SAMUEL HAANPÄÄN ILMESTYS – eli kuinka lakkasin huolehtimasta ja annoin keravalaisen kolmen pisteen heittäjän auttaa minua rakastumaan koripalloon uudelleen

Koripallo

TEKSTI: HIPPO TAATILA, KUVA: TERO JUUTI

Vajaa vuosi sitten olin ajautunut tilaan, jossa koin pitkän rakkaussuhteeni koripalloa kohtaan väljähtäneen, enkä tiennyt enää, tahtoako jatkaa suhdetta.

Ympäristö, jossa koin havahtumiseni, oli Bilbaon Bizkaia Areena, ja päivämäärä neljäs syyskuuta 2014.

Historiansa ensimmäisessä MM-turnauksessa pelannut Suomen miesten koripallomaajoukkue – tai Susijengi, kuten kansan suussa sanotaan – oli edellisenä iltana juossut henkisesti päin kivimuuria häviämällä jatkoajalla Turkille alkusarjan toiseksi viimeisessä ottelussa.

Suomi johti Turkkia parhaimmillaan 17 pisteellä, mutta varsinaisen peliajan viimeisellä neljänneksellä Euroliiga-kenttien hiessä liotetut janitsaarit tarttuivat sapeleihinsa, värjäsivät partansa hennalla ja survoivat nilkkasaappaidensa kannukset ratsujensa kylkiin. Yksipuolisesta Suomen näytöksestä kehkeytyi lopulta trilleri..

Mitä tulee Suomi-Turkki-ottelun varsinaisen peliajan kahteen viimeiseen minuuttiin, suomalaisfanien näkökulmasta peli alkoi muistuttaa Lordi Walder Freyn koolle kutsumia hääseremonioita.

Pari harkitsematonta heittoa, pari missattua vaparia, jokin puolustuspään merkkausvirhe olivat kuin areenalla kaikuneet Castameren sateet, joiden päätteeksi Cenk ”Lothar Frey” Akyol nosti tikarinsa kulmakolmosen muodossa ja survoi tarkoin harkitun iskun myötä Susijengin MM-jatkopaikkahaaveen tuonelaan, jättäen tuhannet sinivalkoväreillä poskipäänsä sutanneet fanit kiemurtelemaan penkeissään kädet suitten peittona.

Kun jatkoaika alkoi parilla onnistuneella turkkilaisheitolla, lipui Suomen varmalta näyttänyt paikka MM-jatkopeleissä Ergin Atamanin käskyttämien soldaattien haltuun kuin Putinin kaasuputki Erdoganin Büyükderen kartanon alle.

Teoriassa ja paperilla – ja korostettakoon, että tämä on täysin subjektiivinen näkemykseni – Suomen olisi pitänyt pistää alkulohkon päätöspelissä rutiinisuorituksella Uusi-Seelanti poikki, pinoon ja pakettiin.

Mutta koska koripallon jumalat tykkäävät heittää noppaa, menneet kokemukset sanelevat nykyisyyden suunnan ja arvokisojen pelirytmi on Susijengin pelitavalle armoton, takertuivat susifanien hakkapeliittahuudot kurkkuihin Bilbaon turistiravintoloiden ylihinnoiteltujen pintxosien tavoin, kun Uuden-Seelannin puolustuskorin eturauta kutsui suomalaisheittoja magneettina tykönsä ja Oseanian ylpeys karkasi kahdenkymmenen pisteen johtoon.

Vaikka Suomen ja Uuden-Seelannin MM-kisaottelun avauspuolisko oli tuskien taival kelle tahansa, joka on koskaan kokenut suomalaisen koripallon edes häivähdyksen ajan omakseen, oma tuskani konkretisoitui vasta tauon jälkeen. Tarkalleen ottaen näin kävi kolmannen neljänneksen lopulla, kun sinivalkoiset löysivät jalkansa puolustuspäässä ja Teemu Rannikko ja Gerald Lee junior alkoivat pick and roll -peleillään kaivaa Susijengiä takaisin peliin mukaan.

