BRONTOSAURUS, HIRMUINEN HIRMULISKO – eli Helsingin Kisa-Toverien kultaiset vuodet kuohuvalla 1960-luvulla

Koripallo

Suomen koripallohistorian kaikkien aikojen menestyksekkäin joukkue kansainvälisillä kentillä, jonka riveistä kerättiin miesten koripallomaajoukkueen kivijalka Tokion olympialaisiin 1964, ja joka dominoi kotimaan kenttiä 60-luvun alussa viidellä perättäisellä Suomen mestaruudella.

 

Teksti: Hippo Taatila

Vieraileva kertoja: Pentti Salmi

Kuva: SKL-Arkisto

 

I – Kun Stadi oli kingi

 

Nykypäivän Korisliigaa seuraaville nuorempien sukupolvien koripallofaneille tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta ei niin kovinkaan kauan aikaa sitten pääkaupunki määräsi pääsarjan – eli silloisen SM-sarjan – marssijärjestyksen.

 

Vielä niinkin lähellä kuin 1990-luvulla Stadia puskivat koriskartalle Pere Klingan ja Aaron McCarthyn ToPo, nopeista hyökkäyksistä näyttäviä donkkeja iskeneen Mika-Matti Tahvanaisen Pantterit sekä tietenkin Helsingin Namika, jossa Pete Niiranen jakeli piiskaletti viuhuen sokkosyöttöjä Pekka ”Löbö” Lähdetniemelle sky hookiin.

 

Espoon puolella Paavo Koskivaara kasasi kesällä 1994 Tapiolan Hongasta Suomi-koriksen omaa ”Dream Teamia”, kun taas vuonna 1997 pääsarjakoriskartalle nousi nuori ja vauhdikas Pussihukat, sittemmin tapaturmaisesti menehtynyt Miska Alanko keulahahmonaan.

 

Jos kelaamme 90-luvun lama-Suomesta vielä runsaat kolme vuosikymmentä taaksepäin 60-luvulle, ehkäisypillerin ja hippiliikkeen vuosikymmenelle, voimme todeta, että pääkaupunkiseudulla oli vieläkin rajumpi yliedustus kansakunnan koripallokartalla.
Pelkkä vilkaisu pelikauden 1960 SM-sarjaan riittää sanojen takeeksi: kaksitoista joukkuetta, joista Torpan Pojat, Helsingin Kisa-Toverit, Pantterit, Helsingin NMKY, Työväen Mailapojat, Helsingin Ilves ja Sörnäisten NMKY toivottivat vuoroin maalaisserkut Porista ja Kotkasta tervetulleiksi suureen maailmaan.

 

Ymmärtääksemme 50- ja 60-lukujen huippukoripalloa Helsingissä on meidän ennen kaikkea ymmärrettävä joukkueiden kaupunginosakeskeisyys. Missä ympäristössä joukkueet pelasivat, sellaisen identiteetin he saivat kantaakseen.

 

”ToPo oli tyypillinen munkkiniemeläisseura. ToPo oli munkan oma jengi ja munkkalaiset nimenomaan herrakansan maineessa. Ei sinne vielä 60-luvullakaan pelaajia Munkan ulkopuolelta tullut”, kuvailee menneiden vuosikymmenen Stadi-koriksen voimasuhteita Suomen Mr. Koripallo, Pentti Salmi.

 

”Työväen Mailapojat keräsi joukkueensa Elannon toimitalon kupeesta, Haapaniemen kentän ympäriltä. Sieltä ponnisti myös Elannon Isku. Helsingin NMKY ei ollut niinkään kaupunginosaseura, vaan yksi jättiseura, jonka alaisuudessa pelasi useita kaupunginosaseuroja Sörkästä Pakilaan. Helsingin Jyry piti kotikulminaan Sörkkaa ja Harjua.”
Salmen mukaan kaavan rikkoi ainoastaan 1950-luvun menestyksekkäin koripallojoukkue Pantterit (ent. Kiri-Veikot, HOK-Veikot).

 

”Pantterit oli tavallaan outolintu, koska se keräsi ainoana seurana pelaajia ympäri Helsinkiä – mainittakoon, että Pitkänsillan pohjoispuolelta Panttereissa ei ollut muita kuin Esko Karhunen, hänkin kotoisin ensimmäisestä talosta sillan jälkeen…”

 

1960-luvulle tultaessa sotavuodet olivat ehtineet hillitä jyrkimmät vastakkainasettelut punaisen ja valkoisen Suomen välillä. Yleisöt kannustivat omiaan provosoimatta ja munkkalaisetkin saivat rauhassa matkustaa sporalla Kallioon koripallo-otteluun pelkäämättä sakinhivutusta. Jos vanhat stereotypiat elivät jossain, niin kansan suussa.

