN HUUMAA: TOPO 1997/98

 

Päävalmentaja: Aaron McCarthy

 

Avainpelaajat:

  • Kurk Lee (191 cm, 30 v): 23,4 pistettä, 5,5 levypalloa, 3,8 syöttöä, 2,6 riistoa
  • Curt Smith (178 cm, 27 v): 21,9 pistettä, 3,2 levypalloa, 2,6 syöttöä, 2,0 riistoa
  • James Gatewood (203 cm, 26 v): 17,8 pistettä, 7,3 levypalloa, 1,2 syöttöä 1,9 riistoa, 1,2 blokkia
  • Kari-Pekka Klinga (188 cm, 35 v): 11,2 pistettä, 1,6 levypalloa, 2,4 syöttöä, 1,3 riistoa
  • Pekka Markkanen (207 cm, 30 v): 9,3 pistettä, 5,8 levypalloa, 1,0 riistoa
  • Sakari Pehkonen (201 cm, 31 v): 9,1 pistettä, 4,5 levypalloa
  • Greg Joyner (198 cm, 40 v): 7,6 pistettä, 4,9 levypalloa, 2,8 syöttöä, 1,0 riistoa
  • Mika Luukkanen (190 cm, 31 v): 7,5 pistettä, 1,2 levypalloa
  • Kari Hautala (194 cm, 25 v): 5,6 pistettä, 2,4 levypalloa, 1,7 syöttöä

 

Runkosarja: 32 ottelua – 26 voittoa – 6 tappiota

Puolivälierät: ToPo – Pyrbasket 3-0

Välierät: ToPo – Piiloset 3-0

Finaalit: ToPo – Kouvot 3-0

 

Torpan Poikien 1990-luvun puolenvälin ja lopun kolmen mestaruuden dynastia rakentui vähitellen ja varkain.

 

Ensiksi Kisahallille tuli purkkaa jauhava periamerikkalainen college-koutsi Aaron McCarthy, joka toi Helsinkiin mukanaan NBA:ssakin peliä johtaneen virtuoosimaisen Kurk Leen ja työhevonen James Gatewoodin. Oli ihmemies Kari-Pekka Klinga, hyppykeppimäinen Riku Marttinen ja likaisen työn erikoismiehet Greg Joyner ja Kari Hautala. Pitkä odotus palkittiin kevään 1996 Suomen mestaruudella.

 

Seuraavalla kaudella edellisen kauden mestarimiesten rinnalle värvättiin maajoukkuesentteri Pekka Markkanen ja Panttereiden aloitusviisikon pelinrakentaja Mika Luukkanen tuomaan kokemusta ja leveyttä. ToPo hävisi runkosarja ja pudotuspelit yhteen laskien kolme kokonaista ottelua. Tulipahan menestystä Eurocupissakin.

 

Ja kun ToPo aloitti kauden 1997/98 mestaruusjahdin edellisten kausien mestarirungolla vahvistettuna maajoukkueen syömähampaisiin kuuluneella Sakari Pehkosella ja vei europelinsä Tofas Bursaa, Le Mansia ja Samaraa vastaan Hartwall Areenaan tuhansien katsojien eteen, tuntui teini-ikäisestä Forssan Koripoikien kannattajalta siltä, kuin SM-sarjaan olisi tiputettu yksi jengi Euroliigasta kiusaamaan pienempiään käytännön pilana.

 

”Oltiinhan me aika suvereeneja sen kahden vuoden ajan, mitä ToPossa pelasin”, joukkueen aloitusviisikon sentterinä kentälle astellut 207-senttinen Pekka Markkanen pohtii.

 

”Meillä oli todella kovia pelaajia, mutta mun nähdäkseni valmentajan ammattitaito oli menestyksemme kannalta tärkein yksittäinen tekijä. Pelattiin me sitten kovaa suomalaisjoukkuetta tai jotain liettualaista Eurocup-jengiä vastaan, McCarthy oli tehnyt taustatyön viimeistä piirtoa myöten. Oli helppo pelata, kun tiesi heti, mitä pitää toteuttaa.”

 

Moni kovalla rahalla kasattu joukkue kaatuu pelaajien tyytymättömyyteen, mikä oli akuutti vaara ToPossakin, missä käytännössä kahdeksan pelaajaa olisi mahtunut minkä tahansa muun suomalaisjoukkueen aloitusviisikkoon. Eräs osoitus McCarthyn suuruudesta onkin tapa, jolla hän sai ToPon pelaamaan yhteen.