Uusiseelantilaisjohdon kutistuessa alle kymmenen pisteen ja Suomi-fanien vapauttaessa sisäiset Götan leijonansa karjahduksiin aloin vajota pressilehterillä automaattikahvini ja kolmioleipäni takana yhä syvemmälle ajatuksiini.

Vain joitain sekunteja ennen varsinaisen peliajan päättymistä Sasu Salin toi Susijengin vain pisteen päähän vastustajastaan, jolloin piilotajuntani helvetinkolusta kaivautui päivänvaloon ajatus, joka pelästytti minut kuin ikkunan taakse laskeutunut enkeli pelästytti William Blaken tai kirjoituskammion seinälle ilmestynyt Perkele Martti Lutherin:

”Ette kai te nyt saatana voita tätä peliä? Mä haluan kotiin!”

Ehdin hädin tuskin analysoida omien ajatuksieni alkuperää ja tehdä niistä päätelmiä, kun ottelu oli päättynyt. Suomen MM-turnaus loppui kahteen perättäiseen millipelitappioon. Uuden-Seelannin pelaajat hyppivät toistensa reppuselkiin, fleksailivat hauiksiaan katsomoon saapuneille maanmiehilleen ja varailivat Wellingtonin keskustoria mitalijuhliin.

Laskeuduin omista ajatuksistani hämmentyneenä lehdistölehtereiltä kohti betonikompleksin takaovea ja Bilbaon pimenevää iltaa. Kylmä pohjoistuuli valui Biskajanlahdelta Baskimaan ylle, lehdistöteltta odotti sopuleita luokseen kita ammollaan.

Uteliaisuuteni kuitenkin voitti, ja päätin piipahtaa kenttää reunustaneen mixed zonen kupeessa vilkaisemassa, miten pelaajat tappion ottivat. Ja se, mitä näin, synnytti päässäni samanlaisen eettis-moraalisen pyörremyrskyn kuin Hännikäisellä mittumaariaamuna.

Sieltä he kävelivät, Susijengin MM-kisamiehistön pelaajatusina valmentajineen, parketilta kaikkensa antaneena kohti pukukoppia – kuka katse lattiaan naulattuna, kuka pyyhe kasvojensa peittona, kuka suolaiset kyynelkarpalot leukaperiä pitkin vierien.

Kun näin, kuinka kamera- ja mikrofonirivistöjen ohi stoalaisen ylväästi kävellyt pelaaja seisahtui hetken painosta paikoilleen, kohotti kouransa peittääkseen silmänsäja sai välittömästi tuekseen pelaajakollegansa sekä yhden valmennusjohdon jäsenistä, jätti sydämeni pari lyöntiä välistä.

Saatoin vain kysyä itseltäni: Mitä sinulle on tapahtunut?

Miksi laji, joka oli ollut minulle vuosikausien ajan yksi suurimmista intohimoistani, saattoi niin yllättäen olla minulle niin herttaisen yhdentekevä?

Miten saatoin edes piilotajuisesti toivoa näiden pelaajien, joiden kasvua juniorisarjojen hiomattomista timanteista Euroopan eliittitason ammattilaisiksi liki vuosikymmenen ajan olin etuoikeudella päässyt seuraamaan aitiopaikalta, epäonnistuvan tehtävässään?

Miten oli mahdollista, että paluulennon ajatteleminen soi minulle suurempaa mielihyvää kuin ajatus matkasta Barcelonaan seuraamaan Suomen ja Liettuan välistä MM-neljännesvälieräottelua?

Tuolla hetkellä sisälläni kuoli se murrosikäinen poika, joka heräsi omaksi huvikseen varhain helmikuisena sunnuntaiaamuna päästäkseen pitämään pöytäkirjaa Loimaan Korikonkarien ja Laitilan Jyskeen C-tyttöjen alueellisessa kolmosdivarimatsissa.

