LAHTI-KORIKSEN LIKAISET LEGENDAT OSA II / II

Koripallo

Lahtelainen huippukoripallo tekee uutta tulemistaan miesten divarissa, mutta matka nykyhetkeen on ollut pitkä. Lahtelaisen SM-koriksen tarinaa vuodesta 1989 nykypäivään ovat mukana kertomassa Namikan junnumyllyn omat kasvatit. Toisessa osassa tarkastelussa mm. Monte Cummings, Ricky Hickman, kevään 2009 Suomen mestaruus sekä Lahti-koriksen tulevaisuudennäkymät.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuvat: Kai Kilappa & Tomi Kaminen / Koripalloliiton arkisto

Kertojat esittelyssä

 

TEEMU LAINE (s. 10.3.1977), 190 cm, 12 kautta Korisliigaa Lahdessa (1995–98, 1999–2002, 2003–09), kaksi ammattilaiskautta Saksassa (Quakenbruck 1998–99, Schwelmer 2002–03), yhdeksän nuorten maaottelua, seitsemän miesten maaottelua, Korisliigan paras 6. pelaaja (2006), kaksinkertainen miesten Suomen mestari (2000, 2009), miesten Suomen cupin mestari (2000).

 

KAPA HÄRKÖNEN aka BRÄDI (s. 9.4.1979), lahtelainen pitkän linjan rap-artisti (mukana mm. ”Susijengi 2.0”-kappaleessa) ja koripalloentusiasti, Namika Lahden ottelukuuluttaja ja Namika Lahden amerikkalaispelaajien viihdykevastaava 2001-, Lahti Basketballin taustajoukkoa.

 

ROOPE SUONIO (s. 4.8.1982), 176 cm, 11 kautta Korisliigaa Lahdessa (1999–2005, 2009–14), neljä kautta + kahdeksan ottelua Korisliigaa muissa joukkueissa (PuHu 2004, Team Componenta 2006–07, Kouvot 2007–09), 41 nuorten maaottelua, Korisliigan paras 6. pelaaja (2008 & 2009), miesten Suomen mestari (2000), miesten Suomen cupin mestari (2000), Lahti Basketballin taustajoukkoa.

 

VILLE MÄKÄLÄINEN (s. 27.2.1985), 194 cm, kahdeksan kautta Korisliigaa Lahdessa (2001–08, 2011–12), kuusi kautta Korisliigaa muissa joukkueissa (KTP 2008–09, Honka 2010–11, Bisons 2012-), yksi ammattilaiskausi Iso-Britanniassa (Worthing 2009–10), kymmenen miesten maaottelua, 42 nuorten maaottelua, Korisliigan kehittynein pelaaja (2007), Korisliigan paras 6. pelaaja (2014), kaksinkertainen miesten Suomen mestari (2012, 2013). Viiksimies.

 

 

Lahti-koriksen likaiset legendat osa I / II löytyy täältä.

 

 

Päätimme yhteisen muistelomme ensimmäisen osan kevään 2000 Suomen mestaruuteen ja Marcus ”Päällikkö” Grantin henkilöön, mutta ennen Namikan 2000-luvun alun vahvoja vuosia piipahdetaan syksyssä 2001.

 

Sam Okey oli pelannut vuonna 1995 McDonald’s All American -ottelussa mm. Chauncey Billupsin, Kevin Garnettin, Paul Piercen, Vince Carterin ja Stephon Marburyn kanssa, mutta päätyi Päijät-Hämeeseen heti Osaman posautettua WTC:n tornit. Yhtään virallista ottelua Okey ei ehtinyt Namikassa pelaamaan, mutta hänen legendansa jäi elämään.

 

Kapa: Siistiä, että kysyt. Kun nähtiin ohimennen Roopen kanssa ja mietittiin, mitä me sulle jauhettaisiin, oltiin molemmat samaa mieltä että Sam Okey pitää nostaa esille. Muistan vieläkin sen, kun mentiin ekan kerran katsomaan Okeytä treeneissä. Oltiin kaikki, että mitä vittua täällä tapahtuu. Okey ponnisti puolihuolimattomasti kolmen sekunnin alueen ulkopuolelta ihan hirveitä donkkeja. Kepeästi urheilullisin valkoinen jätkä, jonka olen koskaan nähnyt.

 

Ville: Lähettiin ekalle harjoituspelimatkalle, oisko ollut Karkkilaan, niin Okey istuu bussin takapenkille, ottaa paidan pois ja alkaa räkiä lattialle. Alkulämmittelyssä se heitteli koreja selän takaa ja silmät kiinni milloin mitäkin. Se pystyi kentällä älyttömiin suorituksiin, se pomppasi niin kuin NBA Jam -pelin ukot, mutta sillä oli hulluna demoneita päässä. Se oli sössinyt aikanaan jo yliopistouransa rattijuopumukseen ja kaiken maailman perseilyihin.

 

Kapa: Sinä syksynä Namikaan tuli yhtaikaanäytille Okey ja Vincent Rainey. Vince oli Memphisistä kotoisin, sydämellinen hessu joka veti treenejä Timberlandin shortseissa ja pelasi niin, että se ei ottanut paitaa pois vaan kiskoi sen edestä niskan taakse niin, että sillä oli yläkroppa niskaa ja hartioita lukuun ottamatta paljaana. Vince oli leppoisa syvän etelän mies, ison perheen kasvatti, joka kantoi aina Hennessy-pulloa mukana ja kaatoi pari lirausta Mäkkärin pahvimukiin..

 

Teemu: Okey oli tosi reilu joukkuetovereitaan kohtaan, mutta muuten… miten sen voisi sanoa korrektisti… kaverilla olisi ollut tarvetta kasvun tukemisessa.

 

Roope: Okeyn kuppi ei kestänyt yhtään. Se istui illasta toiseen paikallisella strippiklubilla. Joskus sinä syksynä oltiin kaupungilla viettämässä Taiteiden yötä, oli sairaan kylmä ja mulla oli toppatakki, pipo ja hanskat. Okey hillui kaupungilla hihattomalla paidalla, mikä oli revitty keskeltä auki. Jollain pelireissulla Okey oli tunkenut litran lonkeropullon ruskeaan paperipussiin ja otti rohkaisua ennen peliä. Olin aika ihmeissäni.

(Päävalmentaja Tomi) Kaminen oli antanut sille viimeisen mahdollisuuden ja lähdettiin siitä Tallinnaan turnaukseen. Kun seura päätti olla lopulta tarjoamatta Okeylle diiliä, se veti hirveät pleksit ja laittoi kämppänsä lunastuskuntoon.

 

Kapa: Okeyn katseestakin näki, että se oli enemmän kuin vähän hukassa. Sääli, koska harvoin olen nähnyt niin vakuuttavaa pelaajaa.

 

Namika nappasi historiansa toisen Suomen cupin mestaruuden joulukuussa 2000 parinkymmenen pisteen voitolla Pyrbasketista, mutta pikakelataan seuraavaan kahteen kevääseen, jolloin Lahti joutui kahdesti peräkkäin häviämään Mihailo Pavicevicin valmentamalle Hongalle.

