TARINOITA TOISENLAISILTA TYÖKOMENNUKSILTA

Koripallo

Ammattilaissopimuksen allekirjoittaminen on monelle suomalaiselle koripalloilijalle unelmien täyttymys. Lähes yhtä usein se on myös hyppy suureen tuntemattomaan. Taru Tuukkanen (Orthodox Jordania), Kimmo Muurinen (NSB Napoli), Jyri Lehtonen (CB Melilla) ja Petri Virtanen (TTÜ/A. Le Coq) kertovat omat, aavistuksen poikkeavat kertomuksensa ammattilaiskentiltä.

 

TEKSTI: HIPPO TAATILA, KUVA: TARU TUUKKASEN ARKISTO

TARU JA RAPPAAVAT ARABITTARET

Taru Tuukkanen

Orthodox Jordania

Kesäkuu 2007

Yhdestoista kesäkuuta 2007 nousi Taru Tellervo Tuukkanen lentokoneeseen Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Lukuisiin lastiruumiin pakattuun pelikassiin oli aseteltu pelitossut ja kahden viikon vaatekerta. Boarding-kortin määränpäänä luki – vaihtoyhteyden jälkeen – Marokon tunnetuin kaupunki, Humphrey Bogartin ja Ingrid Bergmanin tunnetuksi tekemä Casablanca.

Tähän Tuukkasen tiedot tuoreimmasta työkomennuksestaan loppuivatkin.

”Olin pelannut edellisellä kaudella Espanjan liigan Extrugasassa. Heti kauden loputtua agentti sai tiedon, että arabimaiden seurajoukkueiden mestaruusturnaukseen Marokon Rabatiin haettiin pelaajia”, taustoittaa Tuukkanen.

”Agenttini tiesi, että haluaisin pelata niin paljon koripalloa kuin suinkin mahdollista, joten vastasin tarjoukseen myöntävästi. Sain tietää, että edustaisin turnauksessa Jordanian mestaruuden voittanutta Orthodox Jordania, ja että minua oltaisiin vastassa Casablancassa.”

Astuessaan Casablancan koneeseen Tuukkanen oli ehtinyt saavuttaa puolta vuotta vaille kolmenkymmenen vuoden rajapyykin. Samaan ikään mennessä hän oli vakiinnuttanut paikkansa sukupolvensa eurooppalaisten koripalloilijoiden kiistattomassa eturivissä.

Neljän NCAA-vuotensa aikana Tuukkanen kirjautti Xavier Musketeersin historiankirjat uusiksi sekä ansaitsi varauksen WNBA:n New York Libertyyn. Aloitettuaan ammattilaisuransa Ranskassa Tuukkanen teki kotinsa vanhan mantereen parhaaseen kansalliseen koripallosarjaan – Espanjan Liga Femeninaan – jonka tehokkaimpia korinaluspelaajia hän oli ollut jo vuosien ajan.

Tuukkanen oli tottunut tiettyyn ammattimaisuuteen myös sinivalkopaidassa. Pelaamassaan 79 naisten maaottelussa Tuukkanen oli ehtinyt nostella 1240 pistettä ja haalia 513 levypalloa joukkueelleen. Lento Casablancaan oli kuitenkin matka kartoittamattomille vesille; amerikkalainen ja eurooppalainen huippukoripallo olivat käyneet kuluneen vuosikymmenen aikana enemmän kuin tutuiksi, mutta Afrikan ja Arabian huippukoripallosta Tuukkanen ei tiennyt mitään.

”Koneessa Casablancaan minulle teki seuraa ranskalainen tyttö, joka oli kiinnitetty Orthodox Jordanin toiseksi ulkomaalaisvahvistukseksi. Lentokentällä meitä odotti kuski, joka kuljetti meitä parin tunnin matkan lopputurnauskaupunki Rabatiin”, jatkaa Tuukkanen.

”Ihan ensimmäisenä Rabatiin päästyämme vastassa oli joukkueen kapteeni, joka puhui hyvää englantia. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja kertoi, että ensimmäinen peli alkaa kohta. Emme saaneet alle yhtään yhteisharjoitusta ennen turnauksen alkua!”

Pohjois-Afrikan ja Arabian maiden mittapuulla Jordania oli – ja on edelleen – verrattain liberaali maa. Kuningas Abdullah II käynnisti vuosituhannen taitteessa tukun hedelmällisiä yhteistyöprojekteja Egyptin, Syyrian ja Israelin hallitusten kanssa. Vaikka Jordania on perustuslaillinen monarkia eikä länsimainen demokratia, naisten oikeudet toteutuvat maassa merkittävästi paremmin kuin vastaavissa maissa keskimäärin.

Vertailukohteiksi voidaan asettaa vaikkapa Saddam Husseinin syrjäyttämisen jälkeen sekasortoon vaipunut Irak, vanhoillisen pappijuntan johtama Iran sekä diktaattori Muammar Gaddafin rautanyrkin puristuksessa vuosikymmeniä tukahtunut Libya. Kaikkien näiden maiden liigojen mestarit kerääntyivät Rabatiin.