Ymmärtääksemme syytetyn penkillä istuvia on meidän kuultava tarina heidän näkökulmastaan. Franz Kafka, tämä on minun tarinani.

Espanjan MM-kisakesänä työskentelin yhdeksättä vuottani Suomen Koripalloliiton tiedotusosaston epävirallisena joka paikan höylänä.

Olin ollut talossa niin pitkään, että olin saavuttanut esimiesteni, kollegoitteni sekä valmentajien luottamuksen ja ansainnut vapaat kädet toteuttaa itseäni kirjallisesti kuten parhaiten näin. Kuitenkin samassa olin toistanut samoja rutiineja niin pitkään, että ilon tunto oli hävinnyt työstäni, enkä kokenut pystyväni suhtautumaan tehtäviini samalla intohimolla kuin 25-vuotiaana.

Urapolkuani Koripalloliitossa voin havainnollistaa parhaiten käyttämällä vertailukohtana porttiteorian käsitettä, joka taottiin kekkoslais-brezhneviläisellä karttakepillä suomalaismurkkujen taontaan yläkoulun terveystiedon oppitunnilla viime vuosisadalla.

Kuten seiskaluokan pilottitakkiossien kanssa veistoluokan takana imetyt poskarit johtavat vuosien vyöryessä vääjäämättä crackin nuuskaamiseen ja kodittomuuteen, olin itsekin varkain ajautunut pisteeseen, jossa en enää nakutellut taskurahasta hyvän mielen haastiksia Piiparin Reetan kesätreeneistä KORI-lehteen. Sen sijaan vyörytin Sisyfoksena Koripalloliiton päivittäistiedotukseksi kutsuttua kivenjärkälettä ylämäkeen roudassa, rospuutossa ja räntäsateessa – ja pahimmillani yksin, seuranani vain Outlook Expressin kyltymätön kita.

Mitä kauemmas kiveä vieritin, sitä pahempi turtumus mieleeni iski. Jo pelikauden 2011/12 tuntumassa, jolloin kasvattajaseurani Loimaan Korikonkarien edustusjoukkue pelasi Korisliigaa Nilan Bisonsin nimellä, kuuntelin vaivautuneena toverieni spekulointia Bisonsin runkosarjapeleistä ja vaikersin sisimmässäni, että come on, jätkät, runkosarja, ihan oikeesti, mitä väliä, who cares.

Jälleen porttiteoriaa mukaillen: vain kovat huumeet tepsivät. Sain hetken helpotusta nitkuihini, kun Vassilis Spanoulis juoksi Koperissa Zeus Nikkilän screeniin, Sasu Salin kuivasi Jonathan Tabun tukkaa Helsingin Jäähallin EM-karsintamatsissa tai Damon Williams ajautui yleisön (ja tuomarien ja sosiaalisen median) psyykkaamana ajoittaiseen Kevin Garnett -tilaan, mutta pääsääntöisesti pysyin Koripalloliitossa vain siksi, että olin pragmatisti. Työni sujui omalla painollaan, enkä keksinyt äkkiä toista toimea, jossa saisin samankaltaisia ajankäytöllisiä ja ilmaisullisia vapauksia.

Sanotaan, että uuden työn opettelu vaatii kolme kuukautta, sen omaksuminen puoli vuotta, sen täydellinen hallitseminen vuodesta kolmeen. Tätä seuraa pitkä, tasainen kausi, jonka kuluessa työtehtäviä pitäisi kyetä uudistamaan esimerkiksi työnkierron turvin. Tämä estäisi sen, että työntekijä kuivuisi työhönsä ja alkaisi parin vuoden kuluttua saada vaahtosuisia raivokohtauksia joutuessaan suorittamaan silkkoja rutiinitehtäviä.