 

”Varmaan monikin pelaaja olisi mieluusti ottanut enemmän heittoja tai pelannut enemmän minuutteja, mutta kun pelattiin menestyksekkäästi kotimaassa ja Eurocupissa, ei sellaista mietitty.”

 

Ajalla on taipumuksena haalistaa menestyksekkäimpienkin joukkueiden muisto niin, että muutaman vuosikymmenen kuluttua tarinat ovat jäljellä enää pöytäkirjatallenteina, niminä tilastosarakkeissa ja pelaajakuvina nuoruusvuosilta.

 

McCarthy-vuosien ToPon suvereniteettia riittävän vastaanottavaisessa iässä lähietäisyydeltä seuranneena muistan hyvin, minkälaisen kauhuntunteen se herätti vastustajajoukkueen kannattajassa, kun ToPo sai kymmenen tai parinkymmenen minuutin hakemisen jälkeen kokeensa käyntiin.

 

ToPon joukkue teki kausilla 1996/97 ja 1997/98 tekoja, jollaisiin en ole nähnyt suomalaisen joukkueen sittemmin pystyvän, eikä mikään maininta lajin ja pelaajien räjähdysmäisestä kehityksestä vie tätä tunnetta pois.

 

”Pakko sanoa, että omalla urallani niiden kahden vuoden ToPoa parempi joukkue oli ainoastaan Nancy, josta pelasin ToPosta lähdettyäni”, kertoo urallaan USA:ssa, Ranskassa, Unkarissa, Saksassa ja Espanjassa ammattilaisena pelannut Markkanen.

 

Kahteen Suomen mestaruuteen ToPon johdattaneen Kurk Leen loukkaantuminen juuri ennen pudotuspelien alkua ei hidastanut ToPoa jyräämästä kevään ’98 mestaruuteen. Washington D.C.:n katukorislegenda Curt Smith ei kyennyt samanlaiseen pelinjohtoon kuin Lee, mutta ToPon rutiini riitti triplamestaruuteen – Teemu Rannikon johtaman Piilosetin välierävaiheen kiusaamisesta huolimatta.

 

VII – COACH PAVICEVICIN PIISKA: ESPOON HONKA 2001/02

 

Päävalmentaja: Mihailo Pavicevic

 

Avainpelaajat:

  • Lonnie Cooper (193 cm, 25 v): 21,3 pistettä, 4,9 levypalloa, 5,3 syöttöä, 2,1 riistoa
  • Roope Mäkelä (188 cm, 28 v): 15,5 pistettä, 3,1 levypalloa, 3,0 syöttöä, 1,0 riistoa
  • Martti Kuisma (205 cm, 31 v): 14,5 pistettä, 3,4 levypalloa
  • Jukka Matinen (203 cm, 23 v): 14,3 pistettä, 3,7 levypalloa, 1,1 syöttöä
  • Damian Owens (198 cm, 25 v): 14,1 pistettä, 4,8 levypalloa, 1,1 syöttöä, 1,8 riistoa
  • Markus Hemdahl (201 cm, 25 v): 8,1 pistettä, 6,1 levypalloa, 1,5 blokkia
  • Heikki Zitting (200 cm, 24 v): 5,1 pistettä, 3,0 levypalloa
  • Jukka Hemdahl (195 cm, 22 v): 3,7 pistettä, 1,3 levypalloa, 1,0 syöttöä

 

Runkosarja: 32 ottelua – 29 voittoa – 3 tappiota

Puolivälierät: Honka – Pyrbasket 3-0

Välierät: Honka – KTP 3-1

Finaalit: Honka – Namika Lahti 3-2

 

Paavo Koskivaara ilmoitti kesällä 1994 tavoitteekseen kerätä Espooseen oman suomalaisen koripallon ”Dream Teamin” ToPon ja KTP:n mestaruuskilpaa häiritsemään. Vaikka Koskivaaran visio toteutui, kirkkain kruunu jäi saavuttamatta, kun joukkue eteni kuutena perättäisenä keväänä mitalipeleihin mutta jäi vaille mestaruutta.

