PROSESSISTA, KEHITYKSESTÄ JA POTENTIAALISTA: FRAGMENTTEJA SUSIJENGIN KESÄSTÄ 2015

Koripallo

Sudet_palaveeraa-tn

TEKSTI: HIPPO TAATILA, KUVA: TYTTI NUORAMO

No niin, tässä sitä ollaan.

Vain viikko sen jälkeen, kun työnsin Henri Inkin suurieleisesti ja jumalattoman metelin saattelemana estradilta alas ja uhosin teatraalisesti kirjoittavani Suomi-koriksesta täysin ennennäkemätöntä legendaa Remingtonin näppäimiä säästelemättä, turvaudun konservatiivisimpaan mahdolliseen ratkaisuun ja otan käsittelyyn Suomen miesten koripallomaajoukkueen nykytilan.

Ennen kuin heitän Väyryseltä ja Soinilta hyyräämäni kääntötakin hartioilleni ja alan luennoida, on minun uskottavuussyistä avata lyhykäisesti koripallotaustaani Koripalloliiton propagandaosaston ulkopuolella. Enhän missään nimessä tahdo, että kukaan kanssani pressilehtereillä istuskeleva saisi sellaista käsitystä, että tässä ihan ummikkona lajia katsellaan.

(Nostalgiasta ja kainalopieruista kiinnostumattomat voivat skipata seuraavat rivit ja siirtyä suoraan asiaan.)

A) Aloitin valmentajanurani 8-luokkalaisena, 163-senttisenä tissiposkena syyskuussa 1995 Loimaan Korikonkarien mikropoikien apukoutsina, enkä suotta: ensimmäisten juniorivalmennettavieni kastiin kuului mm. myöhemmin Suomen mestaruuden Bisonsissa voittanut Jani Kivinen (jonka pelaajauran saavutukset lasken yksinoikeudella omiksi ansioikseni. Tuskin olisi ollut Janista kannattelemaan Pantteri-patsasta keväällä 2012, jos hänellä ei olisi ollut niin perhanan hyvää junnuvalmentajaa mikropojissa kaudella 1995/96.)

Kroonisesta valmentajapulasta yhä edelleen kärsivällä maalaisseuralla on kolme kriteeriä läntisen alueen valmentajakoulutukseen lähetettäville: nisäkäs, elossa ja kiinnostunut koriksesta. Täytin nämä kriteerit ja mahduin joukkoon iloiseen.

B) Marraskuussa 1995 verhouduin ensi kertaa LoKoKon B-poikien kakkosjoukkueen sinivalkoiseen peliasuun ja räjäytin 18-päisen kotiyleisön aaltoihin upottamalla urani avauspisteet hegemoniaottelussa Valkeakoskea vastaan. Pisteeni syntyivät levyn kautta heitetyllä kolmosella jenkkisiili hiestä kiillellen. Joukkueemme kovin jätkä oli muuten Tabermanin Jussi, joka veti alkulämmittelyt Cradle of Filthin Dead Girls Don’t Say No -paidassa.

C) Pelaajaurani (läntisen alueen ’80-’82 syntyneiden poikien I ja II divisioonat 1995–98, läntisen alueen miesten IV ja V divisioonat 1998–2001, yksi ottelu läntisen alueen miesten II divisioonaa 2000, eteläisen alueen III divisioona 2003–04) pääsin yrittämään vapaaheittoa 14 kertaa. Kivitettyäni ensimmäiset kolmetoista yritystä päätin heittää 14. yritykseni kuulantyöntötekniikalla respektinä Mika Halvarille. Se meni koriin.

D) Valmentajaurani (1995–97, 1998–2000) kohokohdaksi voidaan objektiivisesti laskea minipoikien aluepronssi 1999. Itse muistelen suuremmalla lämmöllä LoKoKon ’87-poikien 35–131-tappiota ToPon ’87 syntyneille syksyn ’99 C-poikien Nuori Suomi Koris Cupissa. Neljännellä jaksolla käännyin ToPon valmentajaa kohti ja huusin epätoivoni vimmassa: ”Olisiko teoriassa mahdollista, että päästäisitte meidät säälistä yhden kerran puolenkentän yli?” Ei ollut.

