MAUNULAN LENTÄVÄ MAUKKA

Koripallo

Maurizio Pratesi oli nopeampi kuin muut, hyppäsi muita korkeammalle ja pelasi koripalloa korirenkaan yläpuolella silloin, kun muut vielä hyppivät rautaan. Ennen vuosituhannen taitteen jälkeisiä selkävaivoja ”Maukka” lukeutui paitsi miesten maajoukkueen luuvitoseen, myös Saksan Bundesliigan europelaajien kirkkaimpaan tähdistöön.

 

TEKSTI: HIPPO TAATILA, KUVAT: PENTTI PEKKALA / KORIPALLOLIITON ARKISTO, MAD PHOTOSHOP SKILLZ: HIPPO TAATILA

Prologi

Ei ole väärin kirjoittaa, että yhdeksänteen ikävuoteensa mennessä Toni Leikas oli saavuttanut sellaiset koripalloilulliset perustaidot, jotka monelta lajia harrastavalta nuorukaiselta uupuvat vielä yläkouluvuosinakin.

 

Jo ennen toiselle kymmenelleen siirtymistä Toni taisi hyppyheiton, molemman käden kuljetukset sekä oikeaoppisen puolustusasennon, ja kun nuorukaisella oli kaiken lisäksi voimaa kuin pienessä gallialaiskylässä, ei liene ihme, että Helsingin Kiri-60:n ’74-’76 syntyneet juniorit porskuttivat eteläisen alueen mikro- ja minisarjoissa Leikas etulinjassa.

 

Toni Leikkaan junnuvuosien suvereniteetti juonsi juurensa varsin järkevästä ja odotettavasta syystä. Isäukko, Kalevi ”Zilu” Leikas, käytännössä asui hallilla ja antoi lajituntemuksensa Kiri-60:n pelaajien käyttöön aina pienistä piimäparroista miesten edustusjoukkueeseen.

 

”Mä kävin koulua Pakilassa ja aina koulusta päästyäni fillaroin Pirkkolaan treeneihin. Palloa tuli plärättyä ja salissa oltua yleensä iltapäivästä iltamyöhään asti. Aikaisemmin ei päässyt kotiin, kun faija oli kuitenkin koko päivän treeneissä, joten minä joko treenasin mukana tai tein katsomossa läksyjä”, Toni Leikas kertoo.

 

Eräänä syyspäivänä 1983 tai 1984 isä ja poika Leikkaan leuat loksahtivat yhtaikaa lattiaan, kun Kiri-60:n mikropoikien harjoituksiin saapui uusi poika; jäntevä, pitkänhuiskea ja tummapiirteinen kundi, joka täytti kaikki urheilijanalun tunnuspiirteet. Jokin kuitenkin hämmensi.

 

”Katselin siinä, että mitä ihmettä; jätkällä oli pitkävartiset, oranssit nyrkkeilykengät jalassa”, Leikas nauraa.

 

Harjoituksiin saapunut nuorimies oli Maurizio Pratesi, kaverien kesken ”Maukka”, jamaikalaisen isän ja suomalaisen äidin poika Helsingin Maunulasta.

 

”Olin käynyt hakkaamassa säkkiä Viipurin nyrkkeilijöissä ja katsellut, että koristossut on samanlaiset kuin nyrkkeilytossut. Luulin, että niillä pelataan, ja tulin sitten niillä treeneihin”, Pratesi muistelee.

 

Lievä etikettivirhe sallittakoon: nuori Maukka vakuutti isä ja poika Leikkaan välittömästi siitä, että Kiri-60:n kannattaisi pitää tästä kultakimpaleesta kiinni.

 

I – ”Kato, noilla on jenkkivahvistus!”

 

Kerrasta koripallokärpänen ei Maurizio Pratesia purrut. Todellisen koripalloharrastuksensa Maukka laskee alkaneeksi vasta 12–13-vuotiaana, kuudennen luokan ja yläkoulun alun korvilla.

 

”Mä olin pienenä ylivilkas. Tykkäsin hirveästi kaikesta liikunnallisesta, ja jos joku juttu ei heti tuntunut omalta, saatoin pitää pitkänkin tauon ja siirtyä toisen lajin pariin”, Pratesi kertoo.

 

”Pelasin fudista ja käsistä, harrastin nyrkkeilyä ja lätkää ja salibandya. Kokeilin korista jo ihan pikkukundina, mutta vasta murrosiän korvilla palasin Kiri-60:n treeneihin ja kiinnostuin koriksesta oikeasti.”

 

Kiri-60 toimi pienenä TUL:n seurana kuin perheyhteisö, jossa kaikki tunsivat toisensa ja pitivät toisistaan huolta. Myös Maukka oli tervetullut perheeseen. ”Zilu” Leikas otti Pratesin siipiensä suojiin ja alkoi paitsi opettaa hänelle lajin perusteita, myös toivotti nuorukaisen tervetulleeksi kotiinsa aina tarpeen vaatiessa.

 

”Seurassa oli monenlaisia junnuja erilaisista perheistä ympäri Helsinkiä, eikä kaikilla ollut samanlaisia mahdollisuuksia pelata ja harrastaa kuin vaikkapa mulla. Isälle oli sydämenasia, että Maukka saatiin osaksi Kiri-60-perhettä. Siitäkin syystä me oltiin Maukan kanssa junnuvuosina kuin veljekset”, Toni Leikas kertoo.

