FRANKENSTEININ HIRVIÖN PALUU: Susijengin lyhyt välitilinpäätös ja katsaus kesien 2016-2017 odotuksiin

Koripallo

TEKSTI: HIPPO TAATILA, KUVA: TYTTI NUORAMO

Sunnuntaina 13. syyskuuta noin viideltä iltapäivällä Suomen aikaa Petteri ”Setä Koponen” Koposen bonusvapaaheitto neljännesvälierässä Serbiaa vastaan osui eturautaan. Koponen kääntyi kannoillaan, hölkytti ontuen puolustukseen ja viittilöi Henrik Dettmannille tahtovansa vaihtoon.

Toisessa päässä kenttää Serbia joutui pitämään palloa 23 sekuntia ennen kohtuullisen heittopaikan löytymistä. Lopulta Nikola Kalinic sai hyppyheittonsa uppoamaan hyökkäysaikasummerin soidessa siirtäen Serbian neljän pisteen johtoon. Suomi käynnisti pelin uudelleen omasta kenttäpäädystään, mutta vain joitain sekunteja myöhemmin ottelun päätuomari vihelsi pilliinsä antaen Koposelle mahdollisuuden nilkuttaa vaihtoon.

Koponen irvisteli, ravisteli päätään, kirosi ja viittilöi Dettmannin suuntaan osoitellen, että ”se oli siinä”. Pelin jatkuessa Koponen käveli suoraan joukkueen fysioterapeutin ja lääkärin kanssa pukusuojaan hiljaisuuden vallatessa Lillen Pierre Mauroy Stadiumin.

Vaikka Sasu ”Generalissimus Salin” Salin pelasi uransa parhaan ottelun sekä osoitti pelanneensa itsensä lopullisesti Euroliiga-tasolle, Koposen lähdettyä kentältä Susijengin vaihde nytkähti pienemmälle samalla, kun Serbia alkoi saada jälkipolttimensa käyntiin.

Jamar Wilson pelasi ranne turvonneena, Susijengin korinaluskalusto jäi kokoa pienemmäksi Balkanin jättiläisten rinnalla ja kolme neljännestä kaukoheittojensa kanssa tuskaillut Serbia pussitti ensimmäiset neljä kolmostaan päätösneljänneksen aluksi. Hetkessä ennakkosuosikin johto oli kasvanut 13 pisteeseen.

Hikisen iltapäivän päätteeksi Susijengi tassutteli parketilta käsikirjoitusta mukaillen. Duunarijoukkue väänsi kädet rasvassa ja repaleisin haalarein staroja vastaan, mutta veriset rystyset ja lohkeilleet hampaat eivät tällä kertaa auttaneet. Voiton varmistumiseksi aurinkokunnan planeettojen olisi pitänyt olla konjunktiossa ja Pieti Poikolan aamuteestä olisi pitänyt jäädä kupin pohjalle neliapilan muotoinen poromuodostelma.

Sen sijaan Slovenian kesän 2013 EM-kisoista alkanut kolmen arvokesän trilogia sai huipennuksensa Serbia-tappioon.

Suomalaiseen koripalloon palavan intohimoisesti suhtautuvan katsojan näkökulmasta Ranskan kisojen jälkeiset tunnelmat olivat kuin Tolkien-intoilijalla Peter Jacksonin Kuninkaan paluun extended-version jälkeen; onnellisuuden ja kiitollisen tunteiden kanssa paistoi väkevä taisteluväsymys.

Tai, kuten Bilbo Reppuli sanoi Gandalf Harmaalle ennen 111-vuotissyntymäpäiviään: ”I feel thin, sort of stretched, like butter scraped over too much bread.”

Koripallon salat jo parikymmentä vuotta sitten löytäneenä olen ollut valtavan iloinen Susijengi-ilmiöstä ja siitä, että Slovenian, Espanjan ja Ranskan arvokisojen aikana maajoukkuekoripallosta on tullut laajempienkin katsojajoukkojen sydänkäpynen – olkoonkin, että lieveilmiönä verkkokeskustelu on täyttynyt ”niiden pitäisi vaan heittää paremmin sitä palloa koriin”-tyyppisistä verkkariossianalyyseista.

