TYYKIKYLÄN PETROVIC – Kari ”Kanni” Kulosen (1964–1990) lupaus ja legenda

Koripallo

TEKSTI: HIPPO TAATILA, KUVA: KORIPALLOLIITON ARKISTO

 

Thessaloniki, Kreikka, 22. elokuuta 1981.

 

Entisen Jugoslavian maiden kaikkien aikojen suurimmaksi koripalloilijalupaukseksi ylistetty takamies Drazen Petrovic istuu kenttää reunustavassa katsomossa ja itkee.

Vain neljä päivää aiemmin Petrovic kimmelsi 31 pisteellä kentän tähtenä, kun Jugoslavia nujersi Suomen alle 17-vuotiaiden poikien kadettimaajoukkueiden EM-kisojen alkulohkon avausottelussa. Menneet teot eivät kuitenkaan enää lämmittäneet, kun Suomi päihitti Israelin 94–70 ja nousi alkulohkosta Jugoslavian ohi kisojen välieriin.

 

”Petrovicilla otti koville”, hymyilee Jyrki ”Pihvi” Lindström, kesän 1981 kadettimaajoukkueen kapteeni, nykyisin KTP-Basketin puheenjohtaja.

 

”Aloitimme kisat ottamalla turpaan Jugoslavialta ja Neuvostoliitolta. Kaikkien ennakkoarvioiden mukaan kisojen piti olla siinä vaiheessa ohi, mutta jugot hävisivät toisena kisapäivänä Espanjalle ja alkoivat tapella keskenään. Laskimme, että jos klaaraamme loput matsit, voisimme pelata riittävästi ristiin päästäksemme neljän sakkiin.”

 

Juuri niin kävi. Suomi nipisti Ranskaa pisteellä ja Espanjaa neljällä. Alkusarjan päätöspelissä Suomen oli voitettava Israel kahdeksalla pisteellä edetäkseen jatkoon. Niukan voiton sijaan marginaalia merkittiin pöytäkirjaan 24 pistettä. Kari Kulonen johti tulitusta 21 pisteellä, Jari Raitanen linkosi 20, Jyrki Kutvonen 19 ja Eero Savolainen 16.

 

Välierävaiheessa Suomi sai kunnon löylytyksen tulevalta kadettien EM-hopeajoukkue Italialta ja pronssiottelussa Saksa vei pidemmän korren. Lähemmäksi arvokisamitalia ei suomalainen koripallomaajoukkue ole koskaan päässyt.

 

Erityisen kiehtovaa kertomaa on kisojen tähdistöviisikko.

 

Sittemmin mm. EM- ja MM-kultaa ja Euroliigan mestaruutta juhlinut, NBA:n Hall of Fameen valittu Drazen Petrovic on listalla, kuten Neuvostoliiton johtotähti, Liettuan kaikkien aikojen koripalloilija Arvidas Sabonis. Vuoden 1993 EM-kisojen arvokkaimpana pelaajana palkittua Christian Welpiä ei sovi jättää mainittaman.

 

Niin, ja suomalaisväriä listalle toi kisojen 197-senttinen levypallokunngas, Forssan Koripoikien kasvatti, Kari Kulonen, jonka edesottamuksia seuratessaan Petrovic vollotti vuolaasti kentän laidalla.

 

Petrovic, Sabonis, Welp… ja kuka?

 

II – Amiksen sali, fillari ja koripallo

 

Nykyisen Forssan kaupungin juuret ulottuvat pitkälle 1830-luvulle, jolloin nuori, ruotsinjuutalainen teollisuuspatruuna Axel Wilhelm Wahren saapui Tukholmasta Suomen suuriruhtinaskuntaan ja perusti Jokioisille verkatehtaan.

 

Riitaannuttuaan Jokioisten kartanon kanssa Wahren matkusti suivaantuneena viiden kilometrin matkan Loimijoen yläjuoksua pitkin nykyisen Forssan kaupungin alueelle, minne hän perusti kehräämön 1847 ja kutomon 1854.

 

”Tyykien” (ruots. ”duk”) nyprääminen kannatti. Forssa vaurastui tekstiiliteollisuudella, ja taajama erotettiin 1923 Tammelasta omaksi kauppalakseen. Liinojen, mattojen ja verhojen tuotanto paisutti yli 130 vuotta kehräämön perustamisen jälkeen kaupungin pisteeseen, jossa 20 000 asukkaan raja oli lähellä rikkoutua.

 

Forssan historiaa ymmärtääkseen on kenen tahansa lukijan muistettava myös vuoden 1903 Forssan kokous. Tuolloin Suomen Työväenpuolue omaksui sosialistisen ohjelman, joka sisälsi vaatimukset käytännössä kaikista pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan eduista ja oikeuksista.

 

Forssan kokouksen ja myöhemmän kansalaissodan jälkipuinneissa Forssa jakaantui poliittisesti kahtia, mikä on nähtävissä yhä tänä päivänä esimerkiksi kaupungin urheiluseurojen toiminnassa. Kuitenkin samaan aikaan tekstiiliteollisuuden kultasampo ja pyrkimys poliittiseen konsensukseen tekivät Forssasta turvallisen, vauraan ja teollisesti omavaraisen kaupungin, jossa lasten ja nuorten oli hyvä kasvaa 1960–70-luvuilla.

 

”Pelillistä menestystä ei 60- ja 70-luvuilla kummemmin tullut, mutta pelaajia oli pallon ja innostus kovaa”, muistelee forssalaisen koripallon ”Grand Old Man”, Pentti Gustafsson.

 

Oli Keskuskoulu, Lyseo ja Tölö, joissa järjestettiin koripalloharjoitukset toistensa perään. Kun mikrot lopettivat, aloittivat minit, ja minien jälkeen vuoroon tulivat C-junnut. Makkaranpaistoa, vohveleita ja mehua kului turnauksissa, vanhemmat pitivät talkoilla huolen juniorien varainkeruusta.