”Orthodox Jordan oli kaikin puolin tavallinen joukkue. Pelaajat olivat ihan sellaisia kuin missä tahansa eurooppalaisessa joukkueessa. Valmentaja oli täysin normaali tyyppi. Muissa joukkueissa tilanne oli erilainen. Taisi olla iranilainen joukkue, jonka pelaajat pelasivat kokovartalohunnuissa, joiden päälle oli vedetty pelipaidat ja -shortsit”, muistelee Tuukkanen.
”Pelaajan näkökulmasta siinä oli ajoittaisia vaikeuksia, kun hunnun alta ei osannut arvioida, kuinka lihaksikas tai urheilullinen vastustaja oli. Sen sai selville vasta, kun tuli kontakti.”

Orthodox Jordanin pelit päättyivät alkulohkovaiheeseen, mutta Tuukkasta ei käy syyttäminen – ToPon kasvatti vastasi 20 pisteen ja runsaan 10 levypallon ottelukohtaisista tehoista. Samalla arabimaiden koripallo yllätti korinaluskonkarin positiivisesti laadullaan.

”Mietin koko ajan Marokkoon matkustaessani, että millähän tasolla siellä pelataan. Tunisia, Egypti ja Irak eivät olleet mitenkään loistaneet kansainvälisen koripallon menestyjinä. Parhaat joukkueet turnauksessa olivat kuitenkin todella hyviä.”

Suurimman jäljen – konkreettisesti – Tuukkaseen jätti kuitenkin turnauksen pelityyli.

”Jo ensimmäisessä pelissä mulle tuli isona shokkina se, miten paljon turnauksessa sai hakata käsille, työntää selästä ja kampittaa. Eurooppalaiset tuomarit olisivat varmaan viheltäneet epäurheilijamaisia virheitä joka toinen minuutti. Peli oli paljon rajumpaa kuin Espanjassa, missä sielläkin pelataan kovaa”, Tuukkanen nauraa.
Vielä vuosikymmen sitten – aikana ennen 2010-luvun eurokriisiä, pakolaiskriisiä ja euroskeptisismin leviämistä – Eurooppa oli maailman tyyneyden tyyssija, jonka jokaista maata saattoi pitää turvallisena ja vakaana.

Tuukkanen kertookin turnauksen toimineen kohdallaan ennen kaikkea silmienavaajana; asiat eivät olleet kaikkialla niin hyvin kuin kotimaassa.

”Irakin mestarin riveissä pelasi kaksi ruotsalaista, joiden kanssa menimme yhtenä päivänä kahville. Matkaan lyöttäytyi heidän joukkueensa valmentaja, joka kertoi, millaiset oltavat Irakissa on koripallon harrastajalla ja muutenkin.”

”Hetken aikaa hänen juttujansa kuunneltuani voin vain ajatella kuinka onnellinen olen siitä, että olen saanut asua Suomessa.”

LIKAISTA PELIÄ NAPOLISSA

Kimmo Muurinen

NSB Napoli

2009/2010

”Ekat kaksi viikkoa menivät masennustilassa”, muistelee Susijengin Conan Barbaari, Kimmo Muurinen, syyskuun 2009 ensikosketustaan Napolin kaupunkiin.

Suomalaiseen siisteyteen ja järjestelmällisyyteen tottuneelle miehelle eteläitalialaisen suurkaupungin käytännöt, infrastruktuuri ja miljöö olivat järkytys.

Suomalaisella konsulttikielellä ilmaistuna Napolin kaupungin johto oli löytänyt innovatiivisen ratkaisun ulkoistamalla jätehuollon Napolin mafialle, Camorralle. Muurisen saapuessa raitille oli Camorra jo vuosikymmenten ajan kerännyt miljoonia laittoman dumppauksen avulla.

Vuosien aikana Camorran edustajat olivat haudanneet Napolin alueen kaatopaikoille tuhansia kiloja myrkkyjätteitä – kuten saksalaista ydinjätettä – ja pitäneet huolen siitä, että kaupungin johto ei pystyisi rikkomaan mafian kaatopaikkamonopolia. Ajan myötä tiettyjen syöpien todennäköisyys oli jopa kolminkertaistunut alueen väestössä ja maaperä saastui hedelmättömäksi.

Lisäksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuvaiheilla Camorra oli riitaantunut Napolin kaupunginhallituksen kanssa jätehuoltomaksuista ja voimaansa osoittaakseen pyöritti jätehuoltoa vain sattumoisin. Pyramidinmuotoiset roskapussikeot kohosivat katujen varsiin ja kaupungin ominaistuoksu kehkeytyi helteessä sanoinkuvaamattomaksi.

”Rosan määrä oli järkyttävä, haju oli järkyttävä. Rakennukset ränsistyivät pystyyn, liikenteessä ei ollut mitään järkeä. Suomalaisena minulle teki myös suuria vaikeuksia suhtautua napolilaiseen tekemisen kulttuuriin, jossa asiat jätettiin huomiseen ja silloinkin hoidettiin vähän sinnepäin.”

