LAHTI-KORIKSEN LIKAISET LEGENDAT OSA I / II

Koripallo

Lahtelainen huippukoripallo tekee uutta tulemistaan miesten divarissa, mutta matka nykyhetkeen on ollut pitkä. Lahtelaisen SM-koriksen tarinaa vuodesta 1989 nykypäivään ovat mukana kertomassa Namikan junnumyllyn omat kasvatit. Ensimmäisessä osassa tarkastelussa mm. Alex Coles, Joe Spinks ja kevään 2000 Suomen mestaruus.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuvat: Pentti Pekkala / Koripalloliitto & Tom Westerholm

Kertojat esittelyssä

 

TEEMU LAINE (s. 10.3.1977), 190 cm, 12 kautta Korisliigaa Lahdessa (1995–98, 1999–2002, 2003–09), kaksi ammattilaiskautta Saksassa (Quakenburck 1998–99, Schwelmer 2002–03), yhdeksän nuorten maaottelua, seitsemän miesten maaottelua, Korisliigan paras 6. pelaaja (2006), kaksinkertainen miesten Suomen mestari (2000, 2009), miesten Suomen cupin mestari (2000).

 

KAPA HÄRKÖNEN aka BRÄDI (s. 9.4.1979), lahtelainen pitkän linjan rap-artisti (mukana mm. ”Susijengi 2.0”-kappaleessa) ja koripalloentusiasti, Namika Lahden ottelukuuluttaja ja Namika Lahden amerikkalaispelaajien viihdykevastaava 2001-, Lahti Basketballin taustajoukkoa.

 

ROOPE SUONIO (s. 4.8.1982), 176 cm, 11 kautta Korisliigaa Lahdessa (1999–2005, 2009–14), neljä kautta + kahdeksan ottelua Korisliigaa muissa joukkueissa (PuHu 2004, Team Componenta 2006–07, Kouvot 2007–09), 41 nuorten maaottelua, Korisliigan paras 6. pelaaja (2008 & 2009), miesten Suomen mestari (2000), miesten Suomen cupin mestari (2000), Lahti Basketballin taustajoukkoa.

 

VILLE MÄKÄLÄINEN (s. 27.2.1985), 194 cm, kahdeksan kautta Korisliigaa Lahdessa (2001–08, 2011–12), kuusi kautta Korisliigaa muissa joukkueissa (KTP 2008–09, Honka 2010–11, Bisons 2012-), yksi ammattilaiskausi Iso-Britanniassa (Worthing 2009–10), kymmenen miesten maaottelua, 42 nuorten maaottelua, Korisliigan kehittynein pelaaja (2007), Korisliigan paras 6. pelaaja (2014), kaksinkertainen miesten Suomen mestari (2012, 2013). Viiksimies.

 

 

Lahdella on omanlaisensa maine kovanaamojen kaupunkina paitsi muutenkin, myös koripalloilijoiden keskuudessa. Itse olen vääntänyt vain läntisen alueen sarjoja ja niitäkin huonolla menestyksellä joten Lahti-koris ei tullut junnuna tutuksi, mutta onko väitteellä perää? Onko lahtelaiset häijyä sakkia? Tuleeko Lahtea vastaan pelattaessa keskimääräistä enemmän kyynärpäätä, perstaklausta ja EU-virhettä?

 

Kapa: Tietyllä tapaa pitää paikkansa.

 

Roope: Lahdessa arvostus pitää ansaita.

 

Kapa: Kovempi pinta auttaa asiaa. Sama päti meidän musahommissa aikanaan. Helsinki on tosi lähellä, ollaan Lahdessa kulkuyhteyksien suhteen ihan Helsingin vaikutuspiirissä, mutta Stadiin nähden me ollaan altavastaajia. Duunarin taistelumentaliteetti auttaa, jos tullaan sivusta. Pitää olla vähän ilkeämpi kuin muut.

 

Roope: Meillä oli iso halu näyttää jo junnuina, että helsinkiläisille tai espoolaisille ei ainakaan hävitä. Jos ei olla yhtä taitavia kuin ne, paikataan kovuudella. Lahdessa pitää myös olla aito. Teeskentelijät huomataan heti ja arvostus laskee saman tien. Sekin on kovuutta, että uskaltaa olla oma itsensä.

 

Ville: Lahtelaisuus on mielentila… varmaan se on katupeleistä tarttunut ja siitä, että porukka ympärillä on kaikki. Sama kulttuuri oli meitä vanhemmilla jätkillä, se on meitä nuoremmilla… perinteet säilyy.

 

Teemu: Mä olen ehkä ainoa, joka ei voi tähän yhtyä. Olen aina vannonut taitopelaamisen nimeen, enkä muista, että fyysistä peliä olisi koskaan Lahdessa erikseen painotettu. On kyllä ihan totta, että omassanikin ikäluokassa, ’77 syntyneissä, on muutama pelaaja, jotka sopii fyysisen pelaajan kuvaukseen… ja jos siitä on joku legenda lähtenyt lentämään, niin se on varmaan alkanut elää vuosien aikana ihan omaa elämäänsä (hymyilee).