 

Kaupunki oli täynnä koritelineitä, jalkapallokenttiä, jääkiekkokaukaloita ja yleisurheilualueita, joilla lapset ja nuoret saivat harrastaa minkä halusivat.

 

Idylli. Sanalla kirjoittaen, se oli idylli.

 

Tässä ympäristössä kasvoi Kari Kulonen kolme vuotta nuoremman pikkuveljensä Timon kanssa. Ulla-äiti työskenteli käsityönopettajana Forssan ammattikoulussa, mikä piti ammattikoulun palloiluhallin ovet aina auki Karille ja Timolle. Oman palloilu-uransa jo lopettanut Mauri-isä toi leipää pöytään tehdastyöntekijänä ja istui katsomossa poikiensa joka ikisessä tapahtumassa, oli laji mikä hyvänsä.

 

”Karilla oli aina pallo mukana. Aina. Se pomputteli koripalloa koulumatkoilla ja kaupungilla. Joskus Kari pyöräili niin, että kuljetti koripalloa pyöräillessään, eikä silti menettänyt pallon hallintaa”, Gustafsson muistelee.

 

”Kannilla oli päässä tietokone, joka raksutti koko ajan. Se tuli aina harjoituksiin muita aiemmin ja treenaili vielä pitkään sen jälkeen, kun muut olivat lähteneet. Kanni osasi jo junnuiässä miesten harjoitteet ulkoa ja kehitteli uusia omasta päästään”, kertoo Kulosen lapsuudenystävä Markku Molenius.

 

Eikä sovi unohtaa, että Kulosen silmäkulmassa välkkyi aina pilke. Vaikka Kanni oli maaninen harjoittelija ja halusi toden teolla kehittyä koripalloilijana, hänen sydämensä läikkyi myös elämäntaiteilijan asennetta. Omaa pelitapaansa hän kutsui ”soukkailuksi”, englannin kielen sanasta ”joke”, vitsi; tärkeintä ei ollut voittaa vastustaja, vaan tehdä se mahdollisimman näyttävästi ja aina eri tavalla.

 

”Piti kuljettaa selän takaa, jalkojen välistä, puolustajan selän takaa. Syötöt tulivat niskan takaa, pyörähdysliikkeen jälkeen, sokkona. Suora layup oli tylsä, piti pumpata ja veivata. Aina yritettiin donkkia, jos mahdollista”, Molenius kuvailee lähes hengästyneenä.

 

”Ja persoonana Kanni oli jotain ihan muuta kuin ujo maalaispoika. Aina oli suu hymyssä, korvalappustereot korvilla ja jotain vitsiä väännettävänä kaverille.”

 

II – Pääsarjarookie, kadettikisojen levypallokuningas

 

Kulonen pelasi veljensä tavoin rinnakkain koripalloa ja jääkiekkoa, mutta teki lopullisen lajivalintansa 16-vuotispäiviensä kieppeillä vuonna 1980. Yksityiskohtana mainittakoon, että ikätovereiden mukaan Kari oli veljeksistä lahjakkaampi jääkiekossa ja Timo koripallossa – erityisen mielenkiintoinen detalji siihen nähden, että Timo pelasi 305 SM-liigaottelua sekä NHL-varauksen.

 

Lajivalinnan ajankohta tuskin oli sattuma. Forssan Koripojat nousi ensimmäistä kertaa kotoiseen SM-sarjaan 11 vuotta seuran perustamisen jälkeen, keväällä 1980. Ensimmäiselle pääsarjakaudelleen FoKoPon johtoporras keräsi päävalmentaja Pentti Gustafssonin komentoon vahvasti forssalaisperäisen joukkueen vahvistettuna 206-senttisellä Tony Rufusilla.

 

”Kesällä 1980 mentiin ekan kerran miesten edustuksen harjoituksiin. Kanni löysi heti paikkansa lahjakkaana ja ennakkoluulottomana kaverina”, kertaa Molenius.

 

Kulonen ampaisi neitsytkaudellaan SM-sarjajoukkue FoKoPon neljänneksi parhaaksi pistemieheksi 7,7 pisteen ottelukohtaisella keskiarvollaan – ei lainkaan väheksyttävä saavutus sarjassa, jossa samalla pelipaikalla esiintyivät mm. ToPon Anssi Rauramo, Pyrinnön Mikko Koskinen ja Helsingin NMKY:n Erkki Saaristo.

 

Vaikka FoKoPo vältti jumbosijan, joukkueen kohtaloksi jäi pudota takaisin divariin kaudeksi 1981/82. Kulosella ei kuitenkaan jäänyt aikaa murehtia, sillä Jorma Bruce muisti nuorukaista Suomen alle 17-vuotiaiden kadettien maajoukkuekutsulla heti kauden päätyttyä.

 

Suomen kadetit kohtasivat huhtikuussa 1981 Kotkan Karhuvuoressa EM-karsinnoissa Neuvostoliiton, Norjan ja Hollannin. Kaksi jälkimmäistä päihitettyään Suomi lunasti paikkansa Kreikassa järjestettävissä EM-kisoissa. Karsintaturnauksessa ensimmäistä kertaa sinivalkoisiin sonnustautunut vastasi huutoon 19,7 pisteen ottelukohtaisella keskiarvolla.

 

Suomen koripallomaajoukkueet pyrkivät tänä päivänä mahdollisimman aggressiiviseen joukkuepuolustukseen, vauhdikkaaseen tempoon sekä kahdentoista pelaajan rotaation hyödyntämiseen. 34 vuotta sitten tilanne oli kuitenkin aivan toinen.