 

Koskivaaran paikan Hongan taustoilla peri vuosituhannen taitteessa Mika Sohlberg, joka ensi töikseen hankki espoolaispenkin päätyyn ”Montenegron Tony Montanan”, mr. Mihailo Pavicevicin. Räiskähtelevä Pavicevic steppaili kentän puolella showmiestyylisesti, sivalteli Suomi-koriksen sokeita kohtia balkanilaisella ruoskallaan ja päätti Hongan pitkän, kuivan kauden kevään 2001 suvereeniin mestaruuteen Pyrbasketin kustannuksella.

 

Seuraavalla pelikaudella, 2001/02, Honka paransi vielä piirun verran edellisestä. Kevättalvella ’01 Espooseen saapunut Lonnie Cooper oli syksyn ’02 tullen ehtinyt sisäistää Pavicevicin pelikirjan ja muodosti Korisliigan parhaan takakentän yhdessä Roope Mäkelän kanssa.

 

Laidoissa operoivat kahden sukupolven maajoukkuemiehet ja armoitetut heittäjät Martti Kuisma ja Jukka Matinen. Korin alla vastustajien luita ruhjoivat nuoret jullit Markus Hemdahl ja Heikki Zitting.

 

Loukkaantuneen Kendrick Warrenin korvasi kevättalvella laidassa Damian Owens. Jukka Hemdahl prässäsi 195-senttisenä ajokoirana vastustajan pelinrakentajaa koko kentällä. Vaihtopenkillä kasvoi korkoa tuleva Susijengi-linkkuveitsi Shawn ”Hans Wuff” Huff.

 

”Vaikka Honka tunnettiin ’ostojoukkueena’, joukkueemme menestyksen salaisuus oli treenimäärät. Pavicevic treenautti meitä ihan hulluna. Jos monet nykyjoukkueet aloittavat yhteisharjoitukset vasta syyskesällä, meidän treenikausi alkoi 15. toukokuuta”, Mäkelä nauraa.

 

”Hongan vuosina olin kaikkein kovimmassa kunnossa urani aikana. Otaniemi tuli aamuisten juoksulenkkien aikana liiankin tutuksi ja illalla vedettiin lajiharjoitukset päälle. Saatettiin aloittaa treenit klo 19 ja klo 22 vaksi tuli lyömään valot pois. Ei vaan päästy kotiin aiemmin, kun treenit ei Pavicevicin mielestä mennyt riittävän hyvin.”

 

Uuden-Seelannin maajoukkuelaituri Phillip Jones jätti espoolaisjoukkueen ennen siirtorajan umpeutumista palatakseen Kouvolan Kouvoihin – ilmeisesti isomman peliajan ja suurempien heittomäärien perässä. Muilla pelaajilla ei ollut valittamista. Kun riittävä pohja oli taottu pelaajien selkärankaan, heittoja, minuutteja ja vastuuta riitti.

 

Hongan pelikauden 2001/02 joukkue oli paitsi nimekäs, se pelasi myös likimain täydellisesti yhteen.

 

”Vaikka Cooper oli ennen kaikkea korintekijä, se osasi myös syöttää. Laitureille se oli unelmajoukkue. Juoksimme todella paljon settejä laitureille. Jos vaikka Markus Hemdahl teki Cooperille pallollisen screenin, tuloksena oli aina vapaa heittopaikka laitureille”, Mäkelä kuvailee.

 

”Pelaajia oli tullut Honkaan sieltä täältä, mutta joukkue muodostui älyttömän hyvähenkiseksi ja yhtenäiseksi. Hongassa hoidettiin asiat viimeisen päälle, siellä oli helppo pelata ja menestyä.”

 

Honka voitti runkosarjakauden 2001/02 viidestätoista viimeisestä ottelustaan neljätoista ja selvitti verrattain helposti Pyrbasketin ja KTP:n tieltään matkallaan finaalikohtaamiseen Namika Lahtea vastaan. Mestaruudesta tahkottiin täyden viiden ottelun kestoinen finaalisarja.

 

”Hongan kevään ’02 joukkue oli ehkä urani paras, ainakin KTP:n vuoden ’93:n jengin ohella, mutta Namika Lahdella oli myös aivan käsittämätön jengi ’02. Oli todella pienestä kiinni, ettei se finaalisarja olisi mennyt toisinpäin”, Mäkelä jakaa tunnustusta Päijät-Hämeen suuntaan.