 

”Me oltiin teini-iässä Maukan kanssa niin kuin broidit. Fiilisteltiin Michael Jordania, Magic Johnsonia ja Larry Birdia, vietettiin kaikki vapaa-aika salissa ja kasvettiin käytännössä rinta rinnan. Ensiks treenattiin kuudesta kasiin oman junnujengin treeneissä, sitten kasista eteenpäin miesten treeneissä. Ekat matsit miesten divarissa pelattiin 14-vuotiaina.”

 

Kiri-60 ei kuulunut 1980-luvulla Helsingin alueen suuriin koripalloseuroihin ToPon, Panttereiden, Hongan tai Helsingin NMKY:n tapaan – ’75 syntyneiden ikäluokassa harjoitukset saattoivat koostua kahden paikalle tulleen pelaajan eli Pratesin ja Leikkaan 1-1-peleistä – mutta joukkueen päästyä jalkeille oli Kiri-60 vaikea vastustaja kenelle tahansa.

 

On myös huomautettava, että 1980- ja 1990-lukujen taitteen Suomi oli kovin erilainen kuin se Suomi, jossa tänä päivänä elämme: käytännössä ainoa aavistuksen tummempi kaveri kaduilla oli Hyvien Herrojen Billy Carson, ja pahimmassa tapauksessa jokaista ulkomaalaiselta näyttävää katseltiin ällistyksen ja pelon vallassa.

 

”Aina tuli katseita, säpinää ja ihmetystä, kun vähänkin poistuttiin Helsingistä maakuntiin pelaamaan”, kertaa Leikas.

 

”Mä en kokenut sitä koskaan negatiivisena. Mut hyväksyttiin paikassa kuin paikassa – ehkä osittain kohteliaan käytökseni johdosta. Muistan kyllä, kuinka joskus junnupeleissä katsomossa huudettiin: ’Miks noilla on jenkkipelaaja, täähän on B-junnujen peli?’ Mä vastasin kääntymällä katsomoa kohti: ’Ei, kyllä mä oon ihan suomalainen.’”

 

Leikas kasvoi 180 sentin mittaansa 15-vuotiaaksi mennessä, jolloin Pratesi ampaisi ohi ja lujaa. Jos Kiri-60:n ’75 syntyneiden ikäluokka oli ollut siihen asti Toni Leikkaan joukkue, Pratesi nappasi viimeistään B-junioreissa ryhmän reppuselkäänsä.

 

”Maukka alkoi pelata korin yläpuolella silloin, kun me muut vasta yllettiin hirveällä vauhdilla yhdellä kädellä läppäämään korirautaa. Maukan kädet kasvoi tavattoman pitkiksi ja hänen urheilullisuutensa kehittyi samaa tahtia”, Leikas kuvailee nuoruudenystävänsä myöhäisteini-iän kehitystä.

 

Teini-iän vuotena Pratesin Mekkana, Medinana ja Shangri-Lana toimi pääkaupunkiseudun urheilevalle nuorisolle kovin tuttu Töölön Kisahalli.

 

”Mä muistan, kuinka joskus junnuna katselin Biddy Basketiin lähteviä pelaajia ja haaveilin, että olisinpa joskus noin hyvä. Siitä se palo oikeastaan syttyi. Yläaste- ja amisaikaan aloin koulupäivien jälkeen mennä Kisikselle aina, kun meillä ei ollut omia treenejä”, Pratesi kertailee.

 

”Tunsin kaikki Kisiksen vakkarit. Pelattiin pick up -palloa, 3-vs-3-pelejä jolloin jokainen sai käsitellä palloa ja pelata jokaista pelipaikkaa. En tiedä, treenasinko oikein, mutta ainakin treenasin paljon. Joka kerta ei ollut riittävästi fyrkkaa taskussa, jolloin joutui menemään pummilla sisään. Kisiksen vanhimmat vaksit muistaa mut vieläkin ja moikkaa aina, kun tuun mestoille.”

 

II – Forssa ja Fyrishov

 

Pratesi nousi Suomen juniorimaajoukkuerinkiin jo B-juniori-ikäisenä ja saavutti komean meriitin Juha Dahlströmin valmentamassa 18-vuotiaiden maajoukkueessa, kun hänet palkittiin ikäluokan PM-kisojen parhaana pelaajana.

 

Kesällä ’93 Pratesi pommitti 18-vuotiaiden poikien joukkueessa 17,6 pistettä ottelua kohden. Seuraavalla kaudella hän nousi kertaheitolla Kiri-60:n ykkösdivarijengin kantavaksi voimaksi yli 20 pisteen keskiarvollaan.

 

Kohtalo vei Pratesin kesällä 1994 Forssaan, missä hän harjoitteli uudenkarheassa Feeniks-hallissa 20-vuotiaiden miesten maajoukkueringissä. Katsomossa oli myös vastikään miesten SM-sarjan mitalipeleihin yltäneen Forssan Alun manageri Jyrki Tulander.

 

”Meillä oli jo sopimukset saman pelipaikan pelaajista Sami Marjamäen ja Jari Vekkilän kanssa, mutta pidin näkemästäni niin paljon, että aloin houkutella Maukkaa Alkuun. Kierrätin Maukkaa autolla pitkin kylänraittia ja sovittiin, että Maukka pelaisi SM-sarjaa meidän kanssamme.”