 

”Sehän oli silkkaa shakkia. Mun tehtäväni oli pitää huoli siitä, että joka jätkä hoitaa roolinsa. Me juostiin seitsemän miljoonaa erilaista kuviota, ja jos mitään ei syntynyt ja hyökkäysaika oli loppumassa, pallo pelattiin Kannille, jolla oli riittävästi luovuutta saada paikka ketä tahansa puolustajaa vastaan”, ryhmän pelinteosta vastannut Lindström kertoo.

 

Eero Savolainen paini ainoana vähän pidempänä jätkänä vastustajan isoja vastaan, Jari Raitanen oli Kannin tavoin taiteilijasielu ja Jyrki Kutvonen oli älyttömän tehokas tekemään koreja. Siihen vielä minä ja Kanni päälle, niin oli aloitusviisikko kasassa. Bruce oli sen tyypin päävalmentaja, että Mika Kiljusen ja Timo Heinosen minuutteja lukuun ottamatta vaihtopelaajat eivät hirveästi penkiltä poistuneet.”

 

Bruce oli valmentajana rautakourainen, paikoin kierroksillakin käyvä auktoriteetti. Tunnettu tosiasia on, että ”tihonovilaiset” valmentajat ja taiteilijasieluiset pelaajat harvemmin toimivat yhdessä, mutta Lindström kertoo, että Brucella oli keinonsa.

 

”Fiksuna valmentajana Jorma osasi käsitellä ihmisiä eri tavalla. Jorma tajusi, että olisi koko joukkueen hyöty, jos Kanni saisi vapauksia tehdä omia juttujaan.”

 

Savolainen ja Kutvonen olivat joukkueen korintekijätilastossa Kulosta korkeammalla, mutta Lindström korostaa, että joukkue kuului Kuloselle – ja että kenties juuri noissa kisoissa Kuloselle kirkastui, kuinka suuri lupaus hän oli kansainvälisestikin.

 

”Kisoissa pelasi 215-senttinen Sabonis, 210-senttinen Christian Welp ja 215-senttinen Stojko Vrankovic, mutta kuka voitti levypallokuninkuuden? Kanni Kulonen, 195 senttiä”, Lindström naurahtaa.

 

”Kanni oli luovin pelaajamme ja moottori, jonka avulla joukkue kulki. Hänen sijoittumisensa ja pelinlukutaitonsa olivat suoraan oppikirjasta, pomppu ja fysiikka olivat kansainvälistä tasoa. Uskon, että kun Kanni näki, mihin hän pystyi kansainvälisellä tasolla, se antoi hänelle entisestään lisämotivaatiota uralleen.”

 

III – Vuoristorataa Vorssassa

 

Pelikaudella 1981/82 Forssan Koripojat oli suvereeni miesten I divisioonassa samalla, kun Kulonen kohosi jo ennen täysi-ikäistymistään joukkueen ykköstykkien joukkoon. Siinä, missä Kulonen oli ensimmäisellä pääsarjakaudellaan yhä paikkaansa hakeva, hieman hapuileva ”rookie”, oli hän divarissa tähti, joka upotti läheltä ja kaukaa, jallitti toistaitoisia vastustajia show-syötöillä ja veti väkeä katsomoon kaikilla divaripaikkakunnilla.

 

”Ei Kannin pomppu mikään tähtitieteellinen ollut kuten Pertti Marttilalla, mutta kyllä hän laittoi aikamoisia heijareita kahden käden ponnistuksesta koriin aikana, jolloin donkkaaminen oli todella harvinaista. Kanni oli SM-sarjassakin parhaimmillaan pitelemätön, eikä divarissa hänelle ollut vertaista”, Markku Molenius muistelee.

 

Pelikausi 1982/83 oli oma virstanpylväänsä. FoKoPo pärjäsi tuloksellisesti merkittävästi ensimmäistä pääsarjakauttaan paremmin, ja Kulonen kohosi 21,1 pisteen keskiarvollaan SM-sarjan pelaajaeliittiin.
FoKoPo onnistui kauden aikana hakemaan voitot sittemmin mitaleille päätyneistä ToPosta, Panttereista ja Turun NMKY:sta. Runkosarjan päätöspelissä FoKoPo järjesti erinomaisen kenraaliharjoituksen pudotuspeleihin kaatamalla Pantterit pistein 88–85, mutta puolivälierissä Andre McCarterin, Antti Zittingin, Risto Lignellin ja Reijo Penttilän tähdittämä helsinkiläisjoukkue lähetti forssalaiset kesälomille voitoin 2-1.

 

Seuraavalla pelikaudella, 1983/84, FoKoPolta odotettiin jälleen pykälää parempaa suoritusta. Kulonen ei pettänyt odotuksia, vaan nosti pistekeskiarvonsa 24,1:een. Amerikkalaislaituri James Dayn loukkaantumisen jälkeen Forssaan saapui tuuraajaksi tshekkiläinen Vlastibor Klimes, joka ei ollut lainkaan edeltäjänsä tasoa.

 

Runkopelaajat Kauko Passi ja Jaakko Merikko tekivät Kulosen rinnalla minkä pystyivät, mutta FoKoPo jäi rotaatioltaan kapeaksi ja suoritustasoltaan matalaksi joukkueeksi, jonka kohtaloksi jäi jälleen vaipua pääsarjan parrasvaloista divariin ottamaan vauhtia.

 

Paluu pääsarjasta ykkösdivisioonan sumuisille joutomaille toimi pontimena, kun Kulonen teki päätöksensä jättää Suomen taakseen.

 

”Kanni oli amerikkalaisen kulttuurin kasvatti. Se katsoi kaikki tv-sarjat, vuokrasi jokaisen uutuuselokuvan ja osasi suosikkielokuviensa vuorosanat ulkoa. Samoin se tiesi tasan tarkkaan, mikä bändi tai laulaja oli milloinkin USA:n listakärjessä. Amerikkaan pääsy oli Kannille pitkäaikainen haave, mikä lopulta toteutui”, Gustafsson muistelee.