E) Kevättalvella 2004 väänsin puolivahingossa eteläistä kolmosta viiden matsin verran. Eräs Suomen mestaruuksia voittanut ja miesten maajoukkueessakin pelannut veteraanitakamies turhautui tuolloin nopean hyökkäyksen sabotoineeseen virheeseeni niin, että viskaisi minua metrin päästä pallolla kupoliin ja huusi: ”saat turpaas!” Se hetki oli todella täynnä taikaa.

F) Pelitossuni ripustin naulaan kesän 2007 Delfin Basketiin, missä pelasin Pen Island Basketballin riveissä. Viimeiseksi jääneessä ottelussani yksin läpi päässyt Arsene Towa pelästyi psykologiseksi sodankäynniksi tarkoitettua taisteluhuutoani niin paljon, että sössi donkkinsa eturautaan. Toki tuomarit kompensoivat tätä langettamalla minulle teknisen virheen.

Näiden toteamusten myötä toivon hiljentäväni mahdollisesti viriävän keskustelun siitä, ettei minulla ole lajitaustaa tahi kompetenssia, enkä olisi siten kykenevä ottamaan kantaa huippu-urheiluun.

Suuren ajattelijan Ali G.:n sanoin: Stop playa-hatin’, yo.

Siispä asiaan.

Aina siitä lähtien, kun Henrik Dettmann kiinnitettiin Koripalloliiton Eiserner Kanzlerin virkaan, on hän korostanut maajoukkuetoiminnan prosessinomaisuutta.

Koska olen omasta tiedottajan pestistäni käsin kirjoittanut Suomen miesten maajoukkueesta nimenomaan joukkueena, joka elää tietyssä kehitysprosessin vaiheessa, turhaudun nopeasti maajoukkuetta koskevaan julkiseen keskusteluun.

Uskon, että vaikka en olisi koskaan päätynyt Koripalloliiton palkkalistoille, kokisin samaa turhautumisen tunnetta nähdessäni, kuinka yleisesti keskustelu perustuu pääasiassa paniikkireaktioiden herättämälle ”kaikki pitää muuttaa heti”-tunteelle höystettynä provokaatioilla ja asioiden tahallisella väärinymmärtämisellä.

Prosessista kirjoittaessani kirjoitan siitä, että joukkue on jatkuvasti liikkeessä (rotaatio, kokoonpano, sisäiset voimasuhteet), ja että joukkueelle asetetaan konkreettinen, mutta mustien joutsenten olemassaolosta johtuen riittävän epämääräisesti ajoitettu pitkän tähtäimen tavoite. Tämän tavoitteen toteutumista tarkastellaan lyhyellä aikajänteellä välitavoitteiden muodossa.

Lisäksi olennainen osa prosessia on se, että näennäinen askel taaksepäin voidaan hyväksyä, jos jokaista taaksepäin otettua askelta seuraa pidempi kehitysaskel. (Kirjoitan näennäisestä taka-askelesta juuri siksi, että ns. ”tappiokesän” [2010] aikana joukkue saattaa ottaa ratkaisevia kehitysaskelia, joiden merkitys ilmenee kokonaisuudessaan vasta pari vuotta myöhemmin.)

Mitä Susijengiin tulee, kehitys on kulkenut kark’easti hahmotellen seuraavaa reittiä: Ydinryhmän sitouttaminen -> uusien toimintatapojen iskostaminen ydinryhmään -> nousu B-divisioonasta A-divisioonaan -> yksittäiset voitot A-divisioonassa -> EM-kisapaikka -> EM-jatkosarjapaikka.

Käynnissä on nyt Dettmannin 12. perättäinen päävalmentajakesä ja puheeksi on nostettu jälleen – ja tietoisesti – arvokisamitali, jonka Dettmann otti keskusteluun ensimmäisen kerran Liettuan EM-kisojen jälkeen 2011. Tämä on olennainen osa prosessia: nostaa rimaa vähitellen ja valaa aiemmat saavutukset osaksi pohjaa, josta ponnistaa tulevia saavutuksia kohti.

