TIENNÄYTTÄJÄT – Suomessa pelanneiden ulkomaalaiskoripalloilijoiden ensimmäinen aalto 1972–73

Koripallo

Suomi-koriksen kultainen 1960-luku alkoi hiipua syksyn 1967 EM-kisojen kuudennen sijan jälkeen, kun vanhojen tähtien hohde alkoi himmetä. Vuonna ’72 Koripalloliitto teki päätöksen puhaltaa uutta henkeä kotimaiseen huippukoripalloon sallimalla ulkomaalaispelaajat sarjoissaan. Tässä on heidän tarinansa.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuva: Koripallomuseo


 

I – Tapiolan erakot: Greg Douglas ja Ernest Pettis

 

Kesällä 1972 espoolainen huippukoripallo eli voimansa päiviä.

 

Tapiolan Honka oli päättänyt pelikauden 1971/72 Suomen mestaruuteen kahden voiton kaulalla lähimpään kilpakumppaniinsa, Helsingin NMKY:hyn.

 

Kari Rönnholm upotti omintakeista kulmahyppyheittoaan tappavin tarkkuuksin, Jyrki Immonen piti ison orkesterin pyörimässä maestron ammattitaidolla. Juhani ”Jussi” Keto pelasi parasta kauttaan, Kari Lahti ja Pekka Litmanen muodostivat korin alle lihasmuurin.

 

Kiitos 1960-luvun puolenvälin strategiansa hypätä kotimaan pelaajamarkkinoille sumeilematta, espoolaiset olivat ansainneet kautta maan mainetta ison rahan jenginä, joka hoitaa asiat Amerikan meiningillä ja nautiskelee nostamistaan kierroksista kolmoskehän ulkopuolisten joukkueiden kotikatsomoissa.

 

Ei siis ollut minkään valtakunnan ihme, että juuri Honka ryntäsi ensimmäisenä apajille, kun Koripalloliitto hyväksyi kokouksessaan ulkomaalaisvahvistusten sallimisen SM-sarjassa.

 

”Tilanteen ympäriltä järjestettiin Tapiolassa isoin lehdistötilaisuus, mitä koripallossa oli siihen mennessä järjestetty. Ainakin kaksikymmentä eri sanomalehtien toimittajaa tuli juomaan ilmaista konjakkia ja kuulemaan, millainen pelaaja Espooseen oli tulossa”, kertailee kesän 1972 tunnelmia Helsingin NMKY:sta Honkaan siirtynyt Jarmo Laitinen.

 

Tapiolan Hongan silloinen apuvalmentaja Olli Virtanen tunsi henkilökohtaisesti Interperformances-agenttitoimiston perustajan, Herb Rudoyn. Virtanen ja Hongan toimitusjohtaja Ati Palermaa kävivät kesällä ’72 ahkeraa kirjeenvaihtoa Rudoyn kanssa Hongan historian kaikkien aikojen ensimmäisen ulkomaalaispelaajan hankinnassa.

 

Virtasen, Palermaan ja Rudoyn valinta osui 203-senttiseksi listattuun Greg Douglasiin, joka oli vain vuotta aiemmin edennyt Kansas Jayhawksin paidassa NCAA:n Final Fouriin sittemmin Boston Celticsissä kaksi NBA-mestaruutta voittaneen ja NBA:n finaalien arvokkaimpana pelaajana palkitun Jo Jo Whiten joukkuetoverina.

 

Espooseen saapuva Amerikan ihme sai sopulit sekaisin. Siinä hötäkässä unohtuivat yhtä lailla poliittinen korrektius kuin metrijärjestelmäkin.

 

”Hongan silloinen hovitoimittaja Esko Rasilainen teki lehdistötilaisuudesta ison jutun Ilta-Sanomiin. Lehdessä luki kissankokoisin kirjaimin: ’KUUSIJALKAINEN N****RI VAHVISTAA HONKAA’. Ilta-Sanomia päätoimitti silloin Martti Huhtamäki, joka muisteli pitäneensä Rasilaiselle puhuttelun aiheesta. Ja mikä olennaisinta, Huhtamäen puhuttelu ei koskenut n-sanan käyttöä, vaan amerikkalaisten mittayksikköjen huonoa tuntemusta”, Laitinen veistelee.

 

Alkusyksyllä ’72 Virtanen, Palermaa ja Hongan päävalmentaja Seppo Kuusela matkustivat Helsinki-Vantaalle Douglasia vastaan. Kuusela muistelee ikimuistoista ensikohtaamista elämäkerrassaan Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina:

 

”Joukkueemme kundit olivat Douglasin saapumisesta ymmärrettävän innoissaan, etenkin pitkä kaarti, joka oli joutunut uurastamaan raskaita iltoja vastustajien senttereitä vastaan. Tyrmistys olikin suunnaton, kun lentokoneesta asteli nelikymppisen näköinen aikamies, jonka kaljamaha vyöryi vyönsoljen yli.”

 

Douglasin ensimmäiset harjoituksetkaan eivät antaneet odottaa hyvää. Amerikan mies oli mitä ilmeisimmin käyttänyt kesänsä grillailuun ja oluenjuontiin, sillä Cooperin testissä mies kykeni hölkkäämään kokonaiset 1200 metriä vatsanväänteitä valitellen.

