KAATUVIA JÄTTILÄISIÄ, SUURHALLEJA JA REAALIPOLITIIKKAA – eli turhautunut puheenvuoro suomalaisen pääsarjakoripallon taloudellisista lainalaisuuksista

Koripallo

Pyörittääkseen suomalaista huippu-urheilujoukkuetta on ihmisen oltava joko kivenkova realisti tai kylmähermoinen uhkapeluri. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana menestymään rakennetut pääsarjajoukkueet ovat lahonneet yksi toisensa jälkeen – miksi asia on niin ja onko tilanteesta minkäänlaista ulospääsyä?

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuvat: Piia Kettunen, Tomi Kaminen & Francois Perthuis / Koripalloliitto

 

Johdanto: Kokkolan Urheilutalon kuntosali, tiistai 2.2.2016

 

Se alkoi kuten mikä tahansa tiistai.

 

Keittelin kaurapuurot ja kahvit, paistoin munakkaan ja saatoin tyttären päiväkotiin. Keräsin salikamat ja suuntasi Kokkolan Urheilutalon historiaa huokuvaan punttimekkaan vilkuilemaan kateellisena juoksumatoltani, kuinka kuusikymppiset tervaskannot rikkovat voimanostorekordejaan tyrävyön soljet kolisten.

 

Treenin päätteeksi istahdin tasailemaan pulssia taljojen viereiselle kuppituolille ja jauhamaan Kokkolan Tiikerien iisalomaisen päävalmentajan Tommi Tiilikaisen kera syntyjä syviä D.T. Suzukin Lankavatara Sutra -käännöksestä ja Anna Abreun bikinivalinnoista, kun yhtäkkiä Korean sodan aikainen Lumiani värähti ja näin ystäväni lähettäneen minulle Messengerin välityksellä Urheilulehden uutisen viittaavan linkin kyynisten saatesanojen ryydittämänä.

 

Kursorisen vilkuilun jälkeen etsiydyin Bisonsin kotisivuille saadakseni lukea seuraavaa:

”Bisons vahvistaa julkisuudessa liikkuneet huhut vaikeasta taloudellisesta tilanteesta seuran taustalla. Kahden varainhankkijan vetäytyminen toiminnasta syksyn aikana jätti Bisons-organisaation tilanteeseen, jonka paikkaaminen on ollut haasteellista.”

 

Lähes neljännesvuosisadan verran Suomi-korista seuranneena luin kaiken kirjoitetun hienovaraisina eufemismeina, joiden taustalta värjyi perustavanlaatuinen totuus: ”Metsään mennään ja tulevaisuutta ei ole.”

 

Viskottuani Lumian samprasmaisella ranneliikkeellä kuntosalin seinään lakosin polvilleni kädet nyrkissä kiroamaan koripallon jumalia siitä, että kerta toisensa jälkeen jokainen joukkue, joka uskaltaa lähteä leikkiin jollain muulla kuin ”teemme parhaamme ja katsomme mihin se riittää”-kaavalla, romahtaa palavana Ikaroksena taivaalta ja syöksyy Suomenlahden syvyyksiin.

 

”Turhuuksien turhuus, sanoi saarnaaja, turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstänsä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla?” (Saarnaaja 1:2-3)

 

Puolenpäivän käännyttyä iltapäivään mediat tarttuivat aiheeseen. Vähitellen kävi ilmi, että Atlantia ylittävä laiva saattaisi vielä kyetä välttämään keulaportin ja jäävuoren välisen yhteentörmäyksen.

 

Bisons-manageri Ari Hannula kertoi seuran avautuneen taloudellisista ongelmistaan ensimmäiseksi pelaajille, kuten on oikein ja kohtuus, ja täsmensi ongelmien varjostavan nykyhetken sijaan ennen kaikkea tulevia kuukausia.

 

Hannulan viestin mukaan Bisonsilla olisi mahdollisuus jatkaa taruaan uusien rahoittajien hypätessä kelkkaan mukaan, mutta kahdeksantoista pelaajan rotaatiosta olisi varaa tinkiä, jos jotkin joukkueen pelaajista tahtoisivat soutaa taloudellisesti tyynemmille vesille. Fakta on myös, että pelillisesti Bisons pysyy mestaruuskamppailussa niin pitkään kuin koko aloitusviisikko ei vaihda maisemaa.

 

Tästä huolimatta fakta on, että Bisons on kriisissä. Joukkueen tipahtaminen Korisliigasta olisi valtava uskottavuusongelma suomalaiselle koripallolle ja poistaisi yhden vahvan brändin pääsarjasta lopullisesti.