 

Lahden vanha urheilutalo oli Madison Square Garden ja Suurhalli on Barclays Center, mutta missä lahtelaiset ovat saaneet koripallokasvatuksensa? Mikä oli tai on Lahden Rucker Park?

 

Roope: Pihapeleistä ja Länsiharjun koululta kaikki alkoi. Länttärillä vietettiin kaverien kanssa kaikki liikenevä vapaa-aika. Siellä pelattiin välitunneilla, ennen koulun alkua, koulun jälkeen, illat ja viikonloput.

 

Kapa: Mulla kaikki alkoi kotipihan peleistä. Ystävän isä oli Lahden kaupungilla kentänhoitajien esimiehenä, ja häneltä saimme käytöstä poistettuja koreja ja maaleja omaan käyttöön. Talvisin pelattiin lätkää, kesäisin fudista ja korista. Tarpeeksi isoina uskalsimme mennä legendaariseen Kisapuistoon oikeiden koripalloilijoiden sekaan. Tarjolla oli joka tason äijää liigapelaajista vanhan liiton jyriin. Pelaamaan pääsi, jos pysyi mukana.

 

Roope: Kisapuisto on sittemmin uudistettu, mutta meidän junnuaikana se oli maahan kaivettu, järkyttävän ahdas monttu. Siellä oli niin vähän tilaa, että jos ei pelannut, oli pakko nousta kentältä katsomoon.

 

Teemu: Kisapuiston pelit mursivat raja-aitoja. Siellä sai pikkupoika nähdä, millaisia korisäijien pitäisi olla. Nykyisin samalla paikalla on kaljoitteluporukoita ja ties mitä hiihtäjää, mutta vanhoina aikoina sinne tultiin pelaamaan palloa ja jos ei ollut valmis vetämään täysillä, sai aika äkkiä lähteä.

 

Kapa: Kesäisin Kisari oli hirveä pätsi. Kuopan asfaltti imi kaiken lämmön itseensä. Mieleen muistuu jotain näitä 90-luvun klassikkoäijiä. Heikki Järnström istuu venyttelemässä keskiympyrässä ja soittaa ghettoblasterista räppiä c-kasetilta. Tom Gustafsson oli ihan ylittämätön, Laineen Teemu oli Kisarin Mahmoud Abdul-Rauf

 

Roope: Järnström oli Kisarin kruunattu kuningas. Kun se lähestyi monttua Viennetta-jäätelökakun kanssa kengännauhat auki, kaikki muut suurin piirtein luovutti ja lähti kotiin.

 

Ville: Jokaisen lahtelaisen vähänkin esille päässeen koripalloilijan tarina on alkanut Kisapuistosta. Siellä me tänä päivänäkin kaveriporukalla kokoonnutaan kesäisin, kun vanhat kaverit tulee viettämään aikaa yhdessä. Munkin pelityylistä on paljolti kiittäminen sitä, kun sai vääntää aamusta iltaan joka päivä Kisis Luukkasta vastaan. Se jätkä ei antanut mitään ilmaiseksi.

 

Lahtelainen huippukoris otti kvanttiloikan ylöspäin jyräämällä vuoden 1989 Suomen cupin finaalissa – ykkösdivarijoukkueena! – Henrik Dettmannin valmentaman Helsingin NMKY:n pistein 74–73. Seuraavan kolmen kauden ajan Namika pelasi hyvänä keskikastin kiusaajana SM-sarjaa. Mitä noista vuosista jäi mieleen?
Ville: Ennen kuin aloin edes pelata korista, reissasin isän (Jouni Mäkäläinen) kanssa Namikan bussissa ympäri Suomen. Tuhansia kilometrejä meni pelireissuilla divarissa ja SM-sarjassa. Pikkupoikana oli tietenkin ihan tohkeissaan, kun pääsi olemaan osa joukkuetta. Varmaan kaikki vanhat Namikan pelaajat muistaa mut niiltä reissuilta.

 

Teemu: Muistan hyvin Suomen cupin mestaruuden ja yhtä lailla Namikan kevään 1990 nousujuhlat. Seuraavalla kaudella, 1990/91, alkoi ihmeiden aika, kun Namikaan tuli ekat ulkomaalaisvahvistukset – virolainen Margus Metstak ja venäläissentteri Sergei Grishajev. Niitä äijiä katsottiin korkealle ylöspäin, ihan kuin lahtelaisiakin pelaajia.

Joskus kesällä, kun pelattiin jätkien kanssa Kisapuistossa, Namikan edustusjoukkue veti lenkkiä kentän ohi. Nehän oli suurin piirtein maailman kovimpia jätkiä meidän mielestä. Jollakulla oli jonkin jenkkiyliopiston paita päällä. Niitä ei joka pojalla nähty 90-luvun alun Suomessa.

Kaudella 1992/93 Namika hankki ekan amerikkalaisvahvistuksensa. Antwon Harmon oli kaksimetrinen laituri. Sehän oli vielä arvoasteikolla yksi ylöspäin Metstakista ja Grishajevista, painoi hienoja donkkeja joka matsissa. Minä ja Kosu (Antti Koskelainen) fanitettiin sitä ihan hulluina. Kerran päästiin sen luokse kylään heittämään amerikkaa ja katsomaan nauhalta Spike Leen Do the Right Thing. Valkoinen pikkupoika tunsi olevansa ihan piireissä.

