FLOW-TILAA JA HAALARIDUUNIA: EUROOPAN MESTARIN KAATUMISEN ANATOMIA

Koripallo

TEKSTI: HIPPO TAATILA, KUVA: TYTTI NUORAMO

Haluan aloittaa tämänkertaisen ajatusvyyhtini purkamisen kertomalle teille neljä faktaa hyvästä ystävästäni Mihály Csíkszentmihályista (1934-).

1. Kun Mihály oli juuri täyttänyt 13 vuotta, hän pääsi kotikaupunkinsa, silloisen Jugoslavian Rijekan 4H-kerhon stipendillä vierailemaan Kroatian Tasavallan pääkaupungissa, Zagrebissa. Pääkaupungin vilskeeseen päästyään nuorelle Mihálylle tarjoutui tilaisuus mm. tutustua opetusministeriön henkilökuntaan, käydä postimuseossa sekä illastaa bulgarialaisessa ravintolassa. Mikä olennaisinta, Mihálylla kävi Zagrebin vierailunsa aikana tavaton arpaonni; hän voitti paikallisessa bingossa kolme perättäistä arvontaa ja sai viedä lapsuuskotinsa palkintovitriiniin tuliaisiksi täytetyn lehtopöllön, aidon jäljennöksen roomalaisesta dinaarista sekä Ivan Ribarin kipsisen rintakuvan.

2. Parikymppisenä nuorukaisena Mihály tunnettiin ennen kaikkea virtuoosimaisena viheltäjänä. Emigroiduttuaan Jugoslaviasta Yhdysvaltoihin Mihály tämän tästä ällistytti opiskelutovereitaan Chicagon oluttavernoissa vislaamassa nuotilleen Tony Bennettin, Doris Dayn ja Bill Haleyn tuoreimpia iskusävelmiä kertakuulemalla. Kerrotaan, että ennen kandidaatiksi (bachelor) valmistumistaan Mihály olisi jopa käynyt Capitol Recordsin päärakennuksen aulassa vessassa.

3. Yhä tänä päivänä Mihály kuuluu siihen yhdeksän ihmisen kastiin, joka todella ymmärtää, mitä v***a Ghostface Killah oikein yrittää selittää Supreme Clientelellä.

4. Vaikka kolmeen jo kirjoittamaani faktaan on syytä suhtautua merkittävällä varauksellisuudella, on verifioitavissa oleva totuus, että nimenomaan Csíkszentimihalyin ansiosta flow-tilan käsite on popularisoitu tällä vuosituhannella urheilujournalistien, konsulttien, poliitikkojen ja muiden moraalisesti arveluttavien toimijoiden toimesta.

Suomenkielinen Wikipedia määrittelee Flow-tilan seuraavin sanankääntein:

”…tila, jossa ihmisen tietoisuuteen saapuva informaatio on tasapainossa minän tavoitteiden kanssa. Flow-kokemuksen seurauksena minän järjestys on aikaisempaa monimuotoisempi (minän kompleksisuus kasvaa). Flow’ssa psyykkinen energia käytetään ainoastaan tavoitteiden saavuttamiseen.”

Välttääkseni akateemista jargonia pyrin määrittelemään flow-tilan retorisen onanian sijaan mahdollisimman kouriintuntuvin esimerkein.

Flow-tila on sitä, kun historian preliminääreihin huolellisesti valmistautunut ja hyvin yönsä nukkunut abiturientti huomaa lyijykynänsä luistavan uudenkarhealla konseptipaperilla kuin itsestään vailla ponnisteluja, kun hän laatii esseevastausta hattujen sodan vaikutuksesta eurooppalaiseen suurvaltapolitiikkaan 1700-luvun jälkipuoliskolla.

Flow-tila on sitä, kun kansanopistossa käydyn pyöränhuoltokurssin (50€/3 tuntia) ja kahden pyöränhuolto-oppaan itseopiskelun jälkeen aiemmin poropeukalona tunnettu Aki onnistuu huoltamaan Helkamansa jarrupalat ja vaijerit sekä pumpattua talven aikana tyhjiin valuneet renkaat täyteen ilmaa vailla pienintäkään tarvetta luhistua asfaltille itkemään ammattilaiskorjaajan perään.