 

Kevään 2001 välierissä Lahden kohtaloksi jäi kaatua Honkaa vastaan välierissä voitoin 3-2. Vuotta myöhemmin, keväällä 2002, joukkueet kohtasivat finaaleissa. Ratkaisevan viidennen ottelun Honka vei kotonaan Lonnie Cooperin vapaaheittojen ja Jukka Hemdahlin viime sekunnin riiston turvin pistein 81–79.

 

Roope: Kevään 2001 välierätappio oli synkistä synkin. Tammikuussa 2001 Sami Lehtorannalta meni eturistiside poikki europelissä ja Marcus Grantilta paukahti eturistiside poikki seuraavan aamun treeneissä. Sitä ennen oltiin oltu lähes ylivoimaisia Korisliigassa. Andre Foreman tuli kesken talven paikkaamaan Grantia ja oli kaikin puolin hyvä vahvistus, mutta olen edelleen sitä mieltä, että jos Grant ja Lehtoranta olisivat molemmat olleet terveenä, me oltais päästy finaaliin ja harjattu niissä Pyrbasket.

Ne oli hauskoja kausia. Avausviisikon jätkät vetivät sen 25–30 minuuttia ja sitten (päävalmentaja Timo) Hakamaa pisti kentälle nuoria jätkiä kirittämään vanhempia. Meikäläinen ja Antti-Jussi Sipilä pistettiin palloa levyyn, ja sieltä kävi Lehtoranta, Foreman, Grant ja Charles Edmondson donkkaamassa palloa sisään. Vastustajan valmentajat oli ihan naama punaisena, että ei voi päästää vastustajaa tekemään noin.

 

Teemu: Hongalla oli ollut jo pitkään kova, isolla rahalla kasattu nippu, mutta Pavicevicin alaisuudessa niistä kehkeytyi selkeästi mestaruuskelpoinen joukkue. Lahdessa me katsottiin espoolaisia vähän kieroon; Espoon herrat tulee isoilla rahoillaan ja yrittää elvistellä, mutta kyllä me duunarijätkät näytetään, mistä tuulee…

Kevään 2002 finaalit pelattiin Espoon LänsiAuto Areenalla ja Lahden jäähallissa. Sekä Espoossa että Lahdessa oli 4,000-5,000 katsojaa kaikissa matseissa. Huuto oli mieletön. Ja kun katsoo niiden joukkueiden pelaajalistoja, voi ihan turvallisesti sanoa, että noin nimekkäät joukkueet ovat harvemmin kohdanneet finaaleissa.

Nyt alkaa tulla mieleen kaikkia yksityiskohtia. Pavicevic steppaili puoliksi kentällä ja levitteli käsiään tuomareille, Jukka Hemdahl oli koko ajan mun kimpussa..

 

Teemu: Roope Mäkelä ja Martti Kuisma, Namika-fanien suosikit.

 

Ville: Honka oli lahtelaisille todella vihattu joukkue. Sen lahtelaiset jotenkin sietivät, jos hävittiin Katajalle tai Pyrbasketille tai kelle hyvänsä, mutta Hongalle häviäminen kouraisi todella syvältä. Sekä välierissä että finaaleissa meteli oli jotain aivan uskomatonta.

 

Teemu: Näin pelaajan näkökulmasta vinkiksi yleisölle, että mitä ikinä pelaaja kokeekaan kentällä, se kokee sen moninkertaisena riippuen siitä, paljonko yleisö siihen reagoi. Kun yleisö pitää meteliä, pelaajat pelaa paremmin ja yleisöllä on hauskempaa.

 

Roope: Jälkeenpäin ajatellen tuntuu todella hienolta, että pääsi nuorena jätkänä kokemaan sellaiset välierät ja finaalit. Vaikka siinä vaiheessa oli jo päässyt liigaminuuteille ja ehkä saanut jotain aikaiseksikin, vielä edelleen oli kuitenkin aika märkäkorva ja opetteli niitä hommia.

Lehtoranta ja Toni Ilmonen pelasivat niinä vuosina aivan törkeillä leteillä. Ilmoinen voitti yhden kevään ’01 finaaleista viime hetken heitolla. Sitten olisko ollut se ratkaiseva finaali Honkaa vastaan, kun oli ihan pari sekuntia aikaa ja Kaminen piirtää viimeisen heiton meikäläiselle. ”Ootko tosissas, tää on voittoheitto?” En ollut pelannut siinä matsissa varmaan seuntiakaan.

Lopulta Kaminen tais pelata sen heiton jollekulle muulle. Istuttiin Jari Vekkilän kanssa vierekkäin penkille. Vekkilä halas mua ja painoi päänsä mun olkapäähän huutaen: ”Roope, en mä pysty kattoon!”

Niiden playoff-tappioiden jälkeen oli siistiä nähdä, miten isommat, kokeneemmatkin jätkät näyttivät tunteensa. Vasta silloin lopulta tajusi, miten paljon peli merkitsi näille jätkille.

 

Teemu: Ainahan tappio harmittaa, etenkin välierissä tai finaaleissa. Kyse on kuitenkin silloin aina vain hetken harmituksesta, ja sitten palaavat taas realiteetit, että hitto kuinka siistiä on olla osa jotain tällaista. Ei tuollaiset hetket unohdu.

 

Kahden mitalipelikauden jälkeen 2002/03 oli Namikalle fiaskokausi. Miehistönvaihdosten ja loukkaantumisten johdosta Lahti vältti putoamisen ainoastaan siksi, että Forssan Koripojat pelasi liigaa vielä selkeästi kehnommalla joukkueella. Kauden aikana nähtiin kuitenkin lahtelaisittain merkittävä tapahtuma, kun Monte Cummings saapui kaupunkiin.

 

Roope: Meitä koutsasi sillä kaudella Üllar Kerde, joka oli kaavaillut minua aloittavaksi takamieheksi. Mulla oli polvi paskana ja olin sivussa melkein koko kauden, Sami Lehtoranta ja Tom Gustafsson oli kanssa sivussa.  Meillä kisasi silloin pelipaikoista kaksi amerikkalaista, eli Monte Cummings ja Titus Warmsley, joka oli mun mittainen moottoriturpa. Jenkkien koeaika oli tosi lyhyt ja Kerde kysyi lopulta multa, kumpi midetään. Mä vastasin, että Monte.

 

Kapa: Wormsley sai pelata yhden pelin ja se teki siinä ihan hulluna pisteitä (33 pistettä Äänekosken Huimaa vastaan, toim.huom.). Kova jätkä se oli, mutta enemmän me tarvittiin Monten kaltaista pelaajaa. Wormsley otti aika raskaasti sen, että sitä ei valittu jengiin.