 

Pelikaudella 1993/94 Lahden NMKY:n edustusjoukkue oli haluttua tavaraa Urheiluruudun ottelukoosteissa, kun Delawaren yliopiston kautta Suomeen saapunut entinen korkeushyppääjä Alex Coles saapui Päijät-Hämeeseen. Samalla kaudella Lahti-koriksen suurlupaus Juha Luhtanen palasi Mississippin yliopistosta Suomeen. Luhtasessa ja Colesissa Namikalla oli SM-sarjan näyttävin hyökkäyspään duo, joka ravisteli korirenkaita täysin ennennäkemättömällä tavalla.

 

Teemu: Sen kauden muistaa jokainen. Luhtanen tuli takaisin jenkeistä. Pasi Lahtinen oli vetänyt jenkeissä yliopistopalloa ghettoalueella ja palannut Suomeen vetämään hirveitä ”nuori Antti Nikkilä” -rankaisudonkkeja. Siihen vielä päälle Coles, jollaista kukaan ei ollut koskaan nähnyt ennen – eikä edes sen jälkeen. Colesissa oli pikkupojille ihmettelemistä.

 

Kapa: Olen urheiluperheestä ja isällä oli tapana viedä mut katsomaan Lahdessa yhtä lailla korista, lentistä, lätkää ja futista. Coles oli ensimmäinen pelaaja, joka sai mut varta vasten menemään Urheilutalolle uudestaan ja uudestaan. Joka matsiin mahtui vähintään yksi ”mitä helvettiä just tapahtui” -donkki Colesin toimesta. Luhtanen vielä siihen päälle pistämään hirveitä donkkeja ruuhkasta.

Sillä kaudella pelattiin Suomen eka All Stars -ottelu Helsingin Urheilutalolla. Coles veti donkkikisassa voittodonkin Korihaiden Chris Mooren yli. Se oli samanlainen kuin Vince Carter pisti Frederic Weisin yli Sydneyn olympialaisissa.

 

Roope: Olin sillä kaudella tosi useasti Namikan luuttupoikana. Matsissa Korihaita vastaan Coles riistää pallon ja juoksee puolinopeaan. (Korihaiden valmentaja) Heikki Wala huutaa sivurajalta Mika Rinteelle: ”Ota hyökkääjä, ota hyökkääjä!”

 

Teemu: ”Ota hyökkääjä!” huutaa Wala. Rinne seisahtui korin eteen valmiina ottamaan iskun vastaan. Alex hyppää, levittää jalkansa ja konkreettisesti nousee Rinteen yli.

 

Ville: Koko Urkki nousi seisomaan ja hurrasi pitkän aikaa. Kukaan ei tajunnut, mitä oli nähnyt. Pelaajatkin olivat jotenkin sekavassa tilassa.

 

Roope: Rinne palaa hölmistyneenä puolustukseen, Wala taputtaa käsiään, että ”hyvä oli, hyvä oli”.

 

Ville: Matkustin silläkin kaudella vierasmatseihin pelibussissa. Alex voitti aika usein parhaan pelaajan palkinnon ja dilkkasi ne yleensä mulle. Kivahan siinä oli lakua ja suklaata syödä.

 

Kapa: Namika oli sillä kaudella tosi lähellä päästä mitalipeleihin. Hävittiin viides välierä Forssan Alkua vastaan jatkoajalla.

 

Roope: Alun Ronnie Bellamy teki 45 pinnaa ja Alex 56 pinnaa siinä pelissä. Ihan käsittämätön ottelu. Sitä katsottiin monta kertaa nauhalta jälkikäteen.

 

Kapa: Alex ei yleensä ollut mitään heittäjä, mutta siinä pelissä siltä osui kaukaakin.

 

Roope: Katsottiin sitä telkkarista kaverin luona. A-J Sipilää jännitti niin paljon, että sen oli pakko lähteä himaan kesken pelin.

 

Alex Coles jatkoi matkaansa rahakkaammille kentille kaudeksi 1994/95 ja Juha Luhtanen lähti Honkaan, mutta Delon Turner jatkoi käsittämättömien donkkien perinnettä. Joukkueen päävalmentajaksi nousi 28-vuotias Ari Tammivaara. Namika myös sinetöi 90-luvun alun huippujoukkue KTP:n aikakauden päättymisen voittamalla KTP:n cupin finaalissa viimeisen sekunnin vapareilla.

 

Ville: Cupin finaali pelattiin Lahden Urkilla. Olin eturivissä antennipipo päässä huutamassa. Lahti pelasi epätoivoisen näköisen viimeisen hyökkäyksen. Tommi Lanki tunki viimeisellä sekunnilla päänsä Roope Mäkelän käsien väliin ja heittäytyi. Jorma Ovaska vihelsi siitä virheen. ”Staga” laittoi molemmat vaparit sisään ja Urkilla alkoi hirveät juhlat.