 

Kenties Kulosen lähtöpäätökseen vaikutti myös se, että mainiosti sujuneista kesän 1983 18-vuotiaiden poikien EM-kisoista sekä lupauksia herättäneistä ensimmäisistä maaotteluista huolimatta hänen roolinsa vuoden 1984 miesten olympiakarsintajoukkueessa jäi merkittävästi odotettua pienemmäksi.

 

IV – Berkeleyn pettymys

 

Kanni Kulonen asettui taloksi University of Californian campusalueelle Berkeleyhyn syksyllä 1984 täynnä intoa ja itsevarmuutta.

 

Parikymppinen poika kaukaisesta pohjoisen maasta aivan Neuvostoliiton kupeesta oli saapunut Yhdysvaltain länsirannikon tarunhohtoisimpaan kolkkaan, hippiliikkeen syntysijoille ja Hollywoodin elokuvakoneiston seinänaapuriin Los Angelesin olympiakisojen ollessa vielä tuoreessa muistissa.

 

Kulosen kolmen vuoden takaisista kadettikisojen vastustajistaan Drazen Petrovic oli vastikään siirtynyt suurseura Cibona Zagrebiin, kun taas Arvidas Sabonis aloitteli Zalgiris Kaunasin viherpaidassa kautta, jonka päätteeksi hän johdattaisi Neuvostoliiton EM-kultaan joukkueen arvokkaimpana pelaajana.

 

Kulonenkin odotti etenevänsä California Golden Bearsin kokoonpanossa joukkueensa aloitusviisikkoon.. Kuitenkin jo varsin pian kävi selväksi, että päävalmentaja Dick Kuchenin pelaajarotaatiossa Kuloselle jäi vain jämärooli. Nuoren suomalaispojan mahdollisuuksiin ei juuri uskottu.

 

”Amerikkaan lähtiessään Kanni oli tottunut aina olemaan joukkueen johtava pelaaja. Jenkkilässä on kuitenkin jenkkilän tyyli”, Pentti Gustafsson selvittää.

 

”Vielä siihen aikaan kaikki yliopistopelaajat pelasivat NCAA:ssa täydet neljä vuotta. Oli todella harvinaista, että ensimmäisen vuoden pelaajat pääsisivät rotaatioon, vaikka olisivat olleet kuinka hyviä. Kun siihen yhdistää sen, että NCAA:ssa pelataan kurinalaista koripalloa ja Kanni oli luonteeltaan luonnonlapsi ja hulivili, mies hautautui penkin päähän.”

Kulonen pääsi ainoaksi jääneen yliopistokautensa aikana penkiltä ainoastaan seitsemässä ottelussa. 5,1 minuutin ottelukohtaisella peliajalla Kulonen keräsi joukkueelleen 2,0 pistettä ja 1,3 levypalloa ottelua kohden. Pudotus kesän 1981 kadettikisojen tähdistöviisikosta yliopisto-”rookien” karuun arkeen oli pitkä.

 

Eivätkä vaikeudet rajoittuneet pelkästään pelikentälle.

 

”Kannihan sai Kaliforniassa turpaansa”, Gustafsson huokaisee.

 

Kulonen oli ensimmäisinä viikkoinaan uudessa kotikaupungissaan päättänyt lähteä leppoisalle iltakävelylle ja todennut kantapään kautta, että Berkeleyn lähiöiden syrjäkadut ovat toista maata kun Kaukjärven pururatareitit. Lähiönuoret antoivat Kuloselle luunelosesta ja sosialisoivat kaupanpäällisiksi hänen korvalappustereonsa.

 

Vuosi kaukana teki muutenkin tehtävänsä. Hyvinvointivaltion pikkukaupungin kasvatti havaitsi, että maailman kapitalistisimman maan miljoonakaupungissa markkinatalouden ravintoketjun alaportailla varttuneet opiskelijakollegat eivät jakaneet hänen optimismiaan ja ihmisuskoaan.

 

”Se vuosi meni Kannilla kaikin puolin eri lailla kuin hän itse kuvitteli. En tiedä, tajusiko Kanni lopulta itsekään, mitä tapahtui. Sieltä tuli takaisin muuttunut mies”, Molenius kertoo toverinsa tunnoista.

 

V – Sahapukki

 

Kulonen palasi keväällä 1985 Kaliforniasta Forssaan ja näki pitkästä aikaa perheensä, vanhan tuttavapiirinsä sekä entisen valmentajansa, jolla oli sopimus valmiina odottamassa sorvaajaansa.

 

”Kanni ei ollut tyytyväinen Amerikan olosuhteisiin eikä halunnut lähteä seuraavaksi syksyksi takaisin. Ehdotimme hänelle paluuta FoKoPoon ja työtehtäviä toimistollamme, joista hän saisi sen verran rahaa, että pärjäisi”, Gustafsson paljastaa.

 

Kulonen vaihtoi Kalifornian appelsiinilehdot Kanta-Hämeen havumetsiin ja asettui taloksi FoKoPon toimistolle, jossa hän harjoitteluun varatun ajan antaessa myöten otti kontolleen seuran paperityöt.

 

Pelillisesti pudotus NCAA:sta Suomen ykkösdivariin oli käsittämättömän suuri. Divaria Kulonen dominoi jo vanhoillakin avuilla, mutta vanha treenimaanikko paloi halusta oppia uusia temppuja.

 

”Jenkeistä palattuaan Kanni hurahti puntilla käymiseen. Äärimmäisyyksien miehenä Kanni vietti kopilla vähän liikaakin aikaa ja menetti heittonsa joksikin aikaa”, Molenius naurahtaa.

 

”Kannista tuli sellainen sahapukkimies, pelkkää pattia. Hänen liikkumisestaan tuli aika kulmikasta”, komppaa Gustafsson.