 

”TUL:n seurat olivat peräisin niin sanotuista työläiskaupunginosista nimenomaan Pitkänsillan pohjoispuolelta. Junanradan ali kun mentiin länteen, siellä sijaitsivat Töölö ja Munkkiniemi herrasväkineen. Kun kaupunginosien väki koostui vaikkapa jonkin tehtaan työntekijöistä, suhtauduttiin seurojen toimintaan ihan omanlaisellaan hengellä”, Salmi kuvailee.

 

Kaupunginosaseurojen kategoriaan lukeutui myös Helsingin Kisa-Toverit, jossa Salmi itse sai koripallokasvatuksensa. 1960-luvun suurimman suomalaisen koripallojoukkueen menestyksen siemenet istutettiin heti sotavuosien jälkeen, ja siemenet alkoivat itää jo 1950-luvun jälkipuoliskolla.

 

”Kaikki HKT:n pelaajat olivat kotoisin Vallilan ja Kallion alueelta. Toimistomme sijaitsi Vallilan sittemmin puretussa Työväentalossa, jonka jumppasali oli pääasiassa HKT:n käytössä. Se oli suuri etu muihin seuroihin nähden. Sali ei ollut täysimittainen, mutta pikkupoikien käyttöön ihan riittävä. Pelaajien varttuessa treenasimme entistä enemmän Olympiastadionilla.”

 

Pentti Salmi henkilöityi Helsingin Kisa-Toverien kantavaksi puuhamieheksi hyvin varhain. Kotiuduttuaan varusmiespalveluksesta 1940-luvun lopulla Salmi istahti sittemmin urheiluprofessoriksi leivotun Helge Nygrenin viereen. Vanhempi ja nuorempi herrasmies kävivät keskustelun, joka määritti Suomi-koriksen suuntaa seuraavina vuosikymmeninä.

 

”Mä pelasin SM-sarjaa vielä 1940-luvulla ja jonkin aikaa vielä 1950-luvun alustakin, mutta armeijan jälkeen hyppäsin työelämään, eikä pelihommat oikein enää toimittajana luonnistunut. Samaan aikaan Helge Nygren oli vetäytymässä valmennushommista ja kysyi, ’josko sinä Pena olisit kiinnostunut valmentamaan.’ Koutsin hommat sopivat luontevammin toimittajan kalenteriin kuin pelaaminen, joten siitä se lähti käyntiin.”

 

26-vuotias Salmi luotsasi HKT:n A-pojat Suomen mestaruuteen vuonna 1954 joukkueella, jonka koritykki oli pelinrakentaja Raimo Vartia.

 

”Ongelmamme oli pitkään se, että kaikki pelaajamme olivat kauhean lyhkäisiä. Hävisimme järjestäen kaikki pelit korin alla ja tipahdimme 50-luvulla yhdeksi kaudeksi Suomensarjaankin (nyk. I Divisioona), kun muut jyräsivät meidät korin alta”, Salmi selvittää.

 

”Harjoittelimme kuitenkin määrätietoisesti, laadukkaasti ja paljon ja meillä oli riittävä taitotaso haastaa isompiamme. Pantterit oli 50-luvulla vielä ihan ylivoimainen, mutta uskoimme siihen, että joku päivä vanhat väsyvät ja uudet kasvot nousevat esiin. Niinhän siinä kävi.”

 

II – HKT:n kulta-aika

 

Pantterit päätti koripallon SM-pelikauden syksyllä 1959 kultajuhliin vanhoilla aseilla, eli Seppo Kuuselan ja Timo Suvirannan virtuositeetilla. Vuotta myöhemmin joukkue tipahti kertaheitolla pilvilinnoista SM-sarjan neljänneksi.

 

Kauden 1960 mestariksi kruunattiin Felix Paasosen valmentama ToPo, korikuninkainaan Paavo Suhonen (20,3p/ottelu) ja Matti Airas (15,9p/ottelu).

 

Samalla kaudella Kisa-Toverit ei ollut enää kaukana valtakunnallisesta kärjestä. Pronssitila irtosi 16 voitolla 21 ottelusta. Vanhojen runkohahmojen rinnalle nousi A-poikien SM-kultaa samalla kaudella huuhtonut ikäluokka.