 

Roope: Delon Turner ei ollut mikään lennokas jätkä, mutta se pisti myös sisään voimalla. Jenkkisentteri Thomas Hunter oli lihaskimppu, Turner puolestaan lihapulla – oli mahaa ja hirveät lihakset. Namika pelasi sillä kaudella Korac Cupia Venäjällä. Lentokentällä ihmeteltiin, miten Turnerin laukku voi painaa niin paljon. Turvatarkastuksessa selvisi, että sillä oli käsipainot laukussa.

 

Kapa: Turnerin käsi oli hillitön. Kun se otti pallon käteen, näytti kuin se olisi pidellyt pingispalloa. Namika juoksikin tosi paljon nopeaa hyökkäystä. Turner otti levypallon yhteen käteen ja pisti toiseen päähän koko kentän jenkkifutis-avauksia. Toisinaan tuli kori, joskus pallo osui vastakkaisen korin heittokelloon.

 

Teemu: Mä vietin sen kauden Indianassa high school -vaihdossa, enkä päässyt näkemään näitä kahta herraa yhdessäkään pelissä. Hunter ja Turner olivat kyllä tulleet Lahteen jo ennen lähtöäni. Treeneissä näin Turnerin donkkeja sen verran, että harmitti lähteä jenkkeihin!

 

Kapa: Luhtanen oli aikanaan mennyt yliopistoon ja joitain jätkiä meni tasaisesti high school -vaihtoon Teemun tavoin. Se oli aina ihan uskomaton juttu. Aina, kun jätkät tuli takaisin, ne näytti kasvaneen kymmenen senttiä ja saaneen 20 kiloa lihasta. Niillä oli muotivaatteita ja ties mitä. Muistan, kun Vesalan Ville tuli joskus takaisin high school -vaihdosta, niin päiviteltiin jengillä että ”kato miten vahvaksi Ville on tullut, ihan uskomatonta, mitä ne syö siellä, miten ne treenaa…”

 

Namikalla oli onni pitää pitkälti sama runko kasassa viimeisistä divarivuosista 1990-luvun puoliväliin. Keijo ”Keke” Alén, Mika Purhonen, Juha Luhtanen, Tommi Lanki, Sami Melasniemi… vastaavanlaista jatkuvuutta harvemmin näkee Suomi-koriksessa tätä nykyä.

 

Kapa: Se on ilmiö, mitä kaipaisin Suomi-korikseen nykyisinkin. On tietyt tyypit, keskushahmot, jotka tunnetaan meidän edustusjoukkueen pelaajiksi ja tunnistetaan kaupungilla. Aina oli Keke, aina oli Purtsi Purhonen… itsekin herkempinä vuosina oppi tuntemaan, että nää jätkät on Namika.

 

Roope: Keke Alén oli omanlaisensa veijari. Se ei ollut mitenkään hirveän taitava, näyttävä tai atleettinen jätkä, mutta veti älyttömiä kolkkeja suoraan vastustajan naamaan ja aina onnistuneen kolkin jälkeen nosti kädet ilmaan ja huudatti yleisöä. Vastustajan jenkit vihasi Kekeä, kun se puolusti niin kovaa.

 

Kapa: Keijosta muistaa just sen taisteluhengen. Purtsi (Purhonen) latoi kanssa jäätäviä kolmosia hirveän näköisellä polvituella, jota junnujen keskuudessa pidettiin ihan klassikkona.

 

Roope: Purtsi oli kone. Kuinka moni suomalainen pystyy vetämään kymmenen pinnan keskiarvolla liigaa kymmenen vuotta putkeen? Purtsi oli kanssa ehkä vähän väritön pelaaja, mutta sen varmempaa jätkää ei ollut.

 

Teemu: Tommi Lanki oli Suomen oikeakätinen Chris Mullin, mutta ilman alkoholiongelmaa ja huomattavalla kimmoisuudella. Tappava vasurin hook-heitto. Gentleman.

 

Kapa: Vaikka olin Tommin viimeisinä aktiivivuosina jo ns. sisäpiirissä, Tommissa oli vähän etäisempi, vanhemman herrasmiehen aura, enkä oikein ikinä sen kummemmin mieheen tutustunut. Ystävällinen Tommi oli, mutta saattoi vähän sisimmässään hihitellä meidän hiphop-touhulle, en tiedä. Mutta samaan tyyliin kuin Keke, Purtsi ja kumppanit, Lanki oli varma ja luottamusta herättävä pelaaja. Kyllä mulla oli tiukoilla hetkillä aina olo, että ”kyllä Staga hoitaa”.

 

Ville: Staga oli viimeisen päälle aina kunnossa ja varma pelaaja, kun kentälle tuli. Mieleen on jäänyt Tommin legendaarinen hidastettu layup. Tommi aina pisti jarrut päälle layupissa ja kun pakit hyppäsivät ohi, oli helppo viimeistellä kakkonen sisään.

 

Roope: Tyylikäs äijä ja pirun kova pelaaja. Kun pääsin miesten rinkiin, kyllä se mulle isähahmo oli, kunnioitusta herättävä ilmestys. Tommi oli jo selkeästi työelämän puolella, eikä hirveästi kentän ulkopuolella nuorten miesten kanssa viettänyt aikaansa, mutta pirun kova pelaaja ja aina huippukunnossa.