 

Paljasjalkaisena loimaalaisena tiedän, että paikkakunnan suuryrittäjillä on riittävästi pääomaa hinata joukkue kuiville. Nyt kysymys kuuluukin, onko siihen kiinnostusta?

 

I – Sananen nykyhetkestä

 

Tilannetta tarkemmin tarkasteltuna Bisonsin uutisoimat talousvaikeudet eivät tulleet yllätyksenä kenellekään, jolla on edes hivenen realismia ajattelussaan.

 

Heti liigaan noustuaan loimaalaiset pelasivat upporikasta ja rutiköyhää hankkimalla jengiin Jeb Iveyn, Mikko Koiviston ja Matti Nuutisen kaltaisia profiilijätkiä. Uhkapeli palkittiin valtavalla kasalla pelimerkkejä, kun kaksi ruletinpyörähdystä tuotti kaksi täysosumaa mestaruuksien muodossa.

 

Kahdella seuraavalla kaudella joukkueesta oli jo havaittavissa tietynlaista vauhtisokeutta. Liputin Eurocup-paikan puolesta äänekkäästi, mutta muistan tarttuneeni samaan aikaan kauhukahvaan miettiessäni, onko Bisonsin budjetti tehty eurooppalaista huippukoripalloa ajatellen.

 

Fakta kuitenkin on, että mestarijoukkueen pelaajien palkkoja harvemmin leikataan. Menestyksen myötä resursseja kasvatetaan, valmennusjohtoon ja henkilökuntaan lisätään väkeä, sponsoreilta vaaditaan lisää, kansainväliset organisaatiot vievät oman siivunsa potista. Suomessa menestyksen takaavat keinot eivät takaa menestystä ulkomailla niin kauan kuin joukkuetta ei sponsoroi Armani Jeans tai Rosoboronexport.

 

VTB-liigapaikan lohjettua loimaalaisten osaksi olin jo kauhuissani. En voinut olla miettimättä, miten toimisi esimerkiksi se yhtälö, että lipputulot pysyisivät suurin piirtein entisellään, mutta pätäkkää tarvittaisiin mm. Venäjän vieraspelimatkojen johdosta merkittävästi aiempia vuosia enemmän.

 

Jengin pelaajat, valmentajat ja fanit ansaitsevat vain ja ainoastaan hatunnoston siitä, että kahden pitkän ja vaikean kauden päätteeksi Bisons on päättänyt pelinsä SM-hopeaan ja SM-pronssiin. Samalla joukkueesta ja sen ympäriltä on huokunut tasaista taisteluväsymystä. Cafe Bar Rivettessä lounastavat fanit ovat kahvipöydissä puhuneet pelikausista 2011/12 ja 2012/13 kuin olisivat rajantakaiseen Monrepos’n puistoon kaihoavia evakkomummoja.

 

Hannula nosti esille täsmälleen oikean kysymyksen pohtiessaan Ylen haastattelussa: Onko kansainvälien pelien pelaamisessa järkeä 2010-luvun Suomen taloudellisessa painekattilassa?

 

Ylivoimaisesti suurin osa Bisonsin kannattajista kaipaa paluuta ”vanhaan aikaan”, jossa joukkueen fokus oli kauden alusta loppuun asti kotimaisten joukkueiden kohtaamisissa.

 

Ja samalla kysymykseni suomalaisena koripallon ystävänä on: Miksi aina näin?

 

Miksi on maamme köyhä ja siksi jää? Mistä syystä nimenomaan täällä napapiirin perukoilla on likipitäen mahdoton tehtävä pyörittää huippujoukkuetta, jonka elinkaari olisi vajaata vuosikymmentä pidempi?

 

Miksi ajatus suomalaisesta Real Madridista, Zalgiris Kaunasista tai ALBA Berlinistä on kertakaikkisen kaukana?

 

Miksi joka ainut kerta ne seurat, jotka yrittävät tehdä suurempaa, saavat nenilleen?

 

II – Historiallinen perspektiivi

 

Koska en aio missään olosuhteissa ryhtyä Rauno Repomieheksi, on syytä tehdä katsaus suomalaisen pääsarjakoripallon tähdenlentoihin viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta.

 

Kun aloin seurata koripalloa kaudella 1993/94, silloisen SM-sarjan kuumin tulokas oli Forssan Alku, joka pelasi vuoden ’94 presidentinvaaleja edeltäneet ottelunsa seksikkäässä Martti Ahtisaaren kannatuspaidassa (unohtamatta Nam Nam -kondomimainosta pelihousujensa pakaraosassa).

