FINAALIUUSINTAA ODOTELLESSA, CASE IKÄVALKON MERKITYS KORISLIIGAN VOIMASUHTEISIIN JA KOUTSIRULETTI 2016 – mietteitä Korisliigan alkaneesta kevätkaudesta 2016

Koripallo

Kataja Basket pelaa omissa korkeuksissaan, Bisons odottaa yhä täyttä kokoonpanoaan jalkeille ja Sami Ikävalkon lähtöpassit Vilppaasta saattavat parhaassa tapauksessa vaikuttaa Korisliigan voimasuhteisiin arvaamattomasti. Runkosarjakausi 2015/16 on edennyt puoleenväliin ja viimeisimmät liigakierrokset antavat monta syytä reagointiin.

 

Teksti: Hippo Taatila

Kuvat: Tytti Nuoramo, Matti O. Koskinen & Francois Perthuis.

 

 

I – Finaaliuusintaa odotellessa

 

Eksyin ennen vuodenvaihdetta tyttärineni Loimaalle ja pääsin näkemään kentän laidalta viime kevään finaaliuusinnan, kun Bisons isännöi Katajaa liki loppuunmyydyn liikuntahallin kotikatsomon todistaessa.

 

Matsissa oli ihan aito playoff-tunnelma. Viime kevään finaalit ja kevään 2014 välieräkohtaaminen ovat synnyttäneet joukkueiden välille ihan aitoa ”en erityisemmin välitä noista mulkeroista”-henkeä, ja Teemu Rannikko saa jo pelkällä läsnäolollaan ja kestovirneellään loimaalaisyleisön lämpöiseksi.

 

Erityisen korkeatasoiseksi matsi ei kehkeytynyt professori Rannikon palloklinikkaa ja La Bomba Koiviston kolmannen jakson hurmosta lukuun ottamatta, mutta käsin kosketeltava lataus nosti matsin kirkkaasti tämän kauden aikana näkemieni liigapelien kärkeen.

 

Kataja pelaa hyökkäyspäässä lähes samaa koripalloa kuin viime keväänä, mutta ulkomaalaiskiintiön kasvattaminen on lisännyt joukkueen vaihtoehtoja. Lisäksi joukkueesta huokuu hallitsevan mestarin swagger siitäkin huolimatta, että amerikkalaispaletti meni uusiksi. Katajan ulkomaalaiskvartetissa ei ole Reggie Arnoldin kaltaista monitaituria, mutta Rannikolla on verrattomasti viime vuotta helpompaa löytää vapaa pelaaja kentältä joensuulaisten jauhaessa joukkuehyökkäystään.

 

Vaikka Susijengi-fanina kirpaisi nähdä Rannikon jäävän sivuun viime kesänä, on nyt helppo sanoa, että Rannikon valinta oli viisas. Teemu pelaa parasta liigapalloaan Suomeen paluunsa jälkeen. Kahden ja puolen kauden kokemuksella hän tuntee pelaajat, tuomarit, valmentajat, liigan ja hallit ja pystyy illasta toiseen operoimaan tasolla, joka tekee hänestä Korisliigan Suuren Suvereenin – yhden pelaajan, joka on täysin vastaansanomattomasti yli muiden.

 

Vaikea kuvitella, ettei Rannikko terveenä pysyessään pystyisi pelaamaan samalla tasolla lähemmäs neljääkymmentä ikävuotta. Jalka on tietenkin hidastunut ja hidastuu entisestään, mutta Korisliigan tempoon Rannikon suorituskyky riittää mainiosti.

 

Tällä hetkellä Kataja on pelikonseptinsa toteuttamisessa Korisliigassa aivan omaa luokkaansa. Keväällä kilpailu kuitenkin kovenee, kun liigan muut kärkijoukkueet saavat juonesta paremmin kiinni.