En ihmettele tätä hetkeäkään. Koripallo on nopeatempoinen, yllättävä peli ja ennen kaikkea Susijengi-koris on kaikkea muuta kuin tylsää ja ennalta-arvattavaa.

Pohtikaa vaikka itse, kuinka monta kertaa romahditte ekstaasista murheen alhoon ja kipusitte takaisin ionosfääriin EM-kisojen aikana?

Ranska-ottelun päätösneljänneksen nousu 15 pisteen takaa Sasu Salinin clutch-heitolla ja Tony Parkerin epäuskoinen ilme voittoheittoyrityksen osuttua rautoihin. Vain päivää myöhemmin koko joukkueelta apaattinen, haluton, väsynyt rimanalitus Israelia vastaan.

Venäjä-ottelu: silkkaa jalattomia hevosten ravia aina Susijengin viimeisen hyökkäykseen asti, jolloin neljä perättäistä heittoa missannut Setä Koponen lävistää viimein korirenkaan – ja mikä psykologinen vaikutus Venäjä-voitolla olikaan Bosnia-peliin, jossa joukkueen pelisuunnitelma klikkasi täydellisesti kohdilleen saaden innostuneimmat puhumaan jo EM-mitalipeleistä?

Neljännesvälieräottelu Serbiaa vastaan oli ottelu, jossa korostui koko Susijengin identiteetti mikrokosmoksessa; järisyttävä pelirohkeus ja itseluottamus, alkuvaiheen hermeettinen susipuolustus ja sitä seuranneet hurmosheitot ja otteen vähittäinen lipeäminen avainpelaajien väsyessä ja puolustuspään komentoketjun ensi kertaa katkeillessa, kunnes lopulta materiaalisesti ylivoimainen vastustaja ottaa tilan sieltä, mistä tila on kaivettavissa, ja marssii pääkatua raatihuoneelle kaupungin avaimet käsissään.

Ainakin viimeisen kolmen kesän ajan – kenties jopa viiden, jos Liettuan kesän 2011 EM-kisat lasketaan mukaan – Susijengi on ollut joukkue, joka on edennyt juuri niin pitkälle kuin joukkuekonseptin ja arvokisojen pelitavan jakojäänne on antanut myöten.

Keskivertona puolustuspäivänä ja hyvänä heittopäivänä jengi pystyy pieksemään minkä tahansa huippujoukkueen USA:aa lukuun ottamatta, mutta se vaatii jenkkitermein armotonta grind and hustlea, sitä että joukkueena suoritetaan jatkuvasti ylärajalla, koska vain pari jengin aloitusviisikon huippupelaajaa pärjäävät taitotasovertailussa maanosan kahdeksalle parhaalle joukkueelle.

Ja siltikin, siltikin puheet mitalipeleistä eivät ole katteettomia: Uusi-vitun-Seelanti eteni MM-mitalipeleihin 2002, Makedonia EM-mitalipeleihin 2011, ja tänä vuonna Tshekki nuiji Kroatian EM-neljännesvälierässä.

Tshekki nuiji Kroatian. Lukekaa tuo uudelleen. Se tarkoittaa sitä, että jos Susijengille olisi sattunut kesän paras maaottelunsa sunnuntaina Serbiaa vastaan, olisi joko Tshekki tai Suomi pelannut EM-mitaleista 2015. Tshekki tai Suomi!

Juuri tähän ilmiöön Henrik Dettmann viittasi parin päivän takaisella Frankensteinin hirviö –letkautuksellaan.

Muutaman vuoden jatkuneen maksimisuorittamisen myötä fanit ovat tottuneet odottamaan Susijengiltä voittoja jopa sellaisilta jengeiltä, jotka ovat materiaalisesti Susijengiä merkittävästi parempia. Tällöin lopputulema on, että tappio kotikentällään pelaavalle hallitsevalle Euroopan mestarille jatkoajalla vieraskentällä käynnistää välittömät spekulaatiot valmentajien ja pelaajien erottamisesta sekä nostaa V-käyrän pisteeseen, jossa kuvaputkitelkkareilla on tapana lentää hotellihuoneiden ikkunasta.