Jos vertaan miesten maajoukkueen toimintaa kokonaisuutena kesällä 2014 vaikkapa B-divisioonakesään 2007, voidaan sanoa toiminnan organisoituneen hätkähdyttävästi. Susijengin toimintaa hiotaan jatkuvasti ruohonjuuritasolla niin, että sitä on vaikea ulkopuolelta huomata ennen kuin pitkällinen muutos on jo tapahtunut. Itse olen ollut vuosien aikana erityisen vaikuttunut paitsi joukkueen sisäisen vastuunjaon toimivuudesta niin pelaajistossa kuin valmennusjohdossakin, myös siitä, kuinka rohkeasti teoriassa toimivia ratkaisuja testataan harjoitussalissa ja kentällä. Kuten jokainen sotilasmestari jaksaa mainita, lihasmuisti on paras muisti ja virheoppiminen paras mahdollinen oppimisen malli – mikään ei korvaa Siperiaa opettajana.

Dettmann on valinnut maajoukkuetoiminnan muodoksi pitkän tähtäimen prosessin todennäköisesti juuri resurssisyistä: Suomella ei ole käytössään samanlaista pelaaja-arsenaalia tai rahavarantoa kuin vaikkapa Espanjalla, Venäjällä tai Ranskalla. Toisaalta isoissakin maissa on nähty ”prosessivalmentajia”, jotka ovat tehneet vakuuttavaa jälkeä tahoillaan, kuten Mike Krzyzewski (USA 2006-) tai Dusan Ivkovic (Serbia 2008–13).

Prosessin edetessä ja kasvaessa myös resurssit, huomio ja odotukset ovat kasvaneet, ja kaikesta tästä on vain ja ainoastaan hyötyä vuosikymmenen taitetta kohti elettäessä. Samalla vahvistuvat rakenteet, eikä koko rakennelmaa tarvitse rakentaa uudelleen alusta kun vääjäämätön jonain päivänä tapahtuu ja valmennusjohdossa tapahtuu soihdunvaihto.

Prosessia lähes alusta asti seuranneena voin todeta Dettmannin pelanneen tietoista uhkapeliä ja voittaneen. Loukkaantumiset, väärään aikaan tulleet tappiot tai työnantajan kärsimättömyys olisivat voineet keskeyttää prosessin jo muutamaan otteeseen, mutta mitä kauemmin se on jatkunut, sitä vahvemman jalansijan Dettmann ideoineen on maajoukkueen peräsimessä saanut. Pienten resurssien koripallomaassa on ollut ”varaa” sosiologiseen kokeeseen, joka tuskin olisi mennyt edes idean tasolla läpi jo mainitsemissani suurissa koripallomaissa.

Ja ettei tämä touhu menisi nyt ihan liian vakavaksi, kutsutaan tässä vaiheessa studion ikioma maskotti Hermanni Hiiri paikalle.

Kuten psykoanalyyttisen rasittavaksi kehkeytynyt neitsytkirjoitukseni kokemuksistani Bilbaossa saattoi saada potentiaaliset lukijani huomaamaan, Susijengin karsiutuminen Espanjan MM-alkulohkosta ei herättänyt minussa suuria tunnekuohuja. Osittain tämä johtui burnoutista ja osittain käsityksistäni prosessin luonteesta.

Kun seuraa vuosikausia korista työkseen, oppii suodattamaan arvoturnausten tapahtumat kylmän loogisen filtterin läpi ja käsittää, että ne pallot, jotka pomppivat Suomelle EM-kisoissa, eivät välttämättä pompi Suomelle MM-kisoissa. Joku matemaattisesti orientoituneempi saattaisi kyetä ilmaisemaan tämän luonnontieteiden kielellä, mutta minä olen uskontotieteilijä, enkä veny loogiseen ajatteluun, kun on kirjahylly täynnä Gurdjieffia, Steineria ja muita piipaa-ukkoja.

Kun Bilbaon matsit oli taputeltu, törmäsin foorumeilla tuttuun, turvalliseen keskusteluun, jonka mielestä Dettmannin pitää erota, MM-joukkueen pelaajien pitää erota, villi kortti -prosessiin osallistuneiden toimijoiden pitäisi tulla hintalapun kanssa kaapista ja erota, sun mutsis ja faijas pitäis erota ja kirkosta pitäisi erota, ainakin jos Päivi Räsänen esiintyy A2-illassa.

Siksipä luin ilolla Hanno Möttölän puheenvuoroja MM-turnauksen jälkeen. Joukkueen eläköitynyt kapteeni asetti arvokisojen tapahtumat kontekstiinsa ja totesi heti ykskantaan, että Susijengillä oli teoriassa olemassa suora väylä välieriin asti, mutta tosipaikassa joukkue alisuoritti tällä kertaa.

