MITÄ SEAGULLS, KTP JA LOKAKUU MINULLE OPETTIVAT

Koripallo

Koripallon seurajoukkuekausi 2015/16 lipuu viikonvaihteen jälkeen toiselle kuukaudelleen. Vaikka koko kauden mittapuulla tarkasteltuna karkelot ovat tuskin edenneet alkulämmittelyä  pidemmälle, on vettä virrannut Lapuanjoessa riittävästi alustavien mielipiteiden luonnostelemiseen Helsinki Seagullsista, KTP:sta, ulkomaalaisvahvistusruletista, liigajoukkueiden kokoamisesta, Bisonsin Lokomotiv Kuban -voitosta, eurokenttien suomalaispelaajista ja Henrik Dettmannin lähtöpasseista Besiktasin peräsimestä.

 

TEKSTI: HIPPO TAATILA, KUVA: ELLA KARTTUNEN

Johdanto

Viimeiset kaksi vuotta ja neljä kuukautta olen siviilisyiden johdosta pitänyt majaani koripalloilullisella katvealueella – ensiksi syyskesästä 2013 alkukesään 2014 Vaasassa ja siitä lähtien Kokkolassa.

 

Sportin ja Tiikerien hallintoalueillakin koripalloa pelataan, mutta pienessä mittakaavassa. Näin paljon hyviä puolia Vaasan Salaman miesten divarijoukkueen toiminnassa ja olen katsonut mielissäni Kokkolan Namikan B-poikien kurinalaista ja järjestelmällistä pelaamista. On kuitenkin totuus, että kun paikan päällä nähtyjen pääsarja- ja maaotteluiden määrät lasketaan jo sadoissa, pysyttelen mieluummin ottelutapahtumien aikaan kotona bongaamassa Halpa-hallin kassaneitejä Tinderistä.

 

Tokihan lakeuksilla riehuu kaksikin petoeläintä – Kobra Lapualla ja Karhu Kauhajoella. Autottomana outolintuna olen kuitenkin jättänyt koripalloilulliset Pohjanmaan pyhiinvaellukset tekemättä. Näinpä ammennan kuukausittaiset koripalloannostukseni säännöllisillä matkoillani Helsinkiin, Tampereelle ja Loimaalle – unohtamatta Korisliigan tallennepalvelua, joka on kahden ja puolen vuoden aikana pelastanut monta hyistä routa- ja rospuuttoiltaa.

 

Pelikauden 2015/16 aikana pääsin ensimmäiseen liigaotteluuni lauantaina 24. lokakuuta, jolloin Helsinki Seagulls isännöi KTP:ta (kyllä, olen ”Basket”-liitekriittinen joukkueiden nimistä puhuttaessa) Töölön Kisahallissa.

 

Olin alun perin saapunut Helsinkiin suorittamaan vuosittaisen kolmen vuorokauden mittaisen espressolla ja jaloviinalla voidellun työkomennukseni Kirjamessuilla. Ja tämähän on kombinaationa mitä kouriintuntuvin esimerkki kaksoiselämästäni kulttuurin ja urheilun ääripäissä.

 

Kun on ensiksi potkunyrkkeillyt Niin & Näin -lehden toimituskunnan kanssa Gödelin epätäydellisyysteoreemasta, kuunnellut Sauli Niinistön ja Jörn Donnerin harmaata, charmikasta sanailua ja hiki ohimoilta noruen seurannut Venäjän lehdistön ja opposition edustajien peitsenkalketta itänaapurin sananvapaustilannekeskustelussa, on absoluuttinen vastapaino istahtaa Kisiksen kuppituoleille ihailemaan jäntevien könsikkäiden pystypainia ja vesirajamekkoihin verhoutuneiden cheerleadereiden soidintansseja.

 

Vaihdettuani asiaan kuuluvat kuulumiset ja kohteliaisuudet Seagulls-linkkuveitsi Daddy Vilkkeen, ToPon alkuvuosikymmenen taustapiruihin kuuluneen Mikko Siukosaaren sekä kourallisen toimittajia kanssa istahdin pressilehtereille enkä malttanut olla miettimättä jälleen sitä, kuinka – Susijengiä lukuun ottamatta – en ole kokenut yhtäkään koripallojoukkuetta intohimoisesti omakseni sitten pelikauden 2010/11 ToPoa, joka sekin oli työsuhteen sanelema pakkosuhde.

 

Sittenpähän siinä Sykin Harold Minerin eli Jumppa Niskasen alkulämmittelydonkkeja äimistellessäni mieleeni kirkastui paras puoli siinä, että pystyy suhtautumaan yksittäisiin koripallo-otteluihin objektiivisen etäisyyden takaa; vaikka jännitteen kariseminen verottaa ottelutapahtuman viihdearvoa, on muniinpuhaltelulinjan katsojalla merkittävästi mahdollisuuksia kiinnittää huomionsa yksityiskohtiin.