Ei kyse ollut koskaan siitä, ettenkö olisi ymmärtänyt olleeni etuoikeutettu. Eikä kyse ollut arvostuksen puutteesta Koripalloliittoa, seuroja, pelaajia, valmentajia tai ketä hyvänsä kohtaan, päinvastoin. Väitän, että olin oppinut välittämään monesta työpolkuni varrella minua vastaan tallanneesta laji-ihmisestä jopa henkilökohtaisesti.

Sen sijaan kyse oli kuin vanhasta avioliitosta.

Jos kumppanin jokainen niemen notko ja saarelma on soudettu tutuksi ja yhteinen arki alkaa muistuttaa huonosti käsikirjoitettua sitcom-jaksoa, on lopulta aivan sama, alkaako kumppani harrastaa tankotanssia, laihduttaako hän 20 kiloa tai keimailla kotosalla uuman paljastavissa pitsialusasuissa. Jos suhde päästetään kuolemaan, se kuolee. (Kaiken lisäksi olen kuvottava näky pitsialusasussa.)

Ja kuten kuka tahansa kunnon taikinajuurtaan vaivaava ruutupaitainen moccalattehipsteri, haikailin vanhojen, parempien aikojen perään.

Kaipasin sitä, kun Susijengi pelasi Vantaan Energia Areenalla kahdensadan haukottelevan fanin edessä B-divarin EM-karsintoja Islantia, Vatikaania ja Keski-Maata vastaan ja joutui ajoittain siirtämään ottelunsa toiselle paikkakunnalle kaiken maailman erotiikkamessujen ja SS-ryhmän asiakasomistajapäivien tieltä.

Kaipasin niitä aikoja, jolloin koripallosta ei uutisoinut mikään muu taho kuin Basket.fi ja lieveilmiöt Susijengi-hularenkaista Susijengi-maksalaatikkoon loistivat poissaolollaan. Ikävöin niitä päiviä, jolloin sosiaalisen median bardossa heittelehtineet sielut eivät kiljuneet kirjoittajan korvaan välittömän läsnäolon vaatimustaan päivin, öin.

Aikoja, jolloin yksi Tim Kisnerin alley oop -syöttö Monte Cummingsille sai minut tuulettamaan kainaloitani Tapiolan Urheiluhallin klaustrofobisen ahtaalla pressilehterillä sellaisella intensiteetillä, että westendiläiset diplomi-insinöörit häpesivät Rolexit ranteistaan.

Kotiuduttuani Bilbaosta keskityin kolmeen keskeneräiseen projektiin. Aloitin esikoisromaanini Isipappabluesin promokierroksen, autoin Mika Wickströmiä ponnistamaan Tammen julkaiseman Susijengi-kirjan isänpäivämarkkinoille ja aloitin Loimaan Korikonkarien 50-vuotishistoriikin viimeistelytyöt yhdessä kollegani Kimmo Parikan kanssa.

Kun seurajoukkuekausi 2014/15 alkoi, ilmoitin työnantajalleni haluavani – taas parisuhdetermejä lainatakseni – ”tauolle” Koripalloliiton kanssa.

Mitä taukoon tulee, voidaan puhua tasaveroisten kumppanien sivistyneestä väliaikaisjärjestelystä. Autoin liittoa käytännön asioissa, säilytin kohteliaan keskusteluyhteyden ja otin kontolleni muutamia pieniä tiedotustehtäviä vapauttaakseni organisaation resursseja.

Kun tammikuu 2015 koitti ja Loimaan Korikonkarien historiikki julkaistiin seuran puolivuosisataisjuhlallisuuksien yhteydessä, nostin koon 46 Reebokini pöydälle ja esitin itselleni kaikkein olennaisimmat kysymykset:

Miksi alun alkujaan rakastuin koripalloon, ja mitä voin tehdä sytyttääkseni tuon rakkauden uudelleen?

Eikä kestänyt kauaa, kun vastaus piirtyi selkeästi päähäni.

Rakastin tarinoita ja sitä, miten tarinat muodostivat vuosikymmenten mittaisia jatkumia, jotka sitoivat sukupolvet ja ihmiskohtalot toisiinsa.