Olemme tulleet helvetin kauas suomalaiskansallisesta ”tehdään kaikkemme ja katsotaan, mihin se riittää”-mentaliteetista.

Tästä ilmiöstä arvostamani Harri Mannonen kirjoitti Kouvolan Sanomien kolumnissaan ennen kisoja, jolloin hän ärähti Susijengin ajavan kaksilla rattailla.

Silläkin vaaralla, että tämä lipeää lauseiden sisäisen logiikan analyysiksi, en näe Mannosen tavoin Susijengin tilanteessa ristiriitaa. Nähdäkseni maajoukkue ei ole missään vaiheessa peitellyt sitä, että se hakee isot voittonsa nimenomaan maksimaalisella pelisuunnitelman noudattamisella ja yhteenpeluulla, koska materiaalisesti emme pysty haastamaan Italiaa, Kroatiaa, Serbiaa tai Ranskaa.

Ei, Susijengi ei ole ”Euroopan huipulla” siten, että A-maajoukkueemme voisi pelata EM-mitaleista maanosan huippumaita vastaan. Olemme porrasta tai kahta alempana. Mutta kyllä, olemme ”Euroopan huipulla” siten, että viimeisen viiden vuoden aikana olemme pystyneet niistämään nenät Ranskalta, Venäjältä, Kreikalta ja Turkilta sekä käyneet heiton päässä Liettuan kaadosta.

Susijengi tassutteleekin veitsenterällä yhä kasvavien odotusten sekä oman pelillisen identiteettinsä kanssa. Kisojen aikana fanit saivat sosiaalisessa mediassa parkuraivareita siitä, miksi Tuukka Kotti ”ei yksinkertaisesti ota itselleen tilaa ja nosta palloa koriin suoraan syötöstä”, he unohtavat täysin sen, että Tuukka Kotin ei oikeastaan ole edes lähtökohtaisesti mahdollista ”ottaa yksinkertaisesti tilaa ja nostaa palloa koriin suoraan syötöstä”, jos häntä puolustaa Miroslav Raduljica, Rudy ”Huxtable” Gobert tai Marcin Gortat.

Vorssan koripallohistorian kaikkien aikojen pelaajan eläköitymistä odottavat tahot puolestaan tuskin ajattelevat loppuun asti: kaikki kunnia vaikkapa Ville Kaunistolle, Carl Lindbomille tai Joonas Cavénille, mutta ei heistä ole Kotin manttelinperijäksi susipuolustukseen, jonka korinaluspuolustuksen kulmakivi Kotti on ollut ainakin Liettuan EM-kisakesästä 2011.

Kurinalaisuuteen, joukkuehenkeen, yliaggressiivisuuteen ja hurmoksellisuuteen perustuvan järjestelmän ongelmiin kuuluu myös se, että Susijengin yllätysmomentti oli huipussaan 2011 ja 2013. Jo viime kesänä Bilbaossa yhtä lailla kuin tänä kesänä Montpellierissä esimerkiksi Suomen korinalustan tuplausta käytettiin surutta hyväksi, kun taas Petteri Koposeen kohdistuva paine muuttuu vuosi vuodelta kovemmaksi. Etenkin Israelia ja Venäjää vastaan Koponen joutui tekemään keskiverron pallonhallinnan edestä töitä päästäkseen vapaaksi saadakseen pelivälineen haltuunsa vastustajan tekemän korin jälkeen.

(Kuvitelkaapa itse, kuinka puhki olisitte, jos saadaksenne nitojan ja yliviivaustussin toimistotarvikevarastosta teidän olisi ensiksi katsottava kanslisti-Reijan lapsen konfirmaatiokuvat ja kuunneltava varastovastaava Joken mielipiteitä maahanmuutosta ennen kuin pääsisitte tavaroihin käsiksi, ja senkin jälkeen teidän pitäisi käydä erikseen anomassa Microsoft Office työläppäriinne osastopäällikkö Lennartilta, jonka pakeille päästäksenne teidän pitäisi ensiksi odottaa kiltisti aulan puolella, että hän soittaa pakolliset työpuhelunsa.)