 

Seagulls-KTP-matsin alkua odotellessani viilsin mieleeni ranskalaisilla viivoilla seuraavat pohdinnat:

Millaisessa roolissa Abu Bakr al-Martinlaakso – tai ystävien kesken Antto Nikkarinen – on Mikko Larkaksen pelinrakentajarotaatiossa?

Johtuuko Michael Poundsin häikäisevä lokakuu myöhäisen uran kehityshuipusta kuten Timi Heinosella ja Antero Lehdolla aikanaan, vai ainoastaan siitä, että KTP:n pakka on jumalattoman sekaisin ja Pounds on ainoa pelaaja, jolla on joukkueessa selkeä rooli?

 

Onko Seagulls kehittänyt ottelutapahtumaa sitten ToPon viimeisimpien liigavuosien, vai pitääkö Kisikseen saapuessa kellot siirtää edelleen 1980-luvulle?

Ja että kuinka kovatasoinen liiga tämä voi olla, jos Nikkarinen, Pounds, Heinonen, Jason Conley, Devonne Giles, Sefton Barrett, Carl Blimblom, Samuel ”Pentti” Haanpää, Joonas Lehtoranta ja Markus Molenius voivat pelata liigataulukon kahden viimeiseksi jämähtäneen joukkueen rotaatioissa?

Erityisesti viimeisen kysymyksen märehtiminen herätti laajemman pohdinnan haasteista, joiden eteen Korisliiga-seurat ajautuvat nykypäivänä.

 

II – Liigajoukkueiden kokoamisesta ja amerikkalaisruletista

 

Kultaisella 1990-luvulla, jolloin aloin taivaltaa koripallopolkuani Feeniks-hallin korkeakoulussa professori Timo Niemisen pelikirjaa idoliseeraten, oli koripallojoukkueen kokoaminen verrattain yksinkertaista.

 

Hankitaan yksi amerikkalainen – todennäköisimmin suoraan collegesta tai vaihtoehtoisesti takavuosien tuttu, jollei Euroopan kärkisarjojen listoilta satu löytymään loukkaantumisesta toipuvaa kultakimpaletta.

 

Parhaat oman kylän pojat saisivat opiskelupaikan tai puolipäiväisen työn, jonka lisäksi kouraan lykättiin päivärahat ja lounassetelit. Ryhmään lisätään viisikollinen lukioikäisiä riu’unpätkiä pelaamaan pizzarahalla ja jos kunnassa on vähääkään riihikuivaa generoivia yrityksiä, kenties joltain toiselta paikkakunnalta saadaan nimekkäämpi kotimainen tai kaksi puoliammattilaisiksi – eikä sovi unohtaa työn, opintojen tai puolison perässä paikkakunnalle muuttavia pallisteja.

 

Playboys keikutti venettä värikkäällä rekrytointityöllään 1970-luvulla, kun taas 80-luvulla maan parhaita prospekteja liikkui metropolialueelta ja maakunnista Helsingin Namikaan.

 

Varsinaiset hullut päivät alkoivat kuitenkin vasta laman jälkeen, jolloin Forssan Alku ja Paavo Koskivaaran manageroima Tapiolan Honka herättivät närää isoilla rahoilla kerätyillä ”Dream Teameillaan”.

 

Alku ja Honka vetivät vesiperän, kun ohituskaistalta kiilasi Jukka Suomelan ja Aaron McCarthyn ToPo, jonka pelikausien 1996/97 ja 1997/98 joukkueet olivat kansallisella mittapuulla ennennäkemättömät. ToPon kolmen mestaruuden karkeloiden päätyttyä tyhjiön täytti Mika Sohlbergin ja Mihailo Pavicevicin Honka – toinen materiaalisesti ylivoimainen joukkue, joka retuutti lähimpiä haastajiaankin lähes mennen tullen.

 

Kuluvan vuosituhannen Suomen mestarien listaa tarkkaillessa silmiinpistävää on se, että menestyksen tavoitteleminen vähitellen ammattimaistuneessa liigassa markkinatalouden ehdolla on ollut riskialtista puuhaa. Espoon Honka, ToPo, Namika Lahti ja Lappeenrannan Namika ovat talousvaikeuksien jälkeen joutuneet hakemaan vauhtia alasarjoista. Kouvot, Kataja ja Pyrintö porskuttavat, mutta Kouvotkin vasta toipuu vuosikymmenen alan suvannostaan.

 

Neljän mitalin Bisonsista on vielä turhan varhaista sanoa taloudellisessa mielessä juuta tai jaata, enkä viimeisen viidentoista vuoden todistusaineiston pohjalta ihmettele epäilijöitä lainkaan. Bisons on tehnyt viimeisen viiden vuoden aikana suomalaisen koripallokentän haltuunottoa ennennäkemättömällä taloudellisella volyymilla ja uhkarohkeudella, eikä seura ole vielä toistaiseksi joutunut kärvistelemään absoluuttisessa rahanpuutteessa. Veri punnitaan vasta vaikeina hetkinä.