 

Alun kokoonpanossa oli Sakari Pehkosta ja Jyri Lehtosta, sittemmin tulivat Maurizio Pratesi ja Jari Vekkilä, eliittiamerikkalaiset Andre Foremanista Cypheus Buntoniin. Tulokaskauden pronssiottelun jälkeen Alku ponnisteli pari vuotta pudotuspeliviivan tuntumassa, kunnes kaudella 1996/97 joukkue voitti kokonaiset kolme ottelua ja tipahti selvitystilan kautta läntisen alueen III divisioonaan.

 

1990-luvun menestysjoukkue oli tietenkin Jukka Suomelan manageroima ToPo. Aaron McCarthy huuteli ohjeitaan Patrick Bateman -puvussaan kentän laidalla. Menestystä tahkoivat Kurk Lee, James Gatewood ja Greg Joyner, Pere Klinga ja Saku Pehkonen ja Pekka Markkanen.

 

Vasta pystytetyssä Hartwall Areenassa saivat vuoroin ToPolta dunkkuun Manresa, Tofas Bursa ja Le Mans. Tuli kolme perättäistä mestaruutta, Eurocupin neljännesvälierät 11 000 katsojan edessä ja suureelliset suunnitelmat – jotka hälvenivät kauden 1999/2000 hopeatilan jälkeen ajasta iäisyyteen jättäen suomalaiseen huippukoripalloon metropolialueen mentävän aukon.

 

Sittenpähän tuli uusi vuosituhat ja sen puolivälissä Mika ”Turre” Turusen Lappeenrannan NMKY. Talkoovoimin huippukorikseen nostettu pikkuseura haki kaksi perättäistä mestaruutta Pasi Riihelän, Jussi Kumpulaisen, Andre Foremanin, Matt Williamsin ja Chanan Colmanin freestyle-koriksella.

 

Turunen masinoi Namikan EuroCup Challengeen ja syötti eteläkarjalaiselle medialle pokkanaamalla puheita ”Euroopan neljän parhaan joukkoon” päätymisestä. Jouluna 2006 mestaruusjoukkueiden runko oli tulevaa ennakoiden jättänyt Lappeenrannan, mutta jengi voitti Suomen cupin mestaruuden täysin ulkomaalaisella aloitusviisikolla.

 

Lihavien vuosien jälkeen tulivat laihat vuodet. Turunen lähti maasta ja Namika ajettiin kulukuurille. Jarmo Laitinen ja Lassi Tuovi valmentajinaan Namika veti pari kohtuullisen hyvää kautta säästöbudjetilla yhä pieneneville yleisömäärille ennen vääjäämätöntä komennusta kakkosdivariin.

 

2010-luvun alussa jättiläisiä romahti jälleen.

 

ToPo oli noussut keväällä 2005 monen vuoden tauon jälkeen Korisliigaan herättämään hämmennystä Dennis Rodman– ja Scottie Pippen-tempauksillaan. Vuodet toivat Helsinkiin Hanno Möttölää, Samuel Haanpäätä, Kimmo Muurista ja Obie Trotteria, mutta hyvistä yrityksistä huolimatta kevään 2012 pronssikarkeloiden jälkeen ToPo jäi ilman Korisliiga-lisenssiä ja joutui jälleen hakemaan vauhtia alemmalta sarjaportaalta.

 

Samoihin aikoihin Mika Sohlbergin ja Mihailo Pavicevicin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä dynastiaksi kasvattama Espoon Honka paloi karrelle. Voitettuaan vuosien 2001–03 ja 2006–07 mestaruudet ei joukkueessa ollut enää tietoakaan Lonnie Cooperista, Petteri Koposesta, Jukka Matisesta tai Monte Cummingsista.

 

Honka onnistui keräämään hätäisesti kokoonpanon jalkeille kauden 2010/11 koitoksiin ja yritti puhaltaa uutta henkeä toimintaansa osallistumalla VTB-liigaan, mutta ehtymättömän vaurauden kaivon pohja oli tullut vastaan.

 

Audi-kaupungin kultaketjupojat katosivat liigasta paria sarjaporrasta alemmas nuolemaan haavojaan ja muistoksi jäivät vain maailman suurimman kirkon (Tapiolan Urheiluhalli) kattoon nostetut ryppyiset mestaruusviirit.

 

Mainitsemani esimerkit ovat kukin tavalla tai toisella esimerkkejä upporikasta ja rutiköyhä pelanneista joukkueista. Suomi-koriksen historia on kuitenkin täynnä myös joukkueita, jotka ovat joutuneet liemeen jopa ilman europelien ja jäähallikeikkojen hurmosta.