Susijengin pelitapaa on myös moneen otteeseen analysoitu Euroopan kuluttavimmaksi, eikä siinä olla kaukana totuudesta: etenkin Israel-, Venäjä- ja Puola-ottelut osoittivat, että EM-kisojen maratontahdissa avainpelaajat kuormittavat itsensä loppuun silloin, kun Euroopan parhaiden joukkueiden tähdillä on vielä yksi vaihde lisää käytettävissään.

Kun 1990-luvun jälkipuoliskolla syntyneet prospektit kasvavat aikuisiksi ja rotaatiopelaajien taitotaso nousee, Susijengi tulee varmasti siirtymään portaittain vähemmän kuluttavaan pelitapaan, mutta sitä ennen on vielä yhdyssiltaa kuljettavana.

Omasta mielestäni tärkeintä ja olennaisinta on kuitenkin se, että Susijengistä on tehty ilmiö, jolla on selkeää jatkuvuutta, ja jolla on linja.

Henrik Dettmann on mielipiteitä jakava persoona ja tietenkin omalla vajavaisella lajitiedollani osaisin nostaa esille kourallisen asioita, joita toivoisin tehtävän Susijengissä toisin, mutta en koe, että minun kannattaa jumppapallotaktikkona lähteä kikkelöitsemään nettiin niiden kanssa. Sen sijaan hyväksyn, että peräsimessä on auktoriteetti ja auktoriteetti tekee asiat auktoriteetin tavalla.

Tämä tunne korostuu entisestään, kun Korisliiga-kausi 2015/16 on alkamaisillaan. Samankaltaista itsevaltaista auktoriteettia, joka tekee itsevarmuudella sekä oikeita että vääriä ratkaisuja, kaipaan myös kotimaiseen pääsarjaan. Välillä tuntuu nimittäin siltä, että Korisliiga-seurojen päättäjät eivät pääsisi konsensukseen edes siitä, miten päin vessapaperi pyörii telineessä, vaikka heidät teljettäisiin Vatikaanin kellariin sitä päättämään.

(Tässä muuten tärppi kelle tahansa urheilujournalistille; kerätkää aivoriiheen Susijengin pelitapaan kriittisesti suhtautuvia koripallovalmentajia ja analysoikaa, mitä parantaisitte olemassa olevalla pelaajamateriaalilla ja resursseilla. Se olisi mielenkiintoista luettavaa.)

Slovenian ja Ranskan EM-kisojen sekä Espanjan MM-kisojen jälkeen tiedossa on hetki hengenvetoa arvokisoista, mikä tulee varmasti kuin tilauksesta niin pelaajille kuin faneillekin.

Arvioni on, että joulukuun 2015 FIBA:n kokouksessa päätetään kesän 2017 EM-kisojen isäntä. Parhaassa tapauksessa näemme Baltia-kisat, joissa Helsinki, Tallinna, Riika ja Kaunas isännöivät alkulohkoja, joiden parhaat siirtyvät jatkopeleihin Vilnaan. Tämä tarkoittaisi jälleen Susijengille suoraa EM-kisapaikkaa sekä kesäksi 2016 mahdollisuuden vetää sisäänajokesä, jossa maajoukkueleiritys olisi puolet tavallista lyhempi.

Tämä antaisi joukkueelle myös kaivatun mahdollisuuden lepuuttaa avainpelaajia Koposesta Kottiin ja Huffiin sekä kenties tilaisuuden Dettmannille punoa yhden kesän ajan juoniaan sivussa, kun Pekka Salminen, Jukka Toijala ja Lassi Tuovi (sekä kenties Teemu Rannikko, köh, köh) pitävät jengiä komennossaan. Nuoren kaartin avainjätkät Salin ja Matti Nuutinen sekä tietysti vasta toista maajoukkuekesäänsä vetävä Jamar Wilson saisivat puolestaan mahdollisuuden kokeilla johtajan taitojaan Alex Murphyn, Alexander Madsenin, Samuli Vanttajan, Lauri Markkasen ja kumppaneiden haastaessa olympiakarsintoihin valmistautuvia maita valmistavissa maaotteluissa.