 

Carson Desrosiers on pelaajana Tom Knightia parempi, mutta työjuhta Knight oli luotu Katajan kauden 2014/15 hyökkäyspään pelitapaan. Katajan kokoonpano on laadukas ja penkki täynnä hyvän kotimaisen tason roolipelaajia, mutta joensuulaiset operoivat silti verrattain kapealla materiaalilla. Ja koska olin viime keväänä niin onnellinen joensuulaisten vietyä mestaruuden, en tohtinut nostaa käsittelyyn sitä, miten terveen Matti Nuutisen tai Ville Mäkäläisen läsnäolo olisi vaikuttanut Bisonsin joukkuepuolustukseen finaalisarjassa.

 

Mitä Bisonsiin tulee, joukkue lähti toiseen Korisliiga/VTB-maratonkauteensa paremmin eväin kuin vuodentakaiseen. Kysymys on silti täsmälleen sama kuin se oli vuosi sitten: mitkä pelaajat ovat pelikunnossa pudotuspelien alkaessa?

 

Loimaalla ei ole lähdetty hötkyilemään ja toipilaiden on annettu olla rauhassa toipilaita. Lisäksi Bisons-tallissa ymmärretään, että yksittäinen runkosarjatappio kehnompaakin joukkuetta vastaan ei ole millään tasolla maailmanloppu. Justin Jackson-projekti ei tuonut mainittavia tuloksia, mutta tilalle lienee tulossa paremmin konsepteihin sopiva korinalusmies, ja P.J. Hill korvaantunee ennen pitkää pykälää paremmalla takamiehellä. Jos uusi takamies on lähellekään Aubrey Coleman/Anthony Hilliard -kaliiberia, niin pois alta.

 

Bisons-leirissä eittämättä pidetään hyvällä syyllä Katajaa loimaalaisten kevään päävastustajana. Greg Gibson ja Damion Dantzler ovat analysoineet vuoden ’15 finaalien tallenteet puhki ja muistavat, kuinka keväällä ’14 Pyrintö raateli Katajan marssittamalla Rannikon eteen Antero Lehdon, Ville Pekkolan ja Alex Vaenerbergin amishmaisine naamapartoineen.

 

Kuten joka ikinen Susijengin vastustaja arvokisoissa tekee kaikkensa tehdäkseen Petteri Koposen elämän mahdollisimman kurjaksi, odotan Bisonsin paimentavan Rannikkoa kevään otteluissa samankaltaisella troikalla, joka iskee kynnet ”Taikuriin” koko kentällä, herkeämättä ja vihellyksen jälkeenkin.

 

Jos löisin vetoa, laittaisin senttini likoon Kataja-Bisons-finaaliuusinnan puolesta. Katajan suoritusvarmuus on omaa kastiaan ja Bisons yksinkertaisesti liian nimekäs floppaamaan keväällä. Katajan käytännön ja Bisonsin teoreettinen suoritustaso ovat pykälää korkeammalla kuin lähimpien kilpakumppanien vastaavat.

 

Kauhajoen Karhu on kirjoissani kaksikon takana ja sairasosaston paluu kentälle avaa pohjanmaalaisille mahdollisuuksia, mutta Karhulla on edelleen kaksi huutavaa ongelmaa: joukkueen hyökkäys hajoaa heti Bojan Sarcevicin istuttua penkille, eivätkä isot miehet Tim Troutman ja Lance Williams ole muiden avainpelaajien tasolla. (Joku on väittänyt minua krooniseksi Troutman-heitteriksi, mutta ei se pidä paikkaansa. Troutman osaa pelata palloa, mutta hän ei vain ole oikea pelaaja Karhulle.)

 

Kouvojen suhteen tunnelmani ovat ristiriitaiset. Onnistuessaan Kouvot pelaa äärimmäisen kaunista ja tehokasta koripalloa. Austen Rowland oli nappivalinta Kyle Shiloh’n ja DJ Richardsonin sairaslomien ajaksi ja vaikka Alexander Madsen ei ole hyökkäyspäässä kehittynyt odotusteni mukaisesti, hän pelaa puolustuspäässä aivan eri tasolla kuin aiemmin.