Flow-tila on sitä, kun vuosikausien ajan toistensa ohi puhunut aviopari ajelee Haikon kartanossa vietetyn unelmaviikonlopun jälkeen riittävän raukeina moottoritietä takaisin kotimannuilleen ja saavuttaa tunnin ja 18 minuutin ajomatkan aikana tilan, jossa he pystyvät kommunikoimaan samoin merkityssisällöin parisuhteensa umpisolmuista vailla tarvetta piiloutua defenssien taakse.

Kaikkien näiden tapausesimerkkien lisäksi flow-tila ilmenee tuon tuosta urheilusuorituksissa, aina Usain Boltin Lontoon olympialaisten sadan metrin juoksusta Wayne Gretzkyn seitsemänteen otteluun vuoden 1994 Stanley Cupin finaalissa. Kuvaillaan ilmiötä sitten ”hurmioksi”, ”Jumalan käden kosketukseksi” tai ”pyörremyrskyksi”, sen sisältö on sama – joukkue tai yksittäinen urheilija ajautuu kuin yliluonnolliseen tilaan, jossa pienen hetken ajan tuntuu siltä kuin hänen olisi mahdoton epäonnistua.

Viimeisin kerta, jolloin olen päässyt todistamaan flow-tilaa, tapahtui Tampereen Hakametsän Pate Mustajärvi Memorial Domessa lauantaina 1. elokuuta, jolloin Suomen miesten koripallomaajoukkue harjasi hallitsevaa Euroopan mestaria ja MM-pronssimitalistia Ranskaa yhdeksän pisteen marginaalilla.

”Susijengi” petasi asemat voitolleen löylyttämällä Ranskaa avausneljänneksellä 22 pisteen marginaalilla ensimmäisen neljänneksen hengästyttävän heittosirkuksensa ansiosta.

Ottelun jälkimainingeissa harmittavan vähälle huomiolle jäi kuitenkin se tosiasia, että
Susijengin avausjakson flow-tila oli vain pieni (vaikkakin merkittävä) osa kokonaisuudesta.

Tosiasiassa Suomen voiton avaintekijät olivat hermeettisen tiivis joukkuepuolustus sekä loppuhetkien kylmä suoritusrutiini. Tätä ei voi korostaa liikaa.

Vedetään vähän takaisin.

Olen seurannut Susijengin edesottamuksia eurokentillä aktiivisesti noin vuosikymmenen ajan ja myönnän heti kättelyssä, että lauantain Ranska-ottelun avausneljännes oli jotakuinkin nautittavinta koripalloa, mitä olen joukkueelta seurannut. Katsokaa pelin alku Areenasta niin kauan kuin se on vielä mahdollista.

Vastaavanlaiseen flow-tilaan Susijengi on yltänyt historiansa aikana esimerkiksi syyskuun 2007 Romania-turpajaisissa, kesän 2011 Liettuan kisojen Bosnia-peijaisissa ja kesän 2012 EM-karsintojen Belgia-bakkanaaleissa, joissa Sasu Salin tukki Jonathan Tabun suun nahkaremmein kiristettävällä punaisella pallolla, sitoi tämän kädet selän taakse ja telkesi kellarikomeroon.

Flow-tila alkaa yleensä lähes varkain.

Tilanne on kuuden pelatun minuutin jälkeen tasan, jolloin Suomi saa parissa perättäishyökkäyksessä leipäheiton koriin. Onnistumisen jälkeen myös puolustus terävöityy, jolloin vastustaja sortuu pallonmenetykseen päätyrajalla ja Suomi juoksee puolinopean toiseen päätyyn. Ja mitä useamman onnistumisen Susijengi saa alle, sitä pahemmin vastustajan peliajatus leviää – ja mitä pahemmin vastustajan peliajatus leviää, sen mahdottomampi Susijengiä on pysäyttää.

Kun Susijengi pääsee flow-tilaan, voi nelinkertainen NBA:n mestari, NBA:n vuoden 2007 finaalien arvokkain pelaaja ja tuore Euroopan mestari Tony Parker ajautua niin pahasti kujalle, että syöttää sivurajasyötön suoraan kentän halki ja toisesta sivurajasta yli.