 

Kouvolan Kouvot pelasi ymmärtääkseni tarkan markan linjalla vuosikausia, mutta siitä huolimatta kävi kauden 2009/10 pronssinsa jälkeen millin päässä kuilun partaalta ja pelasi sitä seuranneet muutamat kaudet Korisliigaa keski-iältään 14,2-vuotiaalla kokoonpanolla ennen vakaan nykytilan saavuttamista.

 

Myöskään Namika Lahti ei sortunut suuruudenhulluuteen tai tavoitellut planeettoja radoiltaan, vaan voitti esimerkiksi vuoden 2009 mestaruutensa hyvin kotikutoisella porukalla. Tästä huolimatta joukkueen viimeiset vuodet Korisliigassa olivat hidasta näivettymistä, joka johti vähitellen pöydän puhdistamiseen ja uuden Lahti Basketball -organisaation perustamiseen.

 

Piiloset Basket jaksoi kannatella turkulaisen huippukoripallon soihtua koripallokartalla siihen asti, kunnes Teemu Rannikko lähti ammattilaiseksi ja yleisö ja sponsorit katosivat.

 

Pussihukat ehti niittää kelvollista menestystä Myyr Yorkin ghetossa ennen siirtymistään Vantaan Energia Areenan autiuteen ja todettuaan, että ei ole järkeä pyörittää pääsarjakoripalloseuraa Vantaalla.

 

Kenties surullisin esimerkki hyvin tehdyn työn kannattamattomuudesta on viime kauden Tapiolan Honka.

 

Honka pelasi ammattitaitoiseen ja innostuneen nuoren valmentajan alaisuudessa hyvähenkisellä talkoomeiningillä ja keräsi ryhmään pääkaupunkiseudun parhaat saatavilla olleet parikymppiset.

 

Tästä huolimatta yleisöä ei kiinnostanut, yksittäisenkin runkopelaajan loukkaantumiset olivat pelillinen kuolemantuomio eikä kauden päätteeksi ei löytynyt muuta vaihtoehtoa kuin todeta alasarjat järkevämmäksi vaihtoehdoksi olemassa olevassa kulurakenteessa.

 

Enkä tiedä, onko tilanne sen parempi muissa suomalaisissa urheilusarjoissa.

 

Niin kauan kuin joukkueen taustalle löytyy Jussi Salonojan kaltainen mesenaatti, joka on valmis laittamaan suuren omaisuutensa likoon pyörittääkseen ammattilaisorganisaatiota, mitään hätää ei ole. Jokerien, HIFK:n ja HJK:n kaltaisilla brändeillä on puolestaan elinvoimaa aivan eri tavalla kuin suurimmalla osalla urheiluorganisaatiota.

 

Mutta suurin osa urheiluorganisaatioista eivät ole Jokereita, HJK:ta tai miljonääriomistuksessa, vaan ihan tavallisia Pietarsaaren Jaroja ja Karkkilan Urheilijoita. Nämä seurat joutuvat voitelemaan kunnallispäättäjiä ja järjestämään joka syksy seuran toimistolla pullakahvit varmistaakseen, että kukkakioski varaa tälläkin kaudella vuotuisen 500 euron kentänlaitamainostilan.

 

Osittain – niin paradoksaalista kuin se onkin – suomalaisten huippu-urheilujoukkueiden ongelmana on maa, jossa joukkueet operoivat.

 

Niin hyvässä kuin pahassakin Suomi on matalan korruption, ammattiliittojen, pienten auktoriteettierojen ja vahvan valtiojärjestelmän maa. Työvoima on kallista ja verottajan käsi tunkeutuu niin työnantajan, työntekijän kuin rahoittajankin kukkarolle nostaen reaalikustannukset pilviin.

 

Helppohan se on Valioliiga-jengiä pyörittää! Seuran taustalla on saudimiljonääri tai venäläisoligarkki, pelaajien ja johdon palkat voidaan käyttää sveitsiläisen pankkitilin kautta, fanikrääsä tehdään indonesialaisissa hikipajoissa ja jokainen kotimatsi tuo 40 000 katsojan verran puhdasta lipputuloa laariin!

 

Pyörittääkseen suomalaista huippu-urheilujoukkuetta on ihmisen oltava joko kivenkova realisti tai kylmähermoinen uhkapeluri.

 

 

III – Korisliiga lyhyellä ja pitkällä aikajänteellä

 

Tiistaisten Bisons-uutisten lisäksi tammikuiset viestit Uudenkaupungin Korihaiden talousongelmista masensivat suomalaisen koripallon ystävää pari viikkoa sitten.

 

Aiemmin ehdin arvioida Korihaiden olevan ainoa nousukelpoinen ja -haluinen divarijoukkue tällä hetkellä ja suitsuttaa ukilaisten kokoonpanoa sellaiseksi, jonka voisi jo nyt kuvitella Korisliiga-joukkueen pohjaksi.