Vaikka Napoli oli kaupunkina Muuriselle tyly, oli laiturilla ainakin lupa odottaa hyvää ensimmäisestä ammattilaiskaudestaan ulkomailla. Serie A oli kenties yksi Euroopan parhaista sarjoista, mutta NSB Napolin miehistö oli jopa italialaisittain nimekäs.
Päävalmentaja Franco Marcelletti oli luotsannut aiemmin Teemu Rannikkoa, joka tunsi hänet ammattitaitoisena, tulisieluisena valmentajana. Amerikkalaiset Damon Jones, Robert ”Tractor” Traylor ja Travis Best olivat kaikki pelanneet useita kausia NBA:ssa. Nigerian härkä Kenny Adeleke oli millä tahansa mittarilla tarkasteltuna fysiikkaihme.

Eikä NSB Napolin iskukyky jäänyt kiinni eurokenttien veteraaneistakaan. Oli maajoukkuetasolla kyntensä näyttänyt Muurinen, Kreikan maajoukkuetakamies Dimitrios Tsaldaris, Latvian maajoukkueen Armands Skele, argentiinalainen laituriveteraani Roberto Gabini.

Alkusyksy meni verrattain tavanomaisesti. Joukkue harjoitteli kovaa ja kärsi kauden avajaisiksi pari niukkaa tappiota. Oli kuitenkin aistittavissa, että kaikki ei ollut kohdallaan.
”Eka palkka tuli ajallaan, mutta syksyn edetessä alkoivat kaiken maailman tekosyyt ja selittelyt. Seurajohto kertoi, että sponsorit jättivät osuuksiaan maksamatta, jolloin pelaajillekaan ei voitu maksaa”, Muurinen muistelee.
”Asunnon saamisessakin oli ongelmia. Asuimme hotellissa, kunnes kävi ilmi, että seurajohto ei ollut maksanut hotellille penniäkään, emmekä voineet enää asua siellä. Säädön ja vaiheilun jälkeen saimme ihan kohtuulliset asumukset parinkymmenen minuutin päästä hallilta pikkuteiden varrelta.”

Mitä enemmän tappioita Napolille kerääntyi, sitä rumemmaksi lukemat kasvoivat. NSB:n joukkuehenki oli jo valmiiksi välttävä, mutta pelillisten ja kentän ulkopuolisten ongelmien kasautuessa pelaajat joko jakautuivat eripuraisiin klikkeihin tai vetäytyivät omiin oloihinsa.

”Tractor Traylor oli jo Napoliin tullessaan järkyttävän ylipainoinen. Hän pystyi pelaamaan vain pari minuuttia siellä täällä läkähtymättä. Travis Best näytti puolestaan tulleen Italiaan spedeilemään. Ilmeisesti Best kuvitteli NBA-uransa jälkeen hakevansa helpot rahat pois, mutta sen sijaan jokainen vastustaja vei häntä ihan kuusi-nolla”, Muurinen arvioi.

”Tämä afrikkalaisjätkä, Adeleke, oli hirveä sonni ja luonteeltaan aivan kilipää. Painin sitä vastaan treeneissä ja joka päivä sai pelätä, tuleeko leegot sisään, kun se riuhtoo kyynärpäillään. Yksissä treeneissä laiha, italialainen kakkossentterimme Matteo Spippoli sulki sen levypallotilanteessa, jolloin jostain syystä Adeleken päässä alkoi keittää. Se lanasi Spippolin täysillä ja varoittamatta selästä parkettiin. Siinä olisi voinut käydä todella pahasti.”

Joulun lähestyessä pelaajilla oli kahden kuukauden palkat rästissä ja joukkue oli hävinnyt joka ainoan pelaamansa ottelun. Viimeinen niitti oli, kun juuri ennen joulua Napoli johti ottelua parhaimmillaan 13 pisteellä – mutta hävisi lopulta viimeisen sekunnin heitolla.

Lopulta joukkueen ulkomaalaispelaajista ainoa, joka palasi joulutauolta Napoliin, oli Muurinen.
”Agenttini suositteli minulle palaamista, vaikken ymmärtänyt yhtään, miksi. Minun lisäkseni treeneissä oli toinen aikuinen – kakkossentterimme Spippoli. Kaikki muut olivat 16–18-vuotiaita junnuja”, Muurinen tuhahtaa.

”Sanoin joukkueen johdolla, ettei minun ole mitään järkeä pelata näitä pelejä. Seuran edustajat kuitenkin ilmoittivat, etteivät suostu purkamaan sopimustani, jos en pelaa.”

Vuoden 2010 ensimmäisen ottelun Napoli hävisi Biellalle 54–124. Viikkoa myöhemmin Napoli hävisi Roomassa poskettomasti 138–37. Riivattu Muurinen ei saanut rauhaa edes kotioloissaan.

”Istuin myöhäisiltaa tietokoneellani kämpässä, jonne olin jäänyt ainoana ulkomaalaisena. Sitten kämpästä meni sähköt, varmaan maksamattomien laskujen takia. Istuin siellä yksin säkkipimeässä tuntemattomassa, löyhkäävässä kaupungissa ja mietin, tuleekohan tästä ammattilaisurasta enää yhtään mitään.”