Rakastin inhimillisiä kertomuksia box score -liuskojen ja liigataulukkojen takana, puhumattakaan inhimillisistä tekijöistä, joista rivikatsojat eivät olleet tietoisia.

Rakastin tiedonjyviä, jotka saattoivat selittää, miksi maajoukkuetakamies osoitti sormellaan entisen junnuvalmentajansa suuntaan upotettuaan maaottelun ensimmäisen kolmosensa tai valaisivat, miksi ilta toisensa jälkeen 30 pistettä vastustajan verkkoon sukiva amerikkalaislaituri kiukutteli itsensä avausneljänneksellä suihkuun juuri tietyllä paikkakunnalla.

Mitä tarinoihin tulee, lähestymme viimein pistettä, jossa voimme ottaa käsittelyyn keravalaislähtöisen ammattilaiskoripalloilijan, jonka mukaan olen ensimmäisen koripalloaiheisen blogitekstini nimennyt.

Ennen kuin pääsen patoamaan vuolaana vaahtoavan ajatuksen virtani ja selvitän, miksi blogini päänavaus on nimetty Samuel L. Jackson Haanpään mukaan, on minun leikittävä hetki urheilutoimittajaa – lupaan yrittää parhaani, vaikka minulta puuttuu biitillinen Göteborgs Rapéa ylähuulesta, rapurusketus niskasta, Lacosten pikeepaita yläruumiin yltä ja karamellitehtailijan tausta.

Toimittajan vinkkelistä saattaisin kirjoittaa jotain sellaista, että Samuel Haanpää on maailmanluokan heittäjä, hyvä puolustuslevypallopelaaja ja vahvalla itseluottamuksella varustettu ratkaisija, jolle voi pelata viimeisen hyökkäyksen ratkaisuheiton, vaikka hänen kymmenen edellistä heittoaan olisivat osuneet levyn alakulmaan.

Kriittisen Korkeakoulun painotuksiin päästyäni voisin lisätä, että Haanpää on puolustuspäässä tweener – hieman liian hidas 2- ja 3-paikkojen puolustajaksi ja hieman liian köykäinen 4-paikan puolustajaksi. Lisäksi hän usein tarvitsee pallon ollakseen tehokas, ja hänellä on taipumus mielialapelaamiseen.

Kenties päättäisin luonnehdintani kirjoittamalla, että Haanpää soveltuu kansainvälisen koripallon roolipelaajaksi tai Korisliigan keskitason jengin tähdeksi, mutta hänellä olisi vaikeuksia sopeutua rooliinsa suomalaisen kärkijoukkueen rivimiehenä.

Vaikka nämä luonnehdinnat olisivat todenmukaisia, ne olisivat kuitenkin vain hätäisiä osatotuuksia; pieniä paloja valtaisasta mosaiikista, jotka skribentti voi valjastaa käyttöönsä kulloisenkin tekstinsä agendan mukaisesti.

Omissa kirjoissani Haanpää on yhä edelleen yksi suomalaisen koripallon suurimpia mysteerejä ja kiehtovimpia pelaajia. Hän on Antti Tuisku ja Bull Mentula samoissa nahoissa, yhtä lailla Fidiaksen Zeus Olympiassa ja Saudi-Arabian Minan paholaispatsas, jota hajj-pyhiinvaeltajat kerääntyvät viskomaan kivillä.

Lisäksi Haanpää osaa aina yllättää. Juuri, kun kaikki olettivat hänen maajoukkueuransa olleen mennyttä päivää, hän pelasi niin käsittämättömän hyvät valmistavat maaottelut, että hänen valintansa Slovenian EM-kisamiehistöön oli selviö. Silloin, kun foorumistit ja twitteröijät ja muut pervertikot naputtelivat olevan ylimielinen palkkionmetsästäjä, hän allekirjoitti pelaajasopimuksen kaikista maailman paikoista juuri Tadzikis Uzbekis Lapuan kanssa.