 

Siltikin Kouvot pelaa kapeammalla rotaatiolla kuin muut kärkijoukkueet ja joukkueen hidastuminen erinomaisen alkusyksyn jälkeen nostaa esille perimmäisimmän kysymyksen: Pystyykö Kouvot pitkässä juoksussa enää vastaamaan siihen, että muut joukkueet ovat mukautuneet kouvolalaisten hyökkäyspelitapaan? Tuliko joukkueen kuntopiikki väärään aikaan?

 

Seagullsilla on myös saumansa mitaleille – etenkin, kun Gulls on saanut paperinsa ojennukseen pelinrakennusosastolla, Carl Lindbom on löytänyt itseluottamuksensa oltuaan pari kuukautta Timi Heinosen varjossa ja Terrence Watsonin läsnäolo on vakauttanut joukkueen kenttätasapainon. Viimeisen neljän matsin perusteella Watsonista on myös enemmän iloa hyökkäyspäässä kuin olisin koskaan tohtinut ajatella.

 

Paperilla Tampereen Pyrinnöllä on teoriassa mahdollisuudet mihin tahansa, mutta joukkue ei jostain syystä ole kyennyt löytämään Damon Williamsin kaveriksi korkean tason amerikkalaispelaajia ja Ville Pekkolaa ja Petri Heinosta lukuun ottamatta Pyrinnön kotimainen osasto on alisuorittanut lähes järjestelmällisesti.

 

BJ Raymond -kategorian pelaajat eivät tipu syliin ilmaiseksi, mutta Pyrinnöllä on vielä täydet mahdollisuudet muokata itsestään mitalikelpoinen joukkue – olettaen, että joukkuekemia kestää ulkomaalaisosaston muutokset ja ketään kiinnostaa. Toivon myös, että Topias Palmin ja Joonas Cavénin nappionnistumiset Kataja-ottelussa eivät jääneet suonenvedoiksi.

 

BC Nokian duunarikorista on kiva katsoa ja Dragan Labovic on ehkä suosikkipelaajani koko liigassa. Lisäksi mieltä hivelee nähdä Salon Vilppaan pelaavan parasta koristaan sitten Allen Durham -aikojen. Molemmista joukkueista on puolivälierävaiheessa kiusaajaksi ja psyykkaajaksi, mutta pidemmälle eivät paukut riitä.

 

II – Tapaus Ikävalko ja sen vaikutukset Korisliigan kevääseen

 

Sami Ikävalkon ja Salon Vilppaan herrasmiesmäinen avioero tuli minulle yllätyksenä siitäkin huolimatta, että Doug Wiggins vei pitkälti Ikävalkon minuutit syksyn 2015 aikana ja Swagger-Samin kehonkieli ja ilmeet kertoivat pahimmillaan äärimmäisestä turhautumisesta.

 

Ei ole minun asiani pureutua Ikävalkon sopimuksen purkamisen syihin, median ja pelaajien eettisiin koodistoihin tai kuplintoihin Vilppaan taustoilla, mutta Swagger-Samin lähtö toimii paitsi virstanpylväänä miehen itsensä uralla, se avaa myös mielenkiintoisia mahdollisuuksia muille joukkueille.

 

Kerrataanpa Samin vaihtoehdot.

 

A) Vauhtia divarista. Periaatteessa loogisin vaihtoehto, ottaen huomioon Samin vähäiset minuutit syyskaudella. Divarissa on yksi nousuun tähtäävä joukkue, Korihait, ja on vaikea kuvitella, että Ikävalko lähtisi hissuttelemaan jengeihin, jotka eivät tahdo nousta. Korihaissa Ikävalko joutuisi soittamaan kakkosviulua Mikko Jalosen rinnalla, mutta edessä olisi likimain varma nousu liigaan, jota seuraisi kaudella 2016/17 jälleen kakkospointin rooli sijoista 8.-11. pelaavassa joukkueessa. Ikävalkon urakehityksen kannalta tämä olisi ikuista murmelinpäivää.