Tammikuun puolivälissä Muurisen agentti onnistui ylipuhumaan Napolin seurajohdon vapauttamaan viimeisenkin ammattilaispelaajansa vapaille markkinoille. Sopimuksen rauettua Muurinen jäi Napoliin pyörittelemään peukaloitaan ja surffaamaan netissä kuukaudeksi agentin etsiessä uutta seuraa. Lopulta Muurinen allekirjoitti sopimuksen Italian kakkosliigaa, LegaDueta, pelaavan Scafatin kanssa.

”Vielä lähtiessäni seurajohto vakuutteli, että kyllä me sinulle viimeinen palkka maksetaan. Kun agenttini italialainen apumies lähti lunastamaan shekkiäni, pankissa todettiin, ettei tilillä ole katetta. Siinä vaiheessa oli tullut aivan selväksi, että koko Napolin kaupunki oli täysin korruptoitunut ja mafian vietävissä. Ei olisi ollut ihme, jos seurakin oli jokin mafian rahanpuhalluskeino.”

Viimein maaliskuussa Muurinen sai lähteä Napolista. Hänen uusi kotipaikkansa, Scafati, sijaitsi Napolista tunnin verran etelään aivan uinuvan Vesuvius-tulivuoren juurella.

”Scafatissa minut otettiin hyvin vastaan. Ajattelin, että kyllä tämä tästä paranee. Olin kuitenkin ollut siinä vaiheessa kuukauden treenaamatta ja aivan ruosteessa. Ekasta piip-testistä sain surkeat pisteet”, Muurinen kertoo.

”En päässyt heti omaan kämppään, vaan asuin taas hotellissa. Nukuin maailman paskimmalla vanhalla hetekalla, eikä selkäni ole koskaan ollut kipeämpi. Kun yhtenä aamuna tein punttisalilla rinnallevetoa, nivusestani kuului napsahdus ja tunsin hirveän vihlaisun.”

Seuran lääkärit eivät kuitenkaan löytäneet tutkimuksissa mitään.

”Mulla oli aivan hirveä olo, mutta kukaan ei uskonut minua. Lääkärit näyttivät röntgenkuvista, että eihän täällä mitään näy, ja seurajohto syytti minua löysäilystä. Lääkäri tarjosi puudutuspiikkejä ja kipulääkkeitä. Pystyin pelaamaan 70 prosentin teholla, mutta jos yritin yhtään pelata kovempaa, kipu muuttui ihan järkyttäväksi.”

Muurinen tuskaili lopulta kauden loppuun Safatissa vaatimattomin tehoin. Ensimmäiset palkkansa hän sai ajallaan, jonka jälkeen tilille ei napsahtanut yhtä ainutta suoritusta.

Kauden päätyttyä Muurinen palasi Suomeen ja asteli Susijengin lääkärin Aleksi Kallioniemen vastaanotolle. Diagnoosi oli selvä.

”Urheilijan tyrä. Aleksi sanoi, että ihan selvä tapaus, ja että hoidetaan tämä ensimmäisessä mahdollisessa leikkauksessa.”
Muurisen kansainvälinen ura jäi lopulta tyngäksi. Seuraavalla kaudella Susijengi-laituri pelasi hyvän kauden Saksan Bundesliigassa ja EuroChallengessa Gordon Herbertin valmentamassa Frankfurt Skylinersissa. Saksan kauden jälkeen Muurinen palasi kotikonnuilleen ja edusti viimeisinä pääsarjavuosinaan ToPoa, Bisonsia ja Honkaa.

”Ihan varmasti Italian vuosi vaikutti todella paljon myöhempiin päätöksiini. En ollut palautunut Italian rasituksista vielä Saksassakaan, missä kaikki asiat olivat hyvin ja palkat tulivat ajallaan. Voi olla, että toisissa olosuhteissa urani olisi saattanut olla ihan erinäköinen”, Muurinen miettii.
”Varmaa on ainakin se, että jos Napolista ja Scafatista rästiin jääneet palkkani napsahtaisivat nyt kerralla tilille, sillä saisi aika näppärän auton.”

IHMISKAUPPAA JA RUSKEITA PAKETTEJA

Jyri Lehtonen

Melilla Baloncesto

2003

Syyskesään 2003 tultaessa Jyri Lehtonen oli kansainvälisillä kentillä jo lähes kaiken nähnyt konkari.

Suomen maajoukkueen kantaviin voimiin kuuluva pelinrakentaja oli pelannut edeltävällä kaudella Saksan Bundesliigaa Ludwigsburgin vetimissä hurjilla 13,9 pisteen, 2,4 levypallon ja 4,4 syötön keskiarvolla kirjauttaen jälleen uuden, vaikuttavan luvun Ranskan Strasbourgista alkaneeseen ammattilaiskausiensa kirjaan.

30-vuotispäiviensä lähestyessä Lehtonen huomasi kuitenkin uuden aikakauden vyöryvän päälle. Vastikään voimaantullut ”Bosman B-sääntö” vapautti mm. Baltian ja entisen Jugoslavian maiden pelaajat samoille markkinoille EU-pelaajien kanssa.