 

”Pitkään kaivattuja pitkiä pelaajia alkoi löytyä omista junioreista Liimon veljesten Karin (200 cm) ja Martin (195 cm) myötä. Kumpikin asui alle viidenkymmenen metrin päässä Vallilan työväentalolta. Molemmat olivat vuosikaudet viettäneet lähes kaiken irtoavan vapaa-ajan pallon perässä”, Salmi hekottelee.

 

”Maajoukkuemies Matti Köli (195 cm) saapui meille samalla kaudella vuonna 1960 Helsingin Urheilijat -41:sta, kun TUL:n seurat eivät enää saaneet osallistua Koripalloliiton toimintaan. Kun nämä kolme laitettiin kentälle, meillähän alkoi olla Suomen paras eturivi koossa.”

 

Ensimmäistä miesten Suomen mestaruuttaan HKT juhli vuonna 1961, jolloin joukkue oli pääsarjassa lähes lyömätön: 22 ottelua, 20 voittoa. Lähimmät haastajat, KTP ja ToPo, jäivät kumpikin kolmen voiton päähän.

 

”Kun saatiin Liimon veljesten ja Matti Kölin muodossa pituutta tiimiin, meille muodostui erinomainen kenttätasapaino. Tärkeintä oli, että pitkät miehemme eivät olleet mitään heinäseipäitä, vaan aitoja taitopelaajia”, Salmi selvittää HKT:n tietä pronssijoukkueesta mestariksi.

 

”Ennen kaikkea saimme erinomaisen puolustuspään paletin kasaan. Nykyisin puhuttaisiin ’transition-puolustuksesta’: jos pitkät miehemme eivät saaneet hyökkäyspään levypalloa, palasimme erinomaisesti alas. Martti Liimo oli puolestaan ensimmäisiä suomalaisia, joka osasi oikein blokkaamalla blokata vastustajan heittoja.”

 

Pelikausina 1962 ja 1962/63 (syksy-kevät-järjestelmään siirtymisen jälkeen) SM-sarjassa nähtiin kahden helsinkiläisjoukkueen hegemoniapaini, kun ToPo ja HKT pelasivat tasaväkisesti kullasta.

 

HKT vei sekä ’62 että ’63 mestaruuden munkkalaisia kismittävällä tavalla. ToPo oli kahden kauden aikana keskinäisissä kohtaamisissa joka kerta HKT:ta parempi, mutta HKT vei silti sarjapisteissä voiton ”Munkan Lakersista”.

 

Kesällä 1963 HKT sai vielä merkittävän täydennyksen riveihinsä, kun Turussa koripallouransa aloittanut iso mies Pertti ”Pepe” Laanti saapui vanhasta pääkaupungista uuteen.
”Kun Pepe laitettiin kentälle Liimon veljesten ja Matti Kölin kanssa, meillä oli Suomen ylivoimaisesti kovin pitkä eturivi”, Salmi linjaa.

 

Myös pelikausi 1963/64 oli HKT:n ja ToPon keskinäistä kilparavia. Joukkueet tasasivat voitot runkosarjassa ja päätyivät tasapisteisiin, mutta tuolloin Koripalloliitto päätti tasapuolisuuden nimissä järjestää helsinkiläisjoukkueille aivan oman finaaliottelunsa. Kevättalvella 1964 Helsingin täyttikin koripallomania, kun SM-sarja otti ensi askeleen kohti myöhempää playoff-järjestelmää.

 

”Finaaliottelu järjestettiin kaksi päivää runkosarjan viimeisen ottelun jälkeen. Liput myytiin loppuun urheilutalon kassalta puolessatoista tunnissa. Itse tapahtuma oli ihan täyteen ammuttu. En tarkalleen muista, kuinka monta ihmistä poliisi sai taloon päästää, mutta taisipa porukkaa istua rappusilla ja roikkua kaiteissa”, nauraa Salmi.

 

HKT haki neljännen perättäisen mestaruutensa kotiyleisönsä edessä pistein 74–63.

 

III – Miehet mestaruuksien takana

 

Koripalloliiton erinomainen tilastoarkisto palvelee tiedonjanoisia menneiden vuosikymmenten pelikausista piste- ja pelaajatiedoin aina Suomi-koriksen alkuajoista alkaen. Pelitallenteet 1960-luvulta ovat kuitenkin harvassa.

 

Kaukaisten vuosikymmenten huippupelaajien todellisia taitoja on vaikea arvioida, kun filmimateriaalia ei ole, ja yhä harvempi nykypäivänä elävä ehti nähdä Liimot, Vartian ja kumppanit tositoimissa.