 

VIII – PYYNIKIN PUNAINEN MUURI: TAMPEREEN PYRINTÖ 2010/11

 

Päävalmentaja: Pieti Poikola

 

Avainpelaajat:

  • Damon Williams (201 cm, 37 v): 18,1 pistettä, 9,9 levypalloa, 4,3 syöttöä, 1,5 riistoa, 1,2 blokkia
  • Antwine Williams (192 cm, 35 v): 16,5 pistettä, 5,9 levypalloa, 2,1 syöttöä, 1,8 riistoa
  • Kenneth Lowe (192 cm, 30 v): 16,4 pistettä, 4,2 levypalloa, 1,9 syöttöä, 1,0 riistoa
  • Antero Lehto (185 cm, 27 v): 11,4 pistettä, 1,5 levypalloa, 1,5 syöttöä
  • Antti Nikkilä (210 cm, 32 v): 9,3 pistettä, 7,4 levypalloa, 1,0 syöttöä, 1,0 blokkia
  • Olli Ahvenniemi (207 cm, 28 v): 6,2 pistettä, 3,7 levypalloa
  • Jesse Niemi (193 cm, 21 v): 5,0 pistettä, 2,3 levypalloa
  • Joni Harjula (189 cm, 27 v): 3,8 pistettä, 1,3 levypalloa

 

Runkosarja: 44 ottelua – 37 voittoa – 7 tappiota

Puolivälierät: Pyrintö – ToPo 3-0

Välierät: Pyrintö – Korihait 3-0

Finaalit: Pyrintö – Kataja 3-2

 

Tampereen Pyrinnön seurahistorian ensimmäinen miesten koripallon Suomen mestaruus irtosi keväällä ’10 Pirkanmaalle duunarikoriksen työnnäytteenä.

 

Suomen pääsarjaan palanneen Hanno Möttölän sekä Korisliigan historian ylivoimaisesti parhaiden pelaajien kastiin kuuluneen Obie Trotterin johtaman ToPo-karavaanin piti suurin piirtein kävellä mestaruuteen tähtiviirein koristeltua Mannerheimintietä pitkin, mutta Pieti Poikolan komentama Pyrinnön punahaalarit eivät antaneet mitään anteeksi.

 

Olli Ahvenniemi psyykkasi molemmat silmät mustana Tyray Pearsonia, Jesse Niemi ui puolustuksellaan ToPon ison kaartin painajaisiin. Damon Williamsin riistot synnyttivät nopeita hyökkäyksiä Kenneth Lowelle ja Chris Hesterille.

 

Mestaruutta seuranneena kesänä Hester vaihtui kaiken nähneeseen puolustuksen lukkoon Antwine Williamsiin ja Ahvenniemi siirtyi vaihtopenkille Espanjasta palanneen Antti Nikkilän tieltä. Kauden ensimmäisestä kuudesta ottelustaan Pyrintö voitti kaksi – seuraavasta 44 ottelustaan 41.

 

”Sen joukkueen ydin oli Antwine Williamsin asenne. Antwine vauhditti joukkuettamme identiteetillään. Me kaikki halusimme voittaa mestaruuden hänelle ja Antille (Nikkilä)”, Damon Williams suitsuttaa.

 

Nikkilä, Williamsit, Lowe ja Antero Lehto kuuluivat kukin liigan viidentoista parhaan puolustajan kastiin. Nikkilän, Damon Williamsin ja Ahvenniemen kyky sulkea vastustaja pois korin alta yhdistettynä Pieti Poikolan paranormaaliin kykyyn reagoida vastustajan vahvuuksiin ja pelitavan muutoksiin muodostivat kenties Suomen koripallohistorian parhaan puolustuspään joukkueen.

 

Pyrintö juoksi, donkkasi ja sivalsi kolmosia vastapalloon, se härnäsi ja riuhtoi. Fanaattinen kannattajajoukko valitsi jokaisesta vastustajajoukkueesta jonkun piruparan psyykattavakseen ja useimmiten onnistui. Kaiken kruunasi Damon Williamsin mestaruuden jälkeinen ”swagger”, joka oli samaa kategoriaa Boston Celtics -aikakauden Kevin Garnettin kanssa.