 

Teemu: Sami Melasniemi oli ihan omanlaisensa kikkaileva velmu. Kun se pelasi Turun Namikassa, mua ärsytti ihan suunnattomasti sen viimeiseen penkkiriviin asti huokuva itsevarmuus. Se käveli keinahdellen, vähän laiskanlaisesti, silmät puoliksi kiinni. Jostain syystä Lahden aikoina Samin juonikkuus ja pelihuumori eivät enää ärsyttäneet…

 

Ville: ”WIDE OPEN!” Melasniemi huusi aina ”WIDE OPEN” monta kertaa matsissa. Sillä oli aina vihreä valo palamassa. Sain Samilta aikanaan lahjaksi Gary Payton -kengät, joita kutsuttiin ”kuukengiksi”.

 

Kapa: Juha Luhtanen oli kunnon kukkopoika. Jos nämä muut, Keke ja Purtsi ja ne, olivat perinteisempiä suomalaisäijiä, niin Luhtanen oli playboy. Nuorena tuntui kovalta nähdä suomalainen pellavapää Urheiluruudun highlight-koosteissa vetämässä älyttömiä donkkeja jenkkien seassa.

Juha vaikutti miestä tuntematta kohtuullisen leijalta kaverilta. Juha ilmestyi aina alkulämmittelyyn viimeisellä mahdollisella hetkellä ja katseli vastustajaa nenänvartta pitkin, mutta kun peli alkoi, Juha oli aina valmis taistelemaan ja sytyttämään.

 

Roope: Mä tulin 17-vuotiaana mukaan edustuksen rinkiin. Mulle oli varoiteltu jo etukäteen, että Juha voi olla hankala persoona. Totuus oli kuitenkin se, että jos teit lujasti töitä, mitään ongelmia ei tullut. Nuoresta pojasta oli uskomatonta pelata samassa jengissä Juhan, Stagan ja kumppanien kanssa. Juha oli käsittämätön pelaaja, todellinen voittajatyyppi. Kun se veti pelipaidan ylle, se eli ja hengitti Namikaa.

 

Vuonna 1995 Henrik Dettmann totesi, että Suomella on kaksi potentiaaliltaan NBA-tason nuorta pelaajaa. Hanno Möttölästä tuli sittemmin NBA-pelaaja, kun taas Hyvinkään Tahkon kasvatti Markku Larkio pelasi parhaat Suomen pelivuotensa Lahdessa ennen siirtymistään Saksan Bundesliigaan.

 

Kapa: Larkiosta tulee ensimmäisenä mieleen hänen herrasmiesmaisuutensa. Lartsi oli aina äärimmäisen ystävällinen kaikille, pienintä junioripelaajaa ja Namikan toimiston TET-harjoittelijaa myöten. Sillä oli aikaa jutella kaikkien kanssa.

 

Roope: Lartsi oli kaksimetrinen takamies, mikä oli suomalaisittain jotain ihan uutta. Ja jos Lartsi oli herrasmies kentän ulkopuolella, kentällä se oli aika räiskyvä jätkä. Saattoi keittää miehellä muutaman kerran yli.

 

Kapa: Mä muistan ikuisesti sen, miltä tulistunut Lartsi näyttää. Punaiset posket, suu ja kädet käy..

 

Teemu: Lartsista tuli maajoukkueen kantava voima ja yksi Bundesliigan parhaista pelaajista. Kai sillä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin. Sillä talentilla Lartsilla olisi ollut kaikki edellytykset olla ylimielinen, mutta hän oli kaikkea muuta kuin sitä. Hänen suhtautumisensa muihin ihmisiin oli esimerkillistä.

 

Roope: Lartsi ehkä vähän kärsi siitä, ettei koskaan osannut tehdä itsestään numeroa. Hän jäi ihan suotta joidenkin näkyvämpien oman ikäluokkansa pelaajien varjoon.

 

Kapa: Lartsi oli aika hoikkarakenteinen. Lartsin akillesjänne hajosi kerran ja muistan ikuisesti, kun hän palasi kentille kuntoutuksen jälkeen. Lartsin toinen jalka oli kuihtunut ihan tikuksi. Katselin alkulämmittelyä ja mietin, että tuo jalka ei voi kannatella Lartsin painoa.

 

Namikan ensimmäinen mitalipelikausi odotti vuoroaan 1995/96. Kotimaisella osastolla avainpelaajat olivat Tommi Lanki, Markku Larkio, Mika Purhonen ja Sami Melasniemi. Amerikkalaiset eivät olleet mitään pistetykkejä, mutta täydellisiä roolipelaajia – sentteri Lewis Preston ja laituri Joseph ”Joe” Spinks.

 

Teemu: Se oli mun eka pääsarjakausi. Tein ekan pisteeni vapariviivalta Turun Namikaa vastaan. Sain jallitettua Lars Ekströmin kahville ja sen oli pakko rikkoa.

 

Roope: Se oli älytön jengi. Spinks oli joukkueen henkinen johtaja, räiskyvämpi persoona. Preston taas oli tasapainoinen, järkevä, säntillisen oloinen upseerityyppi.