 

Jos Molenius havaitsi Kulosen luonteessa tapahtuneen syviä muutoksia Yhdysvalloista paluun jälkeen, huomasi Gustafsson samaa. Entinen hymypoika oli kyynisempi, synkempi, laskelmoivampi.

 

”Kannilla alkoi olla enemmän kiukkua ja tietynlaista uhmaa käytöksessään. Kentän ulkopuolella alkoi tapahtua jonkin verran ylilyöntejä, joista pidettiin sitten tiukkoja keskusteluita.”

 

Kulonen pelasi FoKoPossa miesten ykkösdivaria kahden kauden ajan, kunnes joukkue palasi SM-sarjaan keväällä 1987.

 

Nykypäivänä olisi likimain täysi mahdottomuus, että maan lahjakkaimpiin lukeutuva pelaaja pelaisi pikkukaupungin joukkueessa ykkösdivisioonaa parhaassa kehitysvaiheessaan – maajoukkuevalmentajat pitäisivät huolen siitä. Arvioidessa syitä Kannin valintaan muistuttavat aikalaiset, että aikakausi ja prioriteetit olivat tuolloin toiset.

 

”Kulosen perhesuhteet olivat poikkeuksellisen kiinteät. Isä, äiti ja veljekset saattoivat kävellä Forssan kaduilla nelistään vielä silloinkin, kun pojat olivat ihan aikamiehiä”, kertoo Gustafsson.

 

”Kannilla oli vahva FoKoPo-sydän ja hän viihtyi Forssassa ihan aidosti. Hänellä oli kivaa perheen, tyttöystävän, kaveripiirin ja joukkueen kanssa. Totta kai Kanni mietti maajoukkuetta ja ulkomailla pelaamista ja vaikka mitä, mutta hän oli tyytyväinen sijaansa”, Molenius täydentää.

 

Maajoukkueessa Kulonen pelasi vuosina 1985–86 vain muutaman maaottelun vähäisellä peliajalla.

 

V – Euforiaa ja kauhua urheilutalolla

 

Suomeen syksyllä 1979 saapunut Greg Joyner oli ehtinyt viiden Suomessa viettämänsä kauden ehtinyt tutustua suomalaisen pääsarjapelaajan arkkityyppiin – hiljainen, nöyrä ja työteliäs duunari, joka viihtyy omissa oloissaan.

 

Tämä kaveri oli ihan toista maata.

 

”Olin heittelemässä ja kuulin takaani amerikkalaisella slangilla: ’Yo Greg, what’s up man, how U doin’?” Käännyin ympäri ja näin, kuinka tämä nuori forssalaiskaveri käveli minua kohti reteästi keinahdellen”, Joyner kelailee.

 

”Muistelen ajatelleeni, että onko tämä jätkä tosissaan vai onko tämä piilokamera?”
Panttereissa pelannut Joyner ja Kulonen ystävystyivät välittömästi. Philadelphian ghettojen kasvatille kävi pian selväksi, että Kulonen oli todella poikkeuksellinen 1980-luvun nuori aikuinen.

 

”Kanni kuunteli rap-musiikkia aikana, jolloin rap oli USA:ssakin vielä uusi ilmiö. Hän syötteli selän takaa, kuljetteli jalkojen välistä eikä pelännyt olla se tyyppi, joka ottaa ison heiton silloin, kun tilanne tulee. Minun kirjoissani hän oli yhtä lahjakas kuin kuka tahansa amerikkalaispelaaja”, puistelee Joyner yhä päätään.

 

Jälleen kerran SM-sarjaan noussut FoKoPo pelasi kaudella 1987/88 vahvimmalla joukkueellaan siihen asti. 208-senttinen Damon Vance kunnostautui maalivahtina, pelätty veteraanilaituri Jaakko Merikko hoiti likaisen työn ja vastustajan psyykkaamisen laiturin tontilla.

 

Kulosen kanssa takamiehinä taituroivat tappava heittäjä Mika Kankaanpää ja nuori pallovelho Petri Niiranen, kun taas forssalaisyleisön suursuosikki Kauko Passi saapui penkiltä pelinjärjestäjäksi.

 

”Joukkue juoksi kenttää erittäin hyvin. Sanoin aina, että vaikka olisimme 10 pinnaa tauolla perässä, ei se vielä tarkoita mitään. Kun saimme koneen käyntiin, saimme valtavia pistemääriä aikaiseksi ihan pikkuajassa”, päävalmentajan roolissa kunnostautunut Gustafsson muistaa.

 

”Nykypäivänä puhutaan paljon pelikirjan mukaan pelaamisesta, se kausi oli kaikkea muuta. Siinä oli kaveriporukka, joka palloili hyvällä meiningillä. Pena (Gustafsson) antoi viisaana miehenä Kannille tilaisuuden järjestellä hyökkäyksen mielensä mukaan. Sellaisen taiteilijan kahlitsemisesta olisi seurannut vain pahaa”, Petri Niiranen arvioi ja kertoo Kulosen kietoneen itsensä pikkusormen ympärille jo ensikohtaamisella:

”Sen ajan tyyliin joukkueen ensimmäinen kokoontuminen oli saunailta ja tulin tietysti hermona paikalle, kun en oikein tuntenut ketään. Kanni sitten käveli mun luokse, kätteli ja sanoi englanniksi: ’Welcome to the club!’ Sen jälkeen oltiin frendejä ja muistan tilanteen vieläkin kuin se olisi tapahtunut eilen.”

 

Kalifornian vuotenaan mielensä varjoista tietoiseksi tullut Kulonen alkoi samaisella kaudella myös ymmärtää, ettei ollut menestynyt seurajoukkueissaan kansallisella tasolla uransa aikana. Niirasen mukaan tämä paistoi ajoittain Kulosen otteista pelikaudella 1987/88.