Muistan todella elävästi, kuinka Monte kävelee ekojen treenien jälkeen Urkilta keskustaan päin. Monte ei näyttänyt pätkääkään siltä, että olis ollut tulossa urheilemaan. Sillä oli housut huomattavasti pahemmin puoliperseessä kuin mulla, Florida Staten pipo vinossa ja Eccon vihreä armeijatakki auki. Etenkin, kun olin kuullut että sieltä tulee armeijataustainen jätkä, odotin jotain Lewis Prestonia mutta Monte oli ihan toista maata.

 

Roope: Oisko ollut toisten treenien jälkeen vein Monten Hotelli Salpaukseen. Monte sanoi, että hotellissa on tylsää ja kysyi, voiko lainata multa Pleikkaa, hän korvaisi sen kyllä. Vähän myöhemmin Monte palautti Pleikan ja sanoi, että mennään pelikauppaan, hän ostaa kaksi itse valitsemaani peliä mulle. Ajattelin, että tässä on reilun tuntuinen jätkä.

 

Ville: Joissain treeneissä vedettiin vielä alkuheittoja, kun Monte totesi että ”katsokaas pojat” ja hyppäsi niin, että joutui väistämään päällään rautaa. Se oli ihan luonnonoikku. Kuvaavaa on, että Monte ei osannut hypätä keppi niskassa paikaltaan yhtään. Muut hyppäsivät 40–50 senttiä, niin Monte vetää aivan puupäisellä tekniikalla 83cm, eikä saanut itsestään lähellekään kaikkea irti.

Monte myös tajusi koriksesta paljon. Ulkokuori todellakin petti sen jätkän tapauksessa. Sillä oli X:t ja O:t hallussa, todella korkea koripallo-ÄO.

 

Teemu: Monte oli helposti lähestyttävä persoona. Jotkut voivat vetää roolia ties kuinka pitkään, mutta Monte oli alusta asti Monte. Ymmärrän hyvin, että Kapalla, Roopella ja Villella synkkasi sen kanssa. Itselleni syntyi esikoinen niihin aikoihin, joten joukkueen kanssa hengailu jäi väliin ja sitä kautta ulkomaalaispelaajatkin jäi vähän etäisimmiksi.

 

Kapa: Kun Monte käveli pääkadulla, kaikki moikkasivat ja se halaili iloisesti kaikkia kadunmiehiä ja pulsuja ja ties ketä. Se piipahti juttelemassa jokaiselle kadunvarren yrittäjälle. Se oli kaikkien kaveri.

 

Roope: Oli hyvin epätyypillistä, että jenkkipelaajilla oli kavereita, jotka ei liittyneet korikseen millään tavalla, mutta Monte tunsi jokaisen.

 

Monte Cummings otti Lahden ensimmäisestä päivästä asti omakseen ja Lahti rakasti Montea. Kaveri osoitti taitojaan myös Suomi-hiphop-piireissä.

 

Kapa: Cheekillä alkoi olla niinä vuosina ensimmäisiä keikkoja Lahden ulkopuolella ja Monte lähti välillä keikkabussilla vähän katselemaan meininkiä. Turnin’ Point -vaatekauppa oli kuuminta kamaa ja me lähdettiin aina Monten kanssa Tampereelle shoppailemaan.

Kerran ajettiin motaria Tampereelle ja Monte aina usutti mua ajamaan kovempaa. Mä vastasin, että en mä voi kun tulee sakot, niin Montelta pääsi röhönauru ja se huusi: ”MOTHERFUCKER, THEY AIN’T GOT NO COPS IN DEEZ WOODS!”

 

Roope: Monte rakensi Lahdessa itselleen pienen studion.

 

Kapa: Joo. Joskus, kun tuli musahommat puheeksi, kyselin että onko Monte musiikkimiehiä. Se oli tuskin painanut eläessään syntikasta yhtään nappia, mutta se nyökkäsi vaan että ”yeah, I make beats”. Se osti syntikan ja sen ekat biiti oli aika, tota, köykäisiä… mutta se osas räppää varsin kelvollisesti ja parissa vuodessa siitä tuli ihan kelvollinen biisintekijä.

 

Roope: Eiks Monte vedä Cheekinkin levyllä?

 

Kapa: Joo, Monte Cummingsin musiikkia on julkaistu Suomen Sonyn toimesta. Monte feattaa Cheekiä Tultiin, nähtiin, voitettiin -biisissä Avaimet mun kulmille -levyllä.

 

Roope: Ihan Suomen uransa loppuvaiheilla Monte tuli mun häihin. Sen polvi oli operoitu ja se käveli kepin kanssa. Monte oli ihan sfääreissä siitä, että sai pitää taas hauskaa vanhassa porukassa.

 

Kapa: Monten kanssa pidetään koko ajan yhteyttä. Vastikään se jutteli mun kanssa joku vanha throwback-NBA-paita päällä ja kommentoi, että ”not a day goes buy without me thinking about you guys.”

 

Monte Cummings pääsi maistamaan Namikan kanssa myös finaalitunnelmaa. Keväällä 2004 Sparliigan (R.I.P.) finaaleissa Kouvot haki seurahistoriansa kolmannen Suomen mestaruuden otteluvoitoin 3-1.

 

Ville: Harri Riikonen, Mikko Kyrö, Tom Gustafsson ja Sami Lehtoranta halusivat tulla vielä yhdeksi vuodeksi pelaamaan Namikaan yhdessä ”kerran vielä, pojat”-meiningillä. Se oli yksi mukavimmista joukkueista, joissa olen koskaan saanut pelata.

Se oli eka kausi kun olin kunnolla pelaajarotaatiossa. Gusse, Harri, Mikko ja muut ohjasivat nuorta kukkopoikaa oikeaan suuntaan. Kaikki, mitä tehtiin, tehtiin joukkueena ja päästiin aina finaaleihin, mutta siellä oli sitten Marcus Grant vastassa eli oma koira puri. Kouvot ei ollut mun mielestä mitenkään kaksinen joukkue sillä kaudella, kunnes Grant pelasti ne.

 

Roope: Sillä kaudella oli poikkeuksellisesti yhden amerikkalaispelaajan sääntö. Monte oli ainoa ulkomaalaisvahvistuksemme. Joukkueen henki oli yksi parhaista urani aikana, kaikki olivat loistavia persoonia.

Mulla oli hauska tapa sillä kaudella. (Päävalmentaja) Lars Ekström teippasi mun nilkat pleijareissa. Siinä rupateltiin kaikkea ennen matseja. Lasse oli mielenkiintoinen persoona ja vaativa koutsi, joka sai pelaajistaan kaiken irti, mutta josta ei aina ottanut selvää.

Olimme häviöllä voitoin 2-1 niin Katajaa kuin KTP:takin vastaan pleijareissa. Neljäs välierä Kotkassa oli huikea kokemus, lahtelaisen yleisön tuki oli jotain aivan uskomatonta. Kun pelattiin viides peli Lahdessa, lippujono ulottui lähelle entistä Shelliä.

Neljännen finaalin ja tappion jälkeen oli todella tyhjä olo, koska se joukkue oli niin läheinen.