”Oma palkkapyyntöni oli noussut hyvin menneen Bundesliiga-kauden jälkeen huomattavasti, mutta Bosman B -pelaajien vapautumisen myötä en meinannut löytää sopivaa tarjousta. Neuvottelut venyivät ja venyivät, ja vaihtoehdot kävivät vähiin. Lopulta mahdollisuus pelata Espanjan kakkosliigaa painoi vaakakupissa niin paljon, että hyväksyin Melillan tarjouksen”, kertoo Lehtonen.

Espanjan kakkosliigaa, LEB Oro:a, pidetään yleisesti Euroopan toiseksi parhaana kakkosliigana. Vaikka liiga kalpenee Espanjan pääsarjaan, ACB:hen, verrattuna, pelaavat LEB Oro:n pelaajat 5,000 ihmisen halleissa äärimmäisen kilpailullista sarjaa täynnä erinomaisia amerikkalaisia ja eurooppalaisia pelaajia.

Tässä sarjassa Lehtosen uusi joukkue, Melilla Baloncesto, oli kuitenkin muotopuoli.

Marokon koillisosassa sijaitseva 13,4 neliökilometrin kokoinen ja runsaan 70 000 asukkaan Melilla on kuulunut jo vuosisatoja juridisesti Espanjalle, vaikka Marokko ei ole koskaan tunnustanut Espanjan aluevaatimuksia. Kaupungin ympärille vedettiin juuri ennen vuosituhannen taitetta 20-kilometrinen raja-aita laittoman siirtolaisuuden ja salakuljetuksen suitsemiseksi.

”Keli oli loistava. Siinä ei ollut mitään valittamista. Kaupunki oli rajattu korkeilla piikkilanka-aidoilla. Espanjan rajavartioston ja poliisin väki partioi kaikkialla. Palmupuut olivat Melillan ainoa vihreä elementti; muuten kaupunki koostui betonitaloista, asfaltista ja sorasta”, Lehtonen kuvailee.

”Etnisiä espanjalaisia melillalaisista olivat lähinnä poliisit, rajavartijat ja valtion virkamiehet. Väestö oli varmaan 90-prosenttisesti marokkolaista. Euroopan eteläisimpänä satamana EU pumppasi kaupunkiin törkeästi rahaa, ja aidat oli aikanaan pystytetty pitämään ihmiskauppa ja huumesalakuljetus aisoissa. Lentokenttäreissuilla näki, kuinka kentän ulkopuolelta heitettiin kentälle puoliavoimesti aitojen yli ruskeita paketteja, laukkuja ja muovipusseja.”
Melilla oli yksi Afrikan mantereen pohjoisosan satamista, joista nuoret afrikkalaiset pyrkivät keinolla millä hyvänsä Eurooppaan etsimään parempaa elämää. Kaupunkiin päätyneet laittomat siirtolaiset elivät irtolaisina kaduilla poliiseja ja rajavartioita pakoillen.

”Näköalattomuus oli yleistä kaupungin nuorten keskuudessa. Raja-aidan ulkopuolella näki valtavia tunneleita, joita pitkin afrikkalaiset pyrkivät sisään Espanjan maa-alueelle.”

Melillaan kohdistuneet ennakkoluulot näkyivät myös koripallojoukkueen koostumuksessa. Joukkueessa pelasi tasan kolme etnistä espanjalaista. Serbivalmentaja Anton Vujanic saikin kasaan ”muukalaislegioonan”, jota Lehtosen ja kolmen espanjalaisen lisäksi edusti kolme hollantilaista, yksi saksalainen sekä yksi amerikkalainen.

”Ympäristö oli mitä oli, mutta ammattilaisurheilija pärjää aina. Vujanic oli sympaattinen kaveri. Hän oli valmentanut seura- ja maajoukkuetasolla mm. Libanonissa ja Arabiemiirikunnissa ja osasi hommansa”, avaa Lehtonen.

”Koska espanjalaispelaajat välttelivät Melillaa, olimme aika EU-pelaajapitoinen jengi. Ja koska me olimme toiselta mantereelta, ulkomaalaisen koutsin joukkue täynnä ulkomaalaisia pelaajia, eivät tuomarit kunnioittaneet meitä ollenkaan. Joillain paikkakunnilla meitä kohtaan oli hirveitä antipatioita. Me kuitenkin pelattiin aika hyvää koripalloa parhaimmillamme.”

Syksyn edetessä Melilla juuttui kuitenkin muutaman ottelun tappioputkeen. Seurajohdolla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa tilanteen paranemista, vaan Vujanic joutui kilometritehtaalle.

”Joukkueen uusi koutsi oli espanjalainen pieni Napoleon, joka oli ollut aiemmin mm. Dusko Ivanovicin ja Zeljko Obradovicin apuvalmentajana. Hän yritti olla enemmän serbi kuin serbit ovat, mutta hänen tyylinsä aiheutti pelaajissa lähinnä hilpeyttä ja epäuskoa”, nauraa Lehtonen.

”Uuden koutsin myötä joukkueeseen tuli mitä ihmeellisimpiä sääntöjä. Esimerkiksi minä sain ohjeistuksen, että saumaan ajettuani en saa syöttää vapaalle heittäjälle, koska olen joukkueen paras heittäjä. Nämä kokeilut toimivat harvemmin. Mutta tähänkin vielä sopeuduttiin.”