 

Korihaiden kerrottua avoimesti talousvaikeuksistaan oli ensimmäinen kysymykseni, onko Korisliiga pakko supistaa ensi kaudeksi yhdeksän joukkueen sarjaksi. Kun vielä uhkakuvat Bisonsin romahtamisesta nousivat taivaanrantaan, aloin pelätä liigan kutistuvan kahdeksanjoukkueiseksi tynkäsarjaksi kultaisen 1950-luvun malliin.

 

Onko Korihaiden jälkeen divarissa edes potentiaalisia nousijoita?

 

Keski-Uusimaa -lehden taannoisessa pääkirjoituksessa mehusteltiin Korihaiden talousongelmat huomioon ottaen JKS:n mahdollisesta kiinnostuksesta liigaa kohtaan. En tunne JKS:n tilannetta riittävän hyvin, mutta nykytietojeni mukaan Järvenpäässä ei ole koettu pääsarjan pelaamista missään vaiheessa realistiseksi mahdollisuudeksi. Vaikka tilaisuus tarjoutuisi, on Järvenpäässä monta hyvää syytä kysyä vielä moneen kertaan, onko Korisliiga kuitenkin taloudellisesti liian kova satsaus.

 

HBA-Märskyn pyrkimys lienee jatkossakin kehittää Suomen parhaita nuoria divaripeleissä väljällä otteluaikataululla. FoKoPo vaatisi puolestaan nousun tullen perusteellisen organisaatiouudistuksen – olkoonkin, että Bisonsin mahdollinen luopuminen pääsarjapaikasta avaisi Forssalle ovia, jotka ovat tähän asti olleet pari vuotta kiinni.

 

Porvoon Tarmo todennäköisesti tahtonee liigaan, mutta porvoolaisten edellinen ranskalainen visiitti pääsarjaan yhä mielessäni joudun kysymään vakavasti, olisiko Tarmolla edes teoriassa pitkäjänteistä suunnitelmaa, vai noudattaako seura vanhaa kunnon ”haalitaan paikkakunnalle ne pelaajat, jotka pikkubudjetilla saadaan kokoon ja toivotaan, että se riittää”-mallia, jolla pääsarjassa pelaa lähinnä Lapuan Korikobrat.

 

Lahti Basketballia odotan liigaan vuoden 2020 tienoilla ja haluan uskoa espoolaisen huippukoripallon uuteen tulemiseen, mutta lyhyellä tähtäimellä näen Korisliiga-kelpoisten seurojen lukumäärän tällä hetkellä pienemmäksi kuin vuosiin. Pyrkimys ammattilaisuuteen yhtaikaa taantuman kanssa verottaa.

 

Toisaalta syytä liioiteltuun huoleenkaan ei ole. Kataja, Karhu ja Kouvot ovat ymmärtääkseni taloudellisesti vakavaraisia. Hälyttäviä uutisia en ole kuullut myöskään Vilppaasta, Seagullsista, Pyrinnöstä tai Nokiasta.

 

KTP:n rämpiminen on nostanut omia kysymyksiään, mutta akuuttiin rahanpuutteeseen en usko. Samuel Haanpää, Devonne Giles ja Sefton Barrett eivät voi olla halpoja pelaajia.

 

Tiedän, että suurin osa Korisliigan seuroista tekee niin hyvää työtä kuin suinkin pystyy. Silti vaikuttaa käsittämättömältä, että maassa olisi noin kahdeksan aidosti pääsarjakelpoista seuraa, joiden jälkeen seuraa kourallinen rajatapauksia, jotka voivat käytännössä neljällä jenkillä, kahdella puoliammattilaisella ja muutamalla lukiolaispojalla yrittää pelata liigassa säilymisestä.

 

Ja mitä enemmän pyörittelen kysymystä Korisliigan rakenteesta päässäni, sen mutkikkaammalta tilanne vaikuttaa.

 

Loogisinta olisi pelata Korisliigaa niissä paikoissa, missä on eniten potentiaalisia katsojia ja sponsoreita – ja tämä merkitsee suuria kaupunkeja, joihin olisi helpoin houkutella pelaajia opiskelupaikkojen perässä.

 

Olen fantisoinut pitkään Korisliiga-seurojen verkostosta, joka leviäisi Helsingistä Ouluun ja Turusta Joensuuhun, unohtamatta Jyväskylää, Vaasaa ja Lappeenrantaa. Kartalle mahtuisivat myös jotkin perinteisimmät koripallopaikkakunnat, kuten vaikkapa Kotka tai Lahti.