 

Seuraavan kerran Namika eteni finaaleihin keväällä 2007 hyvin erikoislaatuisella joukkueella. Lee Scruggs ja Sidney Holmes eivät olleet edes puolikuntoisia joukkueeseen tullessaan, pelinrakentaja Tim Bograkos ei osannut heittää metriä kauempaa. Teemu Laine oli kolmekymppinen, käytännössä kaikki muut suomalaiset avainpelaajat 20–22-vuotiaita. Silti joukkue pieksi runkosarjavoittaja Katajan välierissä ennen juoksemistaan finaaleissa Honka-seinää – ja Monte Cummingsia – vastaan.

 

Kapa: Vaikka takkiin tulikin, olin sairaan iloinen Monten puolesta. Sille miehelle jos jollekulle soi mestaruuden. Lee Scruggs ois ollut hauska nähdä täydessä kunnossa. Sidney Holmes tuli try-outille omalla kustannuksellaan yhdellä pelikuntoisella jalalla.

 

Roope: Scruggs ei jaksanut juosta edes päädystä päätyyn yhtä kertaa jengiin tullessaan.

 

Ville: Scruggs ei saanut tehtyä yhtä punnerrusta seinää vasten kauden alussa. Mutta sillä kaudella ei ollut ulkomaalaispelaajien suhteen mitään rajoitteita, joten saatiin kokeilla erilaisia kokoonpanoja ja jenkkejä roolipelaajina. Se oli hauska kausi sikäli, että ’85-’86 syntyneiden lahtelaisten sukupolvi pääsi ensimmäistä kertaa kunnolla peliajalle. Joukkue oli tosi eriskummallinen rakenteeltaan, mutta kaikilla oli hauskaa.

 

Teemu: Me oltiin hyvä sekoitus. Valmentaja (Lars Ekström) pystyi vastaamaan erilaisiin tilanteisiin hyvin erilaisilla tavoilla peluuttamalla monenlaista viisikkoa. Eikä vastustajakaan oikein tiennyt, mitä meiltä oli tulossa – Ville (Mäkäläinen) saattoi pistää 20 pinnaa, Tim Bograkos saattoi pistää 20 pinnaa ajoilla, Lee Scruggsilla oli joskus heittopäivä. Hyvänä päivänä Sidney Holmes saattoi puolustaa kenet vaan ilman heittoja.

 

Ville: Voitettiin ekana puolivälierissä ToPo. Pekka Salminen koutsasi niitä, niillä oli joukkueessa Mookie Thomas ja Logi Gunnarsson ja Jussi Kumpulainen ja Heikki Zitting. Meille oli tullut loppukaudesta polvipuoli liettualaisheittäjä Augenijus Vaskys joukkueeseen, joka pisti ratkaisevassa puolivälierässä selkärangankatkaisijakolmosen ja huusi perään, että: ”In your face, motherfuckers!”

Oisko ollut Pekka Niemi, joka vihelsi Vaskysille tekun. Lasse (Ekström) kävi kysymässä, että ”mitä se sanoi” ja Niemi vastasi, että: ”In your face, motherfuckers!” Lasse vähän virnisti ja totesi: ”Joo, eiköhän se sitten tekun paikka ole.”
Katajaa vastaan meillä oli oikeat match-upit puolustuspäässä. Me katsottiin jo ennen välieriä, että me ei varmasti hävitä tuolle jengille. Laine, Ilkka Vuori ja Bograkos olivat ajokoirina Petri Virtasen perässä ja isot miehet laitettiin psyykkaamaan Sami Lehtorantaa. Parin pelin jälkeen Kataja jo ihan selkeästi pelkäsi meitä.

 

Teemu: ”In your face, motherfuckers” jäi lentäväksi lauseeksi elämään vuosikausien ajaksi. Samalla flow’lla mentiin välierät läpi. Musta tuntui siltä, ettei ollut epäilystäkään Katajan voittamisesta. Finaaleissa loppui vaan virta. Kaikilla oli pikkuvaivoja, Vaskysin polvi ei noussut yhtään, Scruggs oli aivan loppuun ajettu. Hongalla oli meitä parempi materiaali ja ne pystyivät hyödyntämään joka jätkää kentällä.

 

Ville: Ei pystytty haastamaan Honkaa. Ne rikkoi meidän puolustuksen ja otti meiltä kaikki hyökkäyksen aseet pois. Tim Kisner oli aika kova jätkä.

 

Entinen koripallon ja jenkkifutiksen pääsarjapelaaja Lars ”Lasse” Ekström valmensi Namikaa syksystä 2003 kevääseen 2007. Gallian Obelixin kokoinen ”filosofivalmentaja” toi koko persoonansa kehiin, keräsi ihailijoita ja vihaajia ja koutsasi Namikan kahdesti SM-finaaleihin (2004, 2007) ja kerran SM-pronssiotteluun (2006). Minkälainen koutsi Lasse oli?

 

Teemu: Lasse toi kehään ihan uusia ajatuksia, joista kaikki eivät saaneet yksimielistä hyväksyntää osakseen. Vahvaotteinen johtajahahmo Lasse oli ja runnoi sisään uudistuksia, jotka eivät välttämättä miellyttäneet kaikkia.

Esimerkiksi meillä oli ollut tapana, että junnut keräävät pallot treenien päätteeksi ja käyvät pesemässä juomapullot. Sen sijaan Lasse keräsi listan, jonka mukaan jokainen pelaaja tekisi nämä jutut vuorollaan, vanhimpia pelaajia myöten. Joillekin urheilupiirien hierarkioihin tottuneille tämä oli aika isokin asia.

 

Ville: Lasse tuli joukkueeseen mun kannalta sikäli parhaaseen mahdolliseen aikaan, että hän halusi antaa nuorille jannuille vastuuta. Minä, Ilkka (Vuori) ja Vesku (Mäkäläinen) saatiin aina pelata, kun oltiin treeneissä peliaikamme ansaittu. Lasse jakoi minuutit todella demokraattisesti – kukaan ei pelannut toisia enemmän, hyvässä ja pahassa.

Yksi syy, miksi Lassen toiminta toi menestystä Namikalle, oli se, että hänen alaisuudessaan oli helppo pelata. Lasse halusi, että pelaajat tekevät tietyt jutut, ja jos ne jutut teki, sai paljon vapauksia tehdä muuten mitä pystyi.

 

Roope: Lassen saattoi treenauttaa meitä peliä edeltävänä iltana kolme ja puoli tuntia, se kävi joskus raskaaksi. Monten (Cummings) kanssa niillä klikkas tosi hyvin, molemmilla nerouden ja hulluuden raja oli häilyvä. Lasse ei varmasti ollut kaikille sopiva valmentaja, mutta mun mielestä se oli hyvä äijä.

Luulen myös, että Lasse oli jossain määrin liian älykäs. Lisäksi Lassesta huokui sellainen… sanotaanko, että joskus valmentajat eivät halua pitää mitään etäisyyttä pelaajiin, mutta Lasse veti selkeän rajan pelaajiston ja valmentajien välille.