 

Ja samalla, kun ammattimaistuminen on tosiasia, ovat malliseuratkin – kuten vaikkapa Karhu tai Kataja – napillapelaajia verrattuna jopa Turkin, Espanjan tai Italian toiseksi parhaiden liigojen parhaisiin joukkueisiin.

 

Vaikka esimerkiksi Karhun brändi täysammattilaisjoukkueena on vahva ja todellinen, on brändin viereen painettava iso, musta asteriski niin kauan kuin kuudennen miehen jälkeen pelaajien tuloveroprosentti on 12,5% tietämissä ja kymmenennet pelaajat ovat paikallisia junnuja, jotka pelaavat liigan ohella valtakunnallista A-poikien divaria ja XBoxia.

 

Eikä tämä ole piikki kyseisten seurojen suuntaan, vaan tilanteen hahmottamista – pyrkimys osoittaa liigajoukkueiden kokoamisen haasteita sellaisinaan.

 

Kauden 2006/07 ulkomaalaispelaajamarkkinoiden vapauttamisen jälkeen kotimaisten pelaajien palkkaneuvottelut ovat muodostaneet aivan oman lukunsa. Kun syksyllä 2007 palattiin kolmen ulkomaalaisvahvistuksen ”herrasmiessopimukseen”, ovat suomalaiset roolipelaajat pitkälti määritelleet hintansa ja kupanneet parhaimmillaan käsittämätöntä ylihintaa työnantajiltaan. Eikä tyhmä ole se, joka kysyy…

 

Hongan ja Lahden tipahdettua liigasta, taantuman edelleen kurittaessa Sixpack/SSS-Suomea ja herrasmiessopimuksen ulkomaalaispelaajalukumäärän noustua kolmesta neljään joutui moni kotimainen roolipelaaja pohtimaan vahvasti, onko liigassa pelaamisessa ylipäätään mitään järkeä, jos pohtii työn kuormittavuutta ja työstä saatavaa korvausta. Ikiaikainen valitus siitä, että parhaat mahdolliset pelaajat eivät pelaa pääsarjaa, on vuodesta toiseen ainakin osittain totta. Perheellisen ja koulutetun on vaikea löytää fiksuja perusteita helmikuisille elämysmatkoille Joensuuhun ja Kauhajoelle puolentoista tonnin kuukausikorvauksesta.

 

Ulkomaalaismarkkinat ovat puolestaan noudattaneet jo vuosia samaa kaavaa: hintapyynnöt ovat vielä heinäkuun aikoihin korkealla ja fiksu joukkue katsoo ennen kuin katuu. Syyskuun taitteessa hintapyynnöt ovat tipahtaneet, vapaita pelaajia on riesaksi asti, agentit eivät anna puheluillaan valmentajille siunaaman rauhaa edes paskahuusissa tai yöpuulla. Useimmilla joukkueilla palapelin koostaminen alkaa tästä, ja suomalaisten vapaiden roolipelaajien rekrytointi odottaa vuoroaan vasta, kun ulkomaalaispelaajien nimet ovat paperissa.

 

Osa joukkueista löytää oikeat miehet kertarekrytoinnilla, kun taas edelleen aivan turhan monet seurat joutuvat rahanpuutteessa turvautumaan toistaitoisiin läpsyttelijöihin tai kesän verran Budweiseriä ja kanaa vetäneisiin eilispäivän katulegendoihin, jotka ovat viimeksi juosseet toukokuussa ja silloinkin vain kotiovelta jäätelöautolle. Eikä tilannetta auta se, että lajin ja liigan kiistämättömästä kehityksestä huolimatta Suomi tunnetaan markkinoilla edelleen verrattain huonosti, eikä ulkomaalaispelaajien palkka ole lähellekään samaa tasoa kuin vaikka itänaapurissa. Lisäksi – kuten Jarmo Laitinen muutama vuosi sitten haastattelussa laukoi – suoraan collegesta tulevalla amerikkalaisella on useimmiten Korisliigan kaltaisessa kovatasoisessa sarjassa pelkkää hävittävää.

 

Osittain ulkomaalaispelaajien määrän kasvu on myös markkinoinnillinen ongelma. Etenkin alkukaudessa Johnsonit, Jacksonit, Burnsit, Smithersit ja Nahasapeemapetilanit ovat korkeintaan nimiä boxscoressa, joiden persoonista voi ottaa selville lähinnä jossain Twitterissä. Pahimmillaan nimettömät, keskinkertaiset amerikkalaiset vaihtuvat toisiin nimettömiin, keskinkertaisiin amerikkalaisiin parikin kertaa ennen kuin areenalle löytyy mies, joka oikeasti sopii joukkueeseen ja herättää yleisön.

