PIKKUSUTTEN ESIINMARSSI, PÄHKINÄRINTEEN LA BOMBA JA NOKIANVIRRAN TYRSKYT

Koripallo

TEKSTI: HIPPO TAATILA, KUVA: TYTTI NUORAMO

Elokuun kolmannella viikolla käsittelyssä Suomen poikamaajoukkueiden menestyksekäs kesä 2015, junnumaajoukkueiden menestyksen merkitys Suomi-koriksen maajoukkueprojektille, Mikko Koiviston tilanne Susijengissä, Bisonsin tuoreimmat pelaajavärväykset ja Nokianvirran keltakuume.

Juuri päättymäisillään olevaa juniorien maajoukkuekesää on perusteltua pitää voimannäytteenä Henrik Dettmannilta, Ari Tammivaaralta ja muilta taustavaikuttajilta, jotka valoivat alustan ja vasaroivat rungon Suomen juniorimaajoukkuejärjestelmälle.

Vuonna 1995 syntyneiden juniorien ikäluokka on ensimmäinen, joka on käynyt nykymuotoisen ”Sudenpolun” läpi ensimmäisistä maajoukkuevuosista asti. Tänä kesänä Suomen viimeinenkin poikaikäluokka, 20-vuotiaiden miesten maajoukkue, nousi Euroopan B-divisioonasta A-divisioonaan ryhmällä, joka koostui vuosina 1995 ja 1996 syntyneistä pelaajista. Tämä tuskin oli sattumaa.

Maallikonkin näkökulmasta on selkeää, että Suomi-junnut pelaavat nyt nopeammin, kovemmin ja fyysisemmin kuin vielä viisikin vuotta sitten. Vaikka Suomi-koris on tuottanut tasaisin väliajoin hyviä koripalloilijaprospekteja koko historiansa ajan, tämän päivän huippujunnuja kehitetään yhä järjestelmällisemmin osaksi kansainvälistä koripalloperhettä ja heitä opetetaan vastaamaan EM-kisatasoisen koripallon vaatimuksiin.

Ei ole minkään valtakunnan liioittelua esimerkiksi todeta, että Suomen 16-vuotiaiden poikien maajoukkue olisi voinut hieman paremmalla arpaonnella pelata omassa sarjassaan Euroopan mestaruudesta. Ikäluokan EM-kultaa vienyt Bosnia & Hertsegovina sai alkusarjassa pataan  pikkuhukilta, jotka pelasivat ottelussa käytännössä hyvällä rutiinisuoritustasolla, mutta eivät edes turnauksen parasta peliään.

16-vuotiaat pojat onnistuivat kisoissa lisäksi mm. kaatamaan kahdesti Serbian, joka on FIBA:n tuoreessa rankingissa maailman 7. paras koripallomaa.

(Kannattaa muuten katsoa YouTubesta, minkälaiset karkelot Sarajevossa järjestettiin  Bosnia & Hertsegovinan 16-vuotiaiden poikien Euroopan mestarijoukkueen kotiinpaluun kunniaksi. Suomalaisittain sitä ihan luulisi, että Vesa Keskinen olisi jakanut tilaisuudessa ilmaisia muoviämpäreitä.)

Olen ollut erityisen ilahtunut siitä, miten komeasti pikkujunnujen puolivälierä- ja MM-kisapaikkauutiset ylittivät valtakunnallisen uutiskynnyksen. Lisäksi suomalaiskansalliset vähättelyartikkelit jäivät laskettaviksi yhden käden peukalolla.

Vaikka koriksen ansaitsema arvostus laahaa edelleen jälkijunassa lätkään ja fudikseen nähden, korikselle on selkeästi markkinarakonsa Suomessa.

Olen alkanut rohkaistua uskomaan, että Susijengi ei jää yksittäiseksi ilmiöksi, vaan että aineksia on yhä suurempaan.

Kerrattakoon vielä lyhyesti Suomen poikamaajoukkueiden kesän 2015 saavutukset.

Suomen naisten maajoukkuetta ja KTP-Basketia viime vuosina koutsannut Anton Mirolybov otti vetovastuulleen 20-vuotiaat miehet, jotka voittivat kaikki seitsemän otteluaan Euroopan B-divisioonassa.