”Mitä?” kirjoitettiin popcorninrasvaisin sormin jossain tamperelaisessa opiskelijasolussa samalla, kun colapisara norui harvaa jouhipartaa pitkin alas: ”Eiks tän jätkän pitänyt olla musta aukko ja diiva, joka ei välitä koriksesta? Miten tää mahtuu kuvioihin?”

Kenties Haanpää elää, Jim Hightoweria lainatakseni, totuutta, jonka mukaan keskellä tietä on vain keltaista viivaa ja kuolleita vyötiäisiä.

Mitä omaan tarinaani tulee, olennaista on, että 22 vuoden koripallofaniuteni aikana eräs jo kertaalleen unohduksiin painuneen kokemuksen palauttaminen mieleen toimi pontimena, kun aloin kasata koripalloon liittyviä ajatuksiani järjestelmälliseen muotoon – ja tuon kokemuksen pääosassa loisti yksinoikeudella Haanpää.

Eikä kyse ollut liigapelistä, maaottelusta tai arvostetun urheiluaikakauslehden henkilökuvasta, vaan tavallisesta harjoitustilanteesta, jota Haanpää seurasi kentän sivusta kuntopyörää polkien.

Elettiin elokuuta 2011. Susijengi valmistautui EM-jatkokarsintapeleihin Portugalia ja Unkaria vastaan. Panoksena oli paikka ensimmäisissä EM-kisoissa kuuteentoista vuoteen, ja Koripalloliitto herätteli median kiinnostusta kutsumalla toimittajat seuraamaan avoimia harjoituksia Mäkelänrinteen urheilulukion palloilusaliin.

Paikalle päästyäni tein duunini, kuten olin tavannut duunini tehdä. Ongin parilta pelaajalta kommentit tulevista vastustajista Basket.fi:n otteluennakkoon, spekuloin toimittajille jotain karsintavastustajien pelityylistä ja avainpelaajien pelikunnosta ja pelkäsin henkihieverissä, että Janne Eerikäinen ryystää kaikki tummapaahtoiset tsufeet yläkerran kahviosta ennen pääsemistäni paikalle.

Kentän tyhjennyttyä ja viimeistenkin toimittajien hyljättyä kentän nousi Saksassa saamaansa puujalkaa potenut Haanpää kuntopyöränsä ratsailta ja ilmoitti joukkueen fysioterapeutille ja huoltajalle ottavansa pari heittoa lämpimiksensä.

Fyssari, huoltaja sekä minulle tuntematon, harjoituksia seurannut junioripelaaja alkoivat syötellä kentän laitamille ajelehtineita palloja Haanpäälle. Haanpää vastaanotti pallon kerrallaan, valitsi vuoroin yhden kentän reunoilla sijainneesta kuudesta korista, nousi tyylipuhtaaseen hyppyheittoonsa ja antoi ranteensa laulaa – pelkkää sukkaa.

Asetelma toistui yhä uudelleen. Aina saatuaan edellisen pallon irtoamaan näpeistään Haanpää vastaanotti seuraavan syötön, teki pienen askelharhautuksen, nousi heittoon – pallo sisään. Kolmas heitto, neljäs, viides, kuudes.

Mitä kauemmin edessäni avautunut näkymä jatkoi, sitä sumeammaksi näkökenttäni kävi. Päässäni alkoi pyöriä, korvakäytäviäni riipi vaimea ininä. Vaivuin jonkinlaiseen hypnoosiin seuratessani, kuinka 203-senttinen keravalainen atleetti rintamasuuntaansa välillä kääntäen upotti kymmeniä perättäisiä heittoja väräyttämättä ilmettäkään.

Syvimmässä psykoositilassani Alexis Texas olisi saanut kävellä ohitseni korkkareissa ja täydessä lateksimaalissa, enkä olisi huomannut mitään. Godzilla olisi saanut repiä hallin katon irti ja yytsiä parketin tasalta itsellensä välipalaa, ja olisin vielä japanilaisen mutanttihirviön kidoissa jauhelihaksi jauhautuessani seurannut haavi auki Haanpään heittosirkusta.