 

Samoin nykykontekstissa – ja nykyisellä pelien määrällä – kaikki joukkueet ymmärtävät, että runkosarjakauden ensimmäiset pari kuukautta voi hyvinkin käyttää arpomiseen, tilanteen tunnusteluun ja markkinoiden katsasteluun. Kenties neljännet ulkomaalaisvahvistukset hankitaan vasta kevättalvella juuri ennen siirtorajan umpeutumista. Vähänkin rutinoituneempi fani ymmärtää tämän ja suhtautuu liigan runkosarjaan tämä mielessään – ja tämä syö merkittävän osan pelien jännitteestä ja liigan markkina-arvosta.

 

Suomi-koriksella on Korisliigassa hyvätasoinen ykköstuote, josta koripallon ystävillä, pelaajilla, valmentajilla ja lajitoimijoilla on syitä olla ylpeitä. Monet Korisliigan sudenkuopista ovat sellaisia, joihin he eivät voi vaikuttaa juuri millään tavoin.

 

Parinkymmenen vuoden taakse haikailevien on monin tavoin syytä pitää mielessään, että 2010-luvun Suomi-koriksen haasteet ovat kasvaneet käsi kädessä mahdollisuuksien mukana, ja että yksioikoista paluuta takavuosien malliin ei ole tiedossa. Tämä puolestaan kasvattaa railoa eri metodein operoivien seurojen välillä ja toimii osaltaan kehityksen hankaloittajana.

 

Ei hitto, onpa hyvä seurata lajia täältä etäältä.

 

III – Seagulls

 

Kauden ensimmäisestä viidestä ottelustaan Seagulls onnistui voittamaan vain yhden. Näistä otteluista stadilaiset kaatuivat jatkoajalla kahdesti ja varsinaisella peliajalla kolmella pisteellä kerran. Tiistain Vilpas-voitto tuli erinomaiseen saumaan henkisesti haastavassa tilanteessa.

 

Vaikka jatkoaika- ja yhden heiton tappiot syövät miestä rotan lailla, en näkemäni perusteella osaa olla hetkeäkään huolessani lokkien lennosta. Ryhmällä on leveyttä, talenttia, nälkää, tervettä päätä ja puoli vuotta aikaa hioa peliään. Vaikka KTP-matsin jälkeen coach Larkas näyttikin ummetuksesta kärsivältä EK:n asiantuntijalta, joka on odottamassa palaveria Paavo Arhinmäen kanssa, ymmärretään Seagullsinkin organisaatiossa, että loka- ja marraskuussa tehdään Baabelin torniin korkeintaan pohjavalu.

 

Gullsin jenkkisentterin puutteeseen kiinnittyi ensi huomioni. Terrence Watson vilkuili ottelua siviileissä kentän laidalla, ja sillä välin Timi Heinonen ja Carl Lindbom joutuivat käyttämään energiansa pystypainiin kokoluokkaa Kotkan isoja jönssejä vastaan. Heinosella tämä kostautui väsyneen miehen kauhomisvirheinä, kun taas Lindbom on – viime kauden äijistymisestään huolimatta – edelleen finesse-pelaaja, joka ei – toisin kuin Heinonen – pidä kyynärpäiden mausta.

 

Materiaalinsa puolesta Gulls on rakennettu aktiivisesti puolustavaksi, lujaa juoksevaksi ja paljon kolmosia heittäväksi tempojengiksi. Mustana heittopäivänä – kuten lauantaina – joukkueen 5-5-hyökkäys tarvitsee kuitenkin toimiakseen kenttätasapainoa, mikä on mahdotonta ilman käypää korinalusuhkaa. Ensimmäisen pelin perusteella on tuskin järkevää vetää johtopäätöksiä, mutta Watsonin debyytti Salohallissa ei anna ymmärtää, että lokkien pitkän miehen etsintä hellittäisi vielä.

 

Lisäksi kiinnitin huomioni samaan kuin US:n Harri Mannonen taannoin; jos ja kun Gulls pyrkii tempopeliin, on vanhan liiton pelinrakentaja Antto Nikkarisen oltava yksi iso palanen palapelistä muiden isojen palasten rinnalla. Toistaiseksi Antto on kuitenkin ollut coach Larkaksen rotaatiossa ”The Man”, jolle annetaan 30 minuuttia ottelukohtaista peliaikaa sekä loppuhetkillä avaimet käteen, vaikka monipuoliset Jason Conley ja James Sinclair pelaavat samassa joukkueessa.

 

Antto on yksi liigan parhaista pointeista, mutta ”starapallon” peluuttaminen tiukkojen otteluiden loppuhetkillä on karhupalvelus sekä Antolle että joukkueelle. Liigajumbo KTP:lla ei ollut esimerkiksi erityisen suuria hankaluuksia syödä Anton pelinjohtoa ja sitä myöten Gullsin 5-5-hyökkäystä elävältä jatkoajalla.