 

Teemu: Spinks ja Preston oli molemmat mukavia tyyppejä ja huikeita koripalloilijoita. Spinks oli taiteilijasielu. Se raahautui silmät ristissä haukotellen aamutreeneihin ja lönkötteli siellä puolivaloilla, mutta aina kun peli alkoi, Spinksin silmissä syttyi jokin valo. Monta kertaa ihmettelin, miten noin voi kanavoida energiansa.

 

Kapa: Spinks pystyi varmaan hädin tuskin donkkaamaan, mutta sen peliä oli superkiva katsoa. Se virnisteli, viihdytti, psyykkasi, puhui koko ajan. Luut ja parketti kolisivat. Jos oli pienikin mahdollisuus saada pallo Namikalle, Joe dyykkasi perään.

 

Ville: Häviäminen oli Spinksille henkilökohtainen loukkaus.

 

Roope: Ja Spinksin työmoraali oli ihan oma lukunsa. Lahteen tullessaan se oli heittänyt collegessa vaparit jollain 30 % tarkkuudella. Ne alkoivat Tammivaaran kanssa työstää heittotekniikkaa ihan perusharjoitteilla ja pudotuspeleissä sen tarkkuus oli jo lähempänä 70 %.

 

Kaikki tarpeeksi vanhat Namika-fanit muistavat ikuisesti kevään 1996 välieräsarjan Honkaa vastaan ja erityisesti kolmannen ottelun. Kahden pisteen keskiarvolla SM-sarjaa pelannut kakkossentteri Tero Luukkonen sai tähtihetkensä toisen jatkoajan viimeisellä sekunnilla.

 

Ville: Oli varmaan ensimmäinen kerta Namikan historiassa, kun Urkki oli ihan ääriään myöten täynnä, jokainen seisomapaikkakin oli täyteen ammuttu. Luhtasen Juha pelasi silloin Hongassa.

 

Kapa: Jari Raitanen oli tullut divarista Honkaan vetämään kolmosia ja North Carolinan Brian Reese pelasi myös Hongassa. Hieno kausi, hieno välieräsarja.

 

Roope: Pelattiin toista jatkoaikaa. Namika oli pisteen perässä ja rakensi hyökkäyksen. Spinks lähestyi koria, veti kolme äijää itseensä kiinni. Tero Luukkonen kyttäsi korin alla ja sai pallon taivaanlahjana käsiinsä.

 

Teemu: Sali meni ihan hiljaiseksi.

 

Kapa: Kaikki kunnia edesmenneelle Terolle, mutta muistan, että siinä kerkesi tulla kylmä rinki perseen ympärille: Ei ole totta, vetääkö se ohi.

 

Roope: Mä katsoin peliä parvelta ja tuli sama fiilis, ”ei oo totta, se sössii tän.” Tero nappasi Spinksin syötön käsiinsä, nousi sen viisi senttiä ilmaan ja nosti pallon levyn kautta sisään. Yleisö oli sekunnin suu auki. Sitten halli räjähti.

 

Kapa: Lahti meni sillä korilla ottelusarjassa 2-1-johtoon, mutta tuntuu, että se hetki ratkaisi koko sarjan. Tero tuuletti kainaloita koko matkan omaan kenttäpäätyyn summerin soidessa. Se oli varmaan eka kerta, kun uskaltauduin mylvimään parketille matsin loppuessa.

 

Ville: Se oli Terolle varmasti yksi hänen elämänsä huippuhetkistä ja varmasti hänen suurin saavutuksensa koripalloilijana.

 

Namika pääsi juhlimaan välieräpaikkaa voittamalla neljännen ottelun Espoossa 95–102. Joe Spinks sai virhetilinsä täyteen pari minuuttia ennen loppua tasatilanteessa, mutta psyykkasi vihellyksen jälkeen joukkueensa ja Namikan fanit sellaiseen iskuun, että Namika vei loppuhetket suvereenisti.

 

Ville: Muistan sen loppuhetkien psyykkauksen. Spinks oli tippunut polvilleen viidennen virheen jälkeen, sitten se nousi hitaasti taputtamaan ja lietsomaan. Se kävi jokaisen kentällä olleen Namika-pelaajan läpi ja tuli viuhtomaan käsiään päätyyn Namikan fanikatsomon eteen. Oli ihan selvää, ettei Namika enää voinut hävitä sitä ottelua.

 

Roope: Hongalla pelasi (NCAA:n blokkikuningas 1987/88) Rodney Blake, joka ei saanut Lewis Prestonista minkäänlaista otetta. Sillä kiehui matsin lopussa ihan täysin.

 

Ville: Senkin matsin ajan huusin Namikan fanikatsomon eturivissä antennipipo päässä.

 

Roope: Niin joo, istuin paluumatkalla Espoosta Lahteen Risto Virtasen vieressä. Ei siitä sen enempää.

 

Aaron McCarthyn valmentama ToPo voitti kuitenkin ensimmäisen kolmesta mestaruudestaan ja tiputti Namikan kovan taistelun jälkeen hopealle. Finaalisarjan kolmannet ja neljännet ottelut löytyvät Yle:n Elävästä Arkistosta.