Saatetaan nähdä sellainen ihme, että koko NBA:ta pelivalmiudellaan maaliskuusta alkaen kohahduttanut Utah Jazzin 216-senttinen Rudy Gobert heittää vapaaheittonsa helaksi ja donkkaa täysin vapaasta paikasta takarautaan Susijengin joukkuepuolustuksen päästyä hänen päänsä sisään. Pahimmassa pyörityksessä koko Ranskan joukkue näytti siltä kuin olisi viettänyt koko perjantain ja lauantain välisen yön Pispalan pulterissa paikallisen pienpanimon Ipaa hörppien.

Kun lauma pääsee flow-tilaan, se on kaunista katsottavaa, kenties parhaimmillaan kauneinta koripalloa koko Euroopassa. Mutta tässä on asian ydin: siinä, missä flow-tila on ollut Susijengille taannoisina vuosina elinehto, se alkaa vähitellen olla vain yksi ase lisää arsenaalissa.

Ottelun viimeisen 30 minuutin aikana Suomi heitti 23 kolmen pisteen heittoyrityksestä vain kaksi sisään – ja voitti hallitsevan Euroopan mestarin siitä huolimatta. Ja olen varma, että vaikka Suomen Ranska-ottelun avausneljänneksen kahdeksan onnistunutta kolmosta olisi jaettu tasan neljälle neljännekselle, ottelu olisi silti päättynyt niin kuin päättyi.

Toki, Ranska oli kaukana parhaastaan. Niin oli Susijengikin. Vaikka Ranska rynni 22 pisteen takaa päätösminuuteilla kolmen pisteen päähän, en kertaakaan kiemurrellut pressituolillani, että näinkö tässä taas käy. Olin varma siitä, että konsepti pitää ja rutiini kestää.

Susijengistä on kasvanut tämän vuosikymmenen aikana niin hyvä joukkue, että hyvän rutiinitason puolustuspelaaminen ja seiska puolen heittoilta voivat riittää Euroopan mestarin kaatoon.

Kyllä – paperilla Suomi lähtee ainakin toisen puolen vuosikymmenen ajan otteluihin Euroopan kärkimaita vastaan altavastaajana, mutta silti olemme päätyneet järisyttävän kauas niistä ajoista, jolloin Susijengi on lähtenyt jokaiseen A-divisioonaotteluun haastajana.

Tämä ei tarkoita, etteikö Susijengillä saisi olla haastajan identiteettiä. Se on eri asia. Haastajan identiteetti on joukkueen tärkeimpiä voimavaroja. Viime vuosien ajan Susijengi on onnistunut ihailtavasti ylläpitämään identiteettiään ulkoisista tekijöistä riippumatta, mutta olemme lähestymässä aikaa, jolloin siitä on tulossa merkittävästi vaikeampaa.

Lauantain jälkeen olen havainnut ajautuvani suuriin vaikeuksiin yrittäessäni asettaa Ranska-voittoa oikeisiin mittasuhteisiin.

Mitä tapahtuisikaan, jos Espanjan futismaajoukkue saapuisi Olympiastadionille valmistavaan maaotteluun Huuhkajia vastaan, Huuhkajat aloittaisi matsin kolmella hurmosmaalilla ja kilpikonnapuolustukseen turvauduttuaan onnistuisi luutimaan Espanjaa voitoin 3-2?

Varmaa on, että Jari Litmanen, Mixu Paatelainen ja Sami Hyypiä saisivat täyttää kalenterinsa televisio- ja lehtihaastatteluilla seuraavan kuukauden ajan. FutisForum-aktiivit torppaisivat heti matsin tauottua Paavo Nurmen patsaan kumoon ja yrittäisivät tunkeutua Huuhkajien pukukoppiin ottaakseen väkisin Teemu Pukin jalasta kipsivalun vaskipatsasta varten.

Jari Porttila muuttuisi MTV:n Tulosruudun suorassa lähetyksessä silkasta innosta vesihöyrypatsaaksi. Urheilusanomat ja Urheilulehti pyyhkäisisivät kaikki muut urheilulajit lehden sivuilta seuraavan viikon numeroistaan. Ylen Jälkiviisaat vertaisi voittoa vuosien ’95 ja ’11 lätkämestaruuksiin, Mika Häkkisen ensimmäiseen F1-mestaruuteen sekä Lasse Virénin Münchenin sisujuoksuun.

