KORISLIIGAN MOVEMBERIN JÄLKILÖYLYT

Koripallo

Adventtiajan aatokset Bisonsista kahden liigan kansalaisena, Tampereen Pyrinnön rakennustilasta, Kouvolan Kouvojen koneesta ja Joensuun Katajan swaggerista. Tekstin lopussa lyhyt arvio jokaisesta Korisliigan joukkueesta kahden kuukauden jälkeen.

 

Teksti: Hippo Taatila, Kuva: Eveliina Toivola

Tuomiosunnuntain viikonlopun Loimaa on tuskin krooniseen depressioon taipuvaisen, keski-ikäistyvän miehen turvallisin matkailukohde, mutta Varsinais-Suomeen pendelöinti tarjosi koripallofanaatikolle oivallisen tilaisuuden nähdä Uralin matkailun uuvuttama Bisons ja vasta palapeliään kasaava Tampereen Pyrintö tositoimissa.

 

Matalaoktaanisen Bisons-Pyrintö-ottelun poikimat kyyniset ajatukset pyyhkiytyivät suojasään sulattamien lumikinosten mukana viemäreihin sunnuntain Kouvot-Kataja-ottelun ja Bisonsin maanantaisen VTB-liigavoiton myötä.

 

I – Bisons ja VTB-liigan pudotuspelijahti

 

Tuukka Kotti, minkä teit!

 

Lauantain matsissa Tampereen Punakonetta vastaan Bisons näytti vakuuttavan avausneljänneksen jälkeen tasan ja täsmälleen siltä kuin olisi käynyt vajaan kahden kuukauden sisään pelimatkoilla Nizhni Novgorodissa, Kazakstanissa ja Siperiassa.

 

VTB-liigan epämääräisyydestä, leväperäisestä organisaatiosta ja jopa mahdollisesta geopoliittisesta ulottuvuudesta huolimatta olin periaatteessa hyvilläni Bisonsin lähdöstä ruplaparketeille, kiitos joukkueen kokoonpanon paisuttamisen 18 pelaajaan ennen kauden alkua. Ja alkukausihan oli hyvä – Bisons oli heiton tai kahden päässä voitoista Nizhni Novgorodia, Tallinnan Kalevia ja BC Astanaa vastaan ja onnistui jo toisen kerran vuoden sisään narraamaan Lokomotiv Kubania, joka on kyennyt tällä kaudella löylyttämään Euroliigassa Panathinaikosia ja Zalgiris Kaunasia.

 

Marraskuun ajan on näyttänyt vahvasti siltä, että Bisons toistaa täsmälleen viime syksyn virheensä VTB-liigassa. Venäläisjoukkueita vastaan pelataan liian pienellä rotaatiolla, ja samat avainmiehet kantavat kuorman sekä Suomessa että Venäjällä. Lokomotiv Kuban -voitolta mitään pois ottamatta varhaissyksyn niukat tappiot söivät miestä niin, että marraskuun matsien tappiomarginaalit Zenitiä, Jeniseitä ja UNICS Kazania vastaan olivat rumat.

 

Häviäminen VEF Riialle olisi suistanut Bisonsin täsmälleen samaan voitto/tappiosuhteeseen kuin vuosi sitten tähän aikaan, jolloin Bisonsilla oli VTB-liigassa edessä hikinen ja ankara runkosarjan toinen kolmannes, jossa joukkue taisteli yhtä aikaa ylirasitusta ja pudotuspelipaikan karkaamista vastaan.

 

Ensimmäisen puoliajan perusteella olin jo valmis heittämään Bisonsin puolesta kirveen kaivoon VTB-liigan suhteen ja julistamaan, että lähettäkää nyt FoKoPossa pelaava kehityspelaajien ryhmä vierasmatkoille Georgiaan ja Tatarstaniin – pudotuspelipaikka on mennyt jo ja saatte ruuvattua avainpelaajienne fokuksen Korisliiga-taajuudelle ja kadonneen Pantterin metsästykseen.

 

Mutta kun seurasin Bisonsin once in a lifetime -henkistä paluuta latvialaisten rinnalle ja ohi ja näin kaiken huipentuvan Vorssan koripojan kuvankauniiseen polfihypäriin, jossain mieleni sopukoissa välähti taas toivonkipinä, että ei perkele, kyllähän Bisonsilla on ihan riittävä ryhmä VTB-liigan runkosarjan 7.-8. sijoille kaiken mennessä nappiin. Vaikka Tshekeissä tulee turpaan, voitot Minskistä ja Astanasta nostaisivat Loimaan voiton päähän playoff-sijoista.

 

Pitkällä tähtäimellä olen tietenkin huolissani syntymäkaupunkini joukkueesta, kuten olin viime kaudella. Coach Gibson on ja tulee olemaan amerikkalaisen peluutusfilosofian kannattava; ne pelaajat pelaavat, jotka ovat varmasti valmiit vastaamaan haasteeseen. Tällöin etenkin loukkaantumisten hönkiessä päälle muutamien pelaajien päälle lankeava kuorma on käsittämätön samalla, kun täysin liigakelpoiset pelaajat kuluttavat vaihtopenkkiä tai kasvavat korkoa ykkösdivarissa.