Muutaman minuutin pyörremyrskyn jälkeen Haanpää huikkasi pallopojilleen kevyt pintahiki otsallaan: ”Eiköhän se ollut siinä.”

Juniori heitti Moltenin vielä kertaalleen Samuelille, joka dallaili puolenkentän viivan tuntumassa. Samuel nappasi pallon, otti sivuaskeleen ja viskaisi puolen kentän mittaisen matkan toiseen päähän kenttää kevyesti takakenossa – levyn kautta koriin.

Tajusin sulkea fanipoikamaisesti auki loksahtaneen leukani vasta, kun Haanpää käveli Hartsport-pullo kädessään ohitseni, nosti veljellisesti leukaa ja henkäisi: ”Moi, mitä mies.”

Kun heräsin viimein horroksesta ja nousin jalkeille tyhjässä Märskyn salissa, saatoin kysyä itseltäni: Mitä juuri tapahtui?

Kun ”Samuel Haanpään ilmestykseksi” ristimäni tuokio palasi mieleeni helmikuun 2015 tietämillä, tajusin, että koripallossa on kyse niin paljon muustakin kuin uutisten loppukevennysten kahden minuutin väläyksestä, jossa Susijengi-fani hehkuttaa Bilbaon mahtavaa fiilistä.

Tajusin rakastavani koripallossa ennen kaikkea vähitellen kasvanutta tietoisuuttani siitä, kuinka järjenvastaisen paljon työtä Korisliigan joukkueiden viimeisetkin vaihtopelaajat olivat tehneet päästäkseen asemaansa.

Ymmärsin erinomaisesti, miksi virallisissa yhteyksissä kirjoitettiin Marcin Gortatin vahvuuksista ennen EM-karsintojen Puola-ottelua, luotiin veljellistä vastakkainasettelua kapteenien välille ennen Korisliigan joukkueiden välierätuoksinaa tai muistutettiin suomalaisammattilaisen suulla, kuinka paha pelipaikka FC Barcelonan kotikenttä oli, mutta nämä olivat vain reuna Rubikin kuutiosta.

Kirjoittaessani listaa mahdollisista tulevista teksteistäni tajusin, kuinka paljon minulta oli jäänyt vuosien aikana kirjoittamatta – siitäkin huolimatta, mitä kaikkea olin vuosien aikana kirjoittanut.

Miten voi olla, että toistaitoiseksi soimattu Akeem Scott spurttaa pelkällä tahdonvoimalla Hongan Suomen mestariksi? Miten 19-vuotiaalla, poikabänditukkaisella Petteri Koposella voi olla riittävän suuret cojonesit upottaa ratkaiseva kolmonen Serbiaa vastaan sisään silloin, kun edellinen heitto on osunut pelkkään ilmaan? Miten Kataja voittaa 165. perättäisen hopeansa jälkeen finaalit juuri silloin, kun joukkueen odotetaan yltävän korkeintaan puolivälieriin?

Samuel Haanpää voi viimeistellä Lapuan Korikobrille 20 pistettä ja kuusi ribaa ottelua kohden ja ansaita Korisliigan arvokkaimman pelaajan palkinnon, mutta jos meillä ei ole tarinaa, näemme vain tämän huoneen.

Mitä kaikkea on tapahtunut ennen nykyhetkeä, jota korostetaan muutenkin riittämiin? Mitä Haanpään uran mittaisella matkalla merkitsevät Rekolan Urheilijat, Cornerstone Christian High tai Capo D’Orlando?

Onko kenelläkään reaaliaikaisen tiedonvälityksen aikakauden mukanaan tuomasta ilojen inflaatiosta kärsivällä yksilöllä todella aavistusta siitä, kuinka järjenvastaisen hyvä pelaaja vaikkapa Haanpää on? Osaammeko arvostaa sitä, mitä näemme?