B-vaihtoehto on, että kesällä 2015 pelataan EM-karsintoja, jossa on omat riskinsä – huono arpaonni voi heittää Susijengin lohkoon esimerkiksi Kroatian, Montenegron ja Sveitsin, joista kaksi pääsee EM-kisoihin. Muistelen kuitenkin pelkällä hyvällä kesän 2012 karsintoja, jolloin Koponen joutui Rannikon poissa ollessa kehittymään Susijengin pelilliseksi johtajaksi ja Suomi joutui pelaamaan ainakin Belgiaa, Sveitsiä ja Albaniaa vastaan ennakkosuosikin paineet niskassaan. Tämä olisi joukkueelle psykologisesti vain ja ainoastaan vahvistava tekijä sekä osa kasvuprosessia.

(Lisäksi itsestään selvää on myös se, että EM-karsintoihin joutuessaan Susijengi tarvitsee kaikki parhaat pelaajansa kokoonpanoon.)

EM-karsintojen ottelutahti ei ole yhtä brutaalin kuin EM-kisojen vastaava, mikä tietää hyvää pelitavalle ja sen toteuttamiselle, kun taas ”kuudes pelaaja” saisi keskittyä treenailemaan äänijänteitään Nordiksella ja ehkä siinä yhdessä, tärkeimmässä vierasottelussa.

Pahinta, mitä Susijengin fani-ilmiölle voisi nyt tapahtua, olisi ähky. Siinä mielessä välikesä/EM-karsintakesä 2016 tulee hyvään paikkaan.

Selkeää on, että seuraavan kahden vuoden ajan joukkueen pelillinen johtaja tulee yhä edelleen olemaan Petteri Koponen. Hänen johtajuutensa korostuu entisestään nykytilanteessa, jossa Hanno Möttölä on lopettanut uransa ja Teemu Rannikonkin paluuta maajoukkuepaitaan joudutaan vielä arvailemaan.

EM-kisoja edeltänyt harjoitusturnaus Koperissa toi minut fanina pisteeseen, jossa olin ensimmäistä kertaa viimeisen kymmenen vuoden aikana aidosti huolissani Susijengistä.

Koponen ja Dettmann pesivät pyykkinsä lehtien palstoilla viikkoa myöhemmin kuin aikuiset miehet tekevät, mutta en voinut olla ajattelematta Koperia Koposen kasvuprosessin seuraavana asteena.

Koponen on tulinen ja voitonhaluinen pelaaja, jolla on toisinaan tapana antaa pelikentän tapahtumien uida päänsä sisään; aiempina kesinä Möttölä ja Rannikko ovat auttaneet Koposta pitämään fokuksensa oikeissa asioissa, mutta ilman Obi-Wan Kenobia ja Qui-Gon Jinnia on Anakin Skywalkerin pystyttävä pysymään ihan itse Voiman valoisalla puolella.

Koponen on osoittanut aiemmin pystyvänsä kääntämään vaikeudet voitoiksi: äkkiseltään mieleen tulevat kesän 2012 Sveitsi-kotipeli, Koperin kesän 2013 Kreikka-peli sekä viikon vanha Venäjä-ottelu. Samoin Israel-ottelua lukuun ottamatta Koposen kasetti kesti Ranskassa yhä inhottavammaksi ja fyysisemmäksi käyvän puolustuksen merkittävän hyvin. Jamar Wilsonin läsnäolo auttoi Koposta (kuten Rannikko aiemmin), tulevaisuudessa Murphyt ja Salin ja Lauri Markkanen tulevat myös auttamaan omalta osaltaan, mutta joukkueen ykköspelinrakentajana ja parhaana pelaajana kiesin avaimet ovat Setä Koposen hallussa.

Sasu Salinin, Erik Murphyn ja Matti Nuutisen ällistyttävä kehitys tänä kesänä tietää hyvää siksikin, että kaikki mainitut pelaajat ovat 24–25-vuotiaita ja vasta tulossa parhaaseen peli-ikäänsä. Nuutinen toimii tontillaan Kimmo Muurisen manttelinperijänä, Murphy tottunee vuosi vuodelta paremmin eurooppalaiseen pelitapaan ja pallonkäsittelyn arsenaaliinsa takaisin saanut Salin tulee olemaan entistä vahvempi ase vastaisuudessa.