 

Siispä on perusteltua kysyä: minkälaista koripalloa HKT:n nimimiehet pelasivat?
”Kari Liimo oli pelaaja, joka ei periaatteessa koskaan epäonnistunut. Muistan hänen uraltaan vain yhden ainoan ottelun, jossa hän ei saanut heittoja sisään, ja sekin oli Euroopan cupin matsi tulevaa Euroopan mestaria vastaan”, naurahtaa Salmi.

 

”Karin suoritusvarmuus oli ihailtava. Hän ei ollut niin näyttävä pelaaja, mutta näkymättömän tehokas. Kari heitti 3-4 metristä vaikeaa hyppyheittoa ylittämättömin tarkkuuksin. Hänen heittonsa lähti niin korkealta, että kukaan ei pystynyt torjumaan sitä. Lisäksi hän pystyi hyvällä liikehdinnällään luomaan itse heittopaikkansa.”

 

Veljekset ovat monesti samasta puusta veistettyjä, mutta Liimon veljesten pelitavoissa oli rutkasti eroa.

 

Kari Liimo kulki maata pitkin ja jallitti vastustajiaan tukijalkaliikkeillä kuin myöhempien aikojen Arvidas Sabonis, kun taas Martti Liimo oli sähäkkä ja näyttävä. Aikakautena, jolloin donkki oli vielä harvinaisuus, runnoi ”Mara” kahden käden donkkeja ja veteli leukoja renkaissa.

 

”Mara oli virtuoosi. Hänhän oli viitisen senttiä Karia lyhkäisempi, mutta kun broidit pistettiin selätysten ja laitettiin ojentamaan kätensä, Maran käsien pituus kompensoi pituuden puutetta. Pitkät raajat olivat Maran paras ase”, Salmi kertoo.

 

”Mara juoksi erinomaisesti nopeaa hyökkäystä ja toisessa päässä kenttää oli Suomen ensimmäisiä pelaajia, jolla oli kanttia pysäyttää vastustaja kaappaamalla hyökkääjä syliin eli kalastamalla hyökkääjän virhe. Sattuuhan se, kun toinen tulee voimalla päälle, mutta Mara ei pelännyt.”

 

Orkesteria johti pelinrakentaja Raimo Vartia, joka sai sittemmin mestaruuskaudella 1963/64 takakentällä seurakseen nuoren takamiehen Teijo Finnemanin. Finnemanista tuli sittemmin ensimmäinen suomalaiskoripalloilija, joka pelasi ammatikseen ulkomailla.

 

”Raikka Vartian valtti oli pelisilmä. Siihen aikaan ei syöttötilastoja pidetty, mutta uskon, että Raikka olisi vertaillessa esiintynyt edukseen sillä saralla. Puolustuspäässä Raikan nopeat jalat ja erittäin nopeat kädet olivat valttia. Hän pystyi esimerkiksi katkaisemaan vastustajan 2-1-hyökkäyksen sijoittumisensa ja pelinlukutaitonsa ansiosta perhanan usein. Se on melko lailla harvinaista nykyisinkin”, arvioi Salmi takakenttäänsä.

 

”Teikka Finneman ei ollut vielä juniorina ihmemies, mutta aikuistuttuaan hän teki paljon töitä kehittääkseen peliään. Teikka oli pallovarma ja sopeutui nopeasti jokaiseen joukkueeseen, jossa hän uransa aikana pelasi. Uskallan myös väittää, että SM-sarjaa pelanneista takamiehistä hän sijoittuisi ihan kärkeen kaikkien aikojen vähiten palloa menettäneiden pelaajien vertailussa.”

 

Pertti Laannin saapuessa Turusta Helsinkiin moni kysyi, miten HKT aikoo mahduttaa niin monta pitkää miestä kokoonpanoonsa. Vaikka kysymys oli looginen, pelaajien vahvuudet täydensivät toisiaan.

 

”Pepe Laanti levitti peliämme erinomaisesti. Hän oli vaikea puolustettava, koska pitkästä koostaan huolimatta hänen leipäpelinsä oli heitto. Pepe upotti nurkasta lähes nykyiseltä kolmen pisteen viivalta hyvin tarkkuuksin ja loi siten korin alta tilaa Raikka Vartialle, jonka vahvuuksiin ei heitto kulkenut, mutta joka ajoi mielellään alle. Myös Pertti Hurme oli jengissämme raudanluja kaukoheittäjä”, jatkaa Salmi HKT-analyysiaan.

 

”Pepe Laannin vahvuuksiin kuului myös hyvä huumori. Ensiluokkaisena pukukoppipelaajana hän oli tärkeimpiä vahvistuksia joukkueeseemme. Hänen sopeutumistaan uuteen tiimiin ei tarvinnut jännätä hetkeäkään.”