 

Viimein kauden alkaessa Douglas oli kuitenkin saanut kuntoutettua itsensä mitenkuten pääsarjakoripalloon riittävään kuosiin.

 

Iso laitahyökkääjä oli SM-sarjan mittapuulla ilmiselvä sentteri. 1970-luvulla jopa kaksimetriset pelaajat pääsarjatasolla olivat harvassa, ja heistäkin useimmat pelasivat SM-sarjaa vain pituutensa johdosta ilman muita avuja.

 

Vaikka Douglasin elopaino liikkui kauden alkaessa 140 kilon tuntumassa, hänen kokonsa loi merkittävän pelotteen puolustuspäähän. Lisäksi Douglas onnistui käynnistämään lukuisia nopeita hyökkäyksiä puolustuslevypalloista antamilla kanuunasyötöillä. Taktiikka puri: Douglasin ei tarvinnut rasittaa itseään juoksemalla hyökkäykseen, kun Laitinen, Jyrki Immonen ja Kari Rönnholm keskittyivät korintekoon.

 

”Douglas oli täyttä dieseliä. Nopeutta siinä miehessä ei ollut nimeksikään. Tietenkin hän pärjäsi kookkaana kaverina, mutta hänen pelitaitonsa eivät koskaan pistäneet silmään. Paha sanoa, oliko hän vain huonossa kunnossa, vai oliko hän myös huono pelaaja”, aprikoi Laitinen.

 

Espoon visiittiään Douglas ei joutunut viettämään yksin.

 

Tuoreena Suomen mestarina Honka osallistui syksyllä 1972 silloisen FIBA Euroopan Champions Cupin (nyk. Euroliiga) karsintoihin. Eurokilpailun säännöt sallivat joka joukkueelle kaksi ulkomaalaispelaajaa. Niinpä Honka järjesti Douglasin kämppikseksi Espooseen Western Michigan -yliopistosta vasta valmistuneen Ernest Pettisin, jonka Detroit Pistons oli varannut Pettisin NBA:han kesän 1972 draftin viidennellä kierroksella.

 

”Jos Douglas oli hiljainen kaveri, josta oli vaikea saada mitään irti, Pettis oli ihan toista maata. Puheista ja käytöksestä päätellen Pettis oli olevinaan maailman paras pelaaja, vaikka hän ei ollut edes suomalaispelaajiin verrattuna mitenkään ihmeellinen”, Laitinen tiivistää.

 

”Pettis oli ehkä 194-senttinen, mutta hänellä oli yksi suurimmista koskaan näkemistäni afrokampauksista. Pettis piti afrokampaa piilossa kampauksessaan pelin aikana ja käytti aikalisät kampauksensa sutimiseen. Lisäksi hänellä oli armottoman korkeakaarinen heitto. Tapiolan Yhteiskoulun silloisessa salissa oli akustiikkasyistä silmiinpistävän matala katto, johon Pettis kolhi heittoaan monet kerrat.”

 

Eurokilpailun ensimmäisellä karsintakierroksella Hongan seinä nousi pystyyn romanialaista Dinamo Bucurestia vastaan.

 

”Jo matsia edeltävänä iltana oli piru merrassa. Pettis heittäytyi hankalaksi, kun ranskalaisten perunoiden lisukkeena oli Heinzin ketsupin sijaan romanialaista merkkiä. Douglas tietenkin nosti myös metelin, kun Pettis aloitti”, Laitinen kuvailee espoolaista ekskursiota Bukarestiin.

 

”Bukarestissa tuli sitten turpiin oikein kunnolla, 37 pisteellä. Ati oli aivan kuppi nurin matsin jälkeen ja sauhusi: Sieben und dreissig, sieben und dreissig! Miten voi olla, että meillä on kaksi amerikkalaisvahvistusta ja me hävitään silti 37 pisteellä?”

 

Pettisin piipahdus Suomeen jäi lyhyeksi europeleistä karsiutumisen johdosta, mutta Douglas jatkoi pelejään Hongassa keskitalveen. Hiljainen mies vetäytyi lopullisesti kuoreensa ja hankki jopa tammikuussa pelikiellon lyötyään vierasottelussa Pispalan Tarmoa vastaan Mikko Heinoa nyrkillä korvaan.

 

Douglas jäi erakoksi. Koko Hongan organisaatiossa ymmärrettävää englantia puhuivat lähinnä Virtanen, Laitinen ja joukkueenjohtaja Vesa Vilke, jonka valmennusjohto värväsi Douglasin tutkapariksi auttamaan jokapäiväisissä asioissa.

 

”Greg Douglas oli kovin hiljainen mies. Ei se koskaan itsestään hirveästi kertonut. Sen ajan Suomessa niin pitkä musta mies oli tietenkin merkillinen ilmestys, ja hänen tapansa saattoivat antaa hänestä vähän rehvakkaan kuvan”, kaivelee Vilke muistoja ”suojatistaan”.