B-divisioonan EM-kisojen parhaana pelaajana palkittiin viime kaudella Hongassa ja Seagullsissa pelannut Anton Odabasi, jolla on ansioluettelossaan myös yksi kausi turkkilaisen Euroliiga-suuruus Fenerbahce Istanbulin juniorijoukkueessa. Hänen lisäkseen kisojen All Star -viisikkoon valittiin Kouvojen Alexander Madsen, joka edustaa paraikaa Susijengiä EM-kisoihin valmistavassa turnauksessa Slovenian Koperissa.

Näkemykseni mukaan ’95 ja ’96 syntyneiden poikien maajoukkue on pitkälti koostumukseltaan samanlainen kuin viiden vuoden takainen ’90/’91 poikien maajoukkue, mutta kuin evoluutioversio siitä – kovempi, liikkuvampi, voitontahtoisempi ja yksilötasolla taitavampi.

Kyseisestä maajoukkueesta Susijengin rinkiin nousivat Sasu Salin, Roope Ahonen, Matti Nuutinen, Antto Nikkarinen ja Carl Lindbom, unohtamatta Samuli Vanttajaa, joka olisi tehnyt jo Susijengi-debyyttinsä, jos hän olisi edes yhtenä kesänä muistanut lepytellä Asklepiosta uhrilahjalla ennen maajoukkueleirityksen alkua. (Tsemiä, Samuli – pysy koossa!)

Laskuoppini mukaan ’95 ja ’96 syntyneissä on jopa kahdeksan potentiaalisesti Susijengin rotaatioon tulevaisuudessa mahtuvaa pelaajaa. Heistä Odabasi, Madsen, Fiifi Aidoo, Tuomas Hirvonen, Oskar Michelsen ja Samuli Nieminen tulivat nimetyksi Susijengin rinkiin tänä kesänä. Näistä Madsen ja Nieminen debytoivat Susijengissä 1.8. Ranskaa vastaan Tampereella.

18-vuotiaat pojat aloittivat A-divisioonan EM-kisansa häviämällä kolme alkusarjaotteluaan. Alkuhaparoinnin jälkeen joukkueen roolitukset kuitenkin loksahtivat kohdilleen, ryhmä löysi itseluottamuksensa ja voitti kisojen viimeisestä kuudesta pelistään neljä.

18-vuotiaiden EM-kisat antoivat myös konkreettisen esimerkin siitä, kuinka kovaa kilpailu Euroopan huipputasolla on: vaikka Suomi ylsi kelvolliseen 45,5% voittosuhteeseen, joukkue onnistui säilyttämään A-divisioonapaikkansa vasta viimeisessä ottelussaan.

Erityisen suuren kunnian 18-vuotiaat pojat ansaitsevat voitettuaan kaksi viimeistä otteluaan niin, että putoaminen B-divisioonaan häämötti uhkana kummassakin pelissä. Kaksi pakkovoittoa kahdesta ottelusta oli mestariluokkatason hermopainesuoritus ja näpäytys niille vyölaukunpaukuttelijoille, jotka aina jaksavat mesota ”Suomi-pojan sulavan kovassa paikassa”.

Yksilötasolla mielenkiintoisimmaksi pelaajaksi 18-vuotiaiden poikien joukkueessa nousi Susijengi-debyyttinsäkin tähän mennessä tekemään ehtinyt Lauri Markkanen.

Vaikka Dettmannilla on tapana välttää ylisanoja, Markkasta hän luonnehti välittömästi sanoilla ”ilman muuta NBA-kalustoa”.

Edellinen iso suomalaispelaaja, johon Dettmann viittasi ”mahdollisena tulevaisuuden NBA-pelaajana”?

Hanno Möttölä vuonna 1995.

Junnuille tiedoksi, että Nuoren Hannibalin edesottamuksia Utah Utesissa kevään 1998 NCAA:n lopputurnauksessa voi yytsiä vaikka täältä. Tuossa ottelussa Hanno, Andre Miller ja Michael Doleac niistivät nenät Vince Carterilta ja Antawn Jamisonilta.

Loppukesä kuluikin ihastellessa Antti ”Everstiluutnantti” Koskelaisen komennossa pelannutta Suomen 16-vuotiaiden poikien maajoukkuetta.

Suomen junnumaajengejä vuosikymmenen verran aktiivisesti seuranneena ehdin jo hyvissä ajoin ennen EM-kisoja arvioida, että ’98/’99 syntyneissä Suomella on kasassa ensimmäisen kerran ikäluokka, jonka pelaajisto kiteyttää yhteen joukkueeseen ne elementit, joilla voidaan pelata kansainvälistä koripalloa menestyksekkäästi.