Tässä oli kyse nimenomaan todennäköisyyksistä ja pelin arvaamattomuudesta.

Jos puhumme Turkki-pelistä, mitä jos Cenk Akyol olisi pistänyt tasoituskolmosensa rautaan? Mitä jos Suomen pelaajat olisivat rikkoneet varsinaisen peliajan viimeisessä puolustukseen paluussa kolmen pisteen johtoasemassa? Mitä jos maajoukkueurallaan 81,9% vaparinsa kairannut Petteri Koponen olisi laittanut Akyolin kolmosta edeltäneessä tilanteessa toisen vapareistaan sisään? Kaikki on millipeliä, ja kuten kaaosteoriassakin todetaan, perhosen siiven isku Tokiossa saattaa aiheuttaa Mamban konsertin Riihimäellä.

Samalla jääkylmän loogisella sävyllä voisi todeta, että kesän ’13 EM-kisojen Eximian arvoisesta alkulohkosuorituksesta oli Suomelle lopulta valitettavan vähän iloa, koska peli tökki nimenomaan väärää vastustajaa, eli Italiaa, vastaan. Niin Liettuan (’11) kuin Sloveniankin (’13) kisojen päätteeksi Susijengin sijoitus oli yhdeksäs, mutta kukaan ei voi olla niin kännissä, että väittäisi Liettuan kisajoukkuetta noista kahdesta jengistä paremmaksi.

Vaikka Bilbaossa päänsisäiset mörököllini estivät minua iloitsemasta Susijengin toisen puoliajan taistelusta Uutta-Seelantia vastaan avauspuoliskon naamajarrutuksen jälkeen, osasin jälkikäteen asettaa matsin oikeaan perspektiiviinsä: käytännössä kyse oli Sloveniassa pelatun Suomi-Venäjä-matsin toisinto, joka tällä kertaa päättyi toisin päin.

Jos Teemu Rannikko-Gerald Lee Junior-akselin pick and rollit olisivat auttaneet Susijengin 20 pinnan takaa ohi Uuden-Seelannin ja neljännesvälieriin, olisi joukkue lähtenyt neljännesvälierään Liettuaa vastaan aivan uusilla jaloilla.

Perustelu: muistatte varmaan, minkälainen lataus Susijengillä oli Kreikkaa vastaan Venäjä-voiton jälkeisenä päivänä Koperissa? Muistatte, kuinka Koponen käsitteli Vassilis Spanoulista kuten Ramsay Snow käsitteli Theon Greyjoyta Game of Thronesin kolmoskaudella? Muistatte varmaan, kuinka lauloin Kreikan pääkoutsille Arttu Wiskarin Mökkitietä kahden penkkirivin päästä? Ette? No, mutta kuitenkin.

Comeback-voitto Uudesta-Seelannista ja nappisuoritus Liettuaa vastaan neljännesvälierästä, niin Espanjan kisat olisivat jääneet mieleen yhtenä Suomi-koriksen kaikkien aikojen saavutuksista. Sen sijaan matsit päättyivät alkusarjaan ja kotiinpaluun jälkeen alkoi möykkä Susijengin joutsenlaulusta, joukkueen sulamisesta tiukoilla hetkillä, valmentajanvaihdoksesta, villin kortin todellisista kustannuksista ja ties mistä.

Mutta se on pelin luonne. Karavaani kulkee, koirat haukkuu, peto on irti, mandoliinin rinkan päällä saan kulkemaan ja prosessi etenee.

Palautetaanpa mieleen tilanne kesältä 2004, jolloin Dettmann taustajengeineen aloitti äärettömän skeptisismin vallitessa proggiksensa Suomen korismaajoukkueen perässä.

Shawn Huff oli 20-vuotias, Tuukka Kotti ja Kimmo Muurinen 23-vuotiaita. Jengin kulmakiviä olivat Hanno Möttölä, Teemu Rannikko, Petri Virtanen, Antti Nikkilä ja Jukka ”Toni Yli-Jani” Matinen. Ensimmäiset pelaajat huippulahjakkaasta ’86 syntyneiden ikäluokasta otettiin leiritykseen kasvamaan korkoa. Odotukset olivat korkealla, mutta kyseisestä ikäluokasta maajoukkueen rotaatioon nousi lopulta kaksi miestä.