 

”Kokoonpanomme oli täynnä erinomaisia yksilöpelaajia, jotka kykenivät huipputason 1-1-puolustukseen. Ketään ei tarvinnut piilottaa puolustuksessa. Se on todella harvinaista koripallossa”, tiivistää Antwine Williams.

 

Korisliigan kevään 2011 finaaleissa Kataja onnistui narraamaan Pyrintöä kahdesti kotiotteluissaan. Viidennessä pelissä Pyrintö osoitti kuitenkin kaapin paikan pieksemällä joensuulaisia murskalukemin 80–57. Finaalisarjan henki on kiteytettävissä tämän videon kohtaan 4:12–4:28 – milloin pallonmenetykseen pakottaminen voi olla highlight-kamaa?

 

”Hauskintahan kaudessa oli se, että Pyrintöä ei arvioitu ennakkosuosikiksi kauden tai edes finaalien alkaessa. Osoittaa, että ihmisten mielipiteillä on harvemmin merkitystä. Merkitystä on vain sillä, mitä tapahtuu, kun peli alkaa”, lähettää Damon Williams terveisensä foorumeille, näyttöpäätteille ja lehtien toimituksiin.

 

IX – SAVISTEN TASANKOJEN KUKKOPOJAT: NILAN BISONS 2012/13


Päävalmentaja:
Greg Gibson

 

Avainpelaajat:

  • Martin Zeno (197 cm, 27 v): 22,4 pistettä, 6,9 levypalloa, 3,8 syöttöä, 1,2 riistoa
  • Jeb Ivey (190 cm, 32 v): 15,6 pistettä, 3,1 levypalloa, 5,4 syöttöä
  • Ryan McDade (201 cm, 32 v): 11,7 pistettä, 10,2 levypalloa, 1,6 syöttöä
  • Matti Nuutinen (200 cm, 22 v): 11,3 pistettä, 4,4 levypalloa, 1,2 syöttöä
  • Mikko Koivisto (194 cm, 26 v): 11,0 pistettä, 2,3 levypalloa, 2,3 syöttöä
  • Kimmo Muurinen (202 cm, 32 v): 7,4 pistettä, 3,9 levypalloa, 1,3 syöttöä
  • Ville Mäkäläinen (194 cm, 28 v): 6,5 pistettä, 3,9 levypalloa, 1,3 syöttöä

 

Runkosarja: 44 ottelua – 35 voittoa – 9 tappiota

Puolivälierät: Nilan Bisons – Salon Vilpas 3-0

Välierät: Nilan Bisons – Kauhajoen Karhu 3-1

Finaalit: Nilan Bisons – KTP-Basket 3-2

 

Liiganousija Loimaan Korikonkarien – anteeksi, Nilan Bisonsin – pelikauden 2011/12 mestaruus oli historiallinen poikkeustapaus. Sen mahdollistivat liiganousijan taustoille ryhmittyneiden taustahenkilöiden uhkarohkeus, taustahenkilöiden uhkarohkeuden seurauksena tehdyt pelaajahankinnat sekä talousvaikeuksissa painivien seurojen pelaajapajatson tyhjeneminen.

 

Ei Nilan Bisons tiennyt kauteen 2011/12 lähtiessään, ettei sen pitäisi olla riittävän hyvä jengi hakemaan runkosarjan kakkossijaa. Kohdatessaan ennakkosuosikki Tampereen Pyrinnön Korisliigan kevään 2012 välierissä Bisons oli yksinkertaisesti liian kokematon pelkäämään kaksinkertaista mestaria. Finaalisarjan alkaessa loimaalaisilla oli päällä jo niin hyvä draivi, että Katajan kohtaaminen oli pelkkä muodollisuus.
Sama draivi, joka johdatti Bisonsin Korisliigan mestaruuteen keväällä 2012, jatkui koko pelikauden 2012/13 ajan. Bisons hävisi toisen mestaruuskautensa aikana pahimmillaan kokonaiset kaksi ottelua peräkkäin ja kykeni venymään voittoon paikoin lähes mahdottomissakin paikoissa.

 

”Toinen mestaruuskausi oli monella tavalla ensimmäistä vaikeampi. Ensimmäisellä liigakaudella saatiin pelata paineettomasti, kun kukaan ei odottanut meiltä mitään. Toisella kaudella meillä oli joka paikassa tähtäin selässä – oli iso juttu, kun Bisons tuli kaupunkiin”, kertoo joukkueen kotimainen johtohahmo, Mikko ”Loimaan La Bomba” Koivisto.