 

Samalla, kun VTB-liiga tuo Bisonsin otteisiin sitä rutiinia, millä joukkue löylytti Kouvoja ja KTP:ta viime kevään välierissä, tuo jokainen viiden tunnin lentomatka Venäjälle kymmenen tuntia lisää ikää Tuukka Kotin selälle, ja joka ikinen palautumiseen käytettävä harjoitus lykkää lauman yhteenhitsautumista yhä pidemmälle kevääseen.

 

Tilanne elää ja joukkue kehittyy. Minsk- ja Astana-otteluiden jälkeen olemme taas hieman viisaampia.

 

II – Bisons: Kahden maailman kansalainen

 

Ilman Borat Mäkäläistä, Mikko Koivistoa ja Justin Jacksonia Pyrintöä vastaan lähtenyt Bisons esitti lauantain pelin avausneljänneksellä kenties kauden parasta osaamistaan. Bisonsin puolustus sai Pyrinnön niin pahasti sekaisin, että tamperelaiset eivät edes kehdanneet vyöryttää syytä tuomarien niskaan. Samalla puolustuspäässä loimaalaisilla oli, kiitos oikein sijoittuneiden pelaajien ja oikea-aikaisten syöttöjen, jatkuvasti vapaata heittotilaa käytettäväkseen.

 

Pyrinnön yksinkertaistettua puolustustaan Bisonsin heittosihti laski ja kotijoukkue tyytyi kävelyvauhtiin ja hyökkäyspään yksinyrittämiseen. Vasta pelin lopussa Bisons löysi uudelleen kurinalaisuutensa, pakkasi puolustuslevypallopelinsä aukot ja hyödynsi Pyrinnön hyökkäyspelin ennalta-arvattavuutta.

 

Korisliigassa Bisonsin saldo on tällä hetkellä seitsemän voittoa kymmenestä ottelusta, mikä on liigan toiseksi paras voittoprosentti Kouvojen jälkeen. Vuosi sitten samoihin aikoihin Bisons oli voittanut yhdestätoista ottelusta kuusi.

 

Vaikka Bisons on hakenut voittoja kotimaassa kiitettävällä tahdilla, loimaalaisen koripalloyleisön keskuudessa vallitsi lauantaina apeahko mieliala. Rinnakkaisten liigojen pelaaminen on vienyt Bisonsin mehut, eivätkä voitot ole irronneet henkseleitä paukutellen ja iloisesti laulellen kuten Jeb Iveyn ja Martin Zenon huippuvuosina.

 

Murheenaiheita yleisön keskuudessa olivat myös PJ Hillin keskinkertaisuus, Justin Jacksonin hyökkäyspään rajoitteet, Jacob Burtschin yksipuolisuus sekä Mikko Koiviston yhä kadoksissa oleva heitto.

 

Vaikka ymmärrän kannattajien murheet, en näe, että Bisonsilla olisi pienintäkään hätäpäivää ainakaan niin kauan kuin valmennusjohto ymmärtää pitää parhaita pelaajiaan Korisliigassa viltissä silloin, kun nämä sitä itse eniten kaipaavat.

 

Bisonsin perusongelma on ottelumäärän ja kilometrien lisäksi se, että joukkue joutuu pelaamaan Korisliigassa erilaista palloa kuin VTB-liigassa. Korisliigassa Bisons on materiaalisesti ylivoimainen joukkue, joka pyrkii kontrolloituun, settipelivoittoiseen koripalloon, kun taas VTB-liigassa Bisons voi kilpailla parhaana päivänä materiaalisesti keskikastin kanssa. Siksi Bisonsin on Venäjän ja idän joukkueita vastaan pakko juosta, nostaa tempoa ja heittää paljon kaukaa.

 

VTB-liigaan Justin Jackson ja Jacob Burtschi ovat täsmälleen oikeita pelaajia. Molemmat ovat selkeitä roolipelaajia, joiden vahvuudet tulevat julki kansainvälisessä pelissä. Jackson muodostaa jopa VTB-liigan mittapuulla hyvän puolustuspään pelotteen, viimeistelee metristä tai takaovista hyvin tarkkuuksin ja asettaa järkähtämättömiä screenejä, kun taas Burtschi luo tilaa heittopelotteellaan ja viimeistelee catch and shootista maailmanluokan rutiinilla.

 

Räikein ero on Martin Zenoon. Z-Man on todistettavasti tähti ja runkopelaaja Korisliigassa. Yksittäisiä otteluita lukuun ottamatta Zeno ei ole kuitenkaan vahvuuksillaan sellainen pelaaja, jolle voisi VTB-liigassa levollisesti toimittaa pallon.

 

Kansainvälisilläkin kentillä löytyy Zenon kaltaisia ”yleisjätkiä”, mutta pelilliseltä tasoltaan he ovat monta pykälää Zenoa korkeammalla. Zeno pystyy ratkaisemaan ottelun puolinopeisiin hyökkäyksiin karkaamalla vielä Korisliigan parhaimmistoa vastaan, mutta yksittäisiä suonenvetoja lukuun ottamatta Zenon eväät eivät kerta kaikkiaan riitä, kun päällystakkina on Janis Timma, Vojtech Hruban tai Sergei Monia.

 

Ja tässä yhtälössä loimaalaisyleisön silmä pettää. Kun Zeno on tottunut ratkaisemaan pelin Kouvoja tai Katajaa vastaan, hän lähtee yrittämään samaa, on vastassa sitten Himki, Zenit tai TsSKA – ja vastustaja kiittää. Samaan aikaan Burtschi miettii nurkassa juostuaan Jacksonin screenistä vapaaksi, että miksi palloa ei tullut.