 

Teemu: Sen kauden SM-sarja oli käsittämättömän kovatasoinen. Välierissä ja finaaleissa pelattiin huikeaa palloa. Lahdella ja Hongalla oli parhaat joukkueensa koskaan, ToPon McCarthy-dynastia oli vasta alkamassa. Neljänneksi tuli Kisa Nokia, jossa pelasi Anthony Cade, Ron Rutland, Pasi Riihelä ja Jussi Kumpulainen.

 

Ville: ToPolla pelasi Kari-Pekka Klinga, Kurk Lee, James Gatewood ja Greg Joyner. Namikahan voitti finaalien ekan matsin, mutta sen jälkeen ToPo vaan puolusti meidät pimentoon. Luulen, että suurin henkinen lataus jäi välieriin, Hongan voittaminen oli niin kova juttu. Vähän sapettaa vieläkin.

 

Roope: Kaikki halusivat sen kauden jälkeen Spinksin takaisin Lahteen, mutta Spinks sai rahakkaamman tarjouksen Hollannista ja jäi sille tielle. Mun käsittääkseni Joe sai Hollannin kansalaisuuden ja valmensikin Amsterdamin joukkuetta Hollannin liigassa. Preston tuli takaisin seuraavalla kaudella, mutta se oli jo ihan eri joukkue.

 

Ari Tammivaaran aikakausi Namikan päävalmentajana kesti syksystä 1994 kevääseen 1998 ennen siirtymistä Saksaan USC Freiburgin valmentajaksi. Tammivaaran kaudesta jäi käteen cupin kulta, SM-hopea sekä kokonaisvaltainen toimintakulttuurin muutos.

 

Teemu: Tammivaara toi valmennuksen hirveän määrän intoa ja nykyaikaisuutta. Hänestä paistoi innostus eikä ollut yhtään sellaista treenikertaa, että mikään harjoite olisi tuntunut turhalta.

 

Roope: Mä uskon edelleen kaiken, mitä Ari puhuu mulle. Ari oli nuori jätkä, mutta kuitenkin samalla auktoriteetti. Sen ei tarvinnut väkisin yrittää olla jotain, vaan se oli ikäluokkansa parhaita koutseja, ellei paras.

 

Ville: Ari toi Namikaan ammattimaisuuden. Se kohotti miesten edustusjoukkueen vaatimustasoa ja toi Lindqvistin Markun, Selkeen Petrin ja muiden kanssa uudenlaisen juniorisysteemin pystyyn. Lahtelaisesta juniorikoripallo-organisaatiosta tuli niinä vuosina Suomen paras.

 

Pelikausi 1998/99 oli lahtelaisittain ”välivuosi”. Syksy 1999 alkoi hitaasti, kunnes Namikaan saapui ensiksi Marcus Grant ja tammikuussa 2000 sentteri Ryan Bond. Vappuna 2000 Lahti voitti viidennessä ja ratkaisevassa finaaliottelussa ToPon Lahden Jäähallissa 5,000 katsojan edessä. Joukkueen kotimaisella osastolla pelasivat rotaatiominuutteja Tommi Lanki, Juha Luhtanen, Teemu Laine, Tom Gustafsson ja Riku-Pekka Jokinen.

 

Teemu: Runkosarjahan oli sellainen, ettei me mitään statementia tehty. En pitänyt Ryan Bondia mitään sateentekijänä, kun se tuli jengiin, mutta sehän sopi täydellisesti meidän jengiin.

Ratkaisevan matsin pelaaminen jäähallissa oli todella iso juttu, kun näki ensimmäisen kerran, kuinka paljon lahtelaiset olivat meidän takana. Voi olla, että vappuaatto auttoi asiaa, mutta tuntui hurjalta nähdä käytännössä koko Lahti meidän bileissä.

Olen aina uskonut siihen, että on melkein sama, miten runkosarjan pelaa, kunhan pääsee pudotuspeleihin ja saa jonkinlaisen aavistuksen siitä, miten saa rullan pyörimään pudotuspeleissä. Yleensä alemmilta sijoilta kevääseen lähtevä jengi pelaa paineettomammin kuin muut.

 

Roope: Olin ollut pelaamassa junnujen maajoukkueessa Albert Schweitzer -turnauksessa ja istuin linja-autossa matkalla Helsinki-Vantaalta kotiin, kun viides finaali pelattiin. Bussissa ei ollut ketään muuta kuin minä ja kuski. Radiossa hehkutettiin, että ”Namika Lahti voittaa Suomen mestaruuden” ja mä sanoin kuskille, että ”voitin muuten just SM-kultaa”. Kuski kommentoi siihen, että ”älä puhu paskaa” ja mä vaan, että ”ei kun jätä mut Hotelli Salpaukseen, siellä on juhlat”. Kuski ei uskonut ennen kuin kävin hakemassa mitalin hotellilta.

 

Ville: Lahti johti finaalisarjaa jo 2-0 ja uskottiin, että sarja menee kolmessa poikki, mutta ToPo tuli hirveällä rähinällä takaisin. Seurasin viidettä peliä taas kerran eturivistä ja huusin naama punaisena tuomarille ja vastustajalle. Kun mestaruus ratkesi, koko kaupunki meni sekaisin. Etenkin niille, jotka olivat olleet ihan alusta asti mukana, se oli ihan poikkeuksellinen hetki.