Veteraaniosastolta Shawn Huff tulee pitämään paikkansa älykkäänä ”3-and-D”-miehenä. Kotti on myös kirjoissani kesien 2016–2017 avainpelaajia jo mainitusta syistä: Suomella ei ole nuorten miesten osastolla toistaiseksi pelaajaa, joka pystyisi täyttämään hänen paikkansa. Kaksi maratonkautta Bisonsissa ovat tuoneet Kotin selän rasitteeksi ainakin neljä pelivuotta lisää, eikä viimeisen kahden kesän arvokisoja voi arvioida oikein tiedostamattasitä.

Jamar Wilsonin merkitys korostuu entisestään, jos Teemu Rannikko ei saa jumalaista inspiraatiota palata kentälle – olkoonkin, että näkisin mieluusti vielä kahden kesän ajan takakentän, jossa Koponen on virtuoosi, Wilson moottori ja Rannikko rauhoittaja.

Junnu Leen kisat menivät toista vuotta perättäin alakanttiin. En voinut välttyä siltä ajatukselta, että Romanian ja Montenegron liigoissa edelliset kaudet pelanneelle Junnulle Espanjan ACB-liigan vaatimukset ja harjoittelukulttuuri näkyivät miehen jaloissa yhä elo-syyskuulla.

Lee-kriitikkoja tahtoisin kuitenkin näpäyttää historiattomuudesta. Vain vuosi sitten Junnu toi Suomen 20 pisteen takaa tasoihin Uutta-Seelantia vastaan ja pyörähteli 20 pinnaa Jonas Valanciunasta vastaan, ja Junnusta puhuttaessa puhumme pelaajasta, joka on aina pelannut parhaat ottelunsa kärkipään vastustajia vastaan. Junnu ei ole Raduljica, Gortat tai Nikola Mirotic, mutta hän on käyttökelpoinen kansainvälisen tason iso pelaaja sekä parhaimmillaan erinomainen hyökkäyspäässä.

Uskoin viimeiseen asti, että Mikko Koivisto löytäisi kolmosjyvän kisoissa, mutta se jäi tapahtumatta. Rikkonaisen kauden lasti näkyi Koiviston niskassa niin, että viimeisissä otteluissa heittäjä jätti muutamat vapautuneet hyvät heittopaikat käyttämättä. On totta, että ”päivän kunnolla” ratkaistaessa Koivisto ei olisi kuulunut kisakoneeseen, mutta valmennusjohto luotti Bomban osaavan asiansa tosipaikassa.

Fakta kuitenkin on, että haastajamaajoukkueen Joonas Lehtoranta, Ilari Seppälä, Topias Palmi ja Osku Heinonen eivät ole pelaajina Koiviston tasolla. Vaikka kuinka olen Lehtorannan cheerleader-ryhmässä ja olen varma, että hänestä tulee niin halutessaan kansainvälisen tason pelaaja, hänen universiadinsa eivät varsinaisesti tehneet hänestä Koiviston uhkaajaa.

Joonas Cavénille rukoilen kädet kyynärpäitä myöten ristissä mahdollisimman onnistunutta seuravalintaa, jossa hän pääsee harjoittelemaan mahdollisimman paljon, pääsee oikeille peliminuuteille sekä saa itseluottamusta onnistumisilla. Cavénin puolustaminen kaukana korista yllätti minut rohkeudellaan ja oikea-aikaisuudellaan, ja vaikka korinaluspelaajat käyttivät miehen hentoisuutta hyväkseen lähellä koria, voin vain kehottaa malttiin.

Riippuu täysin katsojasta, onko Cavén jo 22 vai vasta 22.