 

Äkkiseltään on vaikea keksiä joukkuetta, joka lähivuosina olisi menestynyt ilman vähintään kahta tasavertaisesti palloa käsittelevää, luovaa pelaajaa aloitusseitsikossaan. Lehto, Damon Williams ja Kenny Lowe; Jeb Ivey ja Martin Zeno ja Mikko Koivisto; Teemu Rannikko ja Petri Virtanen ja Reggie Arnold; Ilkka Vuori, Teemu Laine ja Jason Conley. Nikkarinenkin sai viime keväänä vetoapua Zenolta ja Anthony Hilliardilta – soisin näkeväni samaa myös Stadissa.

 

Mitä Seagullsin ottelutapahtumaan tulee, kiinnitin päähuomioni kahteen seikkaan.

A) Lehdistökatsomon alapuolella fani/moppipoikavuorossa olivat tällä kertaa Sykin junnut. Tästä vedin johtopäätöksen, että helsinkiläisen huippukoriksen ”yhteenkasvua” edesautetaan kierrättämällä Stadin seurojen junnuja Gullsin matseissa. Sinänsä kelpo avaus, vaikka mieluummin näkisinkin junnut orgaanisesti perheidensä ja kaveriensa kanssa huutamassa katsomon puolella viirit heiluen.

B) Siinä, missä Kisahalli on yksi maan tunnelmallisimmista koripallopyhätöistä, on se nykyajan standardeilla aikamatka UKK-Suomeen. Kisiksen aula muodostaa kroonisen pullonkaulan ja aulan Gatoradea ja munkkipossua -kioski on korkeintaan välttävä ratkaisu hallillisen virvoittamiseksi. Stadin kantakaupunki huutaa sisäpalloiluhallia – ei, Nordis ja Pasilan Sergei Lavrov Areena eivät ole ratkaisuja.

 

Gullsin päätehtävä tällä hetkellä on kuitenkin huippukoripallon vakiinnuttaminen Helsingissä, ja kaikki muu saa odottaa. Siinä on riittävästi työnsarkaa tähän hetkeen.

 

IV – KTP

 

Juuri kirjoitin Seagullsiin liittyen, että yksi voitto viidestä ottelusta ei vielä millään tavoin merkitse Ilmestyskirjan ratsastajien nelistämistä taivaanrannassa ja Minervan pöllön lentoa illan hämärtäessä. Siksi salaa toivoinkin Kisahallin piipahduksellani, että satamakaupungin ahtaajat onnistuisivat lauantaina rikkomaan kuparisen.

 

Lähes täysin uudistuneella joukkueella seitsemän tappion putki kauden alkajaisiksi tilanteessa, jossa seuraavat vastustajat olisivat Karhu, Pyrintö ja Kouvot, olisi ollut turmiollista joukkuehengelle ja sytyttänyt Ponttis Mirolybovin tuolin palamaan ABC:n lounasbuffetin chilihernekeittoa vikkelämmin. En ole äkkiseltään nähnyt helpottuneempia ilmeitä kuin KTP:n joukkueessa sillä hetkellä, kun voitto varmistui ja Mike Pounds hyppäsi Devonne Gilesin reppuselkään.

 

Pelin ensimmäisellä puoliskolla KTP:n peli oli hävettävän, jäätävän, käsittämättömän huonoa Kentällä oli haluttomin joukkue, jota olen liigassa nähnyt sitten talven 2005/06 Aura Basketin, talven 2008/09 Porvoon Tarmon tai kevään 2010 Forssan Koripoikien.

 

Oli vaikea kuvitella joukkueen pystyvän edes yhteen ehjään hyökkäykseen, kun Poundsia lukuun ottamatta jokainen pelaaja viestitti joka solullaan, ettei jaksa uskoa joukkueen puolustuskonseptiin eikä juuri välitä hyökkäyspään rotaatioista. Erityisesti hirvitti nähdä Sefton Barrett hiihtelevän hyökkäyksessä kolmoskaaren takana pallokontaktia vältellen.

 

Sanalla sanoen ei ole erityisen suuri ihme, että Ponttis ja Pounds sanoivat rumasti pukukopissa tauolla.

 

Ja niin. Alexander Herrera, joka näytti pelin avauspuoliskolla amerikkalaisen sitcomin koomiselta naapurilta, heitti kahdeksan pinnaa putkeen. Lamb Autrey kompensoi kehnoa heittoiltaa huseeraamalla onnistuneesti levypalloissa ja syöttölinjoilla. Giles asetteli screenejään, Barrett löysi sukkaa takaovista. Ja samalla, kun Gullsin hyökkäyspeli muuttui kolmen pisteen vuoroviskelyksi ja sumppuunajoiksi, alkoi Poundsin silmissä palaa.

 

Omistankin lauantain voiton ennen kaikkea Mike Poundsille.

 

Isänsä poika kuuluu Korisliigan historian voimakastahtoisimpien jässien joukkoon. Pounds on ennen kaikkea krooninen ylisuorittaja, joka ei periaatteessa tee koskaan mitään yllättävää, mutta pelaa poikkeuksetta täysillä ja pysyttelee vahvuuksissaan. Pounds tajusi pelin merkityksen joukkueelleen ja hankki väkisin sarjapisteet alajuoksulle.