 

Roope: En ollut Albert Schweitzer -turnauksen takia finaaleissa ollenkaan kokoonpanossa. Sen jengin joukkuehengen tajusi lopullisesti, kun tulin Hotelli Salpaukseen ja siellä oli kaikki Luhtaset ja Lankit ja muut taputtamassa hulluna että ”hyvä Roope” ja pujottamassa mitalia mun kaulaan.

Lähdettiin jonkun ajan päästä mestaruusristeilylle. Mä olin vielä 17-vuotias, joten Tommi Lanki nimettiin matkalle mun huoltajaksi. Ihan tosi. Tiedä sitten, miten päin se oikeasti meni.. mutta Tommi oli aina herrasmies!

 

Aiemmin Suomessa Kouvoja ja BC Nokiaa edustaneesta Marcus Grantista tuli kevään 2000 mestaruuden myötä Namikan seuraikoni. Grant pelasi Lahdessa 1999–2002 ja jätti pysyvän jäljen kaikkiin lahtelaisiin, jotka vuosituhannen taitteessa kannattivat joukkuetta.

 

Kapa: Kun Marcus tuli Suomeen, mähän olin jotain 20-vuotias, mutta aloin olla jo siinä iässä, että aloin hengata jenkkipelaajien kanssa. Luuhasin Marcuksen kämpässä tosi usein, roudasin sille uusia räppilevyjä, kerroin missä on hyviä bileitä ja kuskasin Helsinkiin rap-keikoille. Siitähän asti mä olin monta vuotta Namikan jenkkien ”juoksupoika”, johon voi ottaa yhteyden, jos tarvitsi keikkalippuja, levyjä, tatskoja…

Marcus oli ulkoisesti herrasmies, sellainen sofistikoituneempi hahmo, mutta sieltä kuoriutui eläväinen, hauska ukko esiin, kun siihen oikein tutustui. Kentällä se oli sotilaallisen tarkka, vapaa-aikana paljon lunkimpi.

 

Roope: Jo Marcuksen ekoissa treeneissä pisti silmään, millä asenteella se teki kaikki harjoitteet. Vaikka ei olisi ollut puolustajaa edessä, se teki jokaisen liikkeen just niin kuin käskettiin.

Olin 17-vuotias ja Marcus taisi luulla minua pallopojaksi. Treenien päätyttyä alettiin heittämään sen kanssa ja se sanoi, että heitetään vuorotellen vapareita niin kauan kuin menee putkeen. Heitettiin joku 50 putkeen ja Marcus katsoi, että mikä tää jätkä on. Siitä lähtien vedettiin joka treenien jälkeen heittokisaa tai pelattiin 1-1, saattoi mennä tunti tai puolitoista.

Mun ja Marcuksen välille kasvoi muutenkin ystävyyssuhde. Pelattiin Pleikkarilla jotain FIFA2000:aa. Englanti oli ollut mun inhokkiaine koulussa, mutta Marcuksen avulla opin puhumaan kieltä. Vielä seuraavinakin vuosina, kun Marcus pelasi Espoossa ja Kouvolassa, vietettiin aikaa yhdessä.

 

Ville: Marcus oli johtaja. Itsekin pääsin nuorena poikana treenaamaan Marcuksen kanssa ja huomasin, ettei ollut sellaista sekuntia, ettei Marcus olisi pelannut tosissaan ja vaatinut muilta samaa. Ja Marcus sekä pelasi joukkueelle että inhosi häviämistä yli kaiken. Kaikki tiesivät, kuka pallon saa loppuhetkillä, ja yleensä homma päättyi aika hyvin. Lopulta nähtiin, mitä Marcus saavutti Suomessa.

 

Kapa: Harvoin on kentällä sellaisia ukkoja, että katsomossa istuessa on koko ajan sellainen olo, ettei mitään hätää, kohta tapahtuu. Kun Marcus sai pallon, katsoja voi vain pistää kädet niskan taakse ja jalat ojoon ja nauttia.

 

Roope: Marcuksen voitontahto ja vaativuus olivat ihan omaa sarjaansa. Naama meni heti vinoon, jos syöttö ei tullut just millilleen siihen, mihin Marcus tahtoi.

Pelattiin mun ekalla kaudella BC Nokiaa vastaan. Lähdettiin nopeaan hyökkäykseen, ajoin keskeltä ja näin, että Marcus tulee oikealta. Vasemmalla juoksi joku toinen pelaaja, katsoin sitä kohti ja pistin Marcukselle täydelliseen paikkaan no lookin, mutta pallo meni sivurajasta yli.

Palattiin puolustukseen ja mä ajattelin, että voi helvetti, nyt tulee taas noottia, mutta Marcus kommentoikin vaan että ”hyvä syöttö, mä en uskonut että olisit osannut”.
 

Lahden likaiset legendat osa II / II julkaistaan torstaina 10.12.

————————————————————————————–

HippromoHIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Yksi kommentti artikkeliin ”LAHTI-KORIKSEN LIKAISET LEGENDAT OSA I / II

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s