 

”Siis mähän ihailin Kannia, katselin nuorena poikana vierestä että tuollaisiakin pelaajia parhaimmillaan löytyy. 95% ajasta Kanni oli ihan uskomaton pelaaja, mutta joissain ennakkoon kovimmissa matseissa jos peli oli tasan tai me oltiin vähän perässä, hänen oli pakko saada väkisinkin oma ratkaisu ilmaan. Ja jos pallo ei mennyt koriin, Kanni pakotti taas vähän enemmän, jonka myötä hyökkäys sekaantui taas lisää. Se aiheutti pahan kierteen”, Niiranen kronikoi.

 

SM-jatkosarjan päätteeksi, maaliskuussa 1988, FoKoPo onnistui kurittamaan kotonaan sarjan kärkijoukkueita KTP:ta (109–105, Kulonen 28/8), ToPoa (113–95, Kulonen 16/8) ja UU:ta (100–96, Kulonen 36/3/4 syöttöä), mutta jatkosarjan toiseksi viimeisessä ottelussa Pantterit tuppasi FoKoPon kumoon pisteellä (91–90, Kulonen 32/5/3 riistoa).

 

FoKoPolla oli mahdollisuus pelata tiensä SM-välieriin voittamalla jatkosarjan viimeinen ottelu jatkosarjajumbo Salon Palloilijoita vastaan. Garcia Hopkinsin (35/18) johtama salolaisryhmä kuitenkin mykisti Forssan urheilutalon kotiyleisön 102–111-voitollaan varmistaen, että FoKoPo jäisi jatkosarjassa viidenneksi ja siten välierien ulkopuolelle.

 

Upotettuaan FoKoPolle 26,2 pistettä ottelua kohden Kulonen murtautui lopulta myös miesten maajoukkueeseen olympiakarsintakesänä 1988. Kari-Pekka Klingan, Sakari Pehkosen ja Pekka Markkasen rinnalla pelannut Kulonen pokkasi päävalmentaja Eero Saariselta kosolti minuutteja ja päätti kesänsä 23 pisteen ilotulitukseen väkivahvaa Turkkia vastaan.

 

Syksyllä 1988 ennusmerkit näyttivät Kulosen ja Forssan Koripoikien suhteen hyvältä. Kausi ei kuitenkaan ehtinyt vanheta kuin muutaman ottelun verran, kun tapahtumat saivat odottamattoman käänteen vikasuuntaan.

 

”Damon Vancella oli joitain henkisen puolen tai viihtymisongelmia, ja hän sai kenkää. Multa meni jo muutaman matsin jälkeen nilkka, kun törmättiin Helsingissä Namika-matsissa Spokki Salmen kanssa. Kaudet olivat silloin lyhyitä ja toipumisajat pitkiä, joten minua ei sillä kaudela kentällä enää nähty”, Niiranen avaa.

 

”FoKoPoon oli hankittu uutena pelaajana Gordon Herbert, jonka piti saada samalla kaudella Suomen kansalaisuus. Odotuksista huolimatta passia ei sillä kaudella irronnut, ja se sekoitti roolituksia entisestään. Lisäksi Gustafssonin Pena lähti kesken kauden pääkoutsin paikalta, kun ilmeisesti paine seurajohdosta kävi liian suureksi. Se oli täysin väärä ratkaisu, koska Pena oli sille tiimille täydellinen koutsi.”

 

Kulonen oli 20,3 pisteen, 7,2 levypallon, 2,5 syötön ja 1,5 riiston keskiarvoilla Koripoikien tehokkain pelaaja, mutta jäi auttamattomasti kantamaan liian suurta taakkaa loukkaantumisten, miehistönvaihdosten ja muiden sotkujen johdosta.
”Kun pelit eivät sujuneet, Kanni turhautui ensiksi itseensä ja sitten muihin. Samat asiat, jotka olivat vuotta aiemmin purkautuneet hurttina pelihuumorina, tuottivat erilaisia lieveilmiöitä”, Niiranen päättää.

 

Kulonen pelasi viimeiseksi jääneen ottelunsa kasvattiseuransa edustusjoukkueessa 18. tammikuuta 1989, kun FoKoPo hävisi Uudessakaupungissa UU:lle 122–83. Kulonen keräsi 19 pistettä, 10 levypalloa ja 13 pallonmenetystä.

 

Niiranen pelasi lopulta kymmenen kautta miesten SM-sarjaa, voitti Suomen mestaruuden kerran, vei nimiinsä kaksi vuoden pelaajan arvonimeä ja pelasi kaikkiaan 45 miesten A-maaottelua. Kuten Niirasen pelinrakentelua ja pallonkäsittelyä katsomosta tai pelikentältä käsin seuranneet saattoivat aavistaa, Kulosen esikuva oli ilmiselvä.

 

”Vaikka välillä Kanni oli napit vastakkain jonnekin suuntaan ja osasi olla hankala, oli hän pohjimmiltaan nallekarhu, joka ei halunnut pahaa kärpäsellekään. Mun mielestä Kanni ei ikinä saanut ansaitsemaansa arvostusta.”

 

VI – Jyväskylä: Viimein mitalipeleihin

 

Asuttuaan yhtä Yhdysvalloissa vietettyä kautta lukuun ottamatta koko elämänsä Forssassa oli Kulonen viimein 25 vuoden iässä valmis vaihtamaan maisemaa.

 

Edelliskeväänä Helsingin NMKY:lle SM-finaaleissa hävinnyt HoNsU ilmoittautui takaisin mitalitaistoihin allekirjoittamassa kesällä 1989 jatkosopimukset teholaiturinsa Andre Williamsin ja maajoukkueen runkopelaajiin lukeutuneen Jouko Heikkisen kanssa. Kansasiin lähteneen Pekka Markkasen jättämää aukkoa täytettiin värväämällä lisää väkeä takalinjoille Kulosen ja Kotkasta saapuneen Tommi Lankin muodossa.