 

Rakenteeltaan KTP on kovin kummallinen.
Ei käy kateeksi Ponttista, Pihvi Lindströmiä ja kumppaneita, jotka joutuivat hankkimaan pelaajamarkkinoilta korvaajat joukkueeseen täydellisesti sopineille Timi Heinoselle, Jukka Matiselle ja Samuli Vanttajalle.

 

Haanpää oli kenties paras pelaaja markkinoilla, mutta hänen kiinnittämisensä muutti välittömästi joukkueen identiteetin. Ponttiksen pojat pelasivat viime kaudella parhaimmillaan läpitunkematonta joukkuepuolustusta, kun taas Haanpää on identiteetiltään hyökkäyspään kiintotähti, jota on piilotettava pakissa. Tämä on erityisen hankala tehtävä ottaen huomioon, että Kotkan toinen johtava kotimainen on Joonas Lehtoranta, jota ei myöskään ole tunnettu puolustuspään avuistaan.

 

Tuorein hankinta Markus Molenius pelaa puolestaan sitä paremmin, mitä selkeämpi ja määritellympi rooli hänellä on joukkueessaan. KTP:n kaltaisessa jengissä, jonka osaset ovat railakkaasti levällään, joutuu Molenius käyttämään liikaa aikaa aivotyöhön pelikirjan noudattamisen ja reagoinnin sijaan. Tässä roolissa Mole-Mies ei ole oikeuksissaan.

 

Jossain määrin on kierosti järkeenkäypää, että KTP haki avausvoittonsa ilman Haanpäätä. Santun ollessa sivussa oli KTP:n pakko pelata yksinkertaisemmin. Pounds ja Autrey saivat tehdä toisella puoliskolla pallollisina omaa juttuaan Gilesin keskittyessä screenintekoon ja Barrettin haistellessa takaovia. Se riitti.

 

Nähdäkseni KTP onkin täynnä erittäin hyviä yksittäisiä palasia, joita on poikkeuksellisen vaikea sovittaa yhteen. Lisäksi KTP:lla on paperilla aivan liian hyvä jengi pelata lapualaista tai salolaista ”resource management”-koripalloa – vaikka se todennäköisemmin tuottaisi lyhyellä aikajänteellä enemmän voittoja.

 

Hekumoin taannoin Älypallo-podcastin vieraana tilanteesta, jossa KTP käytännössä hyvästelisi mahdollisuutensa pelata Suomen mestaruudesta ja pyrkisi Suomen versioksi Golden State Warriorsin ”Run-TMC”-ajoista, jolloin Warriors yksinkertaisesti yritti hakea voittoja korintekokilpailulla. Tämä toki pitäisi tehdä hyvin erilaisella konseptilla kuin Kultaisen Osavaltion Taistelijat aikanaan, koska KTP:lla on kvartetillinen pelaajia – Haanpää, Molenius, Giles ja Herrera – jotka eivät ole omillaan nopeassa pelitavassa.

 

Voittotili on nyt avattu, mutta vieläkään en osaa olla järin optimistinen kotkalaisten lähitulevaisuudesta. Herreran vaihto pätevämpään mieheen tulee olemaan vääjäämätöntä. Lisäksi Ponttiksella on ihan riittävästi puntaroitavaa sekä joukkueen hyökkäyspelin järjestämisessä niin, että kaikki saavat tarpeeksi kosketuksia, että tiettyjen heikkouksien piilottamiseen puolustuksessa.

 

Tunnustautuneena Joonas Lehtoranta -uskovaisena on myös pakko ihmetellä, miten syvälle varjoihin Kotkan lupaavin pelaaja miesmuistiin on vajonnut. Autrey ja Pounds olivat pelin kaikilla osa-alueilla Lehtorantaa paremmat Seagullsia vastaan. Borderline-Susijengi-jätkän 4,3 pisteen ja 1,4 levypallon keskiarvot liigan jumbojoukkueessa ovat merkkeinä huolestuttavia.

 

Keittiöpsykologian maisterina saatan myös aavistaa, että Lehtorannalle on kova pala joutua tilanteeseen, jossa hän ei olekaan joukkueen kantava kotimainen pelaaja toisin kuin vielä hän olisi loppukesällä saattanut aavistella.

 

Lehtorannan talenttitasolla hänen kehityksensä seuraava vaihe olisi pelata 20–25 minuuttia ottelua kohden johtavana kotimaisena pelaajana, joka ottaa isot ratkaisut niitä tarvittaessa, vaikka hän ei olisikaan niihin valmis. Tämän kauden KTP:ssa se ei ole mahdollista.