 

”Lähinnä muistan sen, kuinka vein ihan kauden alussa Gregin vaateostoksille, koska hän oli saapunut maahan ilman vaihtovaatteita. Kun käytiin ostamassa paitoja ja pukuja, sanoisinko, että kyse ei ollut ihan paidasta tai kahdesta. Piti olla monenlaista ja joka väriä. Sosiaalista elämäänsä Greg ylläpiti soittelemalla Rönnholmin Karin kämpiltä lankapuhelimella huikeita puhelinlaskuja.”

 

Douglas kesti talven 1972/73 pimeää ja pakkasia vielä yli helmikuun puolenvälin, kunnes katosi maasta sanomatta kenellekään sanaakaan.

 

”Ensimmäinen signaali Gregin lähdöstä oli, kun poliisit ottivat yhteyttä Olli Virtaseen. Hongan nimiin merkitty auto oli parkkeerattu Töölössä tuolloin sijainneen Finnairin bussiterminaalin ramppiin ja tukki liikenteen. Auton hansikaslokero oli ollut niin täynnä parkkisakkoja, ettei sinne mahtunut mitään muuta”, kertoo Laitinen.

 

Osasyyt arvoituksellisen jättiläisen käytökseen selvisivät vain vuotta myöhemmin, kun Laitinen pelasi ensimmäistä kauttaan NCAA-liigaa Brigham Youngissa.

 

”BYU:n apuvalmentaja Bob Frederick oli aiemmin koutsannut Douglasia yliopistossa. Hänen kertomansa mukaan hänen urallaan oli yksi ainut pelaaja, joka oli koskaan tullut aivan hirveissä jurrissa harjoituksiin, ja se oli Greg Douglas.”

 

Teoksessa More University of Kansas Basketball Legends Kenneth N. Johnson kirjoittaa Douglasin ajautuneen yliopistovuosinaan päihdekierteeseen, joka johti sittemmin kroonisiin mielenterveyshäiriöihin.

 

Douglas siirtyi toisille värähtelytasoille huhtikuussa 2005. Iowan hautausmaalle haudattu Douglas elää ikuisesti YouTubessa tallenteesta, joka kertoo Kansas Jayhawksin kauden 1970/71 joukkueesta.

 

 

II – Hospizin ponnistaja: Matt Gantt

 

Jos Tapiolan Honka lähti kevään 1972 Suomen mestaruutensa jälkeen uuteen kauteen täynnä itsevarmuutta, olivat tunnelmat hopealle jääneessä Helsingin NMKY:ssa apeat. Joukkueen aloitusviisikosta kaksi pelaajaa jätti laivan, kun Jarmo Laitinen valitsi Hongan ja Mikko Koskinen Turun NMKY:n.

 

Kauden avauspuolisko oli mestaruuskamppailuun tottuneelle joukkueelle välttävä. Namika voitti ensimmäisestä kymmenestä pelaamastaan ottelusta vain neljä, eikä nuoresta ryhmästä noussut vastuunkantajaa Laitisen ja Koskisen tilalle. Piste i:n päälle oli vierasottelussa Karkkilassa kärsitty neljänkymmenen pisteen tappio KaU:lle.

 

Kun hätä oli suurin, katsahti ”Kristika” kansainvälisille markkinoille.

 

”Namikan silloinen pääsihteeri Mauri Virtanen sai kuulla kansainvälisten NMKY-yhteyksiensä avulla Matt Gantt -nimisestä laitahyökkääjästä. Gantt oli draftattu silloiseen ABA-liigaan, mutta Kentucky Colonels päätti lähettää pelurinsa vielä yhdeksi kaudeksi marinoitumaan Eurooppaan”, taustoittaa HNMKY:n kauden 1972/73 nouseviin toivoihin lukeutunut Erkki Saaristo.

 

Ganttin meriitit yliopistotasolta olivat väkevät.

 

Kaudella 1970/71 Ganttin joukkue St. Bonaventure oli edennyt NIT-turnauksen semifinaaleihin asti siitä huolimatta, että oli menettänyt sentterinsä Bob Lanierin NBA:han. Gantt kohosi tuolla kaudella joukkueensa aloitusviisikkoon ja viimeisteli sitä seuraavalla kaudella 13,0 pistettä ottelua kohden.

 

”Kaveri oli tosi urheilullisen näköinen. Kaikesta näki, että kyseessä oli pelimies. Kuitenkin syystä tai toisesta ekoissa treeneissä Gant ei erityisemmin säväyttänyt. Oliko sitten kyse aikaerorasitusta vai pelasiko mies muuten puolivaloilla, en tiedä”, kertailee Saaristo.

 

Gantt ehti saada vain parit harjoitukset alleen ennen tulikastettaan. Neljästoista tammikuuta 1973 Helsingin NMKY toivotti kotisaliinsa tervetulleeksi altavastaajana Stadiin saapuneen Pispalan Tarmon.

 

”Eka puoliaika oltiin hätää kärsimässä. Ei oikein pärjätty. Meidän joukkuepeli oli ihan sekaisin, kun kaikki kaverit lähinnä katsoivat, mitä Gantt touhuaa. Eikä Ganttin heitto oikein uponnut”, Saaristo muistelee.