 

B) Paluu Kotkaan. ”Oman kylän pojan” kotiinpaluu saisi näyttävän jutunaiheen Kymen Sanomiin ja todennäköisesti katsomoon kourallisen junnuvuosien pelikavereita karkeloimaan. Samalla Ikävalkon saapuminen KTP:hen olisi tahtomattaankin epäluottamuslause Mike Poundsia ja Joonas Lehtorantaa kohtaan sekä sekoittaisi entisestään KTP:n pitkään levällään ollutta korttipakkaa, jonka ojentumisesta on nyt edes alustavia merkkejä. Ja viimeinen asia, jota KTP tällä hetkellä kaipaa, on ylimääräiset riskit.

 

C) Kobrat. Lapua on pelannut isolation-palloa jo muutaman kauden ajan, tosin tällä kertaa ilman kotimaista profiilipelaajaa – tämän aukon Ikävalko täyttäisi. Ikävalkon saapuminen leventäisi lapualaisten kokoonpanoa juuri sen verran, että Kobrat saisi Samin kanssa 1-3 voittoa enemmän kuin ilman Samia ja varmistaisi paikkansa liigassa ensi kaudeksi. Luvassa olisi peliminuutteja, heittoja ja vastuuta, mutta pelitaitojen kehittymisen kannalta vaihtoehto ei olisi paras mahdollinen.

 

Tähän asti Ikävalkon ura on edennyt melko lailla loogisesti ennen kuluvan kauden notkahdusta. Itsepäinen, lahjakas juniori pelaa itsensä liigajoukkueen rotaatioon. Roolipelaajaksi jäätyään hän lähtee avainrooliin divariin ja pelaa kaksi hyvää kautta, joiden jälkeen vuorossa on vuosistoratamainen mukautuminen kotimaiseen johtajarooliin Korisliigassa.

 

Yksilötasolla Ikävalko on kyennyt pelaamaan liigassa tehokkaasti, mutta erityisesti ulkomaalaiskiintiön kasvun myötä seuroilla on ollut enemmän vaihtoehtoja joukkueen kasaamiseksi. Paremman keskitason suomalainen palloa tarvitseva combo-takamies jää tässä yhtälössä jälkeen halvemmasta amerikkalaispelinrakentajasta.

 

Jos olisin Ikävalkon Mr. Miyagi, kysyisin nyt vakavasti, onko divari tai sopimus Korisliigan alakastin joukkueen kanssa oikea ura-askel 26-vuotiaalle miehelle, joka ei ole koskaan pelannut merkityksellisiä minuutteja menestyvissä joukkueissa liigatasolla?

 

Mr. Miyagin roolissa kehottaisin Samia kampaamaan tukkansa nätiksi, laittamaan sen paremman kauluspaidan ylleen, solmimaan rusetin, prässäämään housut ja lähestymään Sami Toiviaista kukkapuskan kanssa. Olen kirjoittanut myös Ikävalkolle valmiiksi puheen, jonka hän voi lukea paperista heti kaimansa avattua oven.

 

”Mä tiedän, Sami, että mut tunnetaan omapäisenä, jopa vaikeana tyyppinä, joka sanoo mielipiteensä suoraan ja tekee omat ratkaisunsa pelikentällä. Mä tiedän myös, että en ole pelitavaltani klassinen pointti.

 

Juttu on kuitenkin niin, että mä olen tehnyt itsetutkiskelua tän kauden aikana. Retriitilläni Valamon luostarissa mä tajusin, etten ole enää nuori. Mulla on ehkä viis, ehkä seitsemän kautta liigaa enää edessä, ja kilpailu kovenee koko ajan. Mä tajusin, että voisin mennä Lapualle snittaamaan 12 pinnaa per peli tai juhlia divarissa tunkion kukkona, mutta mitä kehitystä se olis?