 

”Jyväskylässä oli silloin koripallobuumi päällä, enkä ole varmaan ihan väärässä, jos arvelen, että palkkatarjous oli suurin syy Kannin siirtymiseen HoNsU:un”, arvioi jyväskyläläisten tuolloinen päävalmentaja Ensio Helimäki.

 

Forssan Koripojissa Kulonen oli ollut joukkueen itseoikeutettu johtava pelaaja ja kesti jokusen kuukauden, että hän tottui uuteen rooliinsa Jyväskylässä, missä korintekovastuu jakautui tasaisesti aloitusviisikon kesken.

 

”Kannihan oli hyökkäyspään pelaajana virtuoosi, joka pystyi luomaan heiton mahdottomistakin paikoista. Kannin ansiosta olimme myös SM-sarjan arvaamattomin joukkue. Meillä oli peruskuviot ja peruspelitapa, mutta Kannilla oli aina optio ottaa ohjat käsiinsä ja yllättää”, Helimäki arvioi Kulosen sopeutumista HoNsU:n pelitapaan.

 

”Kannilla oli hulivilipojan maine, mutta sanoisin, että puolet Kannista kertoneista jutuista olivat liioittelua. Muutaman kerran muistan Jouko Heikkisen joutuneen käymään Kannin kanssa kahdenkeskisiä, isällisiä keskusteluita, mutta aika vähiin ne jäivät.”

 

Päätettyään SM-runkosarjan seitsemänteen sijaan HoNsU terästäytyi SM-jatkosarjassa ja päätti jatkosarjan viiteen perättäiseen voittoon, jotka nostivat ryhmän lopulta neljännelle sijalle ja välieriin.

 

HoNsU kohtasi SM-välierissä väkivahvan KTP:n, joka komensi Kulosen päällystakiksi fysiikkaihme Pertti Marttilan. Kannin osalta mitalipelit sujuivat pitkälti oppirahoja maksaessa – keskiarvo 17,3 on nykypäivän suomalaiselle Korisliiga-pelaajalle kova, mutta Kannin aiempiin edesottamuksiin nähden alhainen.

 

Ensimmäisessä pronssiottelussa HoNsU peittosi HNMKY:n kotonaan 87–85 tuoden Kannille kiinnityksen uransa ensimmäiseen SM-mitaliin. Kulosen 29 pisteestä huolimatta HNMKY voitti kuitenkin toisen osaottelun kotonaan Helsingin Urheilutalolla 82–73 ja haki himmeimmät mitalit Kristikan Vuorikadun toimistolle.

 

Toinen pronssiottelu jäi Kulosen uran viimeiseksi viralliseksi koripallo-otteluksi.

 

VII – Menetys

 

Kun Helsingin NMKY lohduttautui välierätappiostaan pronssijuhlilla, elettiin Vakka-Suomessa riemun päiviä. Uudenkaupungin Urheilijat kumosi KTP:n SM-sarjan finaaleissa ja toi nuorelle uusikaupunkilaisseuralle sen ensimmäisen Suomen mestaruuden.

 

Uudenkaupungin Urheilijoiden ja Korihaiden historiaa tuntemattomille todettakoon, että UU:n 1980/90-lukujen taitetta voidaan verrata Loimaa Bisonsin ensimmäisiin pääsarjakausiin. Resepti oli sama: pikkukaupungin verrattain tuntematon seura kerää kertaheitolla kaupunkiin menestyvän joukkueen, saa taakseen paikoin jopa hurmoksellisen kotiyleisön ja menestyy nopeammin kuin kukaan ehtisi odottaa.

 

UU:n mestaruuden ratkaisupelaajiin kuulunut Petteri Nieminen siirtyi kultakauden jälkeen Jyväskylään, jolloin UU:n toiminnanjohtaja ja päävalmentaja Heikki Wala etsi tämän korvaajaksi toista suomalaista runkopelaajaa. Paluupostissa Jyväskylästä saapui Kulonen.

 

”Olin vuosikausia ihaillut Kannin pelaamista FoKoPossa. Kun Nieminen lähti HoNsU:uun ja päätimme hankkia amerikkalaispelaajamme sentterin tontille, olimme heti Kanniin yhteydessä.”

 

UU valmistautui pelikauteen heinäkuisessa World Basketball League -turnauksessa Yhdysvalloissa ja pelasi harjoitusottelua seitsemällä ex-NBA-pelaajalla ryyditettyä WBL-joukkuetta Memphis Rockersia vastaan, kun tähtihankinnan jalassa napsahti.

 

”Memphisiläispelaajan heitto ponnahti eturaudasta lähelle kolmen pisteen rajaa. Kanni otti pallon talteen ja nousi häthätää varpailleen. Yksikään pelaaja ei ollut lähelläkään, mutta Kanni jäi yhtäkkiä paikalleen ja alkoi viittoa haluavansa vaihtoon”, Wala kuvailee tilannetta.

 

”Kanni laahusti pois kentältä toinen jalka ihan velttona. Sairaalassa ilmeni, että hänen akillesjänteensä oli paukahtanut katki. World Basketball Leaguen edustajat hoitivat leikkauskustannukset, joten Kannin akillesjänne parsittiin kasaan saman tien. Kuvista näkyi, että akillesjänne ehtinyt haurastua vähitellen vuosien aikana.”

 

Kulosen kuntoutus ei alkuun ottanut sujuakseen, sillä peluri ei malttanut levätä lääkärin ohjeiden mukaan ja samalla Memphisin tuliaisina saatu sairaalabakteeri poltteli jalassa. Sairaalabakteeridiagnoosin ja tarvittavien hoitojen jälkeen lääkärin arvio oli, että Kanni saattaisi olla pelikunnossa lopputalvella 1991.