Valmentajanvaihdoksen jälkeen joukkue jumittui tappiokierteeseen. Lisäksi niin kentällä kuin kentän ulkopuolellakin alkoi tapahtua asioita, jotka saivat Lehtosen kyseenalaistamaan seuravalintansa vakavasti.

”Seurajohto väitti, että EU-rahat olivat myöhässä, eikä palkkoja voitaisi siksi maksaa tai että niistä maksettaisiin vain osa. Vielä kauden ensimmäisissä otteluissa teimme vieraspelimatkamme lentämällä Melillasta Malagaan ja Malagasta eteenpäin mantereelle, mutta loppusyksystä tuli uudet kuviot.”

Vieraspeleihin lähtiessään Melillan pelaajat nousivat torstain yölauttaan ja matkustivat yhdeksän tunnin matkan Melillasta Malagaan. Malagasta joukkue jatkoi bussilla parhaimmillaan 13 tunnin matkan Pohjois-Espanjaan, missä joukkue juoksi iltaharjoituksensa läpi ja pelasi vierasottelut, jotka alkoivat yleensä myöhään illalla.

”Pelien jälkeen meidät hätistettiin nopeasti bussiin, missä oli pizzaa odottamassa. Sieltä matkustettiin yön läpi bussilla Malagaan, että ehdittiin aamukahdeksan lauttaan ja sunnuntai-illaksi kotiin. Jos myöhästyttiin, piti odottaa Malagassa puoli vuorokautta ja päästiin vasta maanantai-aamuksi kotiin. Näihin reissuihin kyllästymistä ei tarvinnut odottaa pitkään.”

Myös kentän ulkopuolella ilmestyi koko tukku enteitä, jotka alkoivat puskea Lehtosta henkisesti takaisin kotimaahan.

”EU oli rahoittanut Melillaan betoniputken, joka toi sadevettä Rif-vuorilta Melillaan. Se oli avoin, akveduktin tapainen puoliputki, johon marokkolaiset heittivät kaiken mahdollisen irtaimistonsa. Joskus loppusyksyllä iski kolmen päivän rankkasadejakso, jonka myötä vesimassat irrottivat kaikki vuoden aikana putkeen jumittuneet paskat liikkeelle sillä lopputuloksella, että roska vyöryi veteen Melillan rantabulevardin edustalle”, Lehtonen muistelee.

”Sadan metrin päähän rakennetut aallonmurtajat estivät roskien pääsyn avomerelle. Kun mereltä alkoi tuulla, roskat ajautuivat takaisin bulevardille. Siinä oli viikon verran kolmen metrin kasa roskaa. Siitä ei pystynyt ajamaan eikä kävelemään läpi ja haju oli hirveä.”

Lehtonen painottaa, että matkustamisen epämukavuus ja kaupungin epäsiisteys olivat lähinnä kauneusvirheitä, joiden kanssa oikean ammattilaisen on pärjättävä. Samaan kategoriaan ei kuulu toistuva hengenvaaraan joutuminen.

”Pelaajien käytössä oli vanha Datsun, jolla yhtenä päivänä ajettiin poikien kanssa treeneihin. Yhtenä päivänä vähän ennen hallin parkkipaikalle saapumista autossa alkoi haista törkeästi. Laitettuamme auton parkkiin ja noustuamme ulos auto syttyi tuleen. Ihan pian auto räjähti hallin seinän viereen ja kaikki sen ikkunat räjähtivät jaskaksi. Siinä vaiheessa oli onni mukana, että esimerkiksi jokin pelaaja ei ollut ottanut lapsiaan matkaan.”

Viimeinen pisara nähtiin joulun kynnyksellä, kun Lehtonen oli kävelemässä melillalaisesta rantabulevardiravintolasta kotiinsa Riikka-vaimonsa kanssa.

”Vastaan asteli kolme 15–16-vuotiasta marokkolaispoikaa, jotka alkoivat huudella suomalaisblondille kaikenlaista. Asetuin siihen väliin suojelemaan, jolloin yksi pojista nappasi kultaisesta kaulaketjustani kiinni ja repi sen irti niin, että paitani hajosi. Ne olivat varmaan tarkkailleet minua jo pitkään.”

”Pojat lähtivät juoksemaan karkuun. Ehdin ottaa pari juoksuaskelta heidän peräänsä, kun tielle kääntyi pari vieläkin nuorempaa poikaa puukkojen kanssa osoittamaan, ettei muuten kannata seurata. Tämän välikohtauksen jälkeen vaimo ilmoitti, että lähtee kotiin. Loppu on historiaa.”

Lehtonen viimeisteli Espanjan kakkosliigan syyskauden aikana Melillalle 6,0 pistettä, 1,5 levypalloa ja 1,6 syöttöä ottelua kohden. Hän haki viimeiset palkkansa henkilökohtaisesti Melillasta uudenvuoden aatonaattona ja siirtyi loppukaudeksi Espoon Honkaan. Vielä huhtikuussa vuorossa oli pikapiipahdus Ranskan kakkosliigan Golbey-Épinaliin.