 

Forssa eli koripalloilullista huippuaikaansa 1990-luvun puolivälissä. Kaudella 1993/94 Alku oli voittanut mestaruuden naisissa ja sijoittunut miehissä neljänneksi, kun taas FoKoPo oli vienyt pronssimitalit kotiinsa niin miehissä kuin naisissakin.

 

Paikallispelit Alun ja FoKoPon välillä vetivät salin täyteen yleisöä niin miehissä kuin naisissakin, ja Feeniks-halli tarjosi nuorille pelaajille kenties maan parhaat harjoitteluolosuhteet. Miesten sarjassa sekä Alku että FoKoPo pelasivat iloista run and gun-koripalloa, johon Pratesi lennokkaine donkkeineen sopeutui saumattomasti.

 

”Se oli sitä aikaa, että suomalaispelaajat eivät hirveämmin pelanneet korin yläpuolella. Maukka ja Jari Vekkilä olivat ihan ensimmäisiä. Andre Foreman otti Maukan vähän kuin suojatikseen. Joukkueet tekivät paljon pisteitä ja yleisö tykkäsi”, Tulander hehkuttaa.

 

”Jyrki uskoi muhun ja näki mussa paljon potentiaalia. Forssaan muuttaminen oli mulle melkoinen kulttuurishokki Helsingissä vietettyjen vuosien jälkeen, mutta Alun pelitapa oli ensiksi Jari Marjamäen ja sitten Timo Hakamaan johtamana freestyle-korista, mikä sopi mulle tosi hyvin”, Pratesi avaa Forssan vuosiaan.

 

Jo ensimmäisellä SM-sarjakaudellaan Pratesi kuului joukkueensa tuotteliaimpiin suomalaispelaajiin 9,9 pisteen keskiarvollaan. Seuraavalla kaudella, 1995/96, Pratesin keskiarvo kohosi 15,7:aan ja hän muodosti lentokone Cypheus Buntonin kanssa pääsarjan näyttävimmän hyökkäyspään duon.

 

Erinomaisen kevään pelannut Alku joutui pahaksi onnekseen kevään ’96 pudotuspeleissä vastakkain Joe Spinksin johtaman Lahden NMKY:n kanssa ja joutui kesälomille voitoin 3-1.

 

Forssan vuosiensa aikana Pratesi sai myös ensituntumaa miesten maajoukkueympyröihin.

 

”Ajoin Alku-vuosinani Ronnie Bellamyn vanhaa sukkula-Saabia, josta loppui bensa matkan puolivälissä Forssasta Stadiin. En tiennyt, että autosta oli bensa loppu, vaan luulin sen olevan rikki. Soitin Henkalle (Dettmann) kertoakseni tapahtuneesta ja Henkka ohjeisti mua ottamaan taksin Helsinkiin”, Pratesi nauraa.

 

”Taksi vei mut Karkkilan kupeesta Urheilutalolle. Voitettiin Ruotsi jollain kymmenellä pisteellä. Pelasin ihan muutaman minuutin matsin lopusta ja avasin maajoukkueen pistetilini alley oop -donkilla Jyri Lehtosen syötöstä. Muuta mä en siinä matsissa tehnytkään.”

 

Pratesi ehti pelata Dettmannin alaisuudessa miesten maajoukkueessa Atlantan olympiavuoden 1996 ajan. Samaan nuorisoketjuun kuuluivat Jari Vekkilä, Pasi Riihelä, Mikko Noopila sekä Hanno Möttölä. Pratesi murtautui kertaheitolla Dettmannin käyttörotaatioon ja pelasi neljä maaottelua 22,0 peliminuutin ja 9,0 pisteen keskiarvoilla.

 

”Olihan Henkka aika ankara ja tinkimätön koutsi ja pisti mutkin opettelemaan perusasioita monta kertaa uusiksi. Henkka kuitenkin vaati jokaiselta samat asiat ja ymmärsi, että pelaajat tulevat maajoukkueeseen erilaisilla sosiaalisilla ja pelillisillä valmiuksilla. Mä olin nuori poika, enkä välttämättä tajunnut tehdä ihan kaikkia asioita etiketin mukaan”, Pratesi virnistää.

 

Ensimmäisen ammattilaissopimuksensa Pratesi allekirjoitti kesällä 1996 uppsalalaisen Fyrishov Basketin kanssa. Ruotsin Basketligan ei ollut pelilliseltä tasoltaan SM-sarjaa edellä, mutta kausi 1996/97 toimi Pratesille esimerkkinä ammattilaispelaajan arjesta.

 

”Se oli mulle opetteluvuosi. Fyrishovia koutsasi Kelly Grant, monta vuotta Ruotsissa pelannut, tosi arvostettu amerikkalainen. En ollut paria maajoukkueottelua lukuun ottamatta pelannut oikeastaan koskaan organisoitua korista, vaan juossut aina nopeaa hyökkäystä tai pelannut 1-1-pelejä laidasta. Uppsalassa juostiin tosi paljon settipelejä ja koin olevani siellä ihan hukassa.”

 

Yskähtelyistä huolimatta Pratesi viimeisteli Fyrishoville 10,4 pistettä ottelua kohden. Joukkue sijoittui Basketliganin runkosarjan viidenneksi ja tipahti puolivälierävaiheessa tukholmalaista Alvikia vastaan.

 

”Se oli opetteluvuosi. Vaikka pelin taso oli käytännössä sama kuin Suomessa, mun teki hyvää nähdä, minkälaista on elää pelkälle korikselle. Jos olisin lähtenyt ummikkona heti Euroopan kovimpiin sarjoihin, voi olla, että olisin päätynyt aika nopeasti maitojunalla kotiin.”