 

Toimistoanalogiassa Bisons on kuin kotimaan markkinoilla erinomaisesti menestynyt suuryritys, joka lähtee Skandinavian markkinoille vaillinaisella strategialla.

 

Burtschi ja Jackson ovat kuin remmiin vasta ajetut viestintä- ja markkinointipäälliköt, jotka ovat tutkitusti alansa huippuja, mutta eivät osaa operoida samalla itseluottamuksella kuin Zenon esittävä, aikanaan kesätyöläisenä lafkaan tullut ja sittemmin vakinaistettu yleishessu, joka on pystynyt Suomessa pelkällä rutiinilla huseeraamaan monella vahvuusalueella ja saavuttanut johdon sekä kumppaneiden luottamuksen.
Skandinaviassa tulosta tulee heikohkosti, yleishessu huseeraa edelleen viestintä- ja markkinointipäälliköiden alueilla vanhoilla opeilla ja hallitus miettii, mikä siinä on, että viestintä- ja markkinointipäälliköt eivät osaa hommiaan.

 

Kateeksi ei käy Bisonsin valmentajakaksikkoa Gibson-Dantzler, joka joutuu johtamaan miehistöään kahden maailman välissä vailla käytännössä pienintäkään mahdollista tilaisuutta harjoitella.

 

Mitä PJ Hilliin tulee, maltti on valttia. En usko, että Hill tulee pelaamaan Bisons-rotaatiossa enää maalis-huhtikuussa kuin äärimmäisen pakon edessä muiden loukkaannuttua.

 

Hill johtaa Bisons-peliä aivan riittävän hyvin Zeno ja Ilari Seppälä rinnallaan, että Bisonsin sijoitus Korisliigassa pysyy puolivälierien kotietuun oikeuttavalla sijalla tammi-helmikuulle, jolloin vaille joukkuetta jääneiden parempien amerikkalaispointtien palkkapyynnöt ovat laskeneet tai jokin puoli vuotta sivussa ollut Euroliiga-pelinrakentaja etsii turvallista ja riittävän haastavaa ympäristöä täyteen pelikuntoon palatakseen.

 

Hillin lisäksi pitkässä juoksussa pelipaikka on uhattuna lähinnä Burtschilla, joka kilpailee heittäjänä kosketuksista Koiviston ja Seppälän kanssa, mutta joka ei ole Korisliigan tasolla yhtä luova pelaaja kuin Zeno. Jonkinlainen vertailukohta on parin kauden takainen Frank Robinson, joka oli toki Burtschia monipuolisempi pelaaja, mutta ei tuntunut missään vaiheessa käsittävän, millaista jälkeä hän saisi lahjoillaan aikaiseksi Suomessa.

 

Jacksonin ongelmia en niinkään näe pelillisinä, vaan kyseenalaistan lähinnä hänen kypsyytensä. Jackson-Kotti on paperilla ehkä liigan paras sisäpuolustuskaksikko. Kotilla on kohtuullinen muutaman metrin hypäri eikä Jacksonin välttämättä tarvitse pystyä vapaita donkkeja ja tippauksia monipuolisempaan hyökkäyspään tarjontaan niin kauan, kuin neljä korintekokykyistä miestä ympärillä levittävät kenttää. Ei Ryan McDadekaan ollut virtuoosi, vaikka toki McDaden asenne oli merkittävästi Jacksonin vastaavaa parempi.

 

Ilari Seppälä on puolestaan mielenkiintoinen paradoksi. Seppälä ei ole Antto Nikkarisen tasoinen pallollinen pelaaja eikä yhtä luova kuin Roope Ahonen, mutta vahvuuksistaan tietoisena joukkuepelaajana, joka osaa käsitellä palloa jonkin verran ja heittää paikan saatuaan, hän soveltuu ehkä jopa Nikkarista ja Ahosta paremmin Gibsonin pelitapaan. Matias Ojala taas tekee pakkipään rakkina nimenomaan sen, mitä odotetaan, eikä yhtään ylimääräistä – ja Bisonsin kaltaisessa, tulivoimaa täynnä olevassa joukkueessa tällaisia pelaajia ei voi olla liikaa.

 

Koiviston heitto tulee kun tulee. Koivarin asemaa ei helpota se, että hän ei ole saanut Frankfurt-kevään ja Susijengin jälkeen juuri lainkaan lomaa ja Bisonsissa hän on hypännyt suoraan otteluruuhkaan. Jotkut saattavat muistaakin, että Koivisto oli melko lailla samassa asemassa palattuaan USA:sta Korisliigaan kaudeksi 2010/11. Sairastelu oli vienyt tehot seniorikaudella UNC-Greensborossa, ja ToPo-kausi oli yhtä vuoristorataa. Kautta myöhemmin hän oli Suomen mestarin johtava kotimainen pelaaja.

 

Jos teorian tasolla odotetaan, että uusi amerikkalaispointti korvaisi pitkässä juoksussa Hillin ja Burtschi jäisi neljän amerikkalaisen rotaation ulkopuolelle, voisi Bisons aloittaa ottelut viisikolla Kotti-Ike Udanoh-Zeno-Koivisto-pointti ja tuoda penkiltä peliin Jacksonin, Ronnie Clarkin, Viiksi Mäkäläisen, Ilari Seppälän ja Matias Ojalan – unohtamatta VilleGalle Kopiota ja Forssan Koripoikien liigakelpoista nelikkoa.