(Kesän 2015 maajoukkuerinkiin nimetyistä pelaajista Sasu Salin hurmasi mimmejä kutosluokkalaisena pellavapäänä Malmin Novalla ja Lauri Markkanen käveli Turtles-reppu keikkuen ekalle luokalle tenttaamaan Aapiskukkoa.)

Matinen pelasi viimeiseksi jääneet maaottelunsa kesällä ’08, Virtanen päätti pelaajauransa Liettuan skaboihin ’11. Viime kesänä ulvoivat susina viimeistä kertaa Muurinen, Möttölä ja Nikkilä. Tänä kesänä Rannikko toipuu sormioperaatiosta ja näyttää siltä, että edessä on hänen osaltaan välikesä.

Vanhojen, hyvien aikojen haikailu ja kaiken kattava kulttuurikonservatismi alkoi jo Slovenian kisojen jälkeen. Tuolloin Ilta-Sanomissa julkaistiin aukeaman kokoinen valitusvirsi siitä, kuinka Suomi-koriksen ”kultainen ikäluokka” on vaipumassa historian hämäriin, eikä toista vastaavaa ole tulossa.

Niin, tai sitten voi prosessin luonnetta korostaen todeta, että yksi pelaajapolvi on siirtynyt eturivin kautta rajattujen roolien kautta sivuun.

Taivastelijoille todettakoon, että Montpellieriin lähdettäessä joukkueella ei ole pienintäkään hätää.

Koponen on jo nyt NBA-tasoa, Erik Murphy vähintään Euroliiga-tasoa. Lee ja Salin ottivat keväällä ison harppauksen eteenpäin siirtymällä Espanjaan ja molemmat ovat 30 minuutin jätkiä Eurocupissa. Tuukka Kotti on pelannut jengissä niin kauan, että pystyy operoimaan vielä pari kesää vahvuuksillaan vaihdosta tulevana pakkipään duunarina, jonka vorssalainen polfihypäri yllättää Euroliigan miljoonamiehet ajoittain.

Jamar Wilson on EM-tasolla eliittivaihtoehto kakkospointiksi. Shawn Huff pelasi yli 25 minuuttia matsia kohden Saksan Bundesliigan playoff-jengissä ja Mikko Koivisto olisi pelannut saman verran, jos ei olisi ollut syksystä asti klesana. Kärkikahdeksikon rinnalle voisi ehkä vielä nostaa yhdeksäntenä Matti Nuutisen, jolle olisin suonut enemmän peliaikaa Bilbaossa, ja joka vakuutti minut kansainvälisen tason potentiaalistaan syksyn VTB-matseissa. Pysy ehjänä, Mäyrä!

Kyllä – Möttölä, Muurinen ja Nikkilä ovat maajoukkuetasolla mennyttä eikä Rannikkokaan enää nuorene jos vielä kentille palaa, mutta kyse ei ole Lothlórienin haltioista, jotka Sauronin vahvistuessa lähtevät länteen ja vähenevät, vaan luonnollisesta siirtymästä, joka on osa prosessia.

Jengin ydin on täynnä parhaassa peli-iässään olevia tai sitä lähestyviä pelaajia ja yleisö tuskin edes vielä tässä vaiheessa ymmärtää, kuinka paljon Wilson vie paineita Koposelta läsnäolollaan.

Ja mitä tulevaisuuteen tulee, parhaat ajat ovat vielä edessä.

Ilta-Sanomien taannoiset valitusvirret ”kultaisesta ikäluokasta” pitävät toki siinä mielessä paikkansa, että Susijengin nosti B-divisioonasta EM-kisojen yhdeksännelle sijalle ja MM-kisoihin tietty pelaajarunko. Tähän pelaajarunkoon on kuitenkin prosessin myötä kasvanut vuosi vuodelta uusia jätkiä rotaatioon: Juha Sten 2005, Koponen ja Tuomas Iisalo 2006, Koivisto 2007, Samuel Haanpää 2008, Lee 2009, Salin ja Vesa Mäkäläinen 2010, Nuutinen ja Roope Ahonen 2012.

Kuten lista näyttää, kyse ei ole shokkiterapiasta, jossa viisikollinen 32-vuotiaita tiputetaan kertarysäyksellä ringin ulkopuolille ja tilalle nostetaan samanlainen viisikollinen 20-vuotiaita.