 

III – Tähti syttyy: Bayer Leverkusenin vuodet

 

Viimeistään vuonna 1997 oli ilmiselvää, että Pratesista olisi kehittymässä Suomen uuden pelaajasukupolven koripalloammattilainen.

 

Eurooppalaiset pelaajamarkkinat olivat avautumassa tuoreen Bosman-säännön voimaantulon myötä. Siinä, missä Suomi oli lähettänyt kesän ’95 EM-kisoihin pitkälti kotoista SM-sarjaa pelanneista puoliammattilaisista koostuneen rungon, oli maajoukkueella nousemassa eturiviin Möttölän, Pratesin, Riihelän ja Lehtosen kaltaisia tulevaisuuden tekijöitä, joiden katse oli Euroopan ja jopa Yhdysvaltain rahakentillä.

 

”Maukka teki alusta asti vaikutuksen. Hän oli tosi nöyrä ja valmis oppimaan ja kuuntelemaan, eikä hänen liikunnallisuudellaan varustettuja kavereita ollut tullut monta vastaan”, hehkuttaa miesten maajoukkueen kapteenin nauhan Ateenan kisojen jälkeen pokannut Juha Luhtanen, hänkin korin yläpuolella pelannut heittävä takamies.

 

”Maukalla oli myös paljon hiomatonta lahjakkuutta. Joskus Maukka meni sellaista vauhtia, ettei pallo pysynyt mukana. Sellainen itseluottamus kertoi, että hänellä oli selvät mahdollisuudet kehittyä Euroopan tason huippupelaajaksi.”

 

Syyskesällä 1997 Pratesi kartoitteli yhä edelleen itsellensä uutta seuraa, koska tilastollisesti keskiverto kausi Uppsalassa ei saanut hänen pöytäänsä tulvimaan sopimusehdotuksista. Uusi työnantaja löytyi Italiasta.

 

”Olin tutustunut maajoukkueleirillä Saksassa Michael Milziin, pelaaja-agenttiin, jolla oli tallissaan käytännössä kaikki suomalaiset huippupelaajat. Hän maksoi matkani Italian Trevisoon EU-pelaajien kesäleirille”, Pratesi selventää.

 

”Katsomossa oli joukkueiden edustajia Italian Serie A:sta ja B:sta, Espanjasta, Ranskasta, Belgiasta ja Saksasta. Yhtä kesäliigajoukkuetta valmensi myös Leverkusenia pitkään koutsannut Dirk Bauermann. Trevison leirillä moni joukkue osoitti minua kohtaan kiinnostusta ja ensimmäiseksi minut kutsuttiin Saksan Leverkuseniin try-outille. Ekojen aamutreenien jälkeen Bauermann tuli luokseni ja tarjosi kolmivuotista diiliä.”

 

Saksan Bundesliiga kasvoi 1990-luvulla pienen, asialleen omistautuneen laji-intoilijoiden ryhmän lajista maansa ykköstalvisarjaksi. Bayer Leverkusen oli yksi Bundesliigan perinteisimpiä seuroja, sen kotiyleisö Bundesliigan fanaattisimpia ja itse sarja Euroopan parhaimpia Espanjan ACB:n, Italian Serie A:n ja Kreikan A1 Ethnikin vanavedessä.

 

Pratesi tuli ensimmäisellä Bundesliiga-kaudellaan penkiltä peliin, puolusti vastustajan pallollista pelaajaa terrierin mentaliteetilla ja viimeisteli lennokkailla korilleajoillaan 8,3 pistettä ottelua kohden.

 

”Tein piste-ennätykseni, 28 pinnaa, Würzbürgia vastaan. Dirk Nowitzki pelasi vielä silloin siellä. Se matsi jäi yksittäisenä onnistumisena mieleeni”, Pratesi kertoo.

 

”Bundesliiga oli niin täysammattimainen ympäristö kuin vain voi olla. Paikoitellen pelattiin vielä vanhoissa halleissa, mutta organisaatiot olivat ammattimaisia, suurin osa pelaajista ammattilaisia, palkat hoidettiin ajallaan. Oli fysioterapeutit ja hierojat ja kaikki fasiliteetit viimeisen päälle.”

 

Toisella Leverkusen-pelikaudella Pratesi pussitti yli kymmentä pistettä ottelua kohden pitkälle loppusyksyyn. Tuolloin Maukka koki kuitenkin uransa ensimmäisen vakavan loukkaantumisen, joka vaikutti hänen asemaansa joukkueessa merkittävästi.

 

”Mulla repesi patellajänne. Leverkusenin lääkäri väitti, että jalassa ei ole mitään, mutta jalka oli niin helvetin kipeä, että sanoin haluavani toisen diagnoosin ja lensin Suomeen. Täällä mun jalassa diagnosoitiin repeämä ja lääkäri sanoi, että joko huilaan kaksi kuukautta tai odotan kaksi ja puoli kuukautta, että pääsen leikkaukseen”, Maukka kertoo.