 

Samalla on totta, että suurissa kaupungeissa kuluttajilla on käytännössä rajaton mahdollisuus valita haluamiensa viihdemuotojensa parista. Kauhajoen, Loimaan, Kouvolan ja Salon parhaita puolia on yhteisöllisyys ja sen myötä tuleva kyky valjastaa koko seutukunta yhden palloilulajin pariin.

 

Vaikka kuinka haluaisin nähdä turkulaisen huippukoripallon uuden nousun, on turkulainen koripalloyleisö ollut jo vuosien ajan aneemista ja hiljaista, on kyse ollut sitten TuNMKY:n, Piilosetin tai Aura Basketin joukkueista. Onko vaikkapa turkulaiselle liigakoripallolle tilausta, vai onko koripallon ainoa mahdollisuus hakea lebensraumia kuudenkymmenen kilometrin päästä?

 

Niin kauan kuin koripallo elää lajina jääkiekon ja jalkapallon parissa, nämä kysymykset ovat ikuisella tavalla ajankohtaisia.

 

IV – Dettmannin idea

 

Kaikki edellä kirjoitettu huomioon ottaen kysyn, olisiko Henrik Dettmannin iänikuinen teesi suurempien palloiluhallien rakentamisesta kertakaikkisen oikea, kun otetaan suomalaisten pääsarjajoukkueiden budjettiongelmat kokonaisuudessaan?

 

Dettmann tykkää provosoida ja kärjistää, mutta provosointi ja kärjistys ovat perinteisesti retorisia tyylikeinoja, joiden tarkoitus on synnyttää aktiivista keskustelua. Koska ”keskustelua” ei nyky-Suomessa ole olemassakaan, rautalangasta väännettynä Dettmannin esimerkki kuuluu suurin piirtein seuraavasti:

 

Vielä 1990-luvulla Saksan Bundesliiga oli pienten, mutta fanaattisten kannattajaryhmien pikkulaji valtavan jalkapallon varjossa. Bundesliiga-joukkueet pelasivat alimitoitetuissa ”luolissa” noin 2,000–2,500 hengen keskimääräisille yleisöille, mikä oli 80-miljoonaisessa kansassa järisyttävän pieni määrä etenkin verrattuna vaikkapa Bayern Münchenin fudisjoukkueen katsojamääriin.

 

1990-luvun lopussa ja vuosituhannen taitteessa Bundesliigassa pyrittiin ammattimaistamaan toimintaa niin, että seurat ja Bundesliiga-kaupungit sitoutuivat rakennuttamaan muutaman vuoden aikajänteellä yksinomaan koripallolle pyhitettyjä halleja hyllyttämisen uhalla.

 

Muutamat perinteiset seurat potkivat tutkainta vastaan ja pelasivat jokusen vuoden evakossa 50–100 kilometrin päässä, kunnes lopulta taipuivat enemmistön tahtoon.

 

Tänä päivänä Saksan koripallon Bundesliiga on täysiammattilaissarja, jota pelataan yhä uutuuttaan kiiltävissä halleissa, ja jonka keskimääräinen katsojakeskiarvo on noin kaksinkertaistunut runsaassa vuosikymmenessä (4,431 katsojaa/ottelu kaudella 2014/15).

 

Niin kauan kuin joukkueella ei ole Nokian, UPM-Kymmenen, Koneen tai Talvivaaran (vitsi, vitsi) kaltaista suuryritystä tai saudisheikkiä taustoillaan, sen realistisin keino saada lisätuloja on lipputulojen avulla.

 

Kuuluin itsekin vielä pari vuotta sitten siihen väestönosaan, jonka mielestä Korisliigan seurojen pitäisi myydä pari vuotta jumppasalit täyteen ennen kuin uuden palloiluhallin rakentamisesta kannattaisi edes haaveilla. Sittenpähän aloin miettiä Dettmannin ajatusta tarkemmin ja löysin samalla valaisevan esimerkin ihan kotimaastakin.

 

Salon Vilppaan menestys ei ole ollut – anteeksi kaikille salolaisille ystävilleni ja toki myös Juuso Sainiolle, joka ei kuulu edelliseen kategoriaan – erityisen merkillepantavaa joukkueen edellisen liiganousun jälkeen.

 

Vilpas kieppuu kaudesta toiseen jossain runkosarjan kahdeksannen sijan ja putoamisvaaran välillä, ja kaikesta siitä huolimatta joukkue kuuluu kaudesta toiseen Korisliigan kärkikolmikkoon yleisökeskiarvoja laskettaessa.

 

Minkälainen tilanne olisikaan, jos Vilpas pelaisi mitaleista?