 

Kapa: Lasse vaikutti meikäläisenkin kuuluttajan työhön. Monta koutsia olen nähnyt, mutta Lassessa oli ihan omanlaistaan arvokkuutta. Isokokoinen äijä, järkyttävät hartiat, matala ääni ja vähän mahakumpua keskellä. Se oli samaan aikaan äärimmäisen tosissaan ja pilke silmäkulmassa. Se antoi kaikkien kukkien kukkia, Monte Cummings sai tehdä omia juttujaan ihan rauhassa.

 

Ville: Lassen legendaarisin harjoite oli se, että kummallakin vapariviivalla ja puolessa kentässä oli miehet ilman palloa. Päätyrajalla oli yksi pallon kanssa ja sen piti päästä toiseen päätyyn kolmen pelaajan läpi jenkkifutistyyliin. Gusse (Tom Gustafsson) sai härän katseen silmiin ja painoi nuorista ukoista läpi sillä voimalla, että ne lenteli pitkin Urkin lattioita. En ole vielä tänä päivänäkään tajunnut treenin tarkoitusta, mutta hauskaa oli.

 

Teemu: Härkä-Gussea olivat puolessa kentässä vastassa 40-kiloiset Timo Saukkola ja Ilkka Vuori polvet täristen..

 

Namikan junnut saavuttivat historiansa suurimmat menestysvuodet 2000-luvun puolivälissä. Namika juhli 22-vuotiaiden miesten Suomen mestaruutta 2003, 2004 ja 2006 sekä vei A-poikien mestaruuden keväällä 2004. 1980-luvun alkupuoliskolla syntyneistä nousikin vakuuttava SM-sarjapelaajien rykmentti: Mäkäläisen veljekset, Roope Suonio, Ilkka Vuori, Pasi ja Sami Pekkola, Ville Vesala, AJ Sipilä…

 

Teemu: Hyvällä itseluottamuksella varustettuja nuoria miehiä oli pilvin pimein, toisilla työmoraali oli kovempi kuin toisilla. Persoonat olivat kovin erilaisia. Vuoren Ilkka ei pahemmin puhunut, kun taas Mäkäläisen Ville puhui senkin edestä. Niiden jätkien noustessa rotaatioon huomasin, että aloin viettää saunailloissa enemmän aikaa valmentajien kuin pelaajien kanssa. Sami Toiviainen aloitteli silloin apukoutsina ja sen kanssa turistiin monta kertaa.

 

Ville: Ryhmään sattui monia kunnianhimoisia ja tavoitteellisesti treenaavia kavereita, jotka halusivat voittaa. Viimeisenä vuonna 22-vuotiaiden SM-sarjassa me oltiin ihan ylivoimaisia. Meidän puolustus oli sellainen muuri, että siitä ei mennyt lahjakkainkaan joukkue ohi. Välierissä voitettiin Honka muistaakseni 105–55.

Yksi merkittävimmistä syistä menestykseemme oli se, että parhaat pelaajat olivat kaikki olleet jo jokusen vuoden miesten ringissä ja treenanneet miesten kanssa. Ei me oikein edes treenattu 22-vuotiaiden tai A-poikienkaan joukkueella, käytiin vaan pelaamassa pelit. Meidän pelikovuus oli ihan eri tasolla kuin muilla.

 

Roope: Yleensä ikäluokka tuottaa 0-1 potentiaalista pääsarjapelaajaa, mutta niinä vuosina tuli isompi suma. Onhan siinä vähän sattumaakin, koska Vuoren Ilkka muutti just oikeaan aikaan Riihimäeltä Lahteen ja Mäkäläisen veljekset venähtivät pituutta melkein rinta rinnan.

Selkeen Pete oli monien mielestä ristiriitainen persoona, hänen vaatimustasonsa nosti joidenkin ihmisten kulmakarvoja, mutta hyvä niin: on vain hyvä, että valmentaja uskaltaa vaatia. Samoin Antti Koskelainen oli ollut päivittäin noiden ikäluokkien kanssa treenauttamassa yksilötaitoja ja joukkuepeliä.

 

Kapa: Aivan huikeita tyyppejä. Jotkut olivat junnupeleissä ihan pysäyttämättömiä mutta eivät enää liigassa päässeet hirveämmin esille, kun taas toiset olivat junnuissa roolipelaajia joista kehittyi edariin aloitusviisikon jätkiä. Iso juttu näiden tyyppien kasvussa korisperheeseen oli siinä, että Namikalla oli ollut pitkin 1990-lukua joukkueessa isoja persoonia, jotka vetivät katsojat Urkille kerta toisensa jälkeen.

 

Lars Ekströmin korvasi Namikan penkin päädyssä Sami Toiviainen. Toiviaisen ensimmäisellä kaudella, 2007/08, Namika tipahti puolivälierissä Honkaa vastaan lomille voitoin 3-0. Kaudella 2008/09 Namika pelasi läpi kauden hyvää keskitason koripalloa, mutta kevättalvella kaikki loksahti kohdilleen. Välierissä Lahti harjasi Hongan tieltään voitoin 3-0 ja finaaleissa kaatui Kataja niin ikään 3-0.

 

Roope: Mä pelasin Namikan ’09 mestaruuskaudella Kouvoissa. Jason Conley oli just tullut Lahteen, kun me piestiin Namika 30 pinnaa. Mietittiin matsin jälkeen Kouvojen jätkien kanssa, että Namika ei pääse tällä kaudella yhtään minnekään. Meidän piti voittaa mestaruus, mutta Tampereen Pyrinnön paikka hyydytti meidät puolivälierissä täysin ja Namika veti mestaruuteen asti. Jännä peli tämä koripallo.

 

Teemu: Kuten sanoin jo aiemmin, mun mielestä runkosarjasijoituksella ei ole isoa merkitystä, kunhan pleijareihin pääsee eikä saa ekalla kierroksella suurinta ennakkosuosikkia vastaan. Tärkeintä on, että homma alkaa olla kuosissa maaliskuussa. Joukkueen yhtenäisyys on tärkein asia, ristiriitoja ei saa olla. Jos mietin mestaruuskevättä 2009, niin silloin kaikki tekijät olivat kohdallaan. Jari Vanttaja taisi olla jenkkien ohella ainoa ei-lahtelainen jengissä. Kukaan ei valittanut, vaan pelasi omassa roolissaan.

 

Brädi: Siinä loksahti kaikki kohdilleen. Ray ”50 Cent” Nixon oli tehnyt staran roolissa omaa duuniaan koko kauden. Jason Conley tuli puolikuntoisena jengiin, mutta kun se löysi heittonsa, kukaan ei pysäyttänyt sitä. Juuri kukaan ei koskaan mainitse Kurtis Ricea, mutta Tampereelta tultuaan Kurtis oli se ”glue guy”, joka teki kaiken näkymättömän työn.