 

Nykypäivän Susijengi-huumasta huolimatta 1960-luku on yhä edelleen Suomi-koriksen menestyksen vuosikymmen. Tokion olympialaiset 1964 ja EM-kotikisojen kuudes sija 1967 ovat yhä ylittämättömiä saavutuksia suomalaisessa koripallohistoriassa.

 

Kalevi Tuomisen komennossa urotekoja saavuttaneen 1960-luvun maajoukkueen kohtalonyhteys kytkeytyi saumattomasti Helsingin Kisa-Tovereihin. Vuoden ’64 olympialaisiin valitusta tusinasta Liimon veljekset, Pertti Laanti, Raimo Vartia ja Teijo Finneman vastasivat viiteen pekkaan yli 60-prosenttisesti joukkueen piste- ja levypallosaaliista.

 

”Maajoukkue hyötyi paljonkin siitä, että viisikollinen pelaajia oli pelannut jo vuosikaudet samassa ympäristössä seurajoukkuetasolla”, arvioi Salmi.

 

”Samoin HKT hyötyi valtavasti siitä, että 4-5 aloitusviisikon miestä pelasi joka vuosi maajoukkueessa. Monissa seuroissa nähtiin, että maajoukkueaika oli pois seurojen toiminnasta, mutta mulle oli itsestäänselvyys, että kansainvälisistä peleistä kundit saisivat lisäoppia, jota Suomessa ei tulisi.”

 

V – Kansainvälinen HKT

Mitä kansainvälisiin peleihin tulee, Helsingin Kisa-Toverien pelikauden 1963/64 Euroopan cupin (Nyk. Euroliiga) puolivälieräpaikka on yhä edelleen Suomi-koriksen kaikkien aikojen kovin kansainvälinen saavutus seurajoukkuetasolla.

 

HKT päihitti neljännesvälierissä saksalaisen Chemie Hallen ja kohtasi puolivälierissä nykyisin Olimpia Milanona tunnetun Simmenthal Milanon, joka haki välieräpaikan kahden ottelun yhteistuloksella 186–167.

 

”Kahdeksan parhaan joukkoon päästiin. Vaikka ensimmäisessä osaottelussa saatiin kunnolla turpaan Milanossa, voitettiin italialaiset kotona kymmenellä pisteellä. Väittäisin sitä yksittäisen ottelun hienoimmaksi voitoksemme”, aprikoi Salmi.

 

Simmenthalin johti Helsinkiin takamies Alessandro ”Sandro” Riminucci, urallaan yhdeksän Italian mestaruutta voittanut maajoukkuetakamies, kumppaneinaan laitahyökkääjä Gianfranco Pieri sekä 179 maaottelun mies, sentteri Massimo Masini. Vaikka milanolaiset olivat 1960-luvulla eurokoriksen järkähtämätöntä eliittiä, eivät saapasmaan tähdet saapuneet Helsinkiin diivailemaan.

 

”Kaikki olivat kaikin puolin mukavia, maanläheisiä heppuja. Ainoa, joka pikkuisen olisi luonnehdittavissa leuhkaksi, oli legendaarinen valmentaja Cesare Rubini. Tähänkin arvioon voi vaikuttaa se, että valmentajan ominaisuudessa olin Rubinin kanssa enemmän tekemisissä kuin pelaajien”, rähähtää Salmi nauruun.

 

Pelikaudella 1964/65 HKT sai Euroopan Cupin neljännesvälierässä vieraakseen kovimman mahdollisen vastustajan Real Madridin muodossa. HKT ja Real taistelivat Helsingin illassa 100–109-vierasvoittoon päättyneen lopputuloksen ennen kuin Real nuiji stadilaiset Madridissa 97–51.

 

Euroopan Cupin edetessä Real kukisti ranskalaisen ASVEL:n ja jugoslavialaisen OKK Belgradin, kunnes kohtasi finaalissa Moskovan TsSKA:n ja pääsi juhlimaan Euroopan mestaruutta.

 

”Real-kotimatsi oli siitä erikoinen, että kautta historian se oli eka Euroliigan ottelu, jossa molemmat joukkueet tekivät yli sata pistettä. Kumpikin joukkue toi parketille parhaan heittopelinsä. Sitä oli varmasti yleisöstä mukava seurata”, tunnelmoi Salmi.