Bojan pelaa helvetin hyvää kautta ja on ihan itseoikeutetusti Karhun pelin sielu. Sä tiedät, Sami, kuitenkin että Sargon ollessa penkillä teidän hyökkäys hajoaa. Lisäksi pudotuspeleissä joka ikinen joukkue pistäisi Sargon mankeliin hiillostamalla sitä 40 minuuttia täydellä kentällä joka matsissa.

 

Mä lupaan, Sami, että jos saan mahdollisuuden olla teidän kakkospointti, mä toteuttaisin teidän pelisuunnitelmaa uskollisena; uskollisena kuin sotaveteraanitaatan 16-vuotias labradorinnoutaja.

 

Jos sä haluat, että mä kerään palloja treeneissä ja täytän juomapullot, mä teen niin. Jos sä haluat, että mä hustlaan viis minuuttia kentällä villepekkolana, tuon pallon ylös enkä ota yhtään heittoa, mä teen niin. Mä tekisin niin kuin Jarkko Martikainen Y.U.P.:n ’Jos saisin kolme elämää’-biisissä: ’En koskaan sanoisi Minä / aina sanoisin Me.’

 

Mä tajuan, että teillä on Kauhajoella epäilyksenne mua kohtaan. Mä ymmärrän sen täysin. En oo mikään helppo tyyppi, kysykää vaikka Moleniukselta. Mutta neljä ja puoli kuukautta mä istun vaikka hanuri paljaana kusiaispesässä, jos mä vaan saan pelata mestaruuteen tähtäävässä joukkueessa. Kevät lähestyy, joukkueet hitsaa jo viimeisiä kokoonpanojaan ja menestyvät joukkueet kaipaavat jokerikortteja, joilla on cojonesit nousta esille isoilla hetkillä.

 

Viime keväänä se oli Tommi Huolila, joskus se oli Yasin Merzoug. Ja vaikka mä voin olla vaikea tyyppi, sä tiedät, että mun pää ei palele. Luottaisitko sä muhun?

Sinun: Swagger-89 (IRC-galleria)”

 

…ja sitten toukokuussa, Kauhajoen Karhun juhlittua ensimmäistä Suomen mestaruuttaan, Ikävalko ajelisi Honda Civicillään kultamitali kaulassa ja arskat päässä Salon raitilla voittajan hymy suupielessään samalla, kun 2Pacin Picture me rollin’ pauhaa kajareissa.

 

Epätodennäköistä? Ehkä. Mutta vastaavaa on tapahtunut ennenkin.

 

Kevääseen 2009 – jopa pelikauteen 2009/10 asti – Antero Lehto oli kirjoissani pelipaikaton tuittuilija, joka sai minuutteja pääasiassa vain siksi, että Pyrinnöllä ei ollut muita kotimaisia. Menestysjoukkueeseen päästyään Lehto kasvoi vain parissa vuodessa pesunkestäväksi ammattilaiseksi ja kyvyistään tietoiseksi profiilipelaajaksi, joka pystyy parhaimmillaan kansainvälisen tason peliin.

 

Lehdon tapauksessa tämä tapahtui 26 vuoden iässä.

 

III – KTP, älä jätä meitä

 

En osaa sanoa sanaakaan KTP:n taustoista, rahallisesta tilanteesta tai joukkueen pitkän tähtäimen suunnitelmasta. Viime liigakierroksilla kotkalaisten pelissä on ollut merkkejä paremmasta, mutta on pakko sanoa, että jos piristyminen tapahtuu nyt, niin se tapahtuu viimeisenä mahdollisena hetkenä.

 

KTP on kyennyt tekemään alkutalvesta priorisointeja, kuten Lamb Autreyn lähettämisen kotimatkalle, mutta samat vanhat ongelmat ovat edelleen olemassa.