 

Ei siitä ole kovin kauaa, kun Ilpo Jalonen, Tick Rogers ja James Dockery pelasivat Salon Vilppaan edustusjoukkueessa puolapuisessa jumppasalissa kuudensadan äänekkään katsojan edessä. Salohalliin siirtymisen jälkeen Vilppaan organisaatio on saanut kääriä jokaista kotiottelua kohden noin 500–800 ”ylimääräisen” katsojan verran lipputuloja seuran kassaan.

 

Dettmann on julkisuudessa puhunut 4,000–5,000 katsojan palloiluhalleista, mutta siihen asti ei tarvitse mennä. Suomen väestöpohjalla ja maan mittakaavalla 2,500–3,000 katsojan Salohalli tai Energia Areena toimisivat aivan riittävän hyvin mainitussa tarkoituksessa.

 

On totta, että iso halli olisi oma investointinsa, joka vaatisi oman siirtymäaikansa. Yleisökapasiteetin lisääminen ja tyypillisen munkki ja kahvi -puffetin vaihtaminen nykyaikaisempiin palveluihin – puhumattakaan kuppituoleista, ammattimaisesta äänentoistosta, ilmanvaihdosta ja valaistuksesta jne. – olisi ylivoimaisesti yksinkertaisin ja toimivin tapa houkutella lisää yleisöä halliin.

 

Yleisökeskiarvon nouseminen 800:sta 1,250:aan antaisi myös varaa keskimääräisen lipun hinnan tiputtamiseen eurolla tai parilla. Sama euron tai parin alennus generoituisi kuitenkin ottelun aikana virvokkeeseen, arpaan tai fanituotteeseen – se ei poistuisi hallista.

 

Valavuori nosti taannoisessa kolumnissaan Porin Ässät lätkän puolelta esimerkiksi joukkueesta, joka perinpohjaisen halliremontin jälkeen vetää merkittävästi suurempia yleisömääriä halliinsa, koska lehtereillä istuminen ei enää altista fania hypotermialle tai eturauhastulehdukselle.

 

Yleisön viihtyvyyttä ei sovi aliarvioida, kun hahmotellaan strategiaa, jossa katsojakeskiarvoa nostetaan tuhannesta 1,500:n kautta 2,000:aan. Ja kun Korisliiga voi jonain päivänä paukutella henkseleitä kahdentuhannen katsojan keskiarvoilla, ollaan jo paljon lähempänä edes nykyisen Veikkausliigan asemaa.

 

Lätkäliigan volyymiin on vielä pitkä matka, mutta koriksen katsojamäärien kaksinkertaistuminen näkyisi harrastajamäärien kaksinkertaistumisena, medianäkyvyyden lisääntymisenä ja kesällä katukoriskenttien kasvavana täyttöasteena. Seurojen kassoja käsitellessään fiksut kamreerit puolestaan näkisivät, että pelimerkkejä on merkittävästi edellisiä kausia enemmän seuraavan kauden budjettia varten.

 

Suuremmat hallit eivät ole suuruudenhulluutta. Ne ovat lajin arvostusta ja yksi Korisliigan kasvun edellytyksistä. Ilman selkeää strategiaa katsojamäärien kasvattamiseksi on puhe Korisliigan ammattimaistumisesta aina vaillinnaista.

 

V – Provokaatio

 

Otan myös askeleen taaksepäin.

 

Haave suuremmista halleista ja Korisliigan ammattimaistumisesta on oltava koripalloväen mielissä pitkällä aikajänteellä, mutta koripalloseurojen on myös reagoitava olosuhteisiin. Suomi elää yhdeksättä vuottaan taantumassa eikä tunnelin päässä ole vieläkään nähtävissä valoa.

 

Koska toinen jalkani on urheilun ja toinen taiteen puolella, tunnen jotakuinkin yhtä paljon urheilijoita kuin näyttelijöitä, muusikoita tai kirjailijoita. Näin ollen pidän urheilu vs. taide -vastakkainasetelmaa lievimmillään keinotekoisena, pahimmillaan ääliömäisenä.

 

Ammattiurheilija ja ammattitaiteilija ovat kumpikin samassa veneessä; motivoituneiden osaajien epävarmoja ammatteja, joissa ihmiset tulevat keskimäärin paremmin toimeen hyvinä kuin huonoina aikoina. Kumpikaan ei ole verrattavissa lääkäriin, poliisiin tai sairaanhoitajaan. Maailma pyörisi, vaikka heidän työpanoksensa olisi muualla kuin taiteessa tai urheilussa. Maailma olisi ikävämpi, mutta se pyörisi. Muusikot soittavat, vaikka eivät saisi rahaa – urheilijat urheilisivat, vaikka eivät saisi rahaa.