 

Paperilla vahvempaa kymmenikköä liigasta ei löydy. Suurin kysymys on, kuinka paljon Bisonsilla on jalkoja silloin, kun on aika kohdistaa päähuomio Korisliigaan.

 

III – Pyrintö: Punaisen vaaran merkit vai #sowhat?

 

Korisliigassa on vain yksi joukkue, joka on saanut osakseen enemmän epäilyksiä omilta faneiltaa kuin Bisons, ja se on Loimaan liikuntahallin derbyn vierasjoukkue Tampereen Pyrintö, jonka kuluvan kauden sloganiksi on ilkikurisesti leimattu emeritus-pääministeriämme mukaillen ”So what?”

 

Kotijoukkueen tavoin Pyrintö oli lauantaina apaattinen, väsynyt ja sekava. Punakone elääkin nyt jonkinlaisessa käymistilassa. Teoriassa joukkueen pelissä on olemassa kaikki elementit kasvaa joukkueeksi, joka tekee puolivälierissä jonkin ennakkosuosikin elosta inhottavaa, mutta yhtä suurella todennäköisyydellä joukkue hajoaa kappaleiksi hyvissä ajoin ennen pudotuspelien alkua.

 

Chuck Maduabum oli matalan riskin pelaaja, joka osoittautui kannattamattomaksi. Ja kuten mikä tahansa muu organisaatio liigassa, myös Pyrintö näki, että Damon Williamsin ja Antero Lehdon duo riittää runkosarjan ensimmäisellä kvartaalilla riittävän moneen voittoon. Kylmä totuus on, että on turha tyytyä särkiin, jos alajuoksulla on siikaa saatavilla.

 

Yksi Pyrinnön saalistama isompi vonkale oli Ricky Minard. Toki jotkin hälytyskellot soivat, kun 34-vuotiaan miehen ilmoitettiin palaavan pelikentille vuoden poissaolon jälkeen, mutta potentiaaliltaan Minard on enemmän kuin takavuosien Kenny Lowe, Antwine Williams tai BJ Raymond.

 

Vaikka Minard oli selkeästi puolikuntoinen, hän yllätti minut Loimaalla asenteellaan ja on yksin aiheuttanut sen, että jopa alkukaudella tuhkapilveä muistuttaneen Akeem Wrightin pelissä oli jonkin verran sykettä. Wrightin heittovalinnat olivat toki edelleen karmeita.

 

Ovat aivan omia kysymyksiään, missä aikataulussa Minard palaa pelikuntoiseksi (vai palaako ollenkaan) ja kuinka kauan Wrightin yksinyrittämistä on syytä katsella. Runkosarjan ensimmäinen neljännes tai jopa kolmannes voidaan pelata tunnustellen ja puolivaloilla, mutta joulun jälkeen useimmat lähimmistä kilpakumppaneista saavat juonesta kiinni ja silloin päätöksiä on tehtävä nopeasti.

 

Viimeistään joulukuu ratkaisee Minardin ja Wrightin tilanteen. Pyrinnössä on potentiaalia paljon parempaan, mutta hätätilanteessa joukkue pystyy laittamaan koko ulkomaalaispalettinsa uusiksi – Williamsin rinnalle on mahdollista värvätä vielä neljä täysin uutta vahvistusta.

 

Näen Ilkka Palviaisen valmennuksen ennen kaikkea resurssivalmennuksena, jossa pyritään ulosmittaamaan kaikki mahdollinen käsillä olevasta materiaalista puolustuspään kautta. Petri Heinonen ja Ville Pekkola puhkeavat kukkaan tässä muotissa. Oli ilo nähdä Heinosen laittavan konemaisesti kroppansa likoon ja Pekkolan viilettävän ihmistrollina kentällä Korisliigan Esa Tikkasena.

 

Hyökkäyspäässä Pyrinnön esitys oli ennalta-arvattava. Williams, Lehto, Wright ja Minard saivat kaiken mahdollisen vapauden ja Lehtoa lukuun ottamatta muiden suomalaispelaajien tehtäväksi jäi ottaa ne muutamat heitot, jotka kokeneelta jengiltä lohkesivat.

 

Kausiennakossani nostin Topias Palmin ja Joonas Cavénin esille pelaajina, joilla on kaikki työkalut kohottaa pelinsä uusiin korkeuksiin, mutta kumpikin kaveri tuntuu polkevan paikallaan.

 

Palmi on hankkinut puolentoista vuoden aikana silminnähden voimaa ja lihasta, mutta siinä hötäkässä hän menetti ensiksi heittonsa ja sitten liikkuvuutensa. Palmin heitto on palaillut pätkittäin kuluvan kauden aikana, mutta ainakaan toistaiseksi ala- ja keskikroppatreeni eivät ole tuoneet mukanaan odotettua liikkuvuutta.

 

Lisäksi nuorena catch and shoot -pelaajana Palmi tuntuu kärsivän kaikkein eniten Pyrinnön joukkuehyökkäyksestä, jossa hän ei kerta kaikkiaan tunnu saavan palloa edes hankkimiinsa hyviin heittopaikkoihin.

 

Mitä Cavéniin tulee, varoitin kauden alussa laji-ihmisiä odottamasta kohtuuttomia nuorelta mieheltä, joka on palannut kotimaahansa hakemaan uutta vauhtia loukkaantumisen ja väärän seuravalinnan jälkeen. Kehotin valmistautumaan vuoristoratakauteen ja näkemään potentiaalia Joonaksen onnistumisista, lokakuun lopun Kauhajoki-voitto etunenässä.