Olin, ja olen edelleen, nöyrä ja kiitollinen kaikesta, mitä koin yhdeksän Koripalloliitossa viettämäni vuoden aikana. Silti olen käsittänyt, että voin tässä pisteessä rakastaa koripalloa vain, jos kirjoitan lajista omasta perspektiivistäni, omin sanoin, omia ajatuksiani.

Kesän 2014 MM-kisoissa koin lyöväni laimin pelaajia, valmentajia, lajia ja kaikkia lajia rakastavia henkilöitä. En halua syyllistyä siihen tunteeseen enää.

Kun Susijengi tassuttelee Ranskaa vastaan syyskuun EM-kisoissa Montpellierin alkulohkon ensimmäisessä ottelussa, tahdon seurata ottelua poikamaisen innostuksen vallassa, kiinnittäen huomiota jokaiseen yksityiskohtaan kentällä ja kentän laidalla, enkä kyynisen etäännyttämisen suojamuurin takaa.

Tässä blogissa tarkoitukseni on syyskesän 2015 ja pelikauden 2015/16 aikana kirjoittaa koripallosta niin usein (tai niin harvoin) kuin tahdon, niin pitkiä (tai lyhyitä) tekstejä kuin tahdon ja juuri niistä aiheista kuin tahdon.

Saatan kirjoittaa kommentaaria Susijengin EM-kisaotteluista, tai jättää kirjoittamatta. Ehkä eksyn Korisliigan otteluun tekemään huomioita, piipahtaa Istanbulissa tai Islannissa tervehtimässä suomalaisia koripallotoimijoita ulkomailla tai kaivaa naftaliinista jonkin 1990-luvun pääsarjapelaajan, joka on unohtunut kollektiivisesta muistista vuosikymmenten vieriessä.

Saattaa olla, että eksyn ihan täysin sivupoluille. Ehkä juttelen Joonas Iisalolle asanoista tai utelen Kimmo Muuriselta, kumpi ampui ensin: Han Solo vai Greedo. Kenties yhytän puheilleni jonkin takavuosien junnutähden tai legendaarisen tuomarin. Mahdollisesti pelaan konservatiivisesti, ja keskityn reagoimaan tuoreimpiin korisuutisiin.

Tai sitten spämmään blogialustalle YouTube-videoita Anthony Cadesta ja Ron Rutlandista, jotka päristelevät mopolla lumihangessa nokialaisella omakotitaloalueella kultaisella 1990-luvulla.

Varmaa on vain se, että seuraavan noin yhdentoista kuukauden ajan kirjoitan täällä koripallosta kuten itse tahdon, milloin itse tahdon, mistä itse tahdon.

Kahellaan, miten äijän käy.

—————————————————————————————————————————————————————————–

 

Hippromo

HIPPO TAATILA (s. 1981, Loimaa)

Teologian maisteri (pääaineet uskontotiede, käytännöllinen filosofia), vapaa kirjoittaja, koripalloentusiasti ja muutenkin kaikin puolin rasittava jätkä

Romaanit

”Isipappablues” (Into Kustannus, 2014)

Käännökset

G.I. Gurdjieff: ”Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa” (Sammakko, 2013)

Tietokirjat

”Pallo savessa – 50 vuotta loimaalaista korikonkarihistoriaa” (Kimmo Parikan kanssa, LoKoKo ry 2015)
”Susijengi – pohjolan perukoilta Euroopan huipulle” (Mika Wickströmin kanssa, Tammi 2014)
”Hyppyheitto – Seppo Kuuselan tarina” (WSOY, 2010)

Blogi

”Sörkan Kierkegaard” (http://subutex.blogs.fi)

3 kommenttia artikkeliin ”SAMUEL HAANPÄÄN ILMESTYS – eli kuinka lakkasin huolehtimasta ja annoin keravalaisen kolmen pisteen heittäjän auttaa minua rakastumaan koripalloon uudelleen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s