 

Kaukaisella 1990-luvulla yleisin pääsarjaseuran toimintamuoto oli se, että seura maksoi pelaajille kulukorvaukset, tossut, peliasun ja ruokailun sekä järjesti tälle huokean vuokrakämpän sekä puolipäiväisen työpaikan.

 

Kysymykseni on ollut jo viimeisen parin vuoden ajan, että olemmeko palaamassa takaisin siihen aikaan, että pelaajat lähtevät aamuharjoitusten jälkeen neljäksi tunniksi ajamaan trukkia tai myymään juoksutossuja?

 

Entä olisiko opintonsa jo päättäneille, kenties perheen perustaneille pääsarjapelaajille järkevin vaihtoehto täysammattilaisuuteen pyrkimyksen sijaan pelata ja harjoitella oman toimen ohella, puolikkaalla korvauksella, puolikkailla velvoitteilla?

 

Onko kaikki mainitsemani mahdollista niin kauan kuin Korisliiga tähtää täysiammattilaisuuteen? Antaako puoliammattilaispelaaja yksinkertaisesti liian paljon tasoitusta täysiammattilaiseen nähden?

 

Entä onko ”täysiammattilaisuus” sellainen Graalin malja, jota täytyy tavoitella samalla, kun resurssit ovat niukat? Onko asioita, joista voidaan tinkiä? Voidaanko pelaajien ja valmentajien palkkojen juustohöyläleikkauksilla pelastaa yksi tai kaksi työpaikkaa joukkuetta kohden? Onko siihen ylipäätään yhteistä tahtoa?

 

Käsittämättömän vaikeita kysymyksiä.

 

Erinomaista tilanteentajua osoitti ainakin Greg Gibson Vilpas-ottelun jälkeisessä puheenvuorossaan. Gibsonin puhe sisälsi kaikki suomalaisen melankolian ja saksalaisen realpolitikin hyveet yhdistettynä käsitykseen poikkeuksellisesta hyvästä, joka on viime vuosina koitunut hänen osakseen.

 

Voimia ja kärsivällisyyttä jokaiselle, joka yhä jaksaa, tahtoo ja osaa tehdä töitä huippukoripallon puolesta pienessä, pohjoisessa maassamme.

 

———————————————————————————————

HippromoHIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Yksi kommentti artikkeliin ”KAATUVIA JÄTTILÄISIÄ, SUURHALLEJA JA REAALIPOLITIIKKAA – eli turhautunut puheenvuoro suomalaisen pääsarjakoripallon taloudellisista lainalaisuuksista

  1. Hei Hippo,

    Artikkelisi oli hyvä ja siinä oli paljon kysymyksiä, ajatuksia ja toiveita.

    Entä ne vastaukset? Mitä pitäisi muuttaa ja miten eteenpäin.. seuroissa ja ennen kaikkea suomalaisessa koripallobisneksessä.
    Mitä jos kävisimme asiasta sivistyneen, aikuisen, analyyttisen keskustelun? Vaikka julkisenkin sellaisen tässä sinun mediassasi.

    ToPon kokemuksien opettamana minulla olisi paljon sanottavaa, mutta ei oikein foorumia. Liiton toimintaan en taida mennä, kuvaan mielummin Seagullsien kentän laidalla ja nautin nuorten pelistä. Olen kansainvälisissä yrityksissämme kouluttajana ja tiedän liiketalouden konseptit ja teoriatkin. ToPon aikana ei ollut voimia niiden soveltamiseen, kun laskut vain kaatuivat päälle ja vasta aamuyön uni toi hetken paon stressistä.

    Nyt muutaman vuoden etäisyydestä moni asia on selvinnyt. Myös noista, joita sinä pohdit.

    Dialogimuodossa. Viisas kysymys ja sen harkittu vastaus. Ja pohdintaa. Riittävän lyhyt kerrallaan, että sen voi lukea muutkin. Ei absoluuttisen oikeata, mutta ihminen oppii kokemuksesta ja kulttuuri syntyy siitä, että tietoa jaetaan eteenpän.

    Panen itseni nimelläni peliin ja kerron niinkuin asiat olen nähnyt ja ymmärtänyt, mutta huomiota ja skandaalia vältän, mukana olleita ihmisiä ymmärtäen. Voihan johonkin väliin kuvankin laittaa toden tuntua lisäämään. Reilua korista Stadista -hengessä.

    Sinun meiliä minulla ei nyt ole, kun se on jossain edellisessä ohjelmaversiossa 🙂

    ystävällisesti
    Lauri I.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s