 

Loimaalla näkeväni ilmestys oli kuitenkin niin surullista katsottavaa, että en tiennyt, miten päin olla. Näytti siltä kuin Cavénia olisi ohjeistettu pysymään nurkassa poissa tieltä ja ottamaan vapaat heitot, jos niitä tulee. Vaikka Ronnie Clark ei ole myöskään maailman energisin pelaaja, hän näytti kvintoespresson pirillä vetäneeltä Stan Saanilalta Cavénin rinnalla.

 

Tämä ei ole se Joonas Cavén, joka pelasi ACB-liigajoukkue Badalonan rotaatiossa. Tämä ei ole se Joonas Cavén, joka käytti kesän 2013 Venäjä-maaottelussa jokaisen mahdollisen tilanteen ajaakseen korille. Tämä ei ole se Cavén, joka vaatimalla vaati palloa itselleen kaikissa junnujen maaotteluissa päästäkseen ratkaisemaan.

 

Valistunut arvioni jakautuu kahteen osaan.

 

Ensikin uskon, että Cavén tietää, mitä hän parhaimmillaan voi olla, ja uuden suoritusrytmin hakeminen D-liigakauden jälkeen on pitkä, turhauttavakin prosessi. Cavén tietää pystyvänsä pelaamaan liigaa ainakin Carl Lindbomin tasolla, ja häntä turhauttaa se, ettei hän pysty dominoimaan heti.

 

Toiseksi uskon, että kaikki muut liigan joukkueet tietävät edellisen ja pyrkivät kaikin keinoin horjuttamaan Cavénin itseluottamusta. Todennäköisesti joka ikinen joukkue valmistautuu Cavéniin samalla tavalla; vähän ilkeämpi, fyysisempi jätkä kimppuun ja ohjeistuksena lyödä mahdollisimman lujaa joka kerta, kun Joonas ajaa korille. Tarpeeksi monta kertaa iskun saatuaan Cavén jää kolmen pisteen viivalle hengailemaan, ja jos hänen heittonsa ei uppoa, Pyrintö pelaa käytännössä neljällä Cavénin ollessa kentällä.

 

En tunne Cavénia eikä minulla ole aavistustakaan, minkälainen hänen suhteensa koripalloon on. En tiedä mitään hänen tavoitteistaan.

 

Varmaa on, että hän on yhä edelleen potentiaaliltaan Euroliiga-tason rotaatiopelaaja. Cavénilla on kaikki mahdollisuudet pelata Euroopan parhaissa sarjoissa, mutta elämme vedenjakajavuosia. Cavén on vasta 22 (kohta 23) – tai jo 22 (kohta 23), riippuu keneltä kysytään.

 

Rakastan koripalloa ja arvostan joka ikistä koripalloilijaa, joka on tehnyt työtä pelatakseen itsensä kansalliselle huipulle. Olen nähnyt, minkälainen Joonas Cavén on parhaimmillaan ja nousisin vuokrakaksioni parvekkeelle tuulettamaan ilman paitaa, jos jonain päivänä näkisin Cavénin rypistävän 25 pistettä, viisi levypalloa ja kolme blokkia Pyrinnön voitto-ottelussa Korisliigan kärkijoukkuetta vastaan.

 

Ennen pitkää Cavén jälleen pystyy siihen, olen siitä aivan varma. Mutta onko hänellä halua siihen? Se on minulle arvoitus.

 

IV – Kouvot: ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa

 

Korisliiga-syksyn 2015 komeetan voittoputki otti ja katkesi Kauhajoella, jonka jälkeen liigakärki kompastui kotikentällään Mansikka-aholla mestari-Katajalle. Kuten eilinen Seagulls-voitto osoitti, pienintäkään aihetta hötkyilyyn ei ole.

 

On säännönmukaista, että pari, kolme kertaa kaudessa jokin liigajoukkue saavuttaa mystisiin mittoihin äityvän voittoputken, jossa onnistumiset ruokkivat toisiaan ja joka ikinen huolimaton roiskaus selän takaa tuntuu löytävän avoimen pelaajan takaovesta. Kun putki katkeaa, joukkue keräilee konseptejaan jokusen viikon ja jälleen muistaa, että ai niin, näinhän sitä palloa pelataan. Kouvoille näin kävi heti kauden alkajaisiksi.

 

Ilman tsunamia, lepraepidemiaa tai hallavilla hevosilla taivailta nelistävien Ilmestyskirjan ratsastajien ilmestymistä näköpiiriin ei Kouvot tule puolivälierien kotiedusta luopumaan.

 

Kolme pallonkäsittelytaitoista, monipuolista ja vaarallista pallollista pelaajaa muodostavat alituisen matchup-ongelman. David Gonzalvez on liigan vaarallisin tai toiseksi vaarallisin pallollinen pelaaja sekä puolustuspään pelote. Kyle Shiloh tekee takuuvarmaa työtä vahvuuksillaan vuosi toisensa jälkeen.

 

Pitkissä miehissä Ville Kaunisto on korkealla koripallo-ÄO:lla siunattu lähi- ja kaukoetäisyyksien uhka ja erinomainen syöttäjä, Thomas Gipson ehkäpä liigan paras korinalusmies. Kun vielä penkiltä peliin tulee kaksi jokerikorttia Tuomas Hirvosen ja Thor Madsenin muodossa, on Kouvoilla merkittävän vahva joukkue.