 

Devonne Gilesin, Alexander Herreran ja Samuel Haanpään yhtäaikainen peluuttaminen tekee KTP:sta raskaasti liikkuvan jengin, jonka spacing on hakoteillä. Haanpään peluuttamisen kolmosena ymmärrän pelaajan itsensä prioriteettina/toiveena, mutta tässä kokoonpanossa hän saisi nelospaikalla itsestään paljon enemmän irti molemmissa päissä kenttää. Puolustuspään ongelmiin en edes mene.

 

KTP:n kokoonpano ei edelleenkään ole tehty Ponttis Mirolyboville ominaiseen energia- ja voimapeliin, josta nähtiin kauden 2014/15 aikana paraatiesimerkki. Paradoksaalisesti KTP on yksilötasolla ”liian taitava”. Derrick Craytonilla on Lapualla paljon helpompaa, kun suomalaispelaajat ovat yksinomaan rautapipoduunareita, isot miehet screenaaja-rollaaja-levypallopelaajia ja kolme amerikkalaista elävät isolation-peleistä.

 

Toivon todella KTP:n piristymisen olevan jotain aivan muuta kuin silmänlumetta, koska kaudesta 1993/94 aktiivisesti Korisliigaa seuranneena voin sanoa, että KTP:n putoaminen divariin olisi surullisimpia uutisia Suomi-koriksen kannalta miesmuistiin. ToPo, Honka ja Lahti ovat jo poissa, ei kai Kotkankin tarvitse lähteä?

 

Kotka on yksi harvoista koripallopaikkakunnista Suomessa, joissa koris on ykköslaji ja Alepan mummoillakin on mielipide lajista. Kotkalaisfanit ovat löytäneet tiensä Karhuvuoreen niinäkin vuosina, kun joukkueen otteissa ei ole hurraamista, ja joukkueen taustoilta löytyy parhaimmillaan aivan eri tasolla hiljaista tietoa ja historiaa kuin muiden liigajoukkueiden taustoilta.

 

Voi olla, että KTP on reliikki Bisonsin, Katajan, Seagullsin ja Karhun kaltaisten uuden koulukunnan joukkueiden viitoittaessa suuntaa, mutta KTP:n tapauksessa historia ja perinteet eivät ole käyneet riippakiviksi, kuten ehkä Namika Lahden tapauksessa kävi.

 

Kotkalaisen huippukoripallon perinteiden valuminen hiekkaan divariin tipahtamisen myötä viiltäisi märkivän avohaavan koko Suomi-koriksen rintalastaan.

 

Uskon ja toivon, että Pertsa, Jarkko, Larry ja kumppanit saavat istua myös kaudella 2016/17 Karhuvuoren katsomon kuppituoleille pahvikahvin ja munkkipossun kanssa ja katsoa edelleen vihervalkoisten taistelua liigapisteistä pääsarjatasolla uudella sykkeellä yhden kauden suvannon jälkeen.

 

IV – Tervetuloa takaisin, Korihait

 

Divari A:ssa on pelattu kuluvalla kaudella parhaimmillaan varsin hyvääkin palloa, mutta aimo osan sarjan jännitteestä vie pois tieto siitä, että vain yksi joukkue – Uudenkaupungin Korihait – tähtää tosissaan nousuun liigatasolle.

 

Liigasta tipahtaessaan Korihait oli pelannut jo jonkin aikaa säästöliekillä ja toivon, että divarikausien aikana joukkue on vahvistanut taustojaan niin, ettei tiedossa olisi pelkästään ”forssalainen visiitti” liigaan.

 

Mikko Jalonen on divaritasolla suoranainen virtuoosi ja Mikael Herbert olisi nyt rotaatiopelaaja Salon Vilppaassa tai BC Nokiassa. Neljän ulkomaalaispelaajan aikakaudella Jalonen, Herbert ja kaksi duunaria riittäisivät liigajoukkueen rungoksi ihan kelvollisesti.

 

HBA-Märskyllä on enemmän raakaa potentiaalia kuin kenelläkään, mutta joukkueen pääprioriteetti on laadukkaassa harjoittelussa ja pelaajien kehittämisessä.