 

”Seura lennätti mut seuraavana päivänä takaisin Saksaan, missä mua oli vastassa valmentaja, manageri ja kolme lääkäriä. Lääkärit ottivat ultraäänikuvan ja väittivät, että polvessa ei ole mitään vikaa. Pidin pääni ja sanoin olevani seuraavat kaksi kuukautta sivussa. Siitä tuli konfliktitilanne, joka leimasi mun vikaa Leverkusenin vuotta.”
Leverkusen kiinnitti heittävän takamiehen tontille espanjalaispelaajan, joka tiputti pelikuntoon palanneen Pratesin pelaajarotaatiossa pari pykälää alaspäin, eikä viimeisellä sopimuskaudella seura enää luottanut suomalaistähteensä kuin aiemmin. Tästä huolimatta Pratesi toi energiaa penkiltä 7,7 pisteen ottelukeskiarvolla.

 

Oli pelikaudessa 1999/2000 myös puolensa Pratesin näkökulmasta. Pratesi sai joukkuetoverikseen Markku Larkion, joukkue eteni Bundesliigan finaaleihin, jonka lisäksi Maukka ystävystyi Saksan maajoukkuetta valmentaneen Henrik Dettmannin kanssa.

 

”Larkion kanssa oltiin persoonina erilaisia, mutta hänellä oli taustalla monen vuoden Bundesliiga-kokemus ja hänen kanssaan pystyi aina juttelemaan ihan kaikesta. Oli kiva päästä jakamaan arkea toisen suomalaispelaajan kanssa”, Maukka kiittelee.

 

”Henkka (Dettmann) asui tuolloin Kölnissä, joka on Leverkusenin kanssa käytännössä samaa kaupunkia. Joka toinen viikko käytiin illallisella, juteltiin koriksesta ja elämästä. Ja Henkka laittoi aina mut maksamaan laskun”, jatkaa Maukka ja hymyilee ääneen.

 

IV – Bonn ja Oldenburg, viimeiset Saksan kaudet

 

Leverkusen ei enää kesällä 2000 tarjonnut Pratesille jatkosopimusta, mutta hätä ei ollut suuri, koska Kiri-60:n kasvatti oli vakiinnuttanut asemansa Bundesliigassa. Pratesin uusi työnantaja oli Telekom Basket Bonn, jonka riveissä Pratesi pääsi pelaamaan ensi kertaa urallaan Euroopan toiseksi parasta koripallosarjaa, Eurocupia.

 

”Meillä oli samassa lohkossa Paris Basket Racing, jonka aloitusviisikon pointti oli 18-vuotias Tony Parker. Matsissa oli päätuomarina Carl Jungebrand. Muistan, kun puolustin Parkeria ylhäältä asti ja sain neljä virhettä alle kymmeneen minuuttiin. Neljännen virheen jälkeen Jungebrand vaan totesi, että ’Maukka, ei noin voi puolustaa’”, Pratesi nauraa.

 

”Mieleen jäi myös matsi Panathinaikosta vastaan. Dino Radja oli jo hyvän aikaa sitten siirtynyt NBA:sta Eurooppaan. Meidän 215-senttinen sentteri pääsi riiston jälkeen yksin läpi, ja Radja jahtasi sen kiinni ja blokkasi donkin pehmusteita päin. Yleisö meni ihan hulluksi”, kuvailee Pratesi.

 

”Hetkeä myöhemmin mä pääsen yksin läpi ja Radja juoksee sivusta mua kiinni tarkoituksenaan blokata mun donkki. Mä pääsen kuitenkin ylös askeleen Radjaa edellä ja donkkaan ihan Radjan naamaan sillä lailla, että Radja lentää itse pehmustetta päin ja Panathinaikosin kotiyleisö taputtaa mulle. Panathinaikos johti 15 pinnalla ja oli käytännössä voittamassa peliä, mutta Radjan silmistä näki, että sitä vitutti todella pahasti.”

 

Leveällä rintamalla pelanneen Bonnin rotaatiossa jälleen penkistä tulivoimaa tuonut Pratesi pääsi keväällä 2001 unelmatilanteeseen, kun Bundesliigan välierissä joukkuetta vastaan tuli hänen vanha seuransa, Markku Larkion edelleen edustama Bayer Leverkusen.

 

”Sweet revenge! Me pudotettiin Leverkusen jatkosta voitoin 3-0. Päivä kauden päättymiseen mun vanha koutsi soitti mulle ja halusi mut takas. Mulla oli kuitenkin jo katseet muualla.”

 

Pratesi eteni Bonnin kanssa toisiin perättäisiin Bundesliigan finaaleihin, mutta suurseura ALBA Berlin luuttusi Pratesin seuran toistamiseen hopeamitaleille voitoin 3-0.

 

Kaudeksi 2001/02 Pratesi vaihtoi jälleen seuraa ja siirtyi Oldenburgiin isomman roolin ja peliminuuttien perässä. Syksy 2001 oli pelillisesti Pratesin uran parasta aikaa, mutta lopputulos oli kohtalokas.
”Mun keskiarvo oli syyskaudella 15 pinnaa ottelua kohden ja olin Bundesliigan paras eurooppalainen pisteidentekijä. Ne ehti tarjota mulle jo pitkää sopimusta, mutta sitten tapahtui jotain”, Maukka vakavoituu.

 

”Nukuin Bonnin vuoteni aikana tosi huonossa sängyssä. Yhtenä aamuna siellä mulla vihlaisi selästä aamutreeneissä kontaktitilanteen jälkeen ja tutkimuksissa se ilmeni välilevyvammana. Kesällä 2001 olin saanut selän kuntoon, mutta hyvän Oldenburg-syksyn jälkeen selkä kipeytyi taas, enkä pystynyt kevään aikana pelaamaan missään vaiheessa sadan prosentin teholla. Se oli mun uran loppusoittoa.”