Eikä tämä ole sattumaa. 16-vuotiaiden poikien kisakokoonpanon pelaajista joka ainoa on pelannut kotimaan nuorten SM-sarjojen lisäksi Pohjois-Euroopan nuorten koripalloliigaa (EYBL) ja ottanut siten tuntumaa liettualaisten, latvialaisten ja venäläisten joukkueiden pelikovuudesta.

Myrskyn merkit olivat ilmassa jo ennen kisoja, kun 16-vuotiaat päihittivät Ranskan Delfin Basketin yhteydessä. EM-kisojen aikana sama joukkue oli pelijärjestelmäänsä horjumatta uskova, yhtenä rintamana vastustajan heikkouksiin iskevä kymmenpäinen peto, jolla oli riittävästi itsekuria, fysiikkaa, tahtoa ja taitoa soveltaa susikoriksen pelikirjaa käytäntöön.

Avainmääritelmä tässä on ”soveltaa susikoriksen pelikirjaa käytäntöön”, koska nähdäkseni tämä on suomalaisen maajoukkuekoriksen suurin ja kaunein paradoksi: toimiessaan susipelitapa on Euroopan kauneinta ja tehokkainta koripalloa, kun taas yskiessään se on verrattavissa tervassa tarpomiseen.

Käsittääkseni järjestelmä onkin tähdännyt jo vuosia hetkeen, jossa jokainen juniori-ikäluokka on täynnä tietynlaisia pelaajia, jotka pystyvät toteuttamaan susipelitapaa sellaisena niin kuin sitä kuuluu pelata. Susipelitapaa on myös sinnikkäästi pelattu yli vuosikymmenen kaikissa juniorijoukkueissa silloinkin, kun yksittäisen ikäluokan vahvuudet eivät tule siinä ilmi.

Uskoakseni juuri tähän Dettmann viittasi sanoessaan: ”Olemme koko ajan korostaneet maajoukkuetoiminnassa aikuismaajoukkuepelaajien kehittymistä ja sen tärkeyttä. Tehneet sitä jopa lyhytaikaisen menestyksen kustannuksella.”

Tuleekin olemaan mielenkiintoista nähdä, miten Suomen juniorimaajoukkueiden toimintatavat hioutuvat tulevina vuosina, kun framille nousevat ikäluokat ovat saavuttaneet yksilöinä tietyn vähimmäistason pelitavan toteuttamiselle. Odotukseni on, että niin pelaajien kuin juniorivalmentajienkin vapaudet operoida raamien sisällä lisääntyvät kehityksen myötä.

Haluaisin vielä pyöritellä tovin, miksi Suomi-koriksen – tai minkä tahansa suomalaisen urheilulajin – yhteydessä on ollut ja on edelleen tarvetta erilaisille akatemioille ja järjestelmille, jotka määrätietoisesti koulivat nuoria urheilijoita ammattilaisiksi.

Haen esimerkkini Suomi-koriksen vuosina 1965–75 syntyneiden juniorien menestyksestä 18-vuotiaiden poikien EM-kisoissa – historiasta voi lukea lisää täällä.

Yhteiskunnallisesti tarkasteltuna ’65-’75 syntyneet ponnistivat kohdusta kapaloihin ja kapaloista polvihousuihin juuri oikeaan aikaan. Heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan Suomi oli jo ihka oikea hyvinvointivaltio ja vaurastui vauhdilla. Eurooppakin oli vasta yhtenemään päin.

Kun itse muistelen vuosina 1969, 1973 ja 1974 syntyneitä isoveljiäni, mieleeni palautuu yksi ainut asia: he olivat aina liikkeessä. Koriskentillä, futisnurmella, kiekkokaukalossa, yleisurheilukentällä. Jätkät pysyivät hyvin harvoin neljän seinän sisällä.

Myös oma ikäluokkani – ’81 syntyneet – kilpaili ja harrasti, mutta viimeistään yläasteelle mentäessä Amiga, PC, Nintendo 8-Bit ja Sega MegaDrive kilpailivat tasaväkisesti ikäisteni suosiosta perinteisten yhdessäolon muotojen kanssa. Televisiostakin tuli kehittävien tshekkiläisten nukkeanimaatioiden ja Hannu Karpon sijaan Jyrki ja Simpsonit.