Jos Susijengi ei karsiudu alkulohkovaiheessa EM-kisoista (kuten on todennäköistä) eikä myöskään etene olympiakarsintoihin, ensi kesänä ei pelata arvokisoja eikä EM-karsintoja. Tällöin Ranskan kisojen viimeisen ottelun ja kesän 2017 ensimmäisen ottelun välille tulee melkein kahden vuoden tauko, ja nuorten pelaajien perspektiivistä kahden vuoden matka on valtava.

Nykytilanne ja mahdollinen tauko ovat erityisen jännittävä vaihe prosessissa, koska Susijengi on matkalla uuteen aikakauteen, josta on puhuttu kuiskaillen kulisseissa jo vuosien ajan.

Ateenan kesän 1995 EM-kisojen aikaan – silloin, kun Saku Pehkonen ja Martti Kuisma pelasivat yatzya kreikkalaisen hotellin uima-altaalla bisset käsissä Eurosportin EM-kisamainoksessa – Dettmann visioi siitä, kuinka 10–20 vuoden päästä maailman parhaat maajoukkueet koostuvat parista isosta pelinrakentajasta sekä useista 200-210cm pitkistä fyysisistä, heitto- ja pallonkäsittelytaitoisista atleeteista, jotka pystyvät pelaamaan kolmea pelipaikkaa.

Ei tarvitse vilkaista USA:n, Liettuan, Ranskan ja Espanjan maajoukkueiden nimilistoja kauemmas, kun voi jo huomata, että koripallo kehittyi juuri tähän suuntaan.

Suomen nuorten maajoukkuetoiminnassa on viimeiset kymmenkunta vuotta keskitytty koulimaan mahdollisimman monta mahdollisimman hyvää yksilöpelaajaa maajoukkuetasolle kansainvälisten kehityssuuntien mukaisesti. Joukkueeseen onkin lähivuosina tyrkyllä nuoren varsan lailla parketilla kirmaavia 205-senttisiä atleetteja, joiden työkalupakki riittää useille pelipaikoille.

Nopea vilkaisu Basket.fi:n ilmoittamaan maajoukkuerunkoon kertoo kaiken olennaisen: Joonas Cavén 211 cm / 22 vuotta, Alexander Madsen 207 cm / 20 vuotta, Lauri Markkanen 211 cm / 18 vuotta, Oskar Michelsen 204 cm / 20 vuotta, Samuli Nieminen 201 cm / 19 vuotta, Anton Odabasi 206 cm / 20 vuotta, Julius Rajala 205 cm / 21 vuotta.

On totta, että vastikään täysi-ikäistyneistä nuorista miehistä pitää puhua varoen – kun olin itse 20-vuotias, kuuntelin Limp Bizkitiä tosissani, join itselleni vatsahaavan, tunsin vetoa goottityttöihin ja halusin kirjoittaa suomalaisen version Irvine Welshin Trainspottingista – mutta kaikki merkit viittaavat siihen, että Susijengin kehitys kahden tähden ympärille kerätystä duunarijoukkueesta jatkuu tasaisena kohti pistettä, jossa rotaatioon mahtuu täyden tusinan verran pelaajia, jotka ovat tasoltaan NBA:n aloitusviisikkopelaajien ja Eurocupin playoff-joukkueiden rotaatiopelaajien välillä.

Jos Dettmannilla olisi ollut tällainen pelaaja-arsenaali käytettävissään vuonna 2004, hänen ei olisi tarvinnut aloittaa prosessiaan täydellisellä toimintatapojen uudistuksella.

Samalla koripallo on kehittynyt lajina niin valtavasti viimeisen 10 vuoden aikana, että 18–21-vuotiaiden nuorukaisten mahtuminen miesten maajoukkueeseen on kaikkea muuta kuin selviö.

Uskallan esimerkiksi näkemäni perusteella väittää, että tämän päivän Oskar Michelsen olisi Doc Brownin aikakoneella vuoteen 2010 siirrettynä mahtunut Jukka Matisen manttelinperijäksi Susijengin pelaavaan rotaatioon 15 minuutin mieheksi. Tällä hetkellä matka u20-kisoista miesten EM-kisoihin on vain tavattoman pitkä kaikille muille kuin Kristaps Porzingis/Mario Hezonja-tason superlupauksille.