 

FoKoPo on kurinalainen joukkue hyvillä, kehityskelpoisilla suomalaisilla ja huolellisesti valitulla amerikkalaisella pelinrakentajalla, ja lisäksi Forssan houkuttelevuutta liigapaikkakuntana kasvattavat korviini kantautuneet huhut siitä, että forssalaisen koripallon pahimmat jäärät ovat vuosien aikana tipahtaneet FoKoPon ja Alun toiminnasta pois. FoKoPo on kuitenkin leimallisesti Bisonsin kehitysjoukkue, ja liigaan nouseminen olisi aivan oma projektinsa, joka vaatisi täysin toisenlaiset taloudelliset satsaukset.

 

Divarin muista joukkueista HoNsU, JKS ja Tarmo pelaavat käytännössä isolation-palloa, ja vaikka kuinka tahtoisin nähdä Keski-Suomen liigassa HoNsUn muodossa, tahtoisin nähdä sen tapahtuvan uudistuneella organisaatiolla vahvoine taustoineen ja parin liigakelpoisen oman kylän pojan tahdittamana.

 

Noustessaan Korihait tuskin tulee olemaan samanlainen piristysruiske kuin Bisons tai Seagulls aikoinaan, enkä äkkiseltään usko, että Ukissa pystytään rakentamaan sellaista kokoonpanoa, jolla pelattaisiin kahdeksatta sijaa paremmasta. Perinteisenä koripallopaikkakuntana Uusikaupunki on kuitenkin tervetullut vaihtoehto, koska parin vuoden paitsion myötä ukilaisten voisi kuvitella olevan samalla tavalla kiinnostuneita koripallosta kuin nokialaisten tällä kaudella.

 

Toivon kuitenkin, että Korihaiden nousu ei tapahdu KTP:n kustannuksella. Ja toivon, että Honka ja Lahti Basketball palaavat vähintään Divari A:han seuraavan puolentoista vuoden sisällä.
Sen verran konservatiivia minussa on.

 

V – Koutsiralli 2016

 

Korisliigan päävalmentajatilanne on vaivihkaa kehkeytynyt mielenkiintoisemmaksi kuin miesmuistiin.

 

Jyri Lehtonen ilmoitti syksyllä viettävänsä kauden 2016/17 sapattivapaalla. Mikko Tupamäen sopimus Vilppaan kanssa päättyy. Jos ja kun Korihait nousee, Jarno Nikula ei käsittääkseni ole HKVT-koulutettu, joten edessä on vähintään valmennuksen uudelleenorganisointi Korihaiden muutaman vuoden takaisen Tom Westerholm/Petri Helminen -mallin mukaan.

 

Jos olen käsittänyt oikein, Derrick Craytonilla, Greg Gibsonilla, Oliver Vidinillä, Ilkka Palviaisella ja Mikko Larkaksella on edessään optiokesä. Fiksummat voivat korjata, jos olen erehtynyt. Näistä valmentajista ainakin Gibsonin voi tässä vaiheessa uraansa realistisesti havittelevan siirtymistä isompien kenttien laidoille Gordon Herbertin tapaan.

 

Jukka Toijalan, Sami Toiviaisen ja Ponttis Mirolybovin sopimukset kattavat myös pelikauden 2016/17. Toijalan ja Toiviaisen paikat lienevät varmat, kun taas Ponttiksen jatkoa tarkasteltaneen uudelleen sen jälkeen, kun on nähty, pääseekö KTP pudotuspeleihin tai säilyykö liigassa alkuunkaan.

 

Tilanne jättää merkittävän paljon liikkumavaraa, koska työpaikattomia valmentajia on paljon.

 

Ville Tuomisella on sopimus Katajan taustoilla, mutta on vaikea kuvitella, että hyvään ura-alkuun päässyt valmentaja tahtoisi pysyä toimistohommissa pitkään. Pieti Poikola lähti irtisanomisensa jälkeen samoilemaan Nairobin salaojiin, mutta kärkkyy varmasti paikkaa parhaasta mahdollisesta ympäristöstä.