Muistan nähneeni ensimmäiset lööpit nuorten fyysisen kunnon romahtaessa kolmisen vuotta ennen kuin ikäluokkani astui armeijan harmaisiin. Käyrät olivat tasaisen laskevia käsittääkseni aina vuosien 2012–2013 hujakoille. Koko tuon ajan, riippumatta vuodesta 2008 alkaneesta taantumastakin huolimatta, Suomi vaurastui entisestään ja suomalaisnuorille oli tarjolla kiihtyvällä tahdilla yhä enemmän harrastusmahdollisuuksia ja viihdykkeitä.

Kuka jaksaa vapaaehtoisesti hikoilla jalat maitohapoilla ja räkä poskilla Tervanevan syvyyksissä, kun on What’sApp, Snapchat, NBA2K15, COD ja pöytä täynnä Big Maceja ja Red Bullia?

Lapsen ja nuoren ”luonnollista” liikkumista ei voitu enää pitää itsestäänselvyytenä 1990-luvun puolivälissä. Lisäksi suuret geopoliittiset muutokset 90-luvulla verottivat eritoten Suomi-koriksen junnumaajoukkueiden menestystä. Neuvostoliiton tilalle tulivat Venäjä, Viro, Latvia, Liettua, Valko-Venäjä, Ukraina ja Georgia, kun taas Jugoslavian hajottua Balkanista ponnistivat arvokisakartalle Serbia, Kroatia, Slovenia, Montenegro, Bosnia & Hertsegovina ja Makedonia.

Kaikissa listaamissani maissa koripallon asema oli valmiiksi suurempi kuin Suomessa. Lisäksi on muistettava, että rautaesiripun repeydyttyä uusien eurooppalaisten maiden nuorilla ei ensisijaisesti ollut taloudellisia mahdollisuuksia keskittyä pieksemään Xboxin ohjainten nappeja, vaan he purkivat tarmonsa nurmikentällä, asfaltilla, hiekassa ja kaukalossa – kuten suomalaisjunnutkin vielä joitain vuosia aiemmin.

Näissäkin olosuhteissa Suomi-koris tuotti yksittäisiä lahjakkaita ikäluokkia – ’86/’87 syntyneet pojat ja ’93 syntyneet tytöt, esimerkiksi – siinä missä ennenkin, mutta kansainvälinen koripallo oli koventunut ja järjestelmällistynyt samaan aikaan, kun täällä keskityttiin taivastelemaan tuulipuvun lahkeet kahisten ja joukkueenjohtajaviikset tuohtumuksesta tutisten nykynuorten fyysistä ja moraalista rappiota.

Tässä kontekstissa ja pitkin 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä, jolloin hiipuvat harrastajaluvut olivat Suomi-koripallolle kylmää todellisuutta, oli huutava tarve ammattimaiselle, selkeisiin tuloksiin tähtäävälle kehitysjärjestelmälle.

Suomen junnukoripallojärjestelmä syntyi siis kuin tilauksesta. Siinä ohessa seuratoiminnan määrätietoinen ammattimaistuminen ja kansainvälistyminen ovat yleistyneet niin, että ilmiöt ruokkivat toisiaan – ja kaiken lisäksi juuri riittävällä kitkalla niin, että pelaajilla on mahdollisuus ammentaa erilaisista lähestymistavoista ja filosofioista.

Syntyneissä olosuhteissa suomalaisella koripallolla on edellytykset astua lähivuosina uuteen kulta-aikaansa.

Susijengi pelaa tällä viikolla kansainvälisessä kutsuturnauksessa Koperissa Italiaa, Sloveniaa ja Ukrainaa vastaan. Kannattaa huomata, että Yle televisioi ottelut.

Kun EM-kisojen alkuun on edelleen runsaat kaksi viikkoa aikaa eikä valmennusjohto ole vielä tehnyt pelaajavalintojaan, otan lyhyesti käsittelyni aiheeksi ”Loimaan La Bomban”, Mikko Koiviston, tilanteen.

Kuten tilastot osoittavat, Pähkinärinteen mies on jäänyt toistaiseksi tänä kesänä kauaksi parhaastaan: 1,5 pistettä ja 1,0 levypalloa 14,2 minuutissa ottelua kohden kolmen pisteen heittojen onnistumisprosentin ollessa 33,3%.