 

V – Maajoukkueuran huippu: 1998–2002

 

Nykypäivän Susijengi-tarinaa kerrottaessa Henrik Dettmannin Suomeen paluuta edeltäneet vuodet 1998–2003 kuvaillaan useimmiten kaoottisena, identiteetittömän joukkueen freestyle-pelaamiseksi.
Vuosituhannen taitteessa maajoukkueen aloitusviisikon heittävänä takamiehenä kentälle juossut Pratesi kuitenkin korostaa, että luonnehdinta ei voisi olla kauempana totuudesta.

 

”Ne oli joo vähän huonompia vuosia, kun pelattiin Irlantia ja Kyprosta vastaan 90-luvun lopulla, mutta muistellaan nyt vaikka vuosien 2000–01 EM-karsintoja: mehän aloitettiin karsinnat voitoilla Bosniasta, Hollannista ja Ruotsista ja johdettiin lohkoamme”, Pratesi lataa.
”Sitten Teemu Rannikko loukkaantui ja kakkospointti Roope Mäkelä joutui ykköspointiksi ilman vaihtomiestä. Sitten tuli tämä surullinen Espoossa pelattu Israel-maaottelu, jossa mua yritettiin pointiksi surullisin seurauksin. Mulla ei ollut kuitenkaan koskaan pallonkäsittelytaito noussut sille asteelle, että olisin voinut rakentaa peliä maajoukkuetasolla. Pääsin hädin tuskin puolen kentän yli siinä matsissa.”

 

Suomen Ateenan EM-kisoihin johtanut eturivi oli jo lopettelemassa uraansa, mutta uusi sukupolvi teki kovaa tuloaan kansainvälisille parketeille.

 

”Siellähän alkoi olla jo koossa tämä sama jengi, joka myöhemmin aloitti Susijengi-ilmiön. Teemu (Rannikko) ja Hanno (Möttölä) olivat staroja jo silloin, sieltä nousi Jukka Matinen ja Antti Nikkilä ja Tuukka Kotti. (Juha) Luhtanen oli vielä hyvässä kunnossa”, jatkaa Maukka.

 

”Sittemmin Henkan (Dettmann) mukaantulon jälkeen maajoukkueessa on vallinnut tietty, vuodesta toiseen jatkuva pitkäjänteisyys, jota ei vielä vuosituhannen taitteessa ollut. Paikoitellen jouduttiin poissaolojen ja loukkaantumisten jälkeen pelaamaan tosi kapealla materiaalilla. Ihan riittävän hyviä pelaajia meillä oli ja musta on sääli, että jengi muistaa vaan sen, että meidän aikana Suomi putosi Euroopan B-divisioonaan. Se on totta, mutta ei koko totuus.”

 

VI – Mestaruusvuosi Hongassa ja ekskursio maajoukkuekesään 2005

 

Paluu Suomeen tuli Pratesille ajankohtaiseksi kauden 2001/02 päätteeksi. Kesän ’02 Maukka vietti selkäänsä kuntouttaen, mutta tiesi jo tuolloin, että paluuta Euroopan eurokentille tulisi tuskin koskaan tapahtumaan.

 

”Kesän ajan poljin fillaria, kävin päivittäin altaalla enkä koskenutkaan palloon. Selkä oli siinä kunnossa, ettei olis pitänyt pelata vielä pitkään aikaan”, Pratesi kertoo paluustaan Korisliigaan.

 

”Liityin tosi myöhään syyskesällä joukkuetreeneihin. (Hongan valmentaja Mihailo) Pavicevic näki, että olin ihan ruosteessa, mutta vakuutteli, että mut voidaan ajaa hitaasti mukaan joukkueeseen. Se oli hienovarainen valkoinen vale.”

 

Pavicevic oli komentanut vuosina 2001 ja 2002 Hongan Suomen mestaruuksiin paperilla ylivoimaisin kokoonpanoin. Syksyyn 2002 lähdettäessä Honka oli kuitenkin nuorentunut merkittävästi. Pratesi, 29-vuotias Marcus Grant, 26-vuotias Markus Hemdahl ja 25-vuotias Heikki Zitting häärivät konkareina joukkueessa, jonka käytännössä kaikki muut avainpelaajat olivat piirun päälle parikymppisiä.

 

”Kauden alkaessa mun piti pelata 30 minuuttia per peli ja olla jokaisissa treeneissä täysillä mukana. Mä ymmärrän sen jollain tasolla koutsin näkökulmasta, mutta ihan hyvän alkusyksyn jälkeen en enää selkäni takia saanut itsestäni mitään irti. Helmikuun ’03 alussa selkäni oli siinä kunnossa, että mun oli pakko jäädä sivuun”, Pratesi kertaa.

 

Honka lennätti Pratesin korvaajaksi Espooseen amerikkalaispelinrakentaja Dan Crossin. Cross oli tekijämies, mutta Hongan joukkuehyökkäys yskähteli pahasti ja espoolaiset voittivat Crossin saapumista seuranneesta kuudesta ottelusta vain kaksi.

 

”Pavicevic soitti mut toimistolle ja kysy, voinko pelata. Sanoin, etten hirveän hyvin, johon Paijo vastasi, että ’voithan sinä kokeilla’. Marcus Grantilla oli tullut seinä vastaan, se oli ylikunnossa eikä saanut itsestään tehoja irti”, Maukka taustoittaa.