 

”Euroopan historian kaikkien aikojen pelaajiin lukeutuva Espanjan maajoukkuelaituri Emiliano Rodriguez oli Realin pelillinen johtaja. Siinä, missä me pelasimme täysin kotimaisin voimin, oli Realilla kaksi amerikkalaista – sittemmin Realia valmentanut Clifford Luyk ja Bob Burgess. Sekin oli omana aikanaan eksoottista.”

 

Vaikka HKT saikin Madridissa tukkapöllyä, espanjalaiset toivottivat HKT:n avosylein tervetulleeksi. Suomalaiset saivat jopa vaivanpalkkaa, jotta jäisivät Espanjaan pelaamaan näytösottelun Katalonian alueen epävirallista maajoukkuetta vastaan. HKT narrasi katalonialaisia pistein 78–72 Kari Liimon vastatessa 39 pisteestä.

 

”Siitä jäi ihan kivat fyrkat käteen. Katalonian alueella sijaitsi monta perinteikästä koripallokaupunkia, kuten Badalona, Barcelona ja Mataró. Aika hyvässä iskussa me silloin oltiin, kun voitettiin katalonialaiset heidän kotikentällään.”

 

HKT:n eurouran erikoisimpana tapauksena Salmi muistaa kauden 1963/64 neljännesvälieräottelun Hallea vastaan.

 

HKT voitti ensimmäisen kotiottelun 75–64 ja olisi edennyt puolivälieriin jopa kymmenen pisteen tappiolla Saksassa. Silloisten sääntöjen mukaan varsinaisen peliajan päättyessä tasan pelattaisiin jatkoaika siitä huolimatta, että kahden ottelun yhteistulos määrittelisi puolivälieriin etenijän.

 

”Oltiin viime sekunneilla pinna edessä aikalisällä, kun sanoin kundeille, että antakaa vain Hallen tehdä kori, mutta tasan ei saa peli päättyä – muuten joudutaan jatkoajalle ja Halle saa mahdollisuuden hakea johtoa”, Salmi muistelee.

 

”Halle teki korin ja rikkoi välittömästi Liimon Karia sisäänheittomme jälkeen. Kari käveli vapariviivalle huutomyrskyssä ja heitti tahallaan molemmat ohi. Summeri soi, taululle jäi Hallen pisteen voittolukemat ja yleisöhän riemastui, kun kotijoukkue voitti. Kansa juhli ja taputti, kotijoukkue taputti takaisin ja me juhlittiin omaa jatkoonpääsyämme!”

 

Aivan kuten suomalaisjoukkueet pelaavat tällä kaudella VTB-liigaa ja FIBA Challenge Cupia päästäkseen haistelemaan kansainvälisen koripallon tunnelmaa, toimivat Euroopan Cupin pelit rakentavana tekijänä myös HKT:lle. Kansainvälisissä peleissä tuli vastaan asioita, jotka olivat kotimassa vielä tuiki tuntemattomia.

 

”Muistan vieläkin, kuinka pelasimme Varsovan turnauksessa ja törmäsimme ensimmäistä kertaa joukkueena koko kentän paikkaprässiin ottelussa Slavia Prahaa vastaan. Slavia Praha oli niihin aikoihin käytännössä sama kuin Tshekkoslovakian maajoukkue”, Salmi kertaa.

 

”Se oli siihen aikaan vielä Amerikassakin uutta ja olimme aivan sormi suussa, kun emme tienneet, miten vastata. Pikku hiljaa otimme Euroopassa oppimiamme taitoja käyttöön kotimaassa ja se varmasti vahvisti asemaamme suomalaisjoukkueita vastaan.”

 

HKT pelasi viidentoista vuoden aikana kaikkiaan 126 kansainvälistä ottelua, joista joukkue voitti 67 (voittosuhde 53,2%).

 

V – Viimeinen mestaruus 1965 ja hidas hiipuminen

 

HKT:n joukkuemenestyksen lakipiste saavutettiin kaudella 1963/64, jolloin Pertti Laanti ja Teijo Finneman saapuivat ryhmään. Tuolloin joukkue voitti Suomen mestaruuden, eteni Euroopassa kahdeksan parhaan joukkoon ja poiki viisikollisen pelaajia olympiakisoissa pelanneeseen maajoukkueeseen.

 

Joukkue dominoi kotimaan kenttiä vielä kaudella 1964/65, joka muistetaan Kari Liimon parhaana kautena. Liimo murjoi uskomattomat 30,7 pistettä ottelua kohden ja jäi pistetilastossa jälkeen ainoastaan Lahden virtuoosista, Timo Lampénista.