Koiviston yskähtely ei ole yllätys siihen nähden, että Frankfurt Skylinersissa vietetty pelikausi 2014/15 oli hänen uransa vaikein sitten UNC-Greensborossa vietetyn seniorikauden 2009/10.

Hyvän alkusyksyn jälkeen Koivisto loukkaantui, eikä päässyt pelikauden aikana missään vaiheessa rytmiin. Pelaamattomuus on näkynyt Koiviston tekemisessä, minkä mies on myöntänyt itsekin.

Dettmann ja Susijengin valmennusjohto on korostanut jo vuosien ajan ”päivän kunto ratkaisee” -teeman mukaan peluuttamista ja on totta, että päivän kunnon asteikolla arvioituna Koivisto ei ole tällä hetkellä vahvoilla. Tässä suhteessa on kuitenkin katsottava laajemmalla perspektiivillä.

Koivisto aloitti Susijengissä lähestulkoon tyylipuhtaana heittäjänä, joka pystyi pallonkäsittelytaitonsa puolesta pelaamaan tarpeen tullen pelinrakentajana silloin, kun Petteri Koponen, Teemu Rannikko tai Petri Virtanen pelasivat toisina ”pointteina” hänen rinnallaan.

Vuosien aikana Koivisto on monipuolistunut merkittävästi. Hän on kypsynyt hyvälle susitasolle joukkue- ja 1-1-puolustajana, rohkaistunut pelin sisäisessä kommunikoinnissa sekä ennen kaikkea oppinut ottamaan oikeita ratkaisuja pelaajana, joka pitää pallon elossa.

Vielä viitisen vuotta sitten ilman heittopaikkaa tai onnistumisia jääminen oli toisinaan Koivistolle eksistentialistinen ongelma. Nykyisin vaille heittopaikkaa jäädessään hän pitää huolen siitä, että joukkueen hyökkäys ei muutu staattiseksi. Jos koripallossa tilastoitaisiin koriinjohtavaan syöttöön johtavien syöttöjen määrää, Koivisto nousisi joukkueensa kärkeen.

Ohessa lyhyt kertaus La Bomban edesottamuksista viimeisenä neljänä kesänä:

EM-kisat 2011: Minuutit 14,6 Pisteet 7,5 Levypallot 1,1 Syötöt 0,9 Kolmoset 38,9%
EM-karsinnat 2012: Minuutit 16,1 Pisteet 7,2 Levypallot 1,0 Syötöt 1,2 Kolmoset 56,3%
EM-kisat 2013: Minuutit 14,9 Pisteet 4,5 Levypallot 1,4 Syötöt 1,1 Kolmoset 26,7%
MM-kisat 2014: Minuutit 19,0 Pisteet 5,4 Levypallot 1,8 Syötöt 1,0 Kolmoset 36,8%

Koiviston tilastoriveistä lähinnä kesän 2013 EM-kisojen kolmen pisteen heittoprosentti (26,7%) pistää silmään, mutta joukkuetovereihin verrattuna tilanne ei ole niin paha. Muutkin tavallisesti luotettavat Susijengi-tykit kiroilivat Koperin Bonifika Areenan korirautoja, kuten todistavat Sasu Salinin (33,3%), Hanno Möttölän (30,0%), Shawn Huffin (25,0%), Samuel Haanpään (20,0% ja Roope Ahosen (0,0%) heittoprosentit Slovenian EM-alkusarjassa.

Samassa kontekstissa pitää muistaa, että päivän kunnon lisäksi jo annetut näytöt ratkaisevat. Koivisto pelasi Eurocupia Bisonsissa 10,8 pisteen keskiarvolla (kolmoset 45,5%) ja Turkin liigaa Gaziantepissa 4,7 pisteen keskiarvolla (kolmoset 56,5%). Molemmat todistavat hyvin, millä tasolla Koivisto pystyy pelaamaan kansainvälisessä koripallossa.

Jos Koiviston paikalle olisi tyrkyllä merkittävä määrä nousevia, nuoria haastajia, hänen paikkansa EM-kisoissa olisi näissä olosuhteissa toki vaakalaudalla, mutta niin ei ole. Roope Ahonen ja Antero Lehto ovat kumpikin Petri Virtanen -osaston miehiä, hyviä vaihtoehtoja ykköspaikan kolmanneksi mieheksi Koposen ja Jamar Wilsonin takana, mutta eivät Koiviston haastajia.