Vuotta myöhemmin Ilta-Sanomat julkaisisi Karjala– ja Vapaussota -erikoisnumeroidensa välissä Olympiastadionin ihme -muistelonumeron höystettynä 24-sivuisella ”näin ottelu eteni minuutti minuutilta” -erikoisreportaasilla ja Roman Eremenkon aidonkokoisella pahvikuvalla. Kirjamessuilla aiheesta julkaistaisiin kolme toistensa kanssa kilpailevaa kirjaa isänpäivämarkkinoille.

Mutta kun Suomi voittaa koriksessa hallitsevan Euroopan mestarin… no niin.

Ei, ei – en tietenkään ryhdy marttyyriksi. Voitto sai jotakuinkin kaikissa muissa medioissa ansaitsemansa huomion, matsia seurasi tapahtumia pullistelleen Mansesterin sisäpalloilupyhätössä yli 7,000 katsojaa ja Susijengin saama mediahuomio on ollut Slovenian kisoista alkaen huomattavaa.

Jostain pitää löytää keskitie – ei pidä hehkuttaa liikaa, muttei kuitenkaan lähteä suomalaiskansallisesti muistuttelemaan Boris Diaw’n, Nicolas Batum’n ja Nando De Colon poissaoloista (ei Susijengikään lähtenyt matsiin pyytelemään anteeksi rotaatiojätkien Junnu Leen, Teemu Rannikon ja Matti Nuutisen poissaoloa).

Liiallista hehkutusta tulee välttää siksikin, että arvokisoihin valmistavat maaottelut ovat useimmiten testialustoja, joissa voitosta toki pelataan tosimielellä, mutta joiden pääasiallinen funktio on testata, miten joukkue kehittyy arvokisoihin valmistavan leirityksensä aikana.

Kuten Ranskan päävalmentaja Vincent Collet huomauttikin, hän halusi peluuttaa isoa viisikkoa Suomea vastaan siitäkin huolimatta, että mammuttijoukkueella Susijengin puolustusta vastaan pelaaminen on lähestulkoon itsemurha – Collet tahtoi käyttää tarjoutuneen tilaisuuden testatakseen käytännössä ison viisikon toimintaa.

Ja silti, kaikesta tästä huolimatta, lauantain maaottelu oli ”tosipeli” ja sen merkitys suomalaiselle koripallolle oli valtaisa.

Kuten Henrik Dettmann totesikin, Ranska olisi voinut jäädä kotimaahansa pelaamaan täyteen myydyille katsomoille, missä tilausta olisi taatusti ollut. Sen sijaan he ottivat suunnakseen Pirkanmaan, pelasivat täyden katsomon edessä voitosta, myönsivät tappionsa paremmalleen ja muistuttivat laajemminkin eurooppalaista koripalloväkeä siitä, kuinka hyvä koripallomaajoukkue Suomella on kasassa.

Vielä kun suomalaisetkin laajemmassa mittakaavassa sekä tiedostaisivat sen että ymmärtäisivät olla pitämättä sitä itsestäänselvyytenä.

Joitain huomioita pelaajista.

Erik Murphyn itsevarmaa ja tehokasta pelaamista katsoessani saatoin miettiä vain kahta asiaa.

A) Eurooppa tulee olemaan täydellinen ympäristö Murphyn pelitavalle ja B) en tiedä, mitä ihmettä NBA:n fysiikkavalmentajat ja ravintoneuvojat sotkevat taalaliigan pelaajien proteiinipirtelöihin.

Viime kesänä Murphy oli kelpo vahvistus susiremmiin, mutta hänen liikkumisensa näytti häkellyttävän raskaalta hänen ikäänsä nähden. Nyt kaverin molemmista jaloista näyttää sulaneen keskiverron kahvakuulan verran painoa pois. Nykymallissaan Erik näyttää juuri siltä Hanno Möttölän pelilliseltä manttelinperijältä, minä häntä on markkinoitu.