 

Vaikka Pentti Salmi on tätä kirjoittaessa seurannut Suomi-korista aitiopaikalta yhtäjaksoisesti 1940-luvulta, hän muistaa edelleen, millaiseksi pelaajaksi Kari Liimo ehti kehittyä 1960-luvun ensimmäisien vuosien aikana.

 

”Kari teki sillä kaudella viidesti yli 40 pistettä. Se on todella kova määrä etenkin, kun muistetaan, ettei silloin tunnettu vielä kolmen pisteen viivaa. Tietenkin se herättää oman kysymyksensä: elimmekö me täysin Karin ehdoilla?”

 

Kaudella 1964/65 kuitenkin huomattiin, että lähimmät kilpakumppanit saavuttivat HKT:n etumatkaa. Työväen Mailapojat jäi kauden päätteeksi voiton päähän Kisa-Tovereista, eivätkä HNMKY ja ToPokaan olleet kaukana.

 

– Runkomme oli pysynyt vuosia kasassa, mikä pitkällä tähtäimellä toimi eduksemme, aivan kuten Panttereilla 50-luvulla. Ennen pitkää aika ajaa kuitenkin parhaatkin joukkueet kiinni, summaa Salmi erään huippu-urheilun syvimmistä lainalaisuuksista.

 

Kari Rönnholm oli nuori huippujätkä TMP:ssa, ”vanhat herrat” Spike Lindholm ja Pauli Hill siinä vieressä. Kauko Kauppinen ja Uolevi Manninen HNMKY:sta olivat molemmat maajoukkuepelaajia, Jorma Pilkevaara ja Paavo Suhonen olivat ToPo:n pelin sielu. Ei ihme, että pärjäsivät sillä kaudella niin hyvin.

 

Viimein saapui vuosi 1965.

 

Nuorisoa liikuttivat The Beatles ja Rolling Stones, Vietnamin sota lisäsi kierroksia suurvaltojen välillä, Hannu Salamalle langetettiin jumalanpilkkasyyte Juhannustanssit-romaanista.

 

Kari Liimo jätti kotimaan kentät taakseen ja siirtyi urheilustipendillä Yhdysvaltoihin Brigham Youngin yliopiston joukkueeseen. Samaan aikaan Tapiolan Honka horjutti SM-sarjan vanhoja voimasuhteita ahkeralla rekrytointityöllään. ”Haaviin” tarttui Martti Liimo, jolle Honka järjesti asunnon Espoosta saadakseen nimimiehen vahvistuksekseen.

 

Finneman, Laanti ja Vartia yhdistettynä roimasti kehittyneeseen Jaakko Manssilaan tekivät riittävän hyvää työtä johtaakseen HKT:n hopealle, mutta menestyksen kultainen malja oli viety joukkueen huulilta pois – lopullisesti.

 

”Raikka Vartia aloitti siinä 27–28 vuoden iässä vähitellen kentältä vetäytymisen pelaaja-valmentajan pestin kautta. Liimojen lähtö oli tietenkin kova isku, mutta junioreista nousi kovaa jätkää tilalle: Monni Sarkalahti, Pave Koskivaara, Kari Laento, Ilpo Rissanen…”
HKT kuului SM-sarjan kärkikahinoihin pitkälle 1970-luvun puolelle. Hopea- ja pronssimitalit seurasivat toisiaan, mutta mestaruuksiin ei polttoaine enää riittänyt, ja 1970-luvun edetessä seuran toiminta hiipui vähitellen.

 

Viimein, pelikauden 1975/76 seitsemännen sijan päätteeksi, HKT:n johtokunta löi nuijalla pöytään ja ilmoitti Koripalloliitolle, että seura ei enää jatkaisi pääsarjatasolta.

 

”Haluan korostaa, että HKT ei koskaan mennyt taloudellisesti pankrotiin! Ajat yksinkertaisesti muuttuivat. Honka aloitti pelaajamarkkinat 1960-luvulla, 1970-luvun myötä tulivat amerikkalaisvahvistukset. Pelaajat alkoivat yhä useammin pyytää rahaa korvaukseksi pelaamisesta”, purkaa Salmi aikakauden muutosta.

 

”Lisäksi, kun menestystä tulee aikansa, pelaajat ja yleisö tulevat kylläisiksi. Jos joukkueen ei tarvitse hetkeen rehkiä ylimääräistä menestyäkseen, ajavat nuoremmat ja nälkäisemmät ohi, kuten me ajoimme Panttereiden ohi aikanaan. Kyllähän meidän junioritoiminta jatkui ja pelasimme ikämiessarjoissa, muttemme kerta kaikkiaan nähneet syytä jatkaa pääsarjassa.”