 

”Tauolta tuli sitten peliin ihan eri mies. Matt blokkasi toisella 20-minuuttisella käytännössä jokaisen heiton, jonka Karkkila otti vähänkin lähempää koria. Blokkeja taisi tulla toistakymmentä. Ja toisessa päässä kenttää me päästiin näkemään se Matt, joka tuli saman kauden aikana tutuksi. Kaveri nousi kuin Koneen hissi kauas yläilmoihin. Niitä donkkeja katseltiin vierestä huuli pyöreänä.”

 

Gantt tunnettiin jo NCAA:ssa yhtenä liigan parhaista donkkaajista. Suomalaiskatsojat olivat suorastaan pyörryksissä St. Bonaventuren miehen ilmahallinnasta. Ponnistusvoimansa ansiosat Gantt oli molemmissa päissä kenttää pelote, jollaista Suomessa ei oltu koskaan nähty.

 

”Vanhat koripalloihmiset muistavat aina kertoa Ganttin olleen kaikkien aikojen paras jenkkipelaaja Suomessa. Ja kyllähän Matt dominoi sarjaa. Harvassa joukkueessa oli pelaajia, joilla oli mitään edellytyksiä ottaa lähietäisyyksien heittoja Mattin ollessa kentällä”, Saaristo suitsuttaa.

 

Saariston sanoilla on katetta. HNMKY:sta Honkaan siirtynyt Jarmo Laitinen ja ensimmäistä kauttaan HNMKY:n edustusjoukkueessa kaudella 1972/73 harjoitellut Jukka Mantere muistavat yhä elävästi ponnistusihmeen.

 

”Aika voi kullata muistot, mutta siihen maailmanaikaan Matt oli jotain ihan käsittämätöntä. Muistan tilanteen, jossa olin leikannut alle, saanut pallon takaoveen ja tehnyt heittoharhautuksen. Normitilanteessa pelaajalle jää siinä pieni reaktioaika, mutta Mattin suhteen olin ihan sormi suussa, kun ei se saatana tullut harhautukseen mentyään alas ollenkaan!” nauraa Laitinen.

 

”Namikan tuolloinen valmentaja Raimo Ritosalmi antoi Mattille käytännössä vapaat kädet. Matthan tykkäsi vapauksistaan kuin hullu puurosta. Me suomalaisethan ollaan tyypillisesti hyvin maanläheisiä pelaajia, mutta Matt sai vapauden operoida niin kuin itse tahtoi”, Mantere selvittää.

 

Vaikka matka USA:n itärannikon metropolialueelta YYA-Suomeen oli maantieteellisesti ja henkisesti valtava, Helsinkiin sopeutumisessa ei Saariston mukaan ollut Ganttilla ongelmia.

 

”Matt oli tietysti vähän arka, mutta onhan se ymmärrettävää, kun koko maassa ei ollut juurikaan ulkomaalaisia ja joukkuetovereistakin vain osa puhui englantia.”

 

Ganttin elinpiiri rajoittui pienelle alueelle. Helsingin NMKY majoitti Ganttin tulosta alkaen amerikkalaispelaajansa Vuorikadulle tuolloin Hospizina tunnettuun Hotelli Arthuriin.

 

”Mattilla oli Hospizissa tilava yksiö, josta pääsi portaat laskeutumalla ravintolaan syömään tai koripallohalliin harjoittelemaan. Siitä oli lyhyt matka keskustaan ja Helsinki Clubille, missä kävi koripalloilijoita, jääkiekkoilijoita, näyttelijöitä ja kaiken maailman pintaliitäjiä. Matthan oli Helsinki Clubilla vielä lähinnä kuriositeetti ja ihmettelyn kohde, mutta jo seuraavalla kaudella oman paikkansa Helsinki Clubin kinginä otti Gerald Lee”, Jukka Mantere virnistää.

 

Gantt ehti pelata HNMKY:ssa talvella 1973 kahdeksan ottelua 31,0 pisteen ottelukeskiarvolla. Namika voitti kahdeksasta Ganttin pelaamasta ottelusta neljä ja kohosi lopulta SM-sarjassa viidenneksi.

 

”Olihan Matt joskus huvittunut suomalaisista tavoista ja käytänteistä, mutta hän viihtyi porukassa ja Helsingissä ja olisi kovasti mielellään jatkanut”, taustoittaa Saaristo.

 

”Matt oli kuitenkin vielä siinäkin vaiheessa nuori mies ja ajatus ABA:sta aktiivisena hänen mielessään. Mies sai kuitenkin Belgiasta rahakkaan sopimustarjouksen, jota ei kannattanut hylätä. Namikahan pystyi tarjoamaan Mattille lähinnä kulukorvaukset, ruokaa ja asumisen.”

 

Belgiansa aikansa pelattuaan Ganttin ABA-unelmat haihtuivat ilmaan ABA:n ja NBA:n vuoden 1976 yhdistymisen myötä.

 

Vuonna 1990 Gantt nimettiin St. Bonaventuren yliopiston Hall of Fameen. Viimeisimpien tietojen mukaan Gantt elää perheineen Syracusessa.