Erkin jälkeen Susijengin kehittyneimmän pelaajan viirin ansaitsee kaappinsa oveen Sasu Saliin. Kesän 2010 EM-karsintojen ”streaky shooterina” remmiin noussut Sasu on sittemmin kerännyt mainetta roskisdyykkarina ja hiillostajana, mutta ACB-liigaan päästyään kaverin suoritustaso on noussut taas asteen.

Ilo on myös havaita, että Teemu Rannikon ollessa sivussa Sasu on se pelaaja, jolta tulee jengin kokeneimmat likaisen vanhan äijän temput – enkä viittaa tällä Bill Cosbyyn vaan siihen, kuinka Sasu vaistomaisesti onnistui ”ihan vahingossa” työntämään kätensä Tony Parkerin kainaloon tai esittämään Kuoleva Roomeo -performanssinsa joka kerta Joffrey Lauvergnen skriiniä kohti juostuaan.

(Olen ihan varma, että jos kaikkien EM-kisajoukkueiden pelaajilta kerättäisiin jokin ”top 5 pelaajaa, joita pitäisi leipoa turpaan”-lista, Sasu olisi äänestyksen kärkisijoilla.)

Mitä Petteri Koposeen tulee, mikään ei enää yllätä minua. Kesä toisensa jälkeen Koponen saapuu Susijengin leiritykseen ja on lisännyt arsenaaliinsa jotain sellaista, mitä siellä ei ole aiemmin ollut. Tällä kertaa kiinnitin huomion Petskun tahdinmuutospeliin; neljä tai viisi kertaa Koponen pysähtyi täydessä vauhdissa kuin seinään, kiersi pallon selkänsä takaa tai jalkojensa alta pistäen puolustajansa rullaluistimille ja vaihtoi ajolinjaa. Eikä suomalaisilla ole vieläkään käsitystä siitä, kuinka käsittämättömän hyvä pelaaja Koponen on.

Jamar Wilson toi Koposen pelaamiseen juuri sitä vapautta ja paineettomuutta, mitä odotinkin. Wilson-Koponen-tutkapari takakentällä levitti Susijengin peliä lupauksia herättävästi ja vaikka Wilson aika ajoin sortui pää kainalossa ryntäilyyn molemmissa päissä kenttää, tässä vaiheessa laskisin paljon debyyttiottelun höyryjen piikkiin. 1990-luvun loppupuoliskolla syntyneiden prospektien esiinnousua odotellessa Jamarista tulee olemaan käsittämättömän paljon iloa joukkueelle.

(Enkä muista olleeni pitkään aikaan yhtä fiiliksissä pelaajan puolesta kuin kolmannella neljänneksellä, kun Jamar päätti pallonriistonsa donkkiin ja repesi tuuletuksiin oman vaihtopenkin edessä.)

Historiaa tuntemattomat olivat Bilbaossa myymässä Tuukka Kottia liimatehtaalle, mutta Ranskaa vastaan Tuukka näytti jälleen kerran, että ikävuosista huolimatta hänelle on aina lokero Susijengi-konseptissa. Juuri, kun Ranska pääsi tuntumaan, Kotti pelasti tilanteen kahdella oikein vainutulla puolustuspään urotyöllä.

(Mystinen Kottiin liittyvä yksityiskohta on muuten kautta historian ollut se, että hän on pelannut aina parhaat ottelunsa aloitusviikon miehenä. Tällä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että Kotilta kestää aina hetken saada ottelun temposta kiinni, mutta aloitusviisikosta käsin se on helpompaa.)

Hanno Möttölän ja Kimmo Muurisen siirryttyä eturivistä katsomoon Dettmann antoi demokraattisesti peliaikaa Ville Kaunistolle ja Carl Lindbomille, joista minun matematiikkani mukaisesti toiselle on tiedossa paikka Ranskan kisoissa. Molemmat yllättivät positiivisesti suoritusvalmiudellaan.

Kaunisto pelasi paineettomasti ja onnistui osoittamaan luontaista pallovainuaan ja pelisilmäänsä pariin otteeseen. Lindbom piti puolestaan ihailtavasti päänsä kasassa, vaikka tulikin heti aluksi pari kertaa Lauvergnen niistämäksi. Pelin edetessä Calle kasvoi palaseksi joukkuepuolustusta ja haki rutiinipaikkojaan varmuudella – jopa korin läheisyydestä.