 

”Meidän kemiat ei Paijon kanssa heti kohdanneet ja mä koin, että alkukaudella Paijo painosti mua kentälle kunnostani huolimatta. Siinä palaverissa mä kuitenkin koin, että Paijo uskoi muhun, tarvitsi mua ja uskoi, että pystyin auttamaan joukkuetta. Tietenkin mä myönnyin.”

 

Pratesi tuli pudotuspeleihin puolikuntoisena, mutta rankaisi Kouvoja puolivälierissä 13,5 pisteen keskiarvolla ja Pussihukkia välierissä 18,3 pisteellä ottelua kohden.

 

”Ne pelithän meni kuntooni nähden helvetin hyvin. Pelasin puudutuspiikin kanssa, mitä ei olis jälkikäteen ajateltuna ikinä pitänyt tehdä. Ekassa finaalissa Katajaa vastaan pelasin hyvän alun, jonka jälkeen varpaani lähti sijoiltaan ja sen kauden pelit loppuivat siihen.”

 

Pratesin poissaolosta huolimatta Honka suisti Katajan hopeamitaleille ja juhli kolmatta perättäistä mestaruuttaan. Mestaruus oli Pratesin uran ensimmäinen.

 

Kauaskantoisena yksityiskohtana on syytä myös mainita, että pelikaudella 2002/03 Pratesi otti suojiinsa vasta 18-vuotiaan ToPo-kasvatti Shawn Huffin, joka pelasi ensimmäisen – ja toistaiseksi viimeisen – täyden kautensa kotimaan pääsarjassa. Sama kuvio toistui kesällä 2005, jolloin kolme vuotta maajoukkueympäristöstä pois ollut Pratesi palasi susipaitaan ja kunnostautui erityisesti Huffin tutorina.

 

”Shawnin vahvuus ja heikkous on siinä, että se on niin täydellinen kapteeni. Shawn on niin huomioonottavainen ja ystävällinen! Jos se olis ollut hitusen itsekkäämpi ja ilkeämpi”, Pratesi hymyilee päätään pudistellen.

 

”Yritin aina sanoa sille, että ne asiat, mitä se tekee treeneissä, on ihan käsittämättömiä – niitä sen pitää tehdä peleissäkin. Joskus Susijengin matseja katsellessani Shawn vetää ihan hirveitä donkkeja ja mä huudan vaan itsekseni, että just tästä mä puhuin treeneissä, Shawn, just tätä sun pitää tehdä joka ilta!”

 

Ludwigsburgista tavoitettu Huff alkaa nauraa välittömästi, kun häntä muistutetaan Pratesin isällisistä ohjeista.

 

”Aina Maukka mulle sitä aggressiivisuutta painotti. Mua yritettiin Hongassa istuttaa kakkospaikalle Maukan roolin perijäksi, mikä oli mulle tosi vaikeaa, koska pelasin kuitenkin junnuna korin alla. Maukka otti mut siipiensä suojiin ja jeesasi tosi paljon niin isoissa pelillisissä asioissa kuin kaikissa pikkujutuissakin, mitä ammattilaisuudessa tulee vastaan”, kuittaa ”Huhvi” Pratesin merkityksen uralleen.

 

”Maukka oli myös tosi lunki jätkä. Se otti kaiken tosi iisisti ja siitä oli tosi paljon hyötyä, että sai vetää yhden maajoukkuekesän sen kanssa. Joskus, kun en saanut jotain asiaa tehtyä oikein ja aloin hermostua, Maukka kävelee viereen ja hokee pehmeästi, että ’älä, älä, älä… ota ihan rauhassa, ei tässä mitään hätää…’”

 

VII – Joutsenlaulu: vuodet ToPossa

 

Pratesin selkä operoitiin välittömästi Hongan kanssa juhlitun mestaruuden jälkeen. Leikkauksesta toipuessaan Pratesi allekirjoitti yksivuotisen sopimuksen Porvoon Tarmon kanssa.

 

Liigakentillä Pratesia ei kuitenkaan Porvoossa nähty.

 

”Selkä ei missään vaiheessa parantanut siihen kuntoon, että olisin realistisesti voinut harkita liigassa pelaamista. Aloittelin sen kauden aikana siviilitöitä Diakonissalaitoksella ja kuntoutin itseäni. En halunnut pitää mitään kiirettä selkäni kanssa, vaan odottaa, että pääsisin täyteen kuntoon.”

 

Kesällä 2004 Pratesi vaihtoi jälleen seuraa ja siirtyi ykkösdivaria pelanneeseen ToPoon, joka haki uuden managerinsa Aleksi Valavuoren opeilla paluuta pääsarjaan muutaman vuoden tauon jälkeen. Pratesin ympärille Timo Niemisen valmennukseen ToPoon kerääntyi pääsarjakelpoinen ryhmä, joka voitti kahta lukuun ottamatta kaikki pelaamansa ottelut.

 

”Mun ainoa motivaationi ToPoon menossa oli se, että halusin Stadiin liigajengin, jonka pelejä mennä katsomaan eläkepäiville siirtymisen jälkeen. Stadi oli siinä vaiheessa ollut jo viitisen vuotta ilman liigajengiä, mikä oli tosi surullista. Divarissa pelaaminen mahdollisti myös työnteon pelaamisen ohessa, joten löin siinä oikeastaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla.”

ToPo palasi pääsarjaan kaudeksi 2005/06 valtavan mediakohun saattelemana – syyskaudella Munkan tähtipaitojen kokoonpanossa piipahti jopa itse Dennis Rodman yhdessä liigaottelussa Helsingin Jäähallissa.