 

V – Hajahuomioita BC Nokiasta ja Kouvoista

 

BC Nokian vahva alkukausi ei tullut minulle minkään valtakunnan yllätyksenä. Oliver Vidinin jengi pelaa samalla konseptilla kuin viime kaudella ja duunarijoukkue pelaa kuten duunarijoukkue pelaa – repii, puree, hiostaa ja ärsyttää.

 

Nokialaisten peliminuutit ovat toki jakautuneet alkukaudella verrattain epäterveesti, mutta joukkueen taktiikka on fiksuin mahdollinen: hiertää vastustajat puhki syyskaudella silloin, kun muut joukkueet ovat vielä keskeneräisiä. Lars Ekströmin valmentamat Lahden ja Porvoon joukkueet tukeutuivat muinoin samaan taktiikkaan ja rynnivät kovakuntoisimpina yhä haparoivat kilpakumppanit kumoon nimenomaan syksyllä.

 

Erona on lähinnä se, että kehityspotentiaalinsa puolesta Nokian katto tulee vastaan varhaisemmin kuin muilla joukkueilla. Bisons, Seagulls ja Karhu tulevat kiilaamaan vääjäämättä ohi pitkällä tähtäimellä. Ideaalitapauksessa Nokia on kuitenkin hakenut 2/3 voitoistaan jo kauden puoliväliin mennessä ja voi keskittyä kevättalvella pakittamaan itselleen pudotuspelipaikan.

 

Kouvolan Kouvot on pelannut tasan sillä tasolla kuin olen odottanutkin – hirveällä itseluottamuksella ja liigan parhaalla suoritustasolla. Tässä Kouvot-jengissä on joka ikisellä pelipaikalla niin paljon leveyttä ja taitoa, että mitalipelien pitäisi olla itsestäänselvyys. Kuitenkin, mitä lähemmäksi kevät tulee, sitä lähemmäksi tulevat muistot siitä, että Kouvot on viime vuosina alkanut silitellä kauluspaitojaan terassikuntoon jo huhtikuun alussa.

 

Ville Kaunistoa katsellessani pohdin, että vanhan hidastumisesta ei näy vielä pienintäkään merkkejä. Kokemuksellaan ja taidoillaan Kaunisto on se tekijä, joka saattaa Kouvoille mestaruuden tuoda, kun taas ilman häntä tämä jengi pelaisi pudotuspelien viimeisistä sijoituksista. En kuitenkaan voinut välttyä ajattelemasta, miten Teemu Rannikon viime kauden loukkaantuminen vahvisti Katajan roolipelaajien itseluottamusta tuloksin, jotka olivat keväällä koko suomalaisen korisyleisön nähtävissä.

 

Vaikken tietenkään toivo yhdellekään pelaajalle loukkaantumisia, olisi mielenkiintoista nähdä, miten Alexander Madsen selviäisi vaikkapa Kauniston viiden viikon poissaolosta. Joukkueen johtavan kotimaisen pelaajan paine voisi väliaikaisesti tehdä hyvää 21-vuotiaalle miehelle ja antaa Mad-Zenille itseluottamusta siihen, että hänellä on panoksia silloin, kun niitä tarvitaan.

 

V – Bisons voittaa!

 

Tätä ei voi alleviivata tarpeeksi: Bisonsin sunnuntainen voitto Lokomotiv Kubanista kuuluu Suomi-koriksen kaikkien aikojen urotekojen sarjaan, vaikka kyseessä kuinka olikin organisaatioltaan vähintäänkin epämääräisen, siperialaisella öljyrahalla pystytetyn VTB-liigan runkosarjamatsi Loimaalla.

 

Victor Claverin, Malcolm Delaneyn ja Dontaye Draperin joukkueen ei kerta kaikkiaan pitäisi hävitä jengille, jossa Ronnie Clark, Ilari Seppälä ja Ike Udanoh vetävät ratkaisuminuutteja. Sen pitäisi olla mahdotonta. Voisin taas vetää hihastani vertailukohdan, jossa SJK pieksisi Borussia Dortmundin kotikentällään Mestareiden liigan johtovaiheessa – mikä olisi urheilutoimittajien reaktio, kuinka monta vuosikymmentä tapahtunutta muisteltaisiin? Revittäisiinkö Lakeuden Risti alas ja pystytettäisiinkö sen tilalle Simo Valakarin Kristus-patsas?

 

Lokomotiv-matsi olikin elämän ja kuoleman ottelu Bisonsille neljän niukan tappion alun jälkeen. Suomi-koriksen euromatseja jo parikymmentä vuotta seuranneena tiedän tasan tarkkaan, kuinka kauden avaavalla trilleritappioiden sumalla on tapana kumuloitua karmivaksi henkiseksi limboksi, joka puolestaan muuttuu rökäletappioiden kurimukseksi tammikuun tullen.