 

 

III – Turun mestarismies: Donald Crenshaw

 

Pelikaudella 1971/72 koripallon Suomensarjassa (nyk. I Divisioona) oli yksi ja vain yksi joukkue: Turun NMKY, joka löylytti lähimpiä vastustajiaan viikko toisensa jälkeen yli viidenkymmenen pisteen erolla ja kolasi tappiottomana väylän SM-sarjaan seuraavaksi kaudeksi.

 

Kuumana siirtomarkkinakesänä 1972 vanhan pääkaupungin koripalloylpeyden taustajoukot päättivät, että TuNMKY kaipaisi SM-sarjakentille vähintään pari kovan luokan vahvistusta, jotta joukkue pystyisi pelaamaan menestyksestä myös korkeammalla tasolla. Eikä TuNMKY tyytynyt roolipelaajiin tai jämämiehiin.

 

Kolmen Helsingin NMKY:ssä vietetyn kauden jälkeen koripallostipendin Wake Forestin yliopistoon saanut Mikko Koskinen palasi Yhdysvalloista Suomeen pelilupaepäselvyyksien johdosta. Sen sijaan, että olisi valinnut Amerikan piipahduksensa jälkeen paluun Helsingin NMKY:hyn, sarjanousija TuNMKY:n edustaminen pääsarjatasolla kiehtoi Koskista enemmän.

 

Hongan parhaana pistemiehenä mestaruuskaudella 1971/72 kunnostautunut maajoukkuelaituri Juhani Keto valitsi niin ikään Turun uudeksi komennuspaikakseen, kun taas 205-senttinen sentteri Ossi Gustafsson suoritti seuraloikan Turun Riennosta Namikan puolelle.

 

TuNMKY olisi ollut väkivahva joukkue ja ennakkosuosikkien kategoriassa pelkillä kotimaisillakin voimilla, mutta kun hallitseva mestarisuosikki Honka oli jo ilmoittanut avaavansa ulkomaalaispelaajien markkinat amerikkalaissentterillä, myös Turussa koettiin painetta amerikkalaispelaajan hankintaan.

 

Tarinoita siitä, kuinka South Californian yliopistossa NCAA-uransa pelannut Donald Crenshaw päätyi Turkuun, on moneksi.

 

”Vuoden 1972 Münchenin olympialaisiin valmistautuva USA:n maajoukkue lähetti kisaehdokasjoukkueen Eurooppaan, johtotähtenään itse Julius ”Dr. J.” Erving. Samassa joukkueessa antoi näyttöjä myös Crenshaw. Joukkueen pelattua Suomessa TuNMKY:n taustamiehet Jukka Vihanto ja Keijo Ketonen nappasivat Donin heti kättelyssä joukkueeseemme”, kertoo nykyisin Floridassa vaikuttava Mikko Koskinen.

 

”Tarina on muuttunut vuosien varrella moneen kertaan. Oman käsitykseni mukaan Vihanto ja Ketonen olivat jollain huvireissulla Saksassa ja törmäsivät hotellissa joukkioon isoja, mustia miehiä. Kaverit menivät juttusille ja kertoivat olevansa turkulaisen koripallojoukkueen johtoporras, joka olisi kiinnostunut ammattilaispelaajan hankkimisesta. Homma oli ehtinyt jo unohtuakin, kun joskus lokakuun alussa Crenshaw soitti henkilökohtaisesti Vihannolle ja kysyi, oliko sopimustarjous vielä voimassa”, kertoo oman versionsa tapahtuneesta TuNMKY:n kauden 1972/73 joukkueen kakkossentteri Tapio Sten.

 

Koripallon SM-sarjan pelikaudesta 1972/73 pitää etsimällä etsiä draaman kaarta, niin yksipuolinen Turun NMKY:n näytös se oli.

 

Runkosarjakauden aikana TuNMKY hävisi vain yhden ottelun, senkin sarjan käännyttyä jo jälkipuoliskolleen Helsingin Kisa-Toverien vieraana yhden pisteen erolla. Neljän joukkueen jatkosarjassa TuNMKY ei antanut sen enempää mahdollisuuksia edes lähimmille kilpakumppaneilleen.

 

Jos joukkue olisi ollut mestaruuskelpoinen pelkillä kotimaisillakin pelaajilla, 25,1 pistettä ottelua kohden Namikalle viimeistellyt Crenshaw toi joukkueen suorittamiseen vielä lisävaihteen.

 

”Valmentajana toimi Pentti Hilke, joka oli isossa pankinjohtajan virassa SYK:ssä siihen aikaan. Penttiä ei hirveämmin treeneissä näkynyt, joten treenasimme oma-aloitteisesti Jorma Pilkevaaran ohjauksessa”, Sten kertoo.

 

”Aloitusviisikko maajoukkuemiehineen muodosti oman joukkueensa, ja Crenshaw otti omaan jengiinsä meidät neljä penkiltä tullutta pelaajaa. Pelattiin vielä myöhään lauantai-iltana verenmakuisia matseja, vaikka sunnuntaina päivällä oli peli.”