Toisin kuin joukkuehyökkäykseen saumattomasti nivoutuva Koivisto, Ahonen on vahvimmillaan pelatessaan ”Koposta”, eli harkittua freestyle-palloa, jossa hän ei ole kuitenkaan EM-kisatasolla ole omimmillaan. Samalla tavoin Lehdon onnistumiset kesän 2014 valmistavissa maaotteluissa perustuivat lähinnä hänen rämäpäisyyteensä, joka onnistuessaan voi toimia joukkueen salaisena aseena, mutta epäonnistuessaan rikkoo pelin.

Vaikka Koivisto ei ole puolustajana virtuoosi, hän on kuitenkin tällä saralla edellä sekä Ahosta että Lehtoa.

Koivisto on yksinkertaisesti antanut riittävästi näyttöjä osaamisestaan menneinä vuosina, eikä ole niin vanha, että hänestä voitaisiin alkaa puhua imperfektissä. Susijengin valmennusjohto tekee viisaasti luottaessaan siihen, että Koivisto saa ajan kuluessa jyvänsä jälleen kohdilleen. Tämä on myös riski, joka on otettava: voi olla, että Pähkinärinteen mies takeltelee EM-kisat läpi ja löytää heittonsa vasta joskus marraskuun alussa Nizhni Novgorodissa.

Nykytilanne olisi suoraan verrannollinen siihen, että Gerald Lee Jr. saapuisi loukkaantumisten kiusaaman kauden jälkeen maajoukkueeseen ja nostelisi kahta pistettä peliä kohden ensimmäisissä valmistavissa maaotteluissa.

Vaikka Carl Lindbom, Joonas Cavén tai Ville Kaunisto pelaisivat kuinka pirteästi, kaikki tietävät, että Leen jättäminen sivuun arvokisoista olisi yksinkertaisesti hölmöä niin kauan kuin hän on pelikykyinen. On fiksumpaa pitää hänet ryhmässä ja odottaa, että hän löytää rytminsä omalla ajallaan.

Viime viikolla kirjoitin Loimaa Bisonsin tulevaisuudesta ja aprikoin, mihin suuntaan lauma mellastaa pelikaudella 2015/16.

Kulunut viikko on antanut viitteitä Bisonsin suunnasta, kun seura on vahvistanut jatkonsa VTB-liigassa ja kiinnittänyt Tuukka Kotin, Ville Mäkäläisen ja Martin Zenon muodostaman troikan ympärille paluumuuttaja Mikko Koiviston lisäksi Jacob Burtschin, Ilari Seppälän, Villematti Kopion, Justin Jacksonin, Ike Udanohin ja Matias Ojalan.

Vaikka Matti Nuutisen lähtö kirpaisee, Bisons on ilmiselvästi tosissaan myös alkavalla kaudella.

Bisonsin pelaajahankinnat tähän asti viittaavat vahvasti siihen suuntaan, että loimaalaiset ovat keräämässä runsaan parinkymmenen hengen kokoonpanoa, jolla joukkue voi purkaa pahimmat otteluruuhkat peluuttamalla käytännössä kahta kymmenenhenkistä miehistöä kosmeettisilla juniorilisillä.

Viime kaudesta oppineena tämä on Bisonsin ainoa järkevä vaihtoehto uuteen kauteen lähdettäessä.

Olisi sulaa hulluutta kuormittaa paluuta kultakantaan tähtäävää joukkuetta tuomionpäivän otteluruuhkalla toisen perättäisen kauden ajan – etenkin, kun ns. ”kakkosmiehistö” parin amerikkalaisen, Kopion, Ojalan ja Seppälän johdolla pystyisi pelaamaan runkosarjan 7.-8. sijoista Suomessa.

Odotukseni on, että Bisons ilmoittaa lähiviikkoina vielä yhden maajoukkuerinkitason kotimaisen pelaajan, yhden kotimaisen roolipelaajan sekä 3-4 amerikkalaisen sopimuksista. Tuolloin jopa päällekkäisten VTB-liiga- ja Korisliiga-pelien pelaaminen olisi loimaalaisittain mahdollista.

Oma kysymyksensä on toki, minkälainen taloudellinen satsaus yli kahdenkymmenen pelaajan rungon peluuttaminen olisi. Suuri, aivan varmasti.