 

Pratesi pysytteli selkävaivaisena vilttiketjussa koko syyskauden, mutta palasi kentille tammikuussa 2006 ja nousi joukkueen parhaaksi kotimaiseksi pisteidentekijäksi 16,1 pisteen keskiarvolla.

 

”Mä tiesin, etten ollut enää samalla tasolla kuin ennen, mutta halusin lopettaa pääsarjaurani hyviin fiiliksiin sen sijaan, että musta olisi puhuttu sinä tyyppinä, jonka oli pakko lopettaa, kun selkä meni. Halusin osoittaa itselleni, että pystyn vielä pelaamaan. Ja mähän pelasin ihan hyvät puolivälierät Lappeenrantaa vastaan.”

 

Kaudella 2006/07 Pratesi vahvisti kasvattajaseuransa Visa-Basketin edustusjoukkuetta miesten divarissa kuudentoista ottelun ajan. Uransa viimeiset pääsarjaottelut Pratesi pelasi ToPossa syksyllä 2007 kelpo tehoilla – 15,0 pistettä ottelua kohden – akillesjänteen repeämään asti.

 

”Oli se jonkinasteinen ihme, että olin pystynyt pelaamaan sinnekin asti. Ihan omaa hulluutta se oli, aina vaan tulla takaisin… ei kai sille muuta voi, kun veri vetää kentille.”

 

Epilogi

 

Pratesi oli monilla tavoin peliuransa aloittaessaan etiäinen; aavistuksen muita urheilullisempi, muita voitontahtoisempi, muita lahjakkaampi.

 

Pratesi edusti uutta suomalaispelaajien sukupolvea, joka pelasi peliä korirenkaan yläpuolella, ja otti tavoitteekseen välittömästi kansainväliset kentät kotimaan pääsarjan sijaan.

 

Kun Pratesi tänä päivänä katsoo uraansa taaksepäin, hän yhä uudelleen nostaa esille ne muutamat hahmot, jotka tekivät hänen ammattilaisurastaan mahdollisen.
”Kalevi Leikas, Juha Dahlström, Jyrki Tulander, Henrik Dettmann … mäkään en ollut aina se kaikkein helpoin kaveri, mutta aina löytyi ihmisiä, jotka uskoivat muhun ja puskivat mua eteenpäin.”

 

Peliuran jälkeen Pratesi on luonut merkittävän uran järjestökentällä. Nykyisin häntä pidetään merkittävänä asiantuntijana urheilun ja liikunnan välityksellä tehtävässä eurooppalaisessa antirasismi- ja inkluusiotyössä.

 

Pratesi on ollut mukana perustamassa neljää eri järjestöä, joiden tavoitteena on erilaisten marginaaliryhmien tukeminen, joista viimeisimmälle – Walter Ry:n Urbaanit lapset ja nuoret -projektille – myönnettiin huhtikuussa 2014 Ensi- ja turvakotien liiton ”Hyvä teko lapselle”-palkinto.

 

Halu auttaa on perua paitsi Pratesin lapsuudesta ja nuoruudesta, myös hänen kokemuksistaan peliuran varrelta.

 

”Jos mulla oli peliuran aikana niin monta tukijaa, myös mä haluan omalta osaltani antaa takaisin ja olla tukena niille nuorille, jotka sitä tarvitsee. Jos me jaksettais jeesata toisiamme päivittäin, meillä kaikilla olis niin paljon helpompaa olla täällä.”

 

Koripallo on kiertänyt Pratesin pikkusormensa ympärille jo vuosikymmeniä sitten. Vaikka Maukasta ei enää pääsarjapelaajaksi ole, hänen hahmonsa on tuttu näky pääkaupunkiseudun koripallopyhätöissä aina Kisikseltä Mäkelänrinteelle.

 

Suomalainen koripallo on Pratesin mukaan kehittynyt vuosikymmenten aikana merkittävästi, mutta huolestuttaviakin kehityssuuntia löytyy.

 

”Seuramaksut ovat nykypäivänä nousseet niin paljon, että joissain seuroissa vain tietyn tulotason vanhempien lapsilla on mahdollisuus olla mukana. Koris ei saa missään tapauksessa kehkeytyä miksikään eliittilajiksi”, linjaa Pratesi, joka on juuri valittu työryhmään, jonka tehtävänä on tutkia lasten ja nuorten yhdenvertaisia mahdollisuuksia harrastaa.

 

”Kaikille pitää antaa mahdollisuus olla mukana. Katujen tasolla lasten ja nuorten elämä on mennyt lyhyessä ajassa tosi paljon kovemmaksi. Urheiluseuroilla olisi tosi paljon annettavaa tämän kehityksen katkaisemiseksi ennaltaehkäisevässä mielessä. Siksi olen alani valinnut, että pystyisin jollain lailla kehitykseen itse vaikuttamaan.”

——————————————————————————————————–

Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

 

Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
 

Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

 

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

 

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Yksi kommentti artikkeliin ”MAUNULAN LENTÄVÄ MAUKKA

  1. Mahtava juttu, hieno tarina, joka kantaa lapsuudesta ammattilaisurheiluun. Mietin asiaa itsekseni muutaman päivän ja tulin vilpittömästi siihen tulokseen, että tämä on paras koskaan lukemani pala suomalaista urheilujournalismia!

    Ojennan virtuaalipulitzerin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s