Nykypäivän 20-vuotiaat tulevat Susijengiin ryminällä parin vuoden sisällä – muistelkaa Junnu Leen häkellyttävää kehitystä collegessa vuosien 2006 ja 2009 välisenä aikana – mutta vuodet ovat pitkät. Siksi kehottaisin koripallon ystäviä malttiin ja rauhallisuuteen ’94-’96 syntyneiden esiinnousua odottaessa.

Nuoren ison miehen ei ole helppo raivata tilaa korin alta, kun peliminuuteista skabaavat hänen kanssaan Florida Gatorsissa All Conference -tasolla pelannut Murphy, Espanjan pääsarjassa ja Eurocupissa vääntävä Lee sekä Nikola Pekovic-Mirza Teletovic-Andrea Bargnani-akselin jätkiä EM-tasolla pimentänyt Kotti.

Vaikka lupaavien junioripelaajien määrä on jatkuvassa kasvussa, on Susijengi kansainvälisellä tasolla jo järkyttävän kova joukkue. Nopeat ja spektaakkelimaiset rotaationousut kuten Koposella 2006 tai Salinilla 2010 tulevat jatkossa yhä harvinaisemmiksi.

Ja se on tarkoin harkitun prosessin sivutuote.

Vielä loppuun muutama haja-ajatus maajoukkuekesästä Suomi-Ranska-maaottelun ja Delfin Basketin afterpartyjen kynnyksellä.

1. Jamar Wilsonin mukaantulon myötä olen haikeana siitä, että Teemu Rannikko joutuu olemaan kesän sivussa. Bilbaossa Teemu otti kakkospointin ominaisuudessa joka ikiseltä puolustajalta niin paljon kyynärpäätä kylkeen ja polvea otsaan, että pasifisti sisälläni lähti henkisesti rauhanmarssille.

Optimaalisessa tilanteessa Teemu olisi Koposen ja Wilsonin takana 5-15 minuutin rauhoittaja/prässinpurkaja ja parhaimmillaan kentällä Koposen tahi Wilsonin rinnalla. Koponen virtuoosina, Wilson superpallona ja Rannikko rauhoittajana – siinä olisi ollut Euroopan top 4 -tason pelinrakentajaosasto.

2. Wilsonin mukaantulon myötä Susijengissä on kaksi pelaajaa, jotka pääsevät pallollisena järjestäen puolustajistaan ohitse. Odotan kieli pitkällä ja pakarat hiessä näkeväni Koponen-Wilson-takakentän parketilla yhtä aikaa. Tämä avaa hyökkäyspäähän ulottuvuuden, jota Suomen pelissä ei ole ollut kuin häivähdyksen ajan kesällä 2011.

3. Kuka lähtee kolmospointiksi Montpellieriin? Tuomas Hirvonen ja Fiifi Aidoo ovat kovin nuoria, joten kilpailu ratkennee Antto Nikkarisen, Antero Lehdon ja Roope Ahosen välillä. Valinta riippuu siitä, mitä valmennusjohto korostaa: jos pelinrakentajan ominaisuuksia, niin Nikkarinen. Jos ”microwave”-korintekoa, Ahonen. Jos energiaa, Lehto. Pakkipäässä Lehto on troikasta paras. Viime kesän näyttöjensä ja Serie A -kevään johdosta oma valintani kohdistuisi Tampereen miäheen, mutta elokuun pelit ratkaisevat.

4. Mitä pelinrakentajiin tulee, ainoana selkeänä puutteena maajoukkuerungosta pitäisin Joonas Lehtorannan poissaoloa. Universiadit kuluivat toki Lehtorannalta vaisusti ja hänen puolustuspelaamisessaan on vakavia puutteita, mutta hyökkäyksessä Joonas on niin lähellä Petteri-replicaa kuin kukaan voi koskaan olla.

Viimeisen kahden seurajoukkuekauden aikana Lehtoranta on näyttänyt, ettei sula EuroChallengessa eikä isoja heittoja vaativissa tilanteissa. Lisäksi Joonas yllätti minut näyttämällä pystyvänsä käsittelemään KTP:n veteraanipelaajilta tulleen suoran palautteen. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten Lehtoranta olisi vastannut päästessään Koposen, Koiviston, Salinin ja Wilsonin tutorointiin.