Siinäkin jengissä oli pallovarmoja jätkiä Laine, Vuori ja Vesala, ja kaikki kolme oli puolustuspään ajokoiria. Rice ja Nixon pystyi puolustamaan montaa pelipaikkaa. Vesa Mäkäläinen pääsi ihan ihmeelliseen hurmokseen, kukaan ei päässyt sen pakista ohi ja sama itseluottamus tarttui hyökkäykseen. Siihen vielä jenkeistä palannut Sami Pekkola ja Vanttajan Jari roolipelaajiksi, niin oli aika kova jengi.

 

Ville: Mähän pelasin sillä kaudella KTP:ssa. Meidän kevät meni ihan pelleilyksi, kun Damon Williams palasi Kotkasta Pyrintöön ja kevätkaudella loukkaannuttiin minä ja Steve Smith. Kun Namika sai Hongan selätettyä välierissä, mulle oli ihan selvää, että Lahti voittaisi Suomen mestaruuden.

 

Roope: Jännä, miten hyvin Namikan match-upit toimivat Honkaa ja ennen kaikkea Katajaa vastaan. Toiviainen oli rakentanut joukkueen puolustuksen just sitä ajatellen, että Akeem Scott saataisiin hyytymään Honkaa vastaan. Finaaleissa Jeremiah Wood ei päässyt mihinkään, Pete Virtanen sai hädin tuskin palloa lattiaan Ileä (Vuori) ja (Ville) Vesalaa vastaan. Larry Blairkin pystyi vaan kiukuttelemaan.

 

Teemu Laineen pääsarjaura päättyi satukirjalopetukseen kevään 2009 Suomen mestaruuden myötä.

 

Teemu: Olin tehnyt jo edellisenä keväänä päätöksen, että yksi kausi enää. Lopettamishalut alkoivat avautua mulle silloin, kun huomasin odottavani eniten niitä treenejä, jolloin pelataan alkulämmittelyksi fudista. Silloin alkoivat hälytyskellot soida, että ehkä koris on kuitenkin asia, jota en tee puolivaloilla. Helppohan siihen oli lopettaa, kultamitali kaulassa..

 

Ville: Vaikka kapellimestari ei ole enää puikon varressa, Laine aloitti saunatradition, joka taitaa olla vieläkin voimissaan. Eli jossain vaiheessa saunailtaa kapteeni Laine istui lauteille täyden vesikirnun kanssa ja koko muu joukkue änki saunaan. Sitten alkoi Teemun johdolla ”Dirlandaa”. Teemu lauloi, muut hakkasivat käsiä yhteen ja toistivat kertsiä samalla, kun Teemu heitti viiden sekunnin välein kauhallisen vettä kiukaalle. Jenkit oli ihmeissään ja hävisivät saunasta ekan kymmenen sekunnin jälkeen. Koviimmat karpaasit pysyivät saunassa biisin loppuun ja lähtivät korvat punaisina vilvoittelemaan.

 

Mestaruutta seuranneella kaudella Namika jäi pudotuspelien ulkopuolelle, mutta kausi 2009/10 oli ikimuistoinen toisesta syystä: Ricky Marciano Hickman saapui Namikaan. Sittemmin mm. Euroliigan mestaruuden Maccabi Tel Avivin riveissä voittanut ja Euroliigan kakkostähdistöviisikkoon valittu Hickman saapui Namikaan kuin taivaanlahjana ja alennushintaan.

 

Roope: Kun Ricky tuli Lahteen, se pelasi hävyttömän pienellä kuukausipalkalla. Se oli just saanut Saksan Bundesliigasta potkut ja pelkäsi koko ajan, että saa potkut täältäkin. Me yritettiin sitä rauhoitella, että ”Ricky, sä teit 35 pistettä viime pelissä, ei sulla hirveä hätä ole”, mutta siltä kesti kauan asettua. Useasti istuttiin aamutreenien jälkeen katsomossa ihan vain rupattelemassa. Se tarvitsi tukea. Nykyään se ei varmaan enää puolentoista miljoonan euron vuosipalkalla tarvitse samanlaista psyykkausta..

 

Kapa: Rickyn pelaamista leimasi nimenomaan hätä. Ilkeät kielet puhuivat paskaa Rickyn itsekkyydestä, että Hickman menee ja korottaa omia lukemiaan, mutta ei se sitä ollut. Se ei tarkalleen tiennyt, mitä se pystyy tässä liigassa tekemään ja etenkin alkuun todisteli enemmän kuin sen olisi pitänyt.

 

Roope: Mulle oli tosi alkuun kova paikka, kun Ricky oli pallon kanssa niin dominoiva pelaaja ja jouduin pelaamaan pallotta. Vedin kauden ekat 5-6 peliä tosi huonosti, mutta kun opin tuntemaan Rickyn ja Ricky mut, sen kanssa alkoi kulkea loistavasti. Ricky on edelleen kirkkaasti paras 1-1-pelaaja, jonka olen Suomessa koskaan nähnyt. En olisi silti koskaan uskonut, että jonain päivänä Ricky juhlisi Euroliigan mestaruutta finaalin ratkaisseena pelaajana..

 

Kapa: Sen kauden jenkkikolmikko oli aika tiivis ja niillä oli omat meininkinsä. Välillä ne purnasikin muuta joukkuetta vastaan. Etenkin Hickman ja Corey Rouse olivat kuin paita ja perse. Niillä oli oma visionsa eikä aina koutsin tai muun joukkueen näkemykset kiinnostanut niitä.

 

Roope: (Päävalmentaja Sami) Toiviaista haastateltiin sillä kaudella Urheilulehteen ja Toiviainen totesi, että ”Roope on meidän ainoa pelaaja, ketä jenkit kuuntelee”, eikä se tarkoittanut sitä ainoastaan pelillisesti. Mulla vain oli niiden kanssa hyvä yhteys.

Kerran treeneissä Toiviaisella meni hermot Rouseen ja se pisti Coreyn juoksemaan viivoja rangaistukseksi. Corey ei suostunut ja Sami sanoi, että treenit ei jatku ennen kuin Corey tekee työtä käskettyä. Mä kävin vähän jauhamassa Coreylle, ja sitten vasta se suostui. Ei Coreyn kanssa yleisesti ongelmia ollut, mutta tämä episodi jäi mieleen.

Sillä kaudella Toiviainen oli yhden matsin sivussa, ja Teemu (Laine) oli uransa ainoan kerran Namikan päävalmentajana. Voitettiin Pyrintö himassa joku 30 pinnaa ja siinä pelissä tuli niin siistejä donkkeja, että siitä saisi yhtään liioittelematta viiden minuutin YouTube-koosteen.

Peliaikaa oli ehkä kaksi minuuttia, kun saatiin sivuraja. Sanoin Raylle (Nixon), että ”mee takaoveen, mä pistän sulle alley oopin”. Ray sanoi ”et sä täältä saa perille asti”, mutta mä sanoin ”mee vaan”. Heitin futissivurajalta Raylle levyn kulmaan ja se painoi siitä aivan järkyttävän pommin alaspäin. Hickman tais pistää 38 pinnaa, Rouse 30 ja Nixon 27, tai jotain sinnepäin.