 

Bisonsin toisen mestaruuskauden aloitusviisikko pysyi täsmälleen samana ensimmäiseen mestaruuskauteen nähden. Jeb Ivey johti peliä ja pudotti kaukoheittoja ja Martin Zeno sai pallollisena pelaajana vapauden improvisoida 1-1-tilanteissa mielensä mukaan. Koivisto ja Matti Nuutinen juoksivat heittäjinä laitoja ja kun apupuolustus lähestyi, Ryan McDade pääsi runtelemaan palloa sisään läheltä.

 

Eikä haittaa ollut siitäkään, että Bisonsin penkiltä peliin tulivat Korisliigan parhaiden puolustajien ja kovatahtoisimpien pelaajien kategoriaan sijoitetut Kimmo Muurinen ja Ville Mäkäläinen – puhumattakaan loimaalaisfaneista, jotka ensimmäisen mestaruuden jälkeisessä huumassa tuskin osasivat kuvitellakaan, että Bisons jonain päivänä voisi tipahtaa pilvilinnoistaan.

 

”Roolituksemme oli varmaan niin lähellä täydellistä kuin se koripallojoukkueella voi olla. Koutsin (Greg Gibson) tavoite oli, että juostaan aina, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus – ja niin me juostiinkin”, tunnelmoi Koivisto.

 

”Monissa matseissa oltiin selkä seinää vasten, mutta kun viimeisillä aikalisillä katseet kääntyivät Martin Zenoon ja Jeb Ivey’hun, me tiesimme, että hoitaisimme homman. Itseluottamuksemme oli järkyttävän korkealla. Ehkä juuri siksi uskalsimme joka ilta ottaa ratkaisuja, jotka saattoivat katsomoon näyttää vähemmän perustelluilta.”

 

X – OMA VALINTASI

 

Ollaanpa nyt rehellisiä: kaikkien aikojen kymmenen parhaan suomalaisjoukkueen valinta on turhan monella mittapuulla täysin mahdoton tehtävä, ja ainoastaan täysin syyntakeeton ihminen voi edes yrittää mitään sellaista.

 

Tänne asti luettuaan moni lapsuutensa tai nuoruutensa suosikkijoukkueen kultaisia hetkiä muistellut on pyöritellyt silmiään, huokaillut ja ehtinyt pohtia mielessään #HUOH-, #SMH- ja #JUSTSAYING -hashtagien käyttöä vastineeksi.

 

Koska olen luonteeltani diplomaatti, en edes yritä täyttää listaa itse, vaan heitän pallon lukijalle: mikä joukkue ansaitsisi ehdottomasti paikkansa kymmenen kärjessä?
Olisiko se 1960- ja 70-lukujen taitteen ”haavi-Honka”, joka haali parhaita pelaajia lähipaikkakunnilta rakentaakseen viisi mestaruutta käsittäneen dynastian?

 

Minne sijoittuisivat Anssi Rauramon ToPo-jengit, parhaimmillaan suvereenit Playboysin mestarijoukkueet tai vaikkapa Mika Turusen freestyle-LrNMKY? Entäpä Kouvojen kolme mestaruusjoukkuetta, Bill Gillis ja Sami Laaksonen ja Jukka Toijala?
Namika Lahti voitti kevään 2009 mestaruuden näytöstyyliin tasapaksun runkosarjakauden jälkeen – kuuluuko joukkue listalle pelkästään loppukautensa ansioista?

 

Entä voidaanko mukaan lukea joukkueita, jotka pääsivät huipputasolleen vain hetkittäin – kuten tammi- ja helmikuun 2008 Espoon Honka, joka pelasi parasta Suomessa koskaan näkemääni pääsarjakoripalloa noin kahdeksan ottelun verran ennen Monte Cummingsin käryä ja Tim Kisnerin lähtöä?

 

Spekulaatio on urheilun suola ja vain mielipiteistä voi riidellä. Siispä tarjotkaa kommenttikenttään oma suosikkinne Suomi-koriksen kaikkien aikojen top kymppiin: toisianne kunnioittaen, argumentoiden, kuunnellen ja keskustellen.

 

—————————————————————————————–

HippromoHIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s