 

”Kun pelasimme harjoituksissa viisikko vastaan viisikko -peliä, matsit olivat huomattavasti kovempia kuin monet sarjamatsit. Crenshaw’n kanssa pelasin usein 1-vs-1-pelejä, ja joskus veri lensi, kun otimme matsit niin tosissamme”, täydentää joukkueelle 16,5 pistettä ottelua kohden säkittänyt Mikko Koskinen.

 

Aikalaiset eivät kuvaile Crenshaw’ta varsinaisesti koripalloilulliseksi virtuoosiksi. Suomeen saapuneista ensimmäisen aallon ulkomaalaispelaajista Crenshaw muistuu ennen kaikkea heidän mieliinsä kuitenkin raudanlujana ammattilaisena, joka ei antanut kulttuurishokkien vaikuttaa suoritustasoonsa.

 

”Ei Crenshaw mikään Teemu Rannikko ollut, mutta hän oli loistavassa fyysisessä kunnossa, hyvä puolustaja ja pelasi joukkueelle. Kaikki pelaajat joukkueessa olivat kielitaitoisia, mikä varmasti osaltaan helpotti hänen sopeutumistaan”, Sten avaa.

 

”Teknisesti Don ei ollut NBA-tasoa, mutta hänen yrityshalunsa ja fyysinen voimansa olivat ylivertaiset. Hän ei käyttänyt alkoholia tai syönyt leivitettyjä ruokia. Lisäksi hän oli todella säntillinen, reilu ja rehellinen – poikkeuksena monista muista Suomessa sittemmin pelanneista amerikkalaisista”, täydentää Koskinen.

 

Ennen kaikkea Crenshaw oli ”yksi pojista”.

 

”TuNMKY omisti – ja omistaa edelleen – Turun keskustassa kokonaisen kerrostalon, jossa monet joukkueen pelaajista, Don mukaan lukien, asuivat. Liikuimme isossa porukassa ja vietimme aikaa sekä kerrostalon kattohuoneiston edustustiloissa että läheisessä kantaravintolassamme. Se oli yksi hyvähenkisimmistä joukkueista minun urallani”, ylistää Sten.

 

Oli kyse sitten Crenshaw’n kypsyydestä, TuNMKY:n menestystä tai Turun historiallisesta luonteesta kansainvälisenä hansakaupunkina, kertomukset kulttuurien yhteentörmäyksistä loistavat poissaolollaan Crenshaw’sta puhuttaessa. On vain muisto kaikin puolin pidetystä ja menestyksekkäästä huippu-urheilijasta, joka lasketaan yhä suomalaisen koripallohistorian kaikkien aikojen amerikkalaisvahvistusten kastiin.

 

Aikalaisten tietojen mukaan Crenshaw’n ammattilaisura jäi yhden kauden mittaiseksi. Crenshaw teki sittemmin uransa kenkäjätti NIKE:n koripallomarkkinointijohtajana.

 

 

IV – Turkin legioonalainen: Fikret Ahsen-Böre

 

Jos Pispala on maanlaajuisesti tunnettu jostain, niin kenties Haulitehtaasta, Rajaportin saunasta, Pispalan Pulterista tai Suomen kenties syvimmästä hipsterikeskittymästä Helsingin Punavuoren ohella.

 

Pääsarjakoripallo on sen sijaan asia, jonka edes tamperelainen urheiluväki harvemmin yhdistää Pispalaan. Tästä huolimatta oikea vastaus on ”kyllä” – läntisen alueen miesten II divisioonassa vuosikausia tahkonneella Pispalan Tarmolla on SM-sarjamenneisyytensä.

 

Tarmo nousi Suomensarjasta SM-sarjaan kevättalvella 1971 ja kiilasi Hongan mestaruuskaudella 1971/72 yllätyksellisesti kuudennelle sijalle Matti ja Mikko Heino kärkimiehinään.

 

Huvin ja urheilun vuoksi kerääntyneeltä kaveriporukalta kukaan ei osannut odottaakaan nousua Tapiolan Hongan, HKT:n, HNMKY:n ja TuNMKY:n rinnalle taisteluun mitaleista. Huhuja muiden suomalaisjoukkueiden ulkomaalaispelaajahankinnoista liikkui Laukontorin laitureilla koko kesän 1972, kunnes Tarmo liittyi edelläkävijöiden eturiviin täysin äkkiarvaamatta ja suunnittelematta.

 

”Pelailtiin Ratinan stadikan ulkokoriskentällä sinä kesänä, kun ihan yllättäen peleihin hakeutui mukaan vähän tummempi kaveri”, muistelee Tarmon SM-sarjajoukkueessa 1970-luvulla tahkonnut Jyrki Väänänen.

 

”Kaveri selitti, että hän oli viettänyt viimeiset kaksi kautta Turkin armeijassa ja tullut nyt äitinsä kotiseuduille Tampereelle tuulettumaan joksikin aikaa. Vaikka minäkin olin käynyt armeijassa sissikoulutuksen, muistan sitä irvistäneeni että ai helkkari, Turkin armeija voi olla paha pala kenelle vaan.”