5. Suomen isot prospektit tulevat vuosikymmenen jälkipuoliskolla lujaa, mutta Ville Kaunistolla on nyt ikkuna pelata tiensä kisajoukkueeseen. Kaunisto ei ole kuin Muurinen, jonka vahvuudet korostuvat maajoukkueessa, mutta Ville on tietoinen vahvuuksistaan ja puutteistaan ja pelaa niiden mukaisesti. Levypallovaisto, pelinlukutaito ja kokemus voivat tuoda Kaunistolle paikan EM-kisajengiin juuri nyt.

6. Universiadinäyttöjensä perusteella Alex Murphy olisi ollut varma jätkä EM-kisajengin pelaavaan rotaatioon. Muutaman vuoden Susijengi oli käytännössä Huhvin varassa pienen laiturin pelipaikalla, mutta nythän pelipaikalle näkyy olevan tunkua. Tämä tietää hyvää jatkoon.

7. Kaksi kesää sitten olin pirun innoissani Joonas Cavénista. Espanjan vuodet olivat tehneet hyvää kaverille, joka tuntui niin monet kesät pelanneen käsijarru päällä. Miesten maaottelussa Venäjää vastaan Cavén sai minut nousemaan pari kertaa sohvaltani tuulettamaan – jumalauta, 211-senttinen suomalaislaituri ajaa puolustajastaan ohi ja ajaa korille!

Vaikka ymmärrän kehityskulun, joka johti Cavénin D-liigaan, katsoin harmitellen, kuinka Joonaksesta kehkeytyi USA:ssa käytännössä screenintekijä ja kaukoheittäjä. On totta, että D-liigan kolmen sekunnin alueet ovat täynnä neljä vuotta collegea pelanneita vieteriukkoja eikä Suomi-pojan ole sinne helppo mennä pyörähtelemään. Toivon kuitenkin, ettei ajo ole täysin kadonnut Cavénin arsenaalista.

Seuraavan parin vuoden aikana näemme, vakiintuuko Cavénin pelipaikka isoksi laituriksi. Kun profiloituminen tapahtuu, se helpottaa paitsi hänen pääsyään ammattilaiskentille, myös hänen roolinsa löytymistä Susijengissä. Tänä kesänä Cavénille olisi tarjolla paineeton ”jokerikortin” paikka, johon uskon hänen sopivan erinomaisesti.

8. Lauri Markkasen rinkikomennukselle pelkkää plussaa. Peliliike valmennusjohdolta. Vaikka Lauri olisi EM-kisarinkiin päästessään kenties kisojen nuorin pelaaja ja antaisi fysiikassa kovasti tasoitusta kaikille muille, hän on kansainvälisen tason poikkeuslahjakkuus. Lisäksi Markkasen nimeäminen Ranskan tusinaan toisi kaikuja 20 vuoden takaa, jolloin Möttölä veti Ateenassa käsittämättömällä itseluottamuksella paria kuukautta vaille 19 vuoden iässä.

9. Anton Odabasi veti u20-kisoissa käsittämättömiä tilastoja. Hyökkäyspään talentillaan Oda menee jopa heittämällä ohi kokeneempienkin susilaitureiden, mutta puolustus ei ole alkuunkaan samalla tasolla, eikä kyse ole kykyjen puutteesta. Nöyrä toiveeni on, että Oda ottaa mahdollisimman pian suunnakseen Fenerbahce-Besiktas-akselin ja päätyy kehittymään siten mahdollisimman ammattimaiseen ympäristöön, jossa vaatimukset ovat mahdollisimman korkeat ja puolustuspään nukahduksista omissa soi välittömästi.

10. Suomen valmistava ohjelma on nappisuoritus. Vaikka maajoukkuetasolla ei ole helppoja otteluita, nähdäkseni viime kesänä mentiin metsään valitsemalla vain huipputason vastustajia – lähes pelkkien tappioiden täyttämä valmistava ohjelma ei voinut olla vaikuttamatta joukkueen suoritustasoon. Tämän kesän vastustajista Belgia ja Ukraina ovat kovia jengejä, mutta samalla sen tason vastustajia, että Suomen pitäisi pystyä peittoamaan molemmat.

Bonus. Eihän enää puhuta Drew Goodenista? Ihan oikeesti, jätkät.

————————————————————————————————————————————————————————————–
Hippromo HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

Romaanit

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

Käännökset

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

Tietokirjat

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)
”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

Blogi

”Sörkan Kierkegaard” (http://subutex.blogs.fi)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s