Kestävä? Siihen antaa vastauksen vain aika.

Laajemmin tarkasteltuna Korisliiga-kausi 2015/16 näyttää hyvin samankaltaiselta kuin edellinen. Varmoja ennakkosuosikkeja ei ole ja lähestulkoon jokaisella häntäpään joukkueella on mahdollisuudet pudotuspeleihin.

Viime päivien pelaajauutispyörremyrskynsä myötä Bisons on paperilla liigan ykkössuosikki, mutta kahden rinnakkaisen liigan pelaaminen ja mahdolliset tulevat amerikkalaishankinnat nostattavat vielä esille niin monta kysymystä joukkueen koheesiosta ja loppukevään kokoonpanosta, että tilanteesta ei voi sanoa mitään varmaa.

Vuosi sitten näytti siltä, että Kataja Basketin taru olisi kuihtumassa pystyyn, mutta Suomen mestaruus palautti imun Joensuuhun. Matti Nuutinen sopii Teemu Rannikon rinnalle täydellisesti, Tommi Huolila kruunattiin keväällä Korisliigan historian suurimmaksi yllätyssankariksi.

Toiveeni on, että Suomi-koriksen tulevaisuuden takamiehistä joku saa kimmokkeen lähteä Joensuuhun opiskelemaan kahden vuoden ajaksi pelinrakennuksen korkeakoulussa professori Rannikon lähiopastuksessa. Kun samassa joukkueessa vaikuttavat vielä Jukka Toijala ja Petri Virtanen, on parempia olosuhteita vaikea löytää.

Ennakkoon heikentyneimmältä joukkueelta vaikuttaa KTP, jonka kotimaisesta rungosta ovat lähteneet Timo Heinonen, Samuli Vanttaja sekä Jukka Matinen. Toisaalta voisi sanoa, että KTP:n tilanne ei poikkea merkittävästi Katajan vuodentakaisesta, mutta Katajalla oli jo tuolloin sopimus Teemu Rannikon kanssa, joka teki joukkueesta automaattisesti vähintään puolivälierätason joukkueen.

Äkkiseltään kaikki katseet suuntautuvat Joonas Lehtorantaan, jolla on nyt tilaisuus nousta kalifiksi kalifin paikalle ja ottaa Susijengiin ja ammattilaisuralle johtava kvanttiloikka. Lisäksi olen jo parin päivän ajan nähnyt valveunta, jossa Lehtoranta, kaksi kokenutta amerikkalaista, yksi amerikkalainen raakile-rookie sekä Samuel ”Ilmestys” Haanpää muodostavat liigan arvaamattomimman – ja toimiessaan kauniimman – freestyle-hyökkäyksen.

Lisäksi voin jo ennakolta sanoa, että kauden 2015/16 suosikkijoukkueeni tulee olemaan BC Nokia.

Ammattioppilaitoksen palloiluhallin kotiyleisö haistaa verta kuten 20 vuotta sitten ja kokoonpano on rakennettu Kauhajoen Karhun viime vuosien ihanteita noudattaen täyteen nälkäisiä, nuorehkoja miehiä, jotka odottavat mahdollisuuttaan kiusata isompiaan.

Eldar Skamo, Henri Hirvikoski, Joni Herrala, Niko Mattila, Daniel Dolenc duunaripelaajina – kyllä! Olen jo myyty! Vielä kun Shawn Hopkinsin rekrytointisaaga sai onnellisen lopun, ovat kaikki tähtimerkit BC Nokian päällä oikeilla kohdillaan.

Vielä, kun saisivat Kangasalan gigantin, Antti Nikkilän, rekrytoitua jäähyväiskauden ajaksi Korisliigan pelätyimmän kakkossentterin rooliin, tekisin tältä istumalta kunniavalan ja vannoisin suuntaavani täältä kaukaiselta Keskipohjanmaalta Nokialle vähintään kerran tulevan kauden aikana seuraamaan BC Nokian ja Pyrinnön hegemoniakamppailua Titus Channerin, Harri Setälän ja Jussi Kumpulaisen hengessä.

—————————————————————————————————-

HippromoHIPPO TAATILA

(s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

Romaanit

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

Käännökset

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

Tietokirjat

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)
”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

Blogi

”Sörkan Kierkegaard” (http://subutex.blogs.fi)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s