 

Tarmon pelaajien uusi tuttavuus oli Fikret Ahsen-Böre, 28, turkkilaisen isän ja tamperelaisen äidin vesa. Koripalloilijana turkkilaismies ei ollut kummoinen, mutta ”Fikulla” oli muita avuja, jotka tekivät hänestä selkeän vahvistuksen joukkueelleen.

 

”Todettiin heti, että äijä oli aika kovaluinen ja riskissä kunnossa armeijan vastikään käyneenä. Pelurina Fikret oli vähän samanlainen kuin minä, eli luontoa ja voimaa riitti, mutta taito oli jäänyt nuorempana hankkimatta”, Väänänen hekottaa.

 

”Vastustajat tietenkin tunsivat nahoissaan Fikretin kulmikkuuden ja kovuuden. Oli ihan luonnollista, että pienimmät ja heikommat pelurit pysyivät kaukana, kun hullu mies Turkista haki levypalloja. Siinä sai vaan syyttää itseään, jos joutui kyynärpään tielle.”

 

Ahsen-Böre nosteli pispalalaisille 6,6 pistettä ottelua kohden ja piti vastustajan jässiköitä ruodussa kolhuja kaihtamattomalla pelillään. Hinta-laatusuhde oli kohdallaan, kun otetaan huomioon, että suurin osa SM-sarjapelaajista operoi 1970-luvulla kärjistettynä tossu- ja ruokapalkalla.

 

Ennen kaikkea Ahsen-Böre vietti Tampereen vuotensa kuten oli luvannut: irrotellen.

 

”Fikret oli äärimmäisen positiivinen kaveri, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen. Kun on viettänyt kaksi vuotta turkkilaisessa armeijassa, silloin varmasti haluaa vähän ottaa takaisin menetettyä aikaa. Fikret tykkäsi täkäläisistä naisista ja täkäläiset naiset tykkäsivät Fikretistä”, virnistää Väänänen.

 

”Olihan kaveri huomiota herättävä silläkin lailla, että kun me suomalaiset opiskelijapojat pukeuduttiin siihen, mitä halvalla löydettiin, Fikretillä oli äärimmäisen kallis ja upea 70-luvun nahkatakki ympäri vuoden huolitellusti yllään. Huumorimiehellä oli aina omat tiensä ja jos joskus hänen mukaansa pääsi viettämään aikaa, oli aina mielenkiintoisia iltoja tiedossa.”

 

Fikret Ahsen-Böre päätyi Tampereen vuotensa jälkeen Helsinkiin ja eteni 1970-luvun loppuun mennessä Turkin Helsingin suurlähetystöön töihin.

 

”Kielitaitoisena ja sosiaalisena kaverina Fikusta oli varmasti hyötyä suurlähetystö-ympyröissä. Sen koommin en ole mieheen ollut yhteydessä, mutta joku tiesi kertoa, että hän olisi jäänyt Suomeen pysyvästi asumaan.”

 

V – Vorssan pioneeri, Aaron Covington

 

Vaikka Aaron Covington ei pelannut Suomessa SM-tasolla asti ja saapui maahan vasta vuotta myöhemmin kuin pääsarjan ensimmäisen aallon ulkomaalaisvahvistukset, kuka tahansa forssalaisen koripallon kanssa tekemisiin joutuva kuulee väistämättä legendoja ”Vorssan Kovinktonin” edesottamuksista.

 

Buffalolaislähtöinen Covington edusti Canisiusin yliopistoa NCAA-liigassa vuosina 1970–73. Hänet draftattiin myöhäisillä varauskierroksilla sekä ABA-liigan Memphis Tamsiin että NBA:n Buffalo Bravesiin, mutta ammattilaissopimuksen jäätyä syntymättä Covington lähti hakemaan nostetta uralleen Euroopasta – tarkemmin ottaen Forssasta, Suomen Tyykikylästä.

 

”Aaron lensi Suomeen justiinsa ennen kauden alkua ja hänet ajettiin suoraan Helsinki-Vantaalta FoKoPon saunailtaan. Siinä ehdittiin hädin tuskin esittäytyä, kun porukka riisui jo vaatteita pois ja huusi, että eiköhän mennä löylyyn. Ensimmäinen kauhallinen vettä kun sihahti kiukaalle, niin Aaron juoksi lauteilta niin lujaa kuin jaloista pääsi”, kertoo silloinen Koripoikien korinalustan kauhu, Markku ”Tuukan isä” Kotti.

 

FoKoPo pelasi kaudella 1973/74 silloista miesten Suomensarjaa. Jos amerikkalaispelaajat herättivät ihmetystä SM-sarjassa, sitäkin enemmän heitä äimisteltiin sarjaporrasta alempana, missä Covingtonin kaltainen entinen NCAA-pelaaja oli täysin lyömätön.

 

”Aaron oli ihan omaa luokkaansa. Se oli sen verran liukas ja vahva, että ei sitä divaritasolla pidätellyt mikään. Ylivoimaisesti teknisin kaveri, joka Forssassa pitkiin aikoihin nähtiin”, Kotti kuvailee.