 

VI – Mutta kuinka hyvä oli HKT?

 

Kun mittapuuna toimivat voitetut Suomen mestaruudet, on Suomi-koriksen historian kaikkien aikojen kuninkaiden määrittely helppoa.

 

Jokainen muistaa aikakautensa suuren ja mahtavan, oli se sitten 1950-luvun Pantterit, 1960-luvun HKT, 1980/90-lukujen taitteen KTP, Aaron McCarthyn ja Pere Klingan ToPo tai kenties Mihailo Pavicevicin Honka.

 

Mutta miten verrata eri aikakausien joukkueita toisiinsa? Olisiko kauden 1963/64 HKT kyennyt haastamaan tasaväkiseen peliin Jarkko Tuomalan ja Pertti Marttilan KTP:n, jos KTP olisi pelannut ilman amerikkalaispelaajia?
”Onhan se myönnettävä, että nykypäivän koripallo ja 60-luvun koripallo ovat kaksi eri peliä. Pelin fyysisyys on kehittynyt valtavasti. Nykypelaajat ovat paljon kovempia, voimakkaampia ja atleettisempia kuin vastaavat 60-luvulla”, jyrähtää Salmi.

 

”En sano, että kukaan olisi päässyt kentällä helpolla 60-luvun parhaina vuosina, mutta silloin kontaktia ei hyväksytty pelitilanteessa ja piste. Lisäksi pelin tempo oli varsin verkkainen niihin aikoihin. Kentän päästä toiseen mentiin sellaista tahtia, että parhaat pelaajat saattoivat helposti pelata täydet 40 minuuttia pelissä.”

 

Oma kysymyksensä koskee pelaajien taitotasoa: kuinka hyviä Liimot, Raimo Vartia, Pertti Laanti ja kumppanit olivat?
Jos – ja kun – peli kehittyy jatkuvasti, miten on mahdollista, että 42-vuotias Damon Williams on Korisliigan tehokkaimpia pelaajia, ja miten Larry Pounds tai Gerald Lee saattoivat dominoida SM-sarjaa vielä 40-vuotiaina?

 

Jos Liimon veljekset olisi siirretty aikakoneella pelikauden 1995/96 SM-sarjaan, olisivatko he vetäneet vertoja Pere Klingalle, Mika-Matti Tahvanaiselle, Saku Pehkoselle ja Jyri Lehtoselle?

 

”Pelitaidollisesti HKT:n parhaimmisto olisi varmasti kestänyt vertailun myöhempien vuosikymmenten huippujen kanssa. Niin kauan kuin pelaaja osaa pelata korista, kyllähän hän pärjää. Siltikin nykypäivän laji- ja fysiikkavalmennus tekisivät sen, että eilisen ’starat’ olisivat Korisliigan menosta aika ihmeissään.”

 

Pentti Salmi on päävalmentajan, erotuomarin ja urheilutoimittajan ominaisuudessa seurannut vierestä suomalaisen koripallon korkeimpia huippuja ja syvimpiä aallonpohjia.

 

Vaikka vuosikymmenten vertailu toisiinsa on monin tavoin mahdotonta, on pakko kysyä, mitä Pentti Salmi toisi nykypäivään takaisin HKT:n 1960-luvun huippuvuosista?
”Ihan mahdoton sanoa. Koripallo on niin eri laji, maailma niin erilainen kuin silloin. Tietenkin olisi kiva nähdä useammin parhaita suomalaispelaajia Korisliigassa, mutta samalla on sekä heille itselleen että Suomi-korikselle parempi, että pelaavat paremmissa sarjoissa”, pyörittelee Salmi.

 

”Tuskinpa haluaisin sellaisenaan tuoda mitään takaisin, mutta ainahan voi huomata, että melko pitkälle pärjää nykyisinkin samoin tavoittein kuin silloin. Keskittyy perusasioihin, harjoittelee kovaa ja laadukkaasti ja hakee kansainvälistä oppia silloin, kun sitä on saatavilla. Sellaisilla eväillä pääsee ainakin alkuun.”

 

———————————————————————————————-

HippromoHIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

 

Yksi kommentti artikkeliin ”BRONTOSAURUS, HIRMUINEN HIRMULISKO – eli Helsingin Kisa-Toverien kultaiset vuodet kuohuvalla 1960-luvulla

  1. Hei,
    ”Pantterit tavallaan outolintu” jne. Myös Raine Nuutinen asui Pitkänsillan pohjoispuolella Toisella linjalla 40- ja 50-luvuilla.
    terv. Tapani Nuutinen

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s