 

Erityisen ilahduttavana pidän Kouvojen nykykuntoa siihen nähden, että vasta kaksi vuotta sitten, syksyllä 2013, Kouvot hävisi yhdeksän perättäistä peliä säästöbudjetilla kootulla junnujengillä. Nollakohdasta on kiivetty harjanteelle porras kerrallaan, pitkäjänteinen työ on kantanut hedelmää ja viimeisen kahden kevään puolivälierätappioiden jälkeen Kouvolassa uskotaan siihen, että kolmas kerta sanoo toden.

 

Ulkomaalaispelaajien vaihtoon Kouvoilla ei ole mitään syytä. Kaunisto-Madsen-Hirvonen on Korisliigan kärkeä kotimaisella jaostolla. Kouvojen sapluuna on jo valmis ja aseteltu pöydälle ja Jyri Lehtosella on kaiken järjen mukaan täysi pelirauha hioa tästä jengistä täsmälleen mieleisensä.

 

Ville Kaunisto nostikin ainoan mainittavan asian esille Kataja-matsin puoliajalla toteamalla Ylen haastattelijalle: ”Meni koheltamiseksi. Emme tehneet asioita sovittuun tapaan.”
Kouvoilla on tulivoimaa, monipuolisuutta sekä kokemusta ja nuoruutta hyvässä suhteessa sekä kyky voittaa mikä tahansa muu liigajengi. Pitkän talven aikana Kouvojen olennaisin tehtävä on suorittaa matsista toiseen riittävän korkealla tasolla, riittävällä maltilla.

 

Joku voisi nostaa sen esille huolenaiheella, että Kouvoilla ei ole yllätysmomenttia kevättä ajatellen. Minä en näe sitä vakavana puutteena. Vaikkapa Bisons ei esittänyt ensimmäisellä liigakaudellaan pudotuspeleissä mitään sellaista, mitä joukkueelta ei olisi nähty jo tammi-helmikuussa. Bisons löysikin ylimääräisen vaihteen nostamalla intensiteettiä ja vähitellen laskemalla pelillisten virheidensä määrää. Ja mitä kauniimmin joukkueen yhteispeli toimi, sen korkeammaksi Bisonsin itseluottamus nousi.

 

Kouvojen tähtäin on samassa. Ismo Alankoa siteeraten kouvolalaisten on ruuvattava, säädettävä, väännettävä ja hinkattava rytmit kohdalleen aina siihen asti, että oikeat ratkaisut tulevat väsyneinä ja prässättyinäkin selkäytimestä.

 

Suoraan sanottuna kutkuttaa nähdä, mihin Kouvojen hiukkaskiihdytin kykenee äärimmilleen viritettynä.

 

V – Kataja: Northern Karelia Swagger!

 

Joo, joensuulaisten ulkomaalaismiehitys on mennyt kokonaan uusiksi mestaruuskauden jälkeen. Kyllä, mies Katajan penkin päässä on vaihtunut Susijengi-apukoutsista toiseen. Käytännössä Kataja pelaa kuitenkin täsmälleen samaa, viime kaudesta tuttua jatkumoa.

 

Teemu Rannikko on yhä joukkueen henki ja elämä. Kataja on vieläkin kategorisoitavissa ”hyppyheittojoukkueeksi”. Carson Desrosiers on Tom Knightin tavoin puhdas roolipelaaja, mutta edeltäjäänsä liikkuvampi ja parempi lukemaan peliä.

 

Thomas Scrubb, Lamayn Wilson ja Trevis Simpson eivät kenties ole Robert Arnoldin kaltaisia virtuooseja, mutta sillä ei ole väliä. Kouvojen kasvot koria kohti pelaavien ulkomaalaispelaajien tavoin Scrubb, Wilson ja Simpson ovat kukin monella tavoin vaarallisia pelaajia, joiden läsnäolo tekee Rannikon työstä rutkasti helpompaa.

 

Kolmikosta erityisesti Scrubbin näkymätön, ninjamainen vaarallisuus on tehnyt minuun valtaisan vaikutuksen. Kanukilla on äidinmaidossa imetty kyky olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, oli kyse sitten puolustuspään syöttölinjoista tai ekstrasyötön jälkeisistä vapaista heittopaikoista.

 

Aivan kuten viime kaudella, suomalaiset roolipelaajat pelaavat omilla vahvuuksillaan omilla tonteillaan. Pete Virtanen heittää ja rakentaa vähän peliä. Marius van Andringa rakentaa peliä ja vähän heittää. Jesse Niemi näyttää Commando-elokuvan Bennettiltä, dyykkailee roskapalloja ja pakittaa kovaa. Tommi Huolila saa jokaisen vastustajajoukkueen pahaa-aavistamattoman jenkkisentterin itkemään puolustuksellaan.

 

Konsepti on periaatteessa sama, mutta ulkomaalaiskiintiön kasvattaminen on tehnyt Katajan hyökkäyksestä monipuolisempaa ja lisäksi joensuulaiset pelaavat mestarijoukkueen ”swaggerilla”. Jos Kouvojen mestaruusmahdollisuudet ovat kiinni hienosäädöstä, pelaa Kataja jo nyt prosenttipalloa, eli etsii hyökkäyksessä väsymättä parempaa ratkaisua ja pysyttelee tiiviisti omassa puolustuskonseptissaan odottaen, että vastustaja herpaantuu.