 

”Aaron oli myös tosi mukava kaveri, välitön ja sydämellinen ihminen. Sieltä olisi saattanut odottaa ties minkälaista diivailijaa, mutta Aaron sopeutui Forssaan ilman mitään mutkia. Pekka Suonpää lahjoitti Aaronille kauden alussa polkupyörän, ja sillähän se sotki yhtään mukisematta lumihangessa kotoaan urheilutalolle ja takaisin pitkin talvea. Aaronhan kantoi polkupyörän aina pukukoppiin sisään, ettei varkaat veisi.”

 

Eksoottinen amerikanilmestys käänsi ymmärrettävästi päitä etelähämäläisessä pikkukaupungissa.

 

”Olin silloin vielä poikamies, niin usein pörrättiin Aaronin kanssa kuppiloissa Forssassa ja pitkin Etelä-Suomea. Yhden kerran oltiin ehditty kävellä Vorssassa Arskan kämpiltä Koskisillan kupeeseen, niin 20-30 metrin päässä tuijotti kaksi mummelia täysin haavi auki, että jumalauta, musta mies Forssassa”, Kotti muistelee.

 

”Oma legendansa on myös Aaronin ensimmäinen kotiottelu. Meillä oli kuuluttajana jäyhä, keski-ikäinen hämäläismies, joka alkuesittelyssä kajautti: ’Numerolla 14, 191 senttiä, Aaron Covington, n****ri.’ Eihän Aaron sitä itse ymmärtänyt eikä sanaa osattu silloin samalla tavalla paheksua kuin nykyisin, mutta yhdeksi ainoaksi kerraksi se jäi, kun FoKoPon silloinen puheenjohtaja kävi jututtamassa kuuluttajaa.”

 

Covingtonin ura FoKoPossa sai sittemmin äkkilopun, kun häntä syytettiin Yhdysvalloista lähetettyjen kannabiskirjeiden vastaanottamisesta. Viimeisen kerran Covington kävi Forssassa tammikuussa 1979, vain vuoden päivät ennen kuolemaansa.

 

”Asustelin silloin Forssassa Turuntiellä ja pakkasta oli 25 astetta. Ovikello soi iltayhdeksän aikaan, ja Aaron värjötteli siellä oven ulkopuolella ilman pipoa ja hanskoja. Aaron oli tullut naisystäväänsä tapaamaan ja kertoi halunneensa tulla Suomeen jo aiemmin, mutta hänellä oli taannoisen tutkintovankeutensa johdosta maahantulokielto voimassa monta vuotta”, kronikoi Kotti entisen joukkuetoverinsa myöhempiä vaiheita.

 

Loputtomien tarinoiden lisäksi Covington jätti ”perinnöksi” Forssaan tänä vuonna 40 vuotta täyttävän pojan, Joona Rosenbergin, joka on viimeksi kuluneen neljän vuosikymmenen aikana ehtinyt kuulla kaikki mahdolliset isäänsä koskevat tarinat.

 

”Äiti on kertonut oman suodattimensa läpi omat juttunsa ja vanhoilta FoKoPo-jermuilta on kuultu toinen puoli. Kovasti sitä puhellaan, että faija ois ollut melkoinen naistenmies, mutta niissä tarinoissa on varmaan puolet omasta päästä veisteltyä”, Rosenberg nauraa.

 

”Forssan Lehdessä oli aikanaan iso juttu faijan kannabissyytteistä. Jonkin verran kertoo ajastaan se, että lehtijutussa kirjoitettiin kannabiksen sijaan heroiinista.”

 

Aaron Covington kuoli vuonna 1981 Bostonissa. Viimeisimmät kuulumiset isänsä edesottamuksista Joona Rosenberg sai tietää vain pari vuotta sitten forssalaisella terassilla.

 

”Kävelin yhtenä kesäpäivänä terassin ohi, kun yksi tuntematon viisikymppinen äijä huitoi mut luokseen, että oletko sinä Aaron Covingtonin poika”, Rosenberg kertoo.

 

”Hän kertoi asuneensa New Yorkin Buffalossa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Paikallisessa baarissa oli tullut puheeksi, että hän on Suomesta Forssa-nimiseltä paikkakunnalta. Sikäläiset olivat hehkuttaneet, että yksi Buffalon parhaista koripallonpelaajista muutti nimenomaan Buffalosta Forssaan vuonna 1973. Maailma on käsittämättömän pieni.”

 

Siinä, missä monet amerikkalaisten koripalloilijoiden suomalaislapset ovat tehneet sittemmin uraa koripallossa, Rosenbergille isänsä lajista jäi käteen vain ennakkoaavistus.

 

”Minipojissa roikuin mukana yhden kauden ajan, muttei koris oikein tarttunut. Jääkiekkoa pelasin monta vuotta ja taekwondo vakiintui päälajikseni. Kyllä se niin on, että isään lopahti meidän perheen korisharrastus.”

 

———————————————————————————————

HippromoHIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Yksi kommentti artikkeliin ”TIENNÄYTTÄJÄT – Suomessa pelanneiden ulkomaalaiskoripalloilijoiden ensimmäinen aalto 1972–73

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s