 

Nyt Bisons sai riittävän itseluottamusbuustin, joka kantaa mukanaan yli tulevien VTB-liigan otteluiden. Tappio Lokomotiville ja pari kaatumista perään, niin pudotuspeliviiva olisi karannut jo niin kauas, että Bisons olisi joutunut viime kauden tapaan jahtaamaan playoff-paikkaa läpi pitkän talven ja käyttämään kaiken energiansa suhtautumalla joka otteluun kuin pudotuspeliin.

 

Lokomotiv-voitto oli myös Bisonsille erinomainen käyntikortti. Liikuntahalli voi olla melkoinen tuskantaival monelle nimekkäälle joukkueelle. Toivottavasti loimaalaiset jaksavat innostua huutamaan itänaapurin huippujoukkueita kumoon myös tulevissa VTB-liigan otteluissa.

 

Jos muuten löisin vetoa, laittaisin nyt rahani Bisonsin alle viiden pisteen voitolle UNICS Kazanista.

 

VI – Ulkomailla pelaavista suomalaisista ja Case Dettmannista

 

Kun katsoo, miten Susijengin runkopelaajat ovat kautensa aloittaneet, voi sanoa Suomi-koriksen osakkeiden olevan Euroopassa korkeammissa arvoissaan koskaan. Sasu Salin ja Shawn Huff ovat Eurocup-tason joukkueiden aloitusviisikon miehiä ja Petteri Koponen Euroliiga-tason borderline-tähti.

 

Samalla tavalla näen, että Junnu Leen paluu Romaniaan ns. ”mukavuusalueelleen” oli lopulta oikea valinta. Kevät Murciassa oli varmasti silmiä avaava kokemus monilla osa-alueilla. Romanian liigan pelillinen taso tuskin on Korisliigaa kovempi, mutta Junnulle tarjoutuu tilaisuus säästää paukkunsa viikoittaisiin Eurocup-otteluihin, joissa hän voi pelata tuoreella jalalla korintekijän roolissa kuten Junnu parhaimmillaan pelaa.

Espanjassa jatkaessaan Junnusta olisi muokattu screenintekijä/sulkija, vaikka hänen vahvuutensa on ennen kaikkea instant scoring -osastolla, jossa hän on todistettavasti onnistunut kiitettävästi jopa Euroliiga- ja NBA-tason senttereitä vastaan. Susijengin ja Junnun kannalta tärkeintä on, että Junnu saa pelata kuten Junnu pelaa, eikä Romania ole ollenkaan huono vaihtoehto tähän yhtälöön.

 

Matti Nuutisen uusi seura Arkadikos tuskin nappaa paria voittoa enempää alkaneella kaudella. Tärkeämpää onkin, että Nuutinen on päässyt Kreikan myötä näyteikkunaan, ja hänellä on mahdollisuus vakuuttaa maanosan eteläiset isot taidoillaan. Siirtyminen Panathinaikosiin tai Olympiakosiin olisi epätodennäköistä ja jopa kehitystä hidastavaa, mutta näkemäni perusteella olen vakuuttunut siitä, että Nuutinen löytäisi paikkansa AEK Ateenan tai Aris Thessalonikin kaltaisessa Eurocup-tason jengissä.

 

Mitä tulee Henrik Dettmannin pestin päätymiseen Besiktasissa, ovat lähtöpassit valitettavat, mutta eivät yllättävät. Dettmann on pohjoinen pitkän tähtäimen prosessinjohtaja – ihmistyyppi, joka on vieras kansainväliselle huippu-urheilulle.

 

Besiktasin viime kevään talousvaikeudet ja Dettmannin Istanbuliin värvänneen manageri Yigiter Ulugin lähtöpassit olivat jo varoittavia merkkejä – ikään kuin alkusoittoa tilanteeseen, jossa organisaation sikariporras vetää hätäjarrusta, antaa varmuuden vuoksi potkut kaikille organisaation jäsenille lipunmyyjää ja moppityttöä myöten ja käy vielä ennen kauden avausottelua pukukopissa haukkumassa uudet pelaajat, että joukkuehenki ja luottamus varmasti kohoavat.

 

Besiktas on lyhyen kokeiluvaiheen jälkeen palannut paneurooppalaiseen ”syödään ja juodaan, huomenna kuollaan”-ajattelutapaan. Tämä on suuri sääli, koska olisi ollut ilo nähdä, miten dettmanismi olisi toiminut rajoitetussa ajassa seurajoukkuetasolla. Valitettavasti näyttää siltä, ettei eurooppalainen huippukoripallo ole prosessijohtamiseen valmis ainakaan vielä vuosikymmeneen.

 

Erik Murphy lienee turvassa, mutta tarina ei kerro, miten kävi Lassi Tuovin diilin. Oletettavaa on, että myös Lappeenrannan miehelle on tiedossa kotimatka. On mielenkiintoista nähdä, saako Tuovi (apu)valmennuspestiä ulkomailta, vai nähdäänkö lähitulevaisuudessa jonkin liigaseuran valmentajanvaihdoksen myötä siirtymä Tuovin aikakauteen.

—————————————————————————————————

HippromoHIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

 

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s