Hickmanin luonteesta kertoo tosi paljon, että mun kaveri oli kerran Israelissa Maccabin pelin aikaan ja pyysi kysymään, onnistuisiko liput Euroliiga-matsiin. Mä pistin vähän skeptisenä Rickylle Facebook-viestiä, ja Ricky vastasi, että ”montako tarvitaan”. Jätkät pääsivät Rickyn lipuilla katsomaan Euroliigaa.

 

Sami Toiviaisen päävalmentajaura Namikassa kesti neljä vuotta. Kevään 2009 Suomen mestaruus oli Toiviaisen uran korkein kruunu. Vuotta aiemmin Namika tipahti puolivälierissä, ja vuosina 2010 ja 2011 jäi täpärästi pudotuspelien ulkopuolelle. Toiviainen oli Lahdessa pidetty ja arvostettu nuori valmentaja, joka toi Namikan edustusjoukkueeseen yhä ammattimaisempaa työ- ja harjoittelukulttuuria.

 

Ville: Pelasin Samin alaisuudessa sen 2007/08 kauden, jolloin jenkit eivät osuneet nappiin oikein missään vaiheessa ja lähdettiin suoraan kolmessa matsissa kesälomille, vaikka haastettiin Honka puolivälierissä oikein hyvin.

Samista mulla jäi kuitenkin hyvät muistot. Sami on parhaita tuntemiani koutseja reagoimaan pelitapahtumiin ja Sami osaa pyörittää rotaatiota niin, että kentällä on aina toimiva viisikko. Samilla on myös kyky saada pelaajat tuntemaan, että heihin luotetaan, mikä on yksi valmentajan tärkeimmistä ominaisuuksista.

 

Kapa: Oon tuntenut Samin pitkältä ajalta. Muutamassa vuodessa tuttu kaveri kehittyi täysveriseksi liigavalmentajaksi. Ekalla kaudella Sami ehkä oli vielä vähän epävarma valinnoissaan, pikkuisen märkäkorva, mutta kukaan ei epäillyt hänen taitojaan enää kevään 2009 jälkeen. Tänä päivänähän Sami koutsaa Kauhajoella, mutta edelleen se isosti peukuttelee meidän tekemiset somessa läpi. Sillä on edelleen iso, lahtelainen sydän rinnassan.

 

Teemu: Samilla oli sama innostus kuin (Ari) Tammivaaralla nuorempana. Olin tuntenut Samin jo pitkältä ajalta, joten suhteemme oli todella helppo ja mutkaton.

 

Roope: Mä en ollut Namikassa mestaruusvuonna, mutta tulin takaisin heti sen jälkeen. Sami haastoi aina pelaajia ajattelemaan itse ja se toi tasaisin väliajoin uusia settejä kehiin. Lisäksi Sami oli sikäli urani kannalta merkittävä äijä, että se antoi aina meikäläiselle vapauksia tuoda omaa osaamistani ja pelinäkemystäni esille. Niin joo, ehkä me emme juuri siitä syystä menestyneet..

 

Ville Mäkäläisen pelaajaura Lahdessa päättyi talvella 2012, kun sarjajumboksi jämähtänyt Namika päästi kasvattinsa Loimaalle ja Bisonsiin, joka päätti kauden nousijajoukkueena Suomen mestaruuteen. Roope Suonion ura puolestaan paketoitiin kaudella 2013/14, jolloin joukkue pääsi Ilkka Palviaisen alaisuudessa puolivälieriin ja kaatui sittemmin mestaruuden voittanutta Pyrintöä vastaan voitoin 3-1.

 

Roope: Urani henkilökohtaisesti raskain kausi oli 2011/12. Kimmo Kujansivu oli silloin koutsilla. Olin kärsinyt edellisenä keväänä ison loukkaantumisen, jalkani leikattiin ja olin yhdeksän kuukautta sivussa. Ekan matsin Namika voitti, sitten hävisi 12 matsia putkeen ja menetti käytännössä playoff-paikkansa.

Kun mä tulin takaisin, Ville (Mäkäläinen) oli jo lähtenyt Loimaalle ja me pelattiin putoamista vastaan. Mua ei playoff-paikan menettäminen sikäli niin riivannut, kun olin niin onnellinen päästyäni takaisin. Mehän voitettiin kevättalvesta ihan kivasti pelejä, mutta seura eli samaan aikaan lopun alkua.

 

Ville: Me oltiin lähdetty kauteen hyvillä mielin ja siinä uskossa, että päästään pleijareihin, mutta hyvissä ajoin näkyi merkkejä, että taustoissa ei ollut kaikki hyvin. Se vaikutti koko toimintaan. Me tehtiin tosissaan duunia Kujansivun kanssa, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että joukkue ei saanut taustoilta niin paljon tukea kuin olisimme ansainneet.

Multa puuttui siinä vaiheessa uraa vielä Suomen mestaruus ja kun tarjoutui tilaisuus lähteä Loimaalle pelaamaan Pantteri-patsaasta, ei sitä joutunut kahta kertaa miettimään. Mestaruus on kuitenkin ollut mulle vuodesta toiseen se tärkein motivaatiotekijä, mitä varten olen tämän lajin parissa vuosia ollut.

 

Roope: Seuraava kausi meni taas loukkaantuneena, jonka jälkeen takaisin kaudeksi 2013/14, mikä oli kaikin puolin hyvä. Pelattiin älyttömään hyvää korista. Reggie Arnold oli kova pelaaja, Dan Oppland ja Storm Warren osasivat pelata palloa, samoin Eldar Skamo… ongelmat olivat samat kuin (Ilkka) Palviaisen joukkueilla perinteisesti – puolustus oli jäätävän kovaa, mutta hyökkäys aika staattista ja joidenkin pelaajien vahvuudet jäivät hyödyntämättä. Haastettiin kuitenkin Pyrintö neljään matsiin puolivälierissä, joten siitäkin jäi hyvä maku suuhun.

 

Namikan taustoilla sihisi ja kupli, mutta lahtelaisten nuorten Suomen mestaruuksien putki jatkui 2013 ja 2015, jolloin ’96 syntyneet B- (2012) ja A-pojat (2015) hakivat kultamitalit radiomastojen kupeeseen. Arttu Mannelinin koutsaamassa porukassa pelasivat mm. nuorten maajoukkuejätkät Aapeli Alanen, Juho-Matti Henttonen ja Arttu Saarijärvi.

 

Ville: Olin valmentanut samaa B-junnujengiä Artun (Mannelin) apuna ennen Loimaalle lähtöäni. Samaa jatkumoahan se on kuin Selkeen Peten, Lindqvistin Markun ja muiden kavereiden valmennuksessa. Lahden junnuissa oli jonkin aikaa suvantovaihe, mutta tää ikäluokka oli selkeästi Artun projekti ja oli kiva nähdä, että sitä kautta saatiin Lahti-korikseen taas muutama tulevaisuuden profiilipelaaja.