Susijengin rinkiin nousi kesällä 2015 tukku uusia, nuoria pelaajia, mutta arvokisojen ensikertalaisiksi ylsivät ainoastaan papparaiset Wilson ja Kaunisto sekä 22-kesäinen Cavén. Alex Murphy ja Lauri Markkanen olisivat todennäköisesti siepanneet rotaatiopaikat, jos olisivat olleet käytössä/ehjinä, mutta muuten laajempi nuorennusleikkaus jäi tekemättä – tämä pitkälti jo mainostamani prosessin luonteen johdosta.

Monet ehtivät jo kysyä, oliko ”nuorennusleikkaus” silkkaa sumutusta, mutta ainakin näin etäisyyden takaa katsottuna tarkoituksena ei missään vaiheessa ollut laajamittainen miehistönvaihto, eikä sille olisi ollut syytä. Jos jokin pelaaja on riittävän hyvä mahtuvaan pelaavaan rotaatioon, hän olisi mahtunut. Riittävän hyvän juniorin jättäminen pelaavan rotaation ulkopuolelle ei olisi palvellut mitään tarkoitusta.

Nuorten pelaajien nostaminen aikuisten maajoukkueeseen riittävän varhaisessa vaiheessa on myös yksi jatkuvuuden elinehto. Kobe Bryantin oli heitettävä kolme airballia pudotuspeleissä Utah Jazzia vastaan ennen viittä NBA:n mestaruutta.

Eero Saarinen nosti Teemu Rannikon 17-vuotiaana Piilosetin avauspelinrakentajaksi, koska oli pakko, ja Mihailo Pavicevic teki Petteri Koposelle samoin Hongassa Petterin ollessa 18-vuotias. Hanno Möttölä otti Korisliigassa paineet niskaansa ”kaikkien aikojen ensimmäiseksi suomalaiseksi NBA-pelaajaksi” suitsutettuna tulevaisuuden toivona pelatessaan Helsingin NMKY:ssa 1994–96.

Jo viisi minuuttia Lauri Markkasta vierasottelussa Belgiaa vastaan osoitti, että hän olisi jo nyt kirkkaasti hyödyllinen pelaaja Susijengille, eikä Alex Murphyn pelivalmiudesta ole kahta sanaa sanottavana. Alexander Madsen ottaa taatusti kesällä 2016 paikkansa siinä, missä Matti Nuutinen teki samoin kesällä 2012, ja Oskar Michelsen kehittyy taatusti harppauksin NCAA:ssa tietynlaiseksi Jukka Matisen uudeksi tulemiseksi.

Samoin tulisin mielelläni näkemään, kuinka Joonas Lehtoranta, Fiifi Aidoo, Tuomas Hirvonen tai Edon Maxhuni toisivat EM-karsintatason vastustajia vastaan palloa ylös siksi, koska on pakko – ja kuitenkin taustalla Koposen, Rannikon ja Wilsonin läsnäolon tuoma turva, jossa olisi mahdollisuus erehtyä ja oppia ja onnistua.

Tulevaisuus alkaa nyt ja loikka seuraavalle portaalle on täysin mahdollinen.

Lopuksi vielä pari sanaa EM-kisajärjestelmästä.

Eurooppalaista maajoukkuetason huippukoripalloa nyky-Susijengin historian ajan seuranneena voin vain päätäni nyökytellen todeta, kuinka kauaskantoinen ja viisas päätös FIBA Euroopalta oli laajentaa EM-kisojen osallistujamäärää kahdeksalla joukkueella viisi vuotta sitten.

FIBA Euroopan taannoisen päätöksen pontimena oli mitä ilmeisimmin Turkin kesän 2010 MM-kisat, joihin osallistuneesta kymmenestä eurooppalaisjoukkueesta yhdeksän eteni alkulohkoistaan jatkoon osoittaen jälleen kerran, että Afrikan tai Aasian kärkijoukkueet eivät yksinkertaisesti ole laadullisesti Euroopan eliitin tasolla.

FIBA Euroopan päätös EM-kisojen joukkuemäärän kasvattamisesta palveli myös laajempaa tarkoitusta. Todellisena vaarana oli EM-kisojen ”balkanisoituminen”, jossa käytännössä kolmannes kisojen osallistujamaista olisi tullut entisen Jugoslavian alueelta samalla, kun Venäjän, Kreikan, Italian, Espanjan ja Ranskan kaltaiset joukkueet antaisivat mustille hevosille varsin vähän tilaa nousta esille.