 

Lassi Tuovin jatko Besiktasissa Henrik Dettmannin lähdön jälkeen oli Tuoville lottovoitto, mutta Besiktasin johdon ammattitaito ei varsinaisesti sanottuna vakuuta. Jokainen päivä Besiktasissa on Tuovin uran kannalta äärimmäisen tärkeä paitsi ammattitaidon, myös suhteiden luomisessa, mutta koukkaus Suomen kautta on hänen kohdallaan äärimmäisen todennäköinen.
Ruotsiin siirtyneeltä Ray Ailukselta lähti seura alta, kun Solna Vikings luopui paikastaan Basketliganissa ja jätti Tukholman kokoisen tyhjiön länsinaapurin koriskartalle. Entä Pekka Salminen – lopettiko ”Salkku” liigan päävalmentajauransa Suomen mestaruuteen? Vaikea uskoa.

 

Taustoilta nousee esille myös tulevaisuuden päävalmentajakykyjä, jotka odottavat ensimmäistä tilaisuuttaan.

 

Joonas ja Tuomas Iisalo ovat taktisesti valveutuneita valmentajia, jotka odottavat pitkän tähtäimen kehitysprojektiaan Lahti Basketballin Arttu Mannelinin tavoin. Damion Dantzler on jotain aivan muuta kuin kosmetiikaksi valmennusportaaseen amerikkalaispelaajia varten hankittu ex-pelaaja; Dantzler on terävä, valveutunut ja erinomainen käsittelemään ihmisiä.

 

Daniel Jansson on kasvanut hiljalleen korkoa Saksassa, eikä paluu Suomeen voi olla täysin poissuljettu vaihtoehto. Tuomas Ojasta puhutaan laajalti ehkäpä Korisliigan parhaana kakkosvalmentajana.

 

Oma suosikkini rookie-koutsiksi on Mika Haakana, joka on kätilöinyt Lappeenrannan Catzista Naisten Korisliigassa koneen, joka on kyennyt menestymään jopa viimeisen puolentoista kauden ajan, jolloin joukkue ei ole ollut materiaalisesti ylivoimainen.

 

Catz harjoittelee paremmin kuin kilpakumppaninsa, pelaa huolellisemmin, valmistautuu otteluihin vastaansanomattomalla ammattitaidolla. Catzin taustoissa tehdään vahvaa työtä ja pelaajisto on omistautumista, mutta Haakanan valmennus on valanut kissalauman kivijalan.

 

En tunne tilannetta, mutta uskon Haakanan kärsivän samasta, mistä Pieti Poikola kärsi ennen ensimmäistä valmennuspestiään Pyrinnössä: koripalloilijan mitassa lyhyehkö, kohtelias ja kirjaviisas älykkö herättää johtoportaissa keskimääräistä enemmän ennakkoluuloja.

 

Voi olla, että Pyrintö turvautui syksyllä 2008 Poikolaan, koska parempaa vaihtoehtoa ei ollut näköpiirissä. Poikola on kiittänyt vastuusta kolmella Suomen mestaruudella ja yhdellä SM-pronssilla ja osoittamalla olevansa taktisesti valveutunein valmentaja koko maassa.

 

Tiedän, että Haakanasta on kuplimassa huippuvalmentaja myös miesten liigatasolle ja toivon, että hän saa ensi kesänä samanlaisen mahdollisuuden, jonka Poikola sai syksyllä ’08.

 

 ——————————————————————————–

HippromoHIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Yksi kommentti artikkeliin ”FINAALIUUSINTAA ODOTELLESSA, CASE IKÄVALKON MERKITYS KORISLIIGAN VOIMASUHTEISIIN JA KOUTSIRULETTI 2016 – mietteitä Korisliigan alkaneesta kevätkaudesta 2016

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s