Pelaajauransa viimeiset vuodet Lehtonen edusti Joensuun Katajaa ennen vetäytymistään pelikentiltä loukkaantumisten vuoksi ja siirtymistään Uudenkaupungin Korihaiden päävalmentajaksi.

”Palkat olivat tippuneet sen verran, että oli taloudellisesti järkevämpää jäädä Suomeen.”

Monta vuotta myöhemmin Lehtonen katseli televisiosta rovaniemeläisistä narkomaaneista kertovaa Reindeerspotting-dokumenttia, jolloin hän näki yllättäen ruudussa tienoita, jotka soittivat kelloja päässä.
”Aivan elokuvan lopussa, kun ne kaverit ovat jo aivan sekaisin, he puhuvat paikasta, mistä huumeet menevät läpi ja kulkeutuvat Eurooppaan. Ihan sataprosenttisen varma en ole, mutta mun mielestäni se paikka oli Melilla. Kovin tutuilta näytti maisemat.”

MUSERTAVA JOULUYLLÄTYS

Petri Virtanen

A. Le Coq Tallinn

2003/2004

Sorvattuaan pelaajasopimuksen tallinnalaisen TTÜ/A. Le Coqin kanssa leijui Säynätsalon historian tunnetuin koripalloilija, Petri Virtanen, puoli metriä ilmassa.

Vastikään 23 vuotta täyttänyt Virtanen oli ehtinyt kulkea pitkän tien Säynätsalon Riennon kakkosdivarijengistä ykkösdivarin kautta Korisliigaan, jonka kauden parhaan pelaajan palkintoa (MVP) hän nosteli pari kuukautta aiemmin Koripalloliiton vuotuisessa kaudenpäätösgaalassa.

Maajoukkueessa Virtanen oli jo ehtinyt täyttää paikkansa pelättynä kaukoheittäjänä ja vakaana pallonkäsittelijänä Teemu Rannikon, Jyri Lehtosen ja Jukka Toijalan kaltaisten konkarien rinnalla. Siirtyminen ulkomaille oli Virtaselle vain ajan kysymys, ja Tallinnasta oli hyvä aloittaa.

”Meillä oli ihan mahtava syyskausi”, Virtanen kertailee ensimmäisiä kuukausiaan TTÜ/A. Le Coqin kanssa.

Ja miksipä ylistää suotta. Joukkueella oli valmentajana Suomenkin kenttiä kolunnut kehäkettu Heino Enden ja riveissään kaksi Viron historian kaikkien aikojen koripalloilijoihin lukeutunutta pelaajaa, Rauno Pehka ja Aivar Kuusmaa. Margus Metstak ja Andre Pärn toivat leveyttä kokoonpanoon, Larry Daniels oli täydellinen amerikkalaisvahvistus joukkueelle.

Virtanen tuli vaihdosta peliin lepuuttamaan pelinrakentajalegenda Pehkaa ja laittoi toisinaan vireille tavaramerkkinsä, kolmen pisteen heittoshow’n. Viron cupin finaalissa TTÜ/A. Le Coq peittosi arkkivihollisensa Tallinnan Kalevin tuhansien katsojien edessä, ja ennen kauden alkua Virtanen joukkuetovereineen tuuletteli venäläisen suurseura Kazanin kaatumista. FIBA Euroopan Cupissa TTÜ/A. Le Coq kukisti liettualaisen Siauliain ja latvialaisen Valmieran.

Mitä tulee historialliseen hansakaupunki Tallinnaan, eli se vuosituhannen taitteen jälkeen uuden loistonsa päiviä. Kaupunginisät siivosivat neuvostomiehityksen jälkiä kaduilta, nostokurjet kohottelivat amerikkalaistyylisiä lasipalatseja keskusta-alueelle, raha liikkui sijoittajien perässä.

”Mulle se oli unelmatilanne. Pääsin aloittamaan ammattilaisurani yhden Viron kaikkien aikojen parhaista takamiehistä kanssa. En tienannut mitenkään hirveitä summia, mutta Tallinnan hintataso oli silloin niin alhainen, että palkasta jäi kivasti käteen. Kaupunki länsimaistui kovaa vauhtia ja pidin – kuten pidän edelleen – virolaisista ihmisistä”, Virtanen avaa.

Ja vaikka Virtasen ensimmäinen ammattilaisasumus sijaitsi neuvostoaikaisessa elementtikolossissa Väike-Õismäen kaupunginosassa, Säynätsalon Mark Price tarkkaili ympäristöään tyytyväisenä.

”Naapurustoon mahtui monenlaista ihmistä ja siellä näki kaikenlaista. Ei mulla ollut kuitenkaan koskaan sellainen olo, että turvallisuus olisi ollut mitenkään uhattuna. Aina sai kulkea rauhassa, minne menikin.”

Adventtiajan lähestyessä Virtaselle alkoi kuitenkin hiipiä puseroon tunne siitä, että kaikki ei ollut kohdillaan.

”Oltiin just voitettu Kalev Saku Suurhallissa Viron liigan isossa paikallisottelussa, kun ilmoitettiin, että seuraavat palkat tulevatkin sitten kirjekuorissa käteen. Olin kuullut muilta pelaajilta, että eurooppalaisittain se ei ollut mitenkään poikkeuksellinen käytäntö, joten en kysellyt sen enempää.”