Tuloksien valossa tarkasteltuna ymmärrän myös kritiikin. Viimeisiin kolmeen EM-kisoihin viimeisten joukossa päässeistä joukkueista vain Suomi (2011), Serbia (2013) ja Tshekki (2014) ovat kyenneet nousemaan kisojen jatkosarjaan/puolivälieriin, mikä voisi olla peruste väitteelle, että kisojen joukkuemäärän nostaminen on laskenut kisojen tasoa.

Vasta-argumentiksi laskettakoon puolestaan se, että puhtaasti EM-karsintojen tuloksia ajatellen rannalle olisi jäänyt niin Liettuan kuin Sloveniankin kisoissa vanhalla joukkuemäärällä käsittämättömän kovia maita: Liettuan turnauksesta olisivat ulkona olleet mm. Bulgaria, Italia, Latvia ja Puola, kun taas Slovenian matkasta olisivat jääneet paitsi mm. Israel, Turkki (!) ja Serbia (!!!).

Kuitenkin kaikkein paras argumentti laajojen EM-kisojen puolesta on kulttuurinen pääoma.

Susijengin fani-ilmiö on tietenkin aivan oma lukunsa. Vaikka Koripalloliiton tiedotusjaostossa työskennelleenä usein kiroilinkin fanihehkutuksen mittasuhteita, onhan se nyt herrajumala poikkeuksellista, että kymmenen tuhatta fania matkustaa suosikkijoukkueensa mukaan mantereen toiselle äärilaidalle.

Edellisistä EM-karsinnoista Islannin sekä Viron matkat EM-kisatasolle laajensivat koripalloperhettä yhä suuremmaksi, ja vaikka kahdesta joukkueesta erityisesti Islannin menestysmahdollisuudet EM-kisoissa näyttivät olemattomilta, pelkkä ajatus pääsystä isojen poikien peleihin kasvattaa motivaatiota ja menestyshalua sekä luo määrätietoisuutta.

Islanti ei saanut voittotiliään auki EM-kisojen kuolemanlohkossa, mutta jengin 162-senttisten, kolmosia heittävien tättähäärien pelitapa aiheutti tuskallisia tilanteita Italialle, Saksalle ja Turkille, eikä ollut erityisen kaukana, että Björk olisi saanut kajauttaa kunnialaulun geysirien juurella Islannin historian ensimmäisen EM-kisavoiton kunniaksi.

Mitä Viroon tulee, maa koki oman ”Susijengi-ilmiönsä”, kun pari tuhatta virolaista suuntasi Riikaan bilettämään ja alkujännityksen jälkeen nauttimaan siitä, kuinka joukkue nirhasi Ukrainan ja säikytteli Liettuaa.

Viron ja Islannin esitykset olivat maiden koripallojärjestelmille ”diplomatiavoittoja”; peruskallioita, joille tulevaisuus rakentaa. Samalla Viron ja Islannin kaltaisille maille häviäminen olisi psyykkistä itsemurhaa maanosan jättiläisille.

Ja onhan myös niin, että jos Turkin nousu Euroopan eliittiin alkoi 1995 ja Suomen nousukausi vastaavasti 2011, seuraava nousija odottaa jo vuoroaan.

Olisiko täysin väärin odottaa, että vuoden 2021 EM-kisojen ”Susijengi” olisi kenties junnujen EM-kisoissa vakuuttavasti vääntänyt Bosnia & Hertsegovina?

 

Kiitos Susijengille kesästä 2015. Nyt valmistaudutaan seurajoukkuekauteen.

 

(EDIT 15.9.: Korjattu sana ”liittohallitus” muotoon ”Korisliiga-seurojen päättäjät. Mörökölli minut syököön.)

—————————————————————————————————–
HippromoHIPPO TAATILA

(s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

Romaanit

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

Käännökset

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

Tietokirjat

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)
”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

Blogi

”Sörkan Kierkegaard” (http://subutex.blogs.fi)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s