 

Oli suorastaan hämmentävää nähdä, miten vähän huonoja heittoja Kataja otti siihen nähden, kuinka nuori pelikausi 2015/16 vielä on. Harva joukkue on tässä vaiheessa yhtä hyvässä kunnossa.

 

Eräs ratkaiseva ero oli myös nähtävillä Jukka Toijalan edelliseen päävalmentajakauteen – Kataja pyrkii juoksemaan kenttää. Vuoden 2014 finaaleissa Kataja pyrki nimenomaan pelin jäädyttämiseen ja voittamaan Pyrinnön puolen kentän shakilla. Katajan viime kevään suunnanmuutospelin tehokkuus teki ilmiselvästi vaikutuksen Toikkaan, ja syystä.

 

Eikä Teemu Rannikon virtuositeettia voi korostaa liikaa. Ammattilaiskentiltä palattuaan Teemulta kesti yhden kauden päivät opetella Korisliigan pelityyli, vastustajat ja hiljaiset lainalaisuudet, mutta viime kaudella liigassa ei ollut toista pelaajaa, joka olisi ollut joukkueelleen Teemua arvokkaampi.

 

Vaikka kiitävi aika, vierähtävät vuodet ja miespolvet vaipuvat unholaan, on vaikea kuvitella, että diesel loppuisi Taikuri Rannikon tankista seuraavaan pariin kauteen.

 

Nauttikaa, joensuulaiset – ja koutsit, tulkaa junnunne katsomaan suomalaisen koripallohistorian kaikkien aikojen parasta puhdasta pelinrakentajaa niin kauan kuin voitte.

 

VI – Lyhyesti, joukkue joukkueelta

 

BC Nokia

 

Syyskauden alkaessa pidin varmana, että hyvin treenannut sinikaulusjengi repii ja kynsii muutaman pohjavaluvoiton heti kauden alkajaisiksi, kuten myös kävi. Samalla pidin varmana, että kapoisalla kokoonpanolla operoivalle jengille jokaisen avainpelaajan poissaolo on kirveenisku jalkaan. Isaiah Wilkersonin loukkaantuminen on ollut juuri tätä.

 

Korisliigan tämän hetken keskikastin jengeistä Pyrintö löytää tatsinsa ennen joulua eikä Karhu rämmi pitkään, Vilppaallakin on joukkue koossa. BC Nokialla ei yksinkertaisesti ole varaa antaa lähimmille kilpakumppaneilleen tasoitusta pelaamalla vajaalla. Wilkerson palaa kun palaa, mutta David Kravish on ylityöllistetty ja Zeus Nikkilä muutaman minuutin roolipelaaja. He kaipaavat vierelleen yhtä korinaluspelaajaa lisää ja mieluiten heti. Kevättalvella voittotilin kartuttaminen on paljon vaikeampaa.

 

Helsinki Seagulls

 

Hankalan lokakuun jälkeen Terrence Watsonin saapuminen klikkasi stadilaisten kenttätasapainon kerrasta kuntoon ja jälki on ollut sen mukaista. Seagullsin arsenaalilla kuuden perättäisen voiton putki ei ollut yllätys. Timi Heinonen, Jason Conley ja James Sinclair ovat löytäneet lokeronsa toistensa rinnalla ja Antto Nikkarinen on päässyt keskittymään pelinrakentamiseen.

 

Gullsin osakkeiden arvo on erityisen korkealla siihen nähden, että Watson ei ole näkemäni perusteella sateentekijä; ihan ok pakkipään pelaaja, ihan ok levypalloissa, kovin yksiulotteinen hyökkäyksessä. Watsonin leipominen joukkueen sentteriksi on riskitön vaihtoehto, mutta potentiaalia paljon parempaankin on. Talven tullen on mielenkiintoista nähdä, meneekö joukkue Watsonilla kevääseen asti ja miten joukkueen nimekäs, laaja roolipelaajien katras löytää paikkansa rotaatiossa.

 

Kauhajoen Karhu

 

Ihastuin coach Toiviaisen komennossa pelaavan Karhun vapautuneeseen duunaripalloon viime kaudella ja elementit ovat pääasiassa samat. Bojan Sarcevic ja Antti Kanervo ruokkivat toisiaan, Bisons kaatui juuri Kanervon komealla viime sekunnin heitolla ja joukkue on täynnä nälkäisiä kotimaisia, mutta jokin mättää.

 

Tim Troutman tuntuu olevan kykenemätön pelaamaan vahvuuksillaan vähänkään fyysisempiä pelaajia vastaan. Samuli Vanttaja on vahvuuksiltaan kovin samanlainen Troutmanin kanssa. Sebastian Bookerin lähtö vie joukkueelta sen toisen pelinrakennustaitoisen pelaajan ja Aleksi Akpason ollessa sivussa Karhun rotaatio on silmiinpistävän kapea. JD Weatherspoon on atleettinen ja hyväpäinen, mutta häiritsevän helposti pimennettävissä.

 

Siihen nähden, minkälaisia rakenteellisia vaikeuksia Karhulla on, on joukkueen 54,5% voittoprosentti erinomainen. Nykykokoonpano kuitenkin huutaa ainakin toista pelinrakennustaitoista takamiestä sekä yhtä isomman kokoluokan korinaluspelaajaa. Lawrence Kinnard on ehdottomasti tervetullut vahvistus, mutta ei poista Troutman-ongemaa.