Parikymppisten nuorten miesten osastolla parhaiten joukkueen hengen näytti sisäistäneen Alexander Madsen, joka vietti vaihtopenkillä enemmän aikaa tuuletellen kuin istuen.

Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki kolmannen neljänneksen tilanne, jossa Koposen syöttö selän takaa ei tavoittanut Wilsonia, vaan pompahti sivurajasta yli. Dettmannin pyytämän aikalisän jälkeen Madsen käveli itsekseen sadattelevan Kenraali Koposen tykö taputtaen ja kehotti kuuluvasti joukkueen ykköstykkiä pitämään pään pystyssä.

Jo pelkästään tuo asenne voi riittää kisoihin asti.

Vielä jokunen hajahuomio.

Illan komedia-annos nähtiin puolisen tuntia ennen matsin alkua, kun Susijengi valmistautui juoksemaan pukukopista kentälle.

U20-maajoukkueesta komeettana susirinkiin noussut Madsen karautti kuin Red Bull -tippaletkusta karanneena into piukeana kenttää kohti ja tajusi vasta sivurajan tuntumassa katsoa taaksepäin, missä kapteeni Hans Wuff pidätteli pitkillä lonkeroillaan muuta joukkoa takanaan virne suupielissään.

Huff on sisäistänyt kapteenin kymmenestä käskystä yhden tärkeimmistä: Uunota rookie-pelaajia aina, kun voit.

Kun Susijengi piti pari viikkoa sitten Kisakalliossa mediapäivää, Petteri Koponen luonnehti leukaperiään peittävää varjoa ”isäparraksi”. Itselleni tuli ensimmäiseksi mieleen Ridge Forresterin huoliparta viiden jakson sydänsurujen ajan.

Susijengiltä kesti jotakuinkin kesän 2012 EM-karsintoihin asti oppia vetämään Maamme-laulu jollain muulla tyylilajilla kuin partaanmutinalla. Sitäkin suurempi ilo oli nähdä Jammu Wilson tulkitsemassa Julius Krohnin ja Paavo Cajanderin J.L. Runeberg -suomennosta tavattomalla ilolla ja liikutuksella.

Vielä pari sanaa Petteri Koposen virtuoosimaisuudesta: 40% kolmen pisteen heittäjän kuudesta kolmosyritystä jokainen osui rautoihin, eikä se näkynyt missään. Koposen puolustus, pelinjohto ja pallonkäsittely olivat eliittitasolla. Vielä Liettuan kisoissa kehno heittoilta saattoi ajoittain sekoittaa Koposen pelin, mutta tähän päivään tultuaan kaveri on kasvanut niihin mittoihin, että hän ymmärtää kykenevänsä auttamaan joukkuetta monella muullakin tavalla.

En tahdo ottaa turhan jyrkkää kantaa kisakoneeseen kipuavien pelaajien kokoonpanoon, mutta olisi kiehtovaa nähdä Ville Kaunisto pelaamassa Montpellierissä – etenkin siinä kontekstissa, että Kaunisto on pelannut ammatikseen Ranskan kakkos- ja kolmosliigoissa. Vaikka vertaus on ontuva, tämä olisi suurin piirtein sama kuin Bilbaossa USA:n maajoukkueeseen olisi mahtunut amerikkalaispelaaja, joka on kotiutunut viime vuosien aikana eteläisen alueen miesten kakkosdivariin.

En voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten Collet otti Tony Parkerin vaihtoon runsas minuutti ennen lauantain ottelun loppua. En sano tähän muuta.

Kun lauantai 5. syyskuuta koittaa ja Ranska isännöi Suomea Montpellierissä EM-kisojen alkulohkon avausottelussa, vaatimaton arvioni on, että kotijoukkue tulee kentälle kohtuullisen närkästyneenä ja kovaa. Varmaa on myös, että paineet ovat Ranskalla.

—————————————————————————————————-

Hippromo

HIPPO TAATILA

(s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

Romaanit

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

Käännökset

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

Tietokirjat

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)
”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

Blogi

”Sörkan Kierkegaard” (http://subutex.blogs.fi)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s