 

Brädi: Mun pitää antaa itselleni pyyhkeitä siitä, miten hävettävän huonosti olin katsomossa. Ylpeänä tietysti seurasin jätkien voittokulkua ja on ollut kiva myöhemmin tutustua joihinkin jätkistä Lahti Basketball -seuraa pystyttäessä.

 

Roope: Mä olen ehkä se ”grumpy old man” tässä suhteessa. Olen iloinen siitä, että menestystä on tullut, mutta sillä on ollut jonkinlainen hinta, että jätkiä on hehkutettu ihan älyttömästi. Ei ole tervettä, jos tuossa iässä joka jätkä kuulee liikaa siitä, kuinka hyvä on.

Toivon tietenkin, että ne kaikki breikkaavat liigassa ja pääsevät vielä pidemmälle Eurooppaan, mutta A-junnujen mestaruuksista on vielä pitkä matka siihen, että on tekijä liigassa. Miesten peleissä vastus on 4-5 kertaa kovempi. Ennen kuin pääsee siihen pisteeseen, että voi kutsua itseään liigapelaajaksi, pitää omaksua tietty työkulttuuri peleissä, treeneissä ja kentän ulkopuolella.

 

Jos viime vuosikymmenen puolenvälin Namikan junnumestarit pelaisivat tämän vuosikymmenen puolenvälin Namikan junnumestareita vastaan, kumpi voittaisi?

 

Roope: Kyllä me voitettaisiin. Meillä oli leveämpi jengi.

 

Ville: Ne on lahjakkaita poikia, mutta meillä oli ennen kaikkea se puolustus… ne ei sais tehtyä yhtään koria.

 

Namika Lahti päätyi kaudella 2014/15 Korisliigan runkosarjan seitsemänneksi ja kaatui puolivälierissä sittemmin mestaruuden voittanutta Katajaa vastaan voitoin 3-2. Melkein heti kauden päättymisen jälkeen ilmoitettiin, että Namika Lahden miesten edustusjoukkue hakeutuisi konkurssiin.

 

Kapa: Monelle 2010-luvun alussa tapahtuneelle asialle löytyi selitys Namikan konkurssi-ilmoituksesta. Seuran sisällä oli ollut sen verran painolastia, että rutiiniasioitakin oli ollut vaikea pyörittää.

 

Ville: Namikan luopuminen liigapaikasta oli toisaalta hirveä shokki, mutta samaan aikaan, kun tiesi minkälaista seuran toiminta oli ollut vuosikymmenen alussa, oli koko ajan kärryillä siitä mitä tulisi tapahtumaan. Jonkinlaisen hiljaisen hetken sitä piti omassa mielessään Namikan historialle. Samaan aikaan tiesin koko ajan, että Lahti on koripallokaupunki ja että sieltä ne uudestaan nousee.

 

Pelikausi 2015/16 on nyt puolessavälissä. Namika Lahti Juniorit kantaa mukanaan lahtelaisen juniorikoriksen perinteitä. Lahti Basketball pelaa miesten divarissa Vesa Mäkäläinen kotimaisena keulakuvanaan ja on vetänyt Suurhalliin yli 900 katsojaa ottelua kohden. On siis aika kysyä: Lahti-koris, quo vadis?

 

Kapa: Namikan toiminnan lakkaaminen oli seuran kasvattina ja sen mukana kasvaneena kauhea isku kasvoihin. Siinä kevään ja kesän aikana kerättiin työryhmä pohtimaan, kuinka syvässä suossa ollaan ja onko mitään mahdollisuuksia pelastua. Tilannekartoituksen jälkeen katsottiin, ettei kellään olisi ollut resursseja vetää Namika Lahden kivirekeä perässään.

Samalla jengillä ajateltiin, että Lahden lahjakkaat omat junnut kaipaisivat edustusjoukkueen, joka jatkaisi miesten edustuskoripallon pitkää historiaa. Meillä oli pelko siitä, miten Namikan vanhat yhteistyökumppanit ottaisivat seuramme vastaan, mutta saatiin aika lyhyessä ajassa homma paketoitua niin, että yhteistyö tuntui mielekkäiltä sponsoreille.

Kuten yleisömäärät näyttävät, kiinnostus Lahti Basketballia vastaan on kiitettävällä tasolla. Ikäviä puheita en ole kuullut juuri lainkaan. Värin ja logon ja ulkoasun muutoksella halusimme viestittää, että kyseessä on nyt uusi alku ja että haluamme faneiksi pitkäaikaisten Namika-fanien lisäksi myös monet, jotka ovat vasta alkaneet kiinnostua koriksesta vaikkapa Susijengi-vimman myötä tai muuten.

 

Roope: Hyvä homma, että Lahti Basketball saatiin jalkeille. Jos seura olisi jäänyt pystyttämättä, en tiedä, miten Lahti-koriksen olisi käynyt. Veskun (Mäkäläinen) jääminen seuraan antaa paljon uskottavuutta Lahti Basketballin toiminnalle. Iso juttu on sekin, että Vesku ei jäänyt Lahteen jäähdyttelemään vaan pelaa ja treenaa tosissaan.

Lahti Basketballin taustajengin tuntien tiedän, että porukka ei taatusti lähde hötkyilemään vaan ottaa homman tosissaan. Jos meidän taso on Divari A, niin sinne varmasti noustaan jossain vaiheessa, mutta liigaan ei lähdetä hinnalla millä hyvänsä. Ensiksi pistetään perustukset kaikessa rauhassa kuntoon.

 

Kapa: Joo, äkkimenestys ei oo Lahti Basketballin toiminnan tarkoitus. Haluaisin lahtelaisille samaa meininkiä kuin mulla itselläni oli junnuna: kotikaupungin seuroja käydään kannattamassa varauksetta ilman klikkejä ja lajirajoja. Haluan, että Lahti Basketball on lahtelaisten oma juttu, ei pelkästään Lahden korisväen oma juttu.

 

Teemu: Onhan niissä matseissa ja seuran toiminnassa ihan uusi fiilis viime kausiin verrattuna. Vanhan Namikan kohtalo harmittaa, mutta ehkä lahtelaisen koripallon kannalta Namikan kuukahtaminen oli hyvä asia. En tiedä, olisiko vanha Namika saanut aikaiseksi sellaista innostuneisuutta, mitä Lahti Basketballin ympärillä on nyt.

 

Ville: Vanhan Namikan konkurssi oli uuden Lahti-koriksen alku. Siellä on nyt päteviä nuoria kavereita vetämässä hommaa; kavereita, jotka tietävät ettei ole mitään oikotietä ja jotka osaavat tuoda freesiä näkemystä Lahti-korikseen.

Uskon, ettei mene enää kauaa siihen että Lahti on taas Korisliiga-kartalla. Tiedän sen, että Lahdessa tulee silloin pelaamaan taas värikäs, mielenkiintoinen ja tunteita herättävä jengi, joka pelaa hyvää korista ja kerää paljon katsojia.

 

Lahti Basketball never stops.

———————————————————————————————————

HippromoHIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s