Virtanen unohti ihmetyksensä pian, sillä seuran päivittäistoiminnot pysyivät entisellään ja FIBA Euroopan Cupista karsiutumisesta huolimatta joukkue pärjäsi Viron liigassa erinomaisesti. Lopulta, palattuaan joulutauolta Keski-Suomesta, Virtanen sai kuulla järkyttävän uutisen.

”Muistan varmaan ikuisesti, kuinka tulin joulunvieton jälkeen takaisin treeneihin. Pukuhuoneessa tervehdin jätkiä tapani mukaan iloisesti ja ihmettelin, miksi kaikki muut olivat allapäin. Se selvisi nopeasti.”

TTÜ/A. Le Coqin manageri Andres Eesmaa oli löydetty kuolleena vuodenvaihteessa. Lehtitietojen mukaan Eesmaa oli lähtenyt oman kätensä kautta.

”Eesmaan toimisto oli ihan mun naapuritalossa, olin käynyt tervehtimässä häntä siellä vielä ennen joululomalle lähtöä. Mikään ei mun mielestäni ennakoinut sitä, mitä tulisi tapahtumaan”, Virtanen päivittelee.

Ei kestänyt kauaa ennen kuin huhut alkoivat liikkua. Syväkurkut väittivät edesmenneen managerin olleen velkaa ”väärille ihmisille”.

”Eesmaa oli ollut valoisa, mukava, positiivinen ja koripallosta innostunut kaveri, joka oli aina reilu pelaajiaan kohtaan. Itse en koskaan saanut yksityiskohtia selville. Selväähän on, että ilman hirveää painetta kukaan ei voi tehdä tuollaista ratkaisua.”

TTÜ/A. Le Coq palasi nopeasti tavalliseen päivärytmiin, kunnes tammikuun edetessä seurajohto kokosi pelaajat palaveriin.

”Virolaispelaajille kerrottiin, että heidän palkkojaan leikattaisiin runsaasti. Ulkomaalaispelaajille kerrottiin, että saamme lähteä, jos tahdomme, koska palkkojamme ei ole enää varaa maksaa.”
Virtaselle oli uusi työnantaja tiedossa, kun Pekka Salminen värväsi hänet Ruotsin Basketliganin mestaruudesta pelaavaan Solna Vikingsiin. Ennen lähtöään Virtanen kävi vielä sanomassa jäähyväiset entiselle managerilleen.

”Lainasin puvun yhdeltä junnupelaajaltamme, ja otin muun joukkueen kanssa osaa Eesmaan hautajaisiin. Muistotilaisuudessa oli avonainen arkku, jonka äärellä kukin vieras sai käydä osoittamassa kunnioitusta vainajalle. Vaikka vainajaa oli kuinka ehostettu, tapahtuneen jäljet olivat karua katsottavaa.”

Tallinnan syksyn ja Solnan kevään jälkeen Virtanen palasi Suomeen, missä hän jatkaa uraansa edelleen. A. Le Coqin panimo puolestaan vetäytyi TTÜ:n koripallojoukkueen pääsponsorin paikalta toukokuussa 2004.

Suomen miesten Susijengin kaikkien aikojen parhaisiin pelaajiin kuuluva Virtanen on pelannut pitkän ja tuotteliaan pääsarjauran Porvoossa, Lappeenrannassa ja ennen kaikkea Joensuussa. Muutamia euro-otteluita lukuun ottamatta Virtasta ei urallaan Suomen ulkopuolella nähty. Virtanen kuitenkin kiistää Tallinnan kokemusten vaikuttaneen päätöksiinsä.

”Taitojen puute oli se suurin syy”, Virtanen lataa, ja nauraa päälle.

”Mulla on tosi hyvät muistot Tallinnan kaudesta. Se oli hienoa aikaa uralla. Äärimmäisen ikävä loppunäytöshän sille periodille tuli, mutta sekin on nyt takanapäin.”

———————————————————————————————-

HippromoHIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

Romaanit

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
Käännökset

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
Tietokirjat

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)

”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)

”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

Blogi

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

Yksi kommentti artikkeliin ”TARINOITA TOISENLAISILTA TYÖKOMENNUKSILTA

  1. Äärimmäisen mielenkiintoisia kertomuksia. Jenkkipelaajien epäglamorööseistä, villeistä ulkomaankomennuksista on jonkin verran juttuja julkaistu, mutta en muista toista läheskään yhtä laajaa juttua suomalaispelaajista. Kiitos!

    On myös aika jännää, että Muurinen kuulostaa tarinoissaan vähän ennakkoluuloiselta (Napoli ei todellakaan ole yhtä läävä kuin tässä kuvattiin vaan hieno ja persoonallinen eurooppalaiskaupunki) ja osittain melkein rasistilta. Selvästi paljon äärimmäisemmän kokemuksen läpikäynyt Lehtonen puolestaan kuulostaa hyvällä perspektiivillä ja pro-asenteella varustetulta sivistyneeltä kosmopoliitilta. No, meitä on kaikkiin mahdollisiin juniin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s