 

Toki voi olla, että Toiviaisella on jokin master plan, jota en vain osaa aavistaa. Keväällä 2009 ennakoin Namika Lahden putoavan puolivälierissä Korihaita vastaan. Toisin kävi.

 

Kobrat, Lapua

 

Olen kirjoittanut jo pariin kertaan siitä, että katseeni ei kiinnity Kobrien peliin juuri nyt vaan siihen, keitä Don Vito Turja lennättää lakeuksille talven aikana. Nykyisellä amerikkalaisnelikolla syitä vaihtoon ei kuitenkaan ole niin kauan kuin markkinoilta ei tipu Metta World Peacea syliin.

 

Kobrat tulee vetämään jatkossakin yksittäisiä vakuuttavia voittoja jenkkiviisikon freestyle-pallolla, Draymond Viertolan rouhinnalla ja Pyry Rainamaan hustlauksella. Momo Jones pystyy korintekoon ketä tahansa vastaan. Alaskan lahja Damen Bell-Holter on malliesimerkki tervepäisestä tahtopelaajasta. Pitkällä tähtäimellä lapualaisilla ei kuitenkaan ole lihaksia muuhun kuin sylkitollojen räkimiseen puhallusputkilla riittävän välimatkan päästä.

 

KTP-Basket

 

Olin helvetin huojentunut kuukausi sitten, kun KTP sai kammettua Seagullsin kumoon Kisahallissa ja tasan yhtä huojentunut olin tiistai-iltana, kun kotkalaiset hakivat eurokentiltä avausvoittonsa makedonialaisia vastaan.

 

Kun Korisliigan runkosarjan ensimmäinen neljännes on pelattu, KTP:lla on kasassa tasan yksi voitto. Syyttäviä sormia on osoiteltu milloin minnekin suuntaan, mutta ihan ensimmäiseksi en lähtisi suomimaan Ponttis Mirolybovia. Kun katsoo KTP:n kokoonpanoa, Ponttis on pakotettu pelaamaan pokeria kädellä, joka sisältää herttajätkän, ristikutosen, Hullunkuristen Perheiden Ulla Pillerin, Crowleyn tarot-pakan maagin ja Rob Brind’amourin Upper Deckin rookie-kortin kaudelta 1988/89.

 

Tuoreimpien huhujen mukaan mukaan pointtikokelas Parrish Brown palaa kotimaahansa ja Sefton Barrett lähetetään niin ikään toipilaana jatkamaan matkaa. Alex Herrera on oppinut Korisliigan tavoille, Lamb Autrey ja Devonne Giles ovat tahtoessaan pelimiehiä. Uusien ulkomaalaispelaajien rekrytointi on tehtävä mahdollisimman tarkoin, jotta jo valmiiksi joukkueessa olevien vahvojen yksilöiden vahvuudet tulevat oikeuksiinsa.

 

Totuus on myös, että KTP:lla alkaa olla kiire. Toiseen samanlaiseen kausineljännekseen kotkalaisilla ei enää ole varaa.

 

Salon Vilpas

 

Salolaiset koripallon ystävät ovat koko vuosikymmenen ajan pystyneet vahvasti samaistumaan Päiväni murmelina -elokuvan Phil Connorsiin, joka on tuomittu elämään samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen.

 

Vilppaalla on kenties Suomen paras sisäpalloiluhalli, aina hyvin treenattu ja huolellisesti ylläpidetty joukkue, mutta samalla on maamme köyhä, siksi jää; Vilppaalla ei kerta kaikkiaan ole enää Nokia-rahaa, jota vuodattaa joukkueen rakennukseen, ja vaikka Mikko Tupamäki puristaa kapeasta materiaalista kaiken mahdollisen irti, on Vilpas ikuinen keskikastin jengi.

 

Vilpas on tällä kaudella selvinnyt yllättävän vähäisellä ulkomaalaissirkuksella viime kausiin verrattuna, mutta suoritukset ovat samanlaista aaltoliikettä kuin aiemminkin. Täydellisen hampaatonta hyökkäyspeliä Bisonsia vastaan, hurmosvoitto Karhusta. Haukottelua ja perseenraapimista Tampereella, 30 pisteellä turpaan BC Nokiaa. Pakki pitää verrattain hyvin aina, mutta hyökkäys on virkamiesmäistä ja ennalta-arvattavaa, eikä kanna, jos heittäjillä ei ole heittopäivä.

 

Juho Nenonen ja Okko Järvi tekevät hyvää duunia Jukka Katajan ja Samu Kaaresvirran tuuraajina, Sami Ikävalko tulee vielä ja Ilmari Kallion pelaaminen on nostattanut parhaimmillaan kasvoilleni ”mitä mä just näin”-ilmeitä. Vaikea uskoa Vilppaan yltävän maksimissaan (optimaalisella suorituksella) kahdeksatta sijaa ylemmäs, mutta se ei tarkoita, ettenkö toivoisi kevään viimein koittavan Salohalli Faithfulille ikuisen murmelinpäivän jälkeen.

 

Olisihan se veikeää nähdä salolaisen koripallojournalismin Zach LoweJuuso Sainio, tuulettamassa Salohallin eturivissä välieräpaikkaa viininpunainen afroperuukki päässään puolen jekkupullon hutikassa ja Körfez Kebabin tulinen kastike jo makunystyröissä poltellen.

 

———————————————————————————————-

HippromoHIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

 

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s