 

”Joulukuussa 1990 näytti siltä, että vuodenvaihteen jälkeen Kanni pääsisi viimein pelailemaan. Siitä innostuneena neuvottelin HoNsU:n kanssa karanteenimaksuista ja suoritin maksuvelvoitteen oikopäätä”, kertaa Wala.

 

”Näin Kannin vain muutamaa viikkoa ennen hänen kuolemaansa ja kiinnitin huomiota siihen, miten hyvässä kunnossa hän oli. Kuntoutus oli silminnähden tehnyt tehtävänsä”, ex-valmentaja Ensio Helimäki muistelee.

 

Joulukuun 20. päivänä 1990 Kulonen nousi UU:n toimiston edustalla Saabiinsa ja karautti ruokatunnille. Naisystävänsä noudettuaan Kulonen ajoi Uudenkaupungin ainoisiin liikennevaloihin, jotka juuri tuona päivänä olivat poissa toiminnasta.

 

Kulonen kääntyi kolmion takaa vasemmalle, jolloin perävaunullinen rekka osui Kulosen Saabin etuosaan. Ilman turvavyötä ajanut Kanni paiskautui iskun voimasta kuskin ovesta rekan perävaunun pyörien alle.

 

”Kolarin jälki ei ollut edes kauhean ruman näköinen. Kanni luonnonlapsena ajoi ilman turvavyötä, kun taas hänen morsiamensa, joka käytti turvavyötä, sai vain pienen mustelman polveen osuttuaan vaihdekeppiin. Voi olla, että jos Kanni olisi käyttänyt vyötä, hän ei olisi saanut naarmuakaan”, Wala miettii.

 

Kari ”Kanni” Kulonen jätti tämän maailman 26 vuoden, yhdeksän kuukauden ja kuuden päivän iässä.

 

VIII – Mitä jos?

 

Olisiko New Jersey Nets tarponut vuosikaudet NBA:n pohjamudissa, jos Drazen Petrovic olisi säilynyt hengissä? Miten Len Bias tai Reggie Lewis olisivat vaikuttaneet Boston Celticsin historiaan, jos eivät olisi lähteneet ennen aikojaan?

 

Millainen olisi ollut Vantaan Pussihukkien historia, jos Miska Alanko ei olisi tulokaskautensa alussa menehtynyt autokolarissa?

 

Vaikka Kulonen ehti uransa aikana pelata niin SM-sarjassa kuin maajoukkueessakin, jäi hänen uransa auttamattomasti kesken. Uudenkaupungin Urheilijoissa Kulosella oli vasta toista kertaa urallaan realistinen mahdollisuus pelata Suomen mestaruudesta vuoristoratamaisten FoKoPo-vuosien jälkeen.

 

”Kari oli pelaaja, joka syttyi isoissa peleissä, mutta joka joutui etenkin Forssan vuosinaan kannattelemaan joukkuettaan yksin. Uudessakaupungissa hänellä olisi ollut paljon parempia pelaajia vierellään kuin aiemmin. Kukaties hän olisi voinut voittaa useita mestaruuksia”, Greg Joyner pyörittelee.

 

Kysymykset jatkuvat: missä roolissa Kulonen olisi ollut vuosina 1992–97, kun Henrik Dettmannin valmentama Suomen maajoukkue ylsi parhaimmillaan Pere Klingan, Pekka Markkasen, Sakari Pehkosen, Martti Kuisman ja kumppaneiden kanssa Ateenan EM-kisoihin?

 

Mitä, jos myöhempien vuosikymmenten pelaajaliikkuvuussäännöt olisivat päteneet 1980-luvulla? Olisiko Kulonen koskaan lähtenyt Yhdysvaltoihin tai pelannut kaksi kautta parhaassa peli-iässään ykkösdivisioonaa?
”Jos pelaajien liikkuvuus olisi ollut vapaata, mikään ei olisi pitänyt Kannia Suomessa. Ei tarvitse kuin katsoa VHS-nauhoja Karin pelistä, niin näkee, että hän liikkuu ja pelaa kuin nykyajan huippupelaaja. Hän olisi hyvin voinut pelata Euroopan parhaissa seuroissa”, Molenius suitsuttaa.

 

”On paljon sanottu, jos sanon Kulosen olleen paras pelaaja, kenen kanssa olen ikinä pelannut, kun kuitenkin olen saanut pelata mm. Pere Klingan, Saku Pehkosen ja Timo Saarelaisen rinnalla… mutta ei siinä ole silti tippaakaan liioittelua mukana”, yhtyy Pete Niiranen ylistyskuoroon.

 

Forssa on koripallopaikkakuntana tuottanut pääsarjatasolle lukuisia huippupelaajia molemmissa sukupuolissa: Pasi Kauha, Tapio Nieminen, Tuukka Kotti, Nina Pajanti-Raudus.

 

Kuitenkin, yhä edelleen, yksi on ylitse muiden.

 

”Sillä taitotasolla ja palolla varustettua pelaajaa ei ole tässä kaupungissa tullut toista vastaan, enkä usko, että minun elinaikanani tulee”, lausuu seitsemällä vuosikymmenellä forssalaista koripalloa aitiopaikalta seurannut Pentti Gustafsson.

 

Jouko Vuolteen ja Arto Terosen Kiveen hakatut -radiokuunnelmasarjan jakso Kari Kulosesta on kuunneltavissa Yle Areenassa.

 

——————————————————————————————————

HippromoHIPPO TAATILA

(s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

 

Romaanit

 

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)
Käännökset

 

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)
Tietokirjat

 

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)
”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

 

Blogi

 

”Sörkan Kierkegaard” (https://sorkankierkegaardblog.wordpress.com/)

2 kommenttia artikkeliin ”TYYKIKYLÄN PETROVIC – Kari ”Kanni” Kulosen (1964